Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 3/3

Roadtrip Hangosta Nuorgamiin – matkakertomus jatkuu! Aiemmat osat löytyvät täältä ja täältä.

23.7. Hetta – Muonio – Kolari – Pello – Rovaniemi

Aamulla mietimme päivän matkareittiä. Olisin halunnut käydä Kittilän Kalervo Palsa -museossa, mutta sepä olikin maanantaisin suljettu. Siispä hylkäsimme Kittilän ja päätimme ajaa Rovaniemelle Muonion, Kolarin ja Pellon kautta.

Pysähdyimme läpiajopaikkakunnilla aina sen verran, että saimme etsittyä yhden geokätkön. Yksi kätköistä sijaitsi Pellon hautausmaan kupeessa. Odotellessamme etsintärauhaa kiertelimme hautuumaalla. Hautausmaat ovat kiinnostavia paikkoja: rauhallisia, kauniita ja mielikuvitusta ruokkivia. Tutkin aina nimiä, eikä tämäkään kerta tuottanut pettymystä. Finelli! Selim! Isidor! Avida! Eufemia! Severius! Oli myös hauska huomata, että sukunimet ovat erilaisia täälläpäin Suomea. Ei paljon Virtasia tai Lahtisia näkynyt, sen sijaan mm. Saukkoriipi, Alasaukko-oja ja Mäntynenä tulivat vastaan monta kertaa.

Yllättäen osuimme Timo K. Mukan haudan kohdalle. Tunnustan, että Mukka on jäänyt minulle aika vieraaksi kirjailijaksi, mutta sain facebook-kavereiltani suuret suositukset tutustua miehen tuotantoon. Kyyhky ja unikko on lukulistallani.

Poroja lönkötteli tiellä ja teiden varsilla edelleen. Joskus ehkäpä onnistuin artikuloimaan sanan ”poro” ihan rauhallisestikin. Ja tässä onnistuimme yhdessä: aika monta huonoa Kolari- ja Pello-vitsiä. Ehkä hyvä, että olen unohtanut useimmat.

Jossain vaiheessa huomasimme, että saattaisimme hyvinkin ehtiä Rovaniemelle niin aikaisin, että Arktikum olisi vielä auki. Olin etukäteen tutkinut sen näyttelytarjonnan ja tullut siihen tulokseen, että Kuumaa kyytiä olisi juuri meille sopiva. Ja niin kävi, että kaarsimme museon parkkipaikalle viiden maissa ja marssimme tyytyväisinä – jälleen Museokortit ojossa – sisään.

Kuvittelimme tietenkin, että oikea näyttely olisi helppo löytää. Mutta kun olimme kurkkineet kaikista ovista sisään eikä mikään näyttänyt oikealta, palasimme kysymään neuvoa lipunmyynnistä. (En vieläkään ymmärrä, miksei jo aulassa voisi olla pohjapiirrosta, josta näkyisi selkeästi ja nopeasti kaikkien näyttelyiden sijainti rakennuksessa.) Ystävällinen lipunmyyjä neuvoi meidät oikeaan paikkaan. Olimme jo käyneet lähellä, muttemme olleet ymmärtäneet kurkata nurkan taakse…

Kuumaa kyytiä -näyttely esitteli pohjoista lempeä, niin eläinten kuin ihmisten. Näimme niin parittelevia jääkarhuja kuin havainnollistuksen sinivalaan peniksestä, opimme eläinten yksi- ja moniavioisuudesta ja erilaisista seksitavoista. Ja luimme ihmisten kertomuksia kuumista kohtaamisista. Hurraus ja kiitokset näyttelyn kokoajille: tämä oli erinomaisen hauska, mielenkiintoinen, tietoa lisäävä ja monipuolinen kokonaisuus.

Helle hautoi myös Rovaniemeä. Hikisinä ja uupuneina etsimme ruokapaikkaa, mikä alkoi tuntua mahdottomalta tehtävältä. Yritimme välttää samoja ketjupaikkoja, joihin törmää joka puolella. Kävelimme jo kertaalleen Gaissan ohi, mutta onneksi palasimme katsomaan ruokalistaa. Ja jäimme syömään. Hyvä ruoka, mainio palvelu.

Vaikka liikuimmekin omalla autolla, pyrimme silti pakkaamaan kohtuudella. (Eikä Miniin ihan loputtomasti tavaraa edes mahdu…) Kuohuviinilaseja voisi pitää turhana lisänä, mutta höps. Kyllä on mukavampaa siemaista kuohujuomaa asiallisesta lasista kuin suoraan piccolopullon suulta tai hotelihuoneen hammasmukista.

 

24.7. Rovaniemi – Tervola – Oulu – Kalajoki – Kokkola

Rovaniemeltä lähdettyämme porojen määrä väheni, enää jokunen yksilö osui silmiimme. Päivän ensimmänen varsinainen kohteemme oli Oulu (Tervolasta haimme vain kätkön). Tutkimme kaikessa rauhassa Oulun torielämää, kun muutaman naisen polttariseurue pysäytti meidät. Tiistaina päivällä! Tuleva morsian pyysi meiltä seksivinkkejä, joita tietenkin auliisti annoimme. Jostain syystä seuruetta nauratti, kun kerroimme menneemme viikko sitten naimisiin, eli kyllä meillä nyt on jo kokemustakin. Kiitoksena vinkeistä saimme punaiset ruusut – morsiamen viimeiset. Ehkä jokin tehtävä tuli nyt suoritettua loppuun.

Ruokapaikan etsiminen tapahtui jälleen sattumametodilla, eli kävelimme keskustassa ja katsoimme, mitä tulee vastaan. Tuli Pannu, ja sepäs olikin hyvä sattuma se. Kävimme vielä etsimässä geokätkön ja täydentämässä tee- ja kahvivarastojamme Kofeiinikomppaniassa, kunnes oli aika jatkaa matkaa.

Olimme vielä edellisenä iltana ajatelleet yöpyvämme Kalajoella, mutta nopeasti kävi ilmi, että kaikki hotellit olivat umpitäynnä. Siispä plan B: Kokkola.

Kalajoen kautta kuitenkin ajoimme, sillä halusimme nähdä ne kuuluisat hiekkasärkät. Navigaattorimme opasti meidät hieman sivuun kohteesta, ja vietimme hyvän tovin selvittelemällä, minne meidän pitäisi mennä ja miten. Lopulta pysäköimme leirintäalueen kupeeseen ja näimme melkoisen ihmispaljouden. Loputtomasti telttoja, asuntovaunuja, asuntoautoja. Baarin terassilla trubaduuri soitti covereita ja oli sitä mieltä, että lomalla kaikki laulaa. Kävelimme rannalle ja totesimme, että ehkä tämä ei olisi ollut meidän paikkamme.

Kalajoen hiekkasärkät. Emme kuunnelleet Tapani Kansan tulkintaa näistä.

Kävin kahlaamassa, sitten olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Hotel Kokkola otti meidät ystävällisesti vastaan. Ja mikä onni: huoneemme oli ilmastoitu. Edellinen yö Rovaniemellä oli matkamme hikisin enkä halua edes arvailla huoneemme lämpötilaa. Sen jälkeen tämä ilmastoitu, korkea huone oli taivas. Lojuimme väsyneinä sängyllä ja katsoimme sitä, mitä tv sattui tarjoamaan (ainakin puolet Sekaisin Marista -leffasta ja Simpsoneita).

 

25.7. Kokkola – Kruunupyy – Alajärvi – Tampere

Arvostan hyviä hotelliaamiaisia, ja Kokkolassa tällaisen sai! Kokkola pääsi muutoinkin yllättämään: miksei kukaan ole kertonut, että Kokkolassa on upea vanha kaupunki? Otimme hotellilta mukaamme kartan, johon oli merkitty kävelykierros Neristanissa ja seurailimme sitä hieman soveltaen. Etsimme samalla geokätköjä ja olimme turhautua, kun kaksi ensimmäistä yritystä jäivät tuloksettomiksi. Emme kerta kaikkiaan keksineet, missä kätköt olisivat voineet olla. Mutta mukavan vohvelikahvilan löysimme. (Ja lopulta yhden kätkönkin.)

Turisti kuvaa, kun turisti kuvaa 2.

Iltapäivällä lähdimme ajelemaan Kruunupyyn, Kaustisen ja Alajärven kautta kotia kohti. Alajärvellä pysähdyimme kahveille Kesäkahvilaan, joka mainosti myös kirpputoria ja Arapian (!) astioita. Sympaattinen meininki, hyvä kahvi ja hauskoja tavaroita kirppispuolella. Olisi löytynyt mm. tupakan holkkeja, pussinsulkijoita ja vanhoja radioita. Arapiaa oli kovin vähän, ehkä muut olivat jo käyneet tekemässä löytöjä. Tutkimme innoissamme hyllyjä, mutta lähdimme lopulta ilman ostoksia.

Olimme jo Ylöjärven kohdalla, kun sain tekstiviestin kultasepänliikkeestä. Sormuksemme olivat valmiina! (Mehän menimme etsimään sormuksia hurjat kaksi viikkoa ennen vihkipäivää. Juuei onnistu sormusten saaminen noin nopeasti. Mutta ei se mitään, meillä oli tilapäissormukset vihkimisessä ja reissussa.) Mukava tervetulotoivotus Tampereelta tämä.

Nautin matkasta suunnattomasti, mutta kyllähän kotiinpaluussa oma ihanuutensa on. Muistaa, mistä on lähtenyt, olla heti tutussa tilassa, tietää paikkojen ja asioiden sijainnit.

Kartalla näkyy koko reittimme. Kilometrejä kertyi yhdeksässä päivässä hieman yli 3500, joista bioetanolilla ajettiin noin 2100 km. Fossiilisia polttoaineita oli käytettävä Lapissa, koska pohjoisin E85-asema on Rovaniemellä.

Oi Suomi, olet kaunis, kiinnostava ja yllättävä matkailumaa. Ja mahtava häämatkamaa! Olen löytänyt itsestäni vankan kotimaanmatkailun kannattajan.

Koska lähdetään uudestaan, honeybunny?

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 2/3

Roadtrip-saaga jatkuu! Edellisen osan voi lukea tästä.

20.7. Ruka – Pelkosenniemi – Sodankylä – Saariselkä

Ennen kuin Rukalta lähdimme, nappasimme yhden geokätkön löydettyjen listalle. Sen jälkeen olimme valmiita ajamaan kohti Napapiiriä ja Lappia. Tuulenpesä-kahvila ei ollut auki, mutta se ei pihan lumiukkoa tuntunut vaivaavan, hän pysytteli coolina hellelukemista huolimatta. (Lumiukko kuvassa oikealla. #puujalka) Mekin olimme tyytyväisiä – geokätkö löytyi täältäkin.

Alun perin olimme ajatelleet ajaa Sodankylään Luoston kautta, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun otimme selvää Pelkosenniemen nähtävyyksistä.

Andy McCoy patsas odotti meitä Pelkosenniemen torilla. Lähettyviltä löytyi myös kirpputori ja geokätkö. Kätkön määritelmässä lukenut ”vene vaaditaan” hieman hämmensi, mutta selviydyimme haasteesta erinomaisesti ilman venettä. Samalla tuli tutkittua Pelkosenniemen infotaulua, jossa paikkakuntaa kehuttiin monisanaisesti. (Me kieliniuhot olisimme toki suoneet, että kieliasu olisi tarkistettu vielä kerran ennen taulun pystyttämistä.)

Patsastelun jälkeen jatkoimme matkaa Sodankylään. Paikkakunta kuuluu siippani armeija-aikaan, ja siksi tärkeimpänä kohteenamme oli sotilaskodin kahvila.

Kun saavuimme sotkuun, olimme lähes ainoat asiakkaat. Tämä taisi olla itselleni ensimmäinen kerta sotkun munkkien parissa, ja nyt ymmärrän kehut. Sitä paitsi kahvi oli erinomaista! (En tiedä, miksi suhtauduin sen makuun ennakkoluuloisesti, mutta sainpas olla kunnolla väärässä pahakahvioletuksineni.) Siinä istuksiessamme paikalle saapui lauma siilitukkaisia, vihreäasuisia varussotilaita. Toivottavasti heillä oli viikonloppuloma edessään.

Sodankylässä lenteli hyvin äkäisiä ja sitkeitä paarmoja. Niistä huolimatta etsimme yhden geokätkön, enempää ei huvittanut.

Poroja hengaili tienpientareilla ja jolkotteli tiellä aina silloin tällöin. Tarmokkaana apukuskina pidin katseeni valppaana, että voisin varoittaa eläimistä tarpeen tullessa. Mielestäni ”varo, poro!” olisi ollut ihan pätevä huudahdus. Tai edes ”poroja!”, mutta hyvin usein poron nähdessäni suustani tuli jotain ihan muuta. Kuten epämääräistä vokaalihihkuntaa. Tai suosikkini: ”Ääaaaää! Tienvarsieläin!” KUKA kiljaisee spontaanisti noin, kun näkee poron mussuttamassa heinää tienvarressa? Minä, kuten todistettu on. Tienvarsieläin, tuo kätevä ja usein käytetty sana!

Majoituimme Saariselällä, ja illalla jaksoimme tehdä pienen kävely- ja kätköilylenkin Saariselän keskustassa. Yhtäkään poroa emme nähneet, mutta poronkakkaa sitäkin enemmän. Mitä ilmeisimmin porot tykkäsivät käyttää samoja katuja ja polkuja kuin mekin. Väistöliikkeemme olivat varmasti tyylikkäitä, kun yritimme olla astumatta edes suurimpien ryppäiden päälle.

Mutta  porot. Kyllä niistä yhdenlaiseksi sieluneläimeksi tai opettajaksi olisi. Tyypit kulkevat siellä missä huvittaa ja seisovat vaikka keskellä tietä, jos siltä tuntuu. Ihan kuin niillä olisi vankka luottamus siihen, että kyllä muut väistävät, minulla on nyt muuta meneillään. Ja hei, kumpi oli ensin, poro vai auto? Niinpä, eli auto väistää. Poroilla ei vaikuttanut olevan kiire minnekään. Ehkä jatkossa pitäisi säännöllisin välein kysyä itseltään: Mitä poro tekisi? (Ja toivottavasti vastaus olisi jotain muuta kuin ”kakkaisi kadulle”.)

 

21.7. Saariselkä – Inari – Utsjoki – Nuorgam (– Tana – Varangerbotn – Nuorgam)

Aamiaisen söimme saksalaisturistien keskellä. Olisinpa opiskellut saksaa pidempään, olisin voinut salakuunnella aamiaiskeskusteluita.

Ensimmäinen kohteemme oli Saamelaismuseo Siida. Museokortit käyttöön! Museo oli varsin laaja, sen kokonaan kiertämiseen kannattaisi varata enemmän aikaa. Tai ehkäpä parempi olisi, ettei yrittäisikään nähdä kaikkea yhden päivän aikana. Infoähkyn vaara, kiinnostavasta asiasta huolimatta! Itse innostuin eniten 11 Saamelaista ajankuvaa -kuvasarjasta, jossa tämän päivän saamelaiset kertovat elämästään ja identiteetistään. Johan Nuorgamista kertovassa näyttelyssä oli hänen keräämiään viisauksia ja ohjeita. Yhden mukaan vieraalta ei saa kysyä kuulumisia ennen kuin on tarjonnut hänelle kahvia. Sitä ennen vieraan suu on nimittäin kohmeessa.

Saako nuolaista huulia välillä, kun syö sokerimunkkia?

Keräilimme matkan aikana puolisuunnitelmallisesti uusia paikkakuntia geokätköilykartallemme. Lapissa kunnat ovat isoja, joten karttamme vihertävät komeasti pohjoisen Suomen osalta, kun taas etelämmässä on vielä paljon punaisia alueita, joilta ei ole kätköä löydetty. Yhden kätkön etsimme läheltä Utsjoen rajaa:

Nuo koivut! Tervehdin niitä myöhemminkin ja ihastelin niiden muotoa.

Maisemia Utsjoella.

Utsjoen ravintolatarjonta ei häikäissyt monipuolisuudellaan, ja lopulta päädyimme yllätysvalintaan: Annukan grilli tarjosi ruokaa nopeasti ja vaivattomasti. Kaiken lisäksi listalla oli kasvishampurilainen, joten tämäkin ituhippi sai murua rintansa alle.

Innokkaat turistit melkein ajoivat Norjaan, kun eivät heti huomanneet, että tie Nuorgamiin kääntyy juuri ennen rajaa…

Nautimme Suomen pohjoisimmat omenakakkukahvit majapaikkamme Nuorgamin lomakeskuksen kahvilassa. Majoituimme mukavasti pienessä ja tyylikkäässä huoneistossa. Aamiaistarpeet haimme läheisestä ruokakaupasta.

Illan ohjelmaan kuului tietenkin käynti Suomen pohjoisimmassa kohdassa. Hetkisen pohdittuamme päätimme tehdä pienen autoajelun Norjan puolelle päästäksemme Jäämerelle. Olisimme halunneet kastaa varpaamme mereen, mutta näkemämme rannat eivät moiseen houkuttaneet. Mutta merta nähty, se riittäköön!

Paluumatkalla kehittelimme lukuisia huonolaatuisia vitsejä Tanasta (miten moni asia voikaan olla T/tanassa…) ja tutkimme tien varrelle pystytettyä opaskarttaa. Joku voisi olla sitä mieltä, että sen voisi päivittää, mutta onko se nyt niin nuukaa, jos joku Neuvostoliitto mainitaan?

 

22.7. Nuorgam – Utsjoki – Karigasniemi – Kautokeino – Hetta

Kuudes matkapäivä alkoi shokilla: aurinko ei paista! Yöllä oli satanut! Mitä on tämä, voiko hyväksyä tällaistä kesäsäätä?!

Ajoimme Suomen kauneinta tietä Karigasniemeen, jossa ylitimme Tenon ja seurailimme sitä Norjan puolella.

Välillä satoi, välillä paistoi. Yllättäen Norjan puolella tiet olivat kuoppaisempia kuin Suomessa, mutta pysyipä hereillä kun välillä pomppasi.

Turisti kuvasi, kun turisti kuvasi.

Teno.

Kahvittelimme Kautokeinossa, ja sieltä lähtiessämme näimme kokonaisen sateenkaaren.

Enontekiön hautausmaa oli ensimmäinen paikka, jossa hyönteiset alkoivat todella haitata. Sääsket innostuivat tulokkaista, emmekä viitsineet tutkia hautausmaata kovin pitkään. Geokätkökin tuli napattua mahdollisimman nopeasti. Asiaa auttoi se, että juuri meitä ennen kätkön löysi eräs pariskunta, ja siksipä meiltä ei mennyt kovin pitkään kätkön löytämisessä.

Huomasimme myös olevamme etelän oloihin tottuneita. Oli sunnuntai-ilta ja kello yli kuusi – tietenkin Hetan kaupat olivat jo kiinni! Auki oleva huoltoasema ei myynyt alkoholia lainkaan, joten saimme selvitä ilman siiderilasillisiamme illalla.

Lappi antoi kieltämättä perspektiiviä välimatkoihin. Kun lähin pankkiautomaatti tai apteekki on yli sadan kilometrin päässä, ei kummassakaan noin vain kipaista. Utsjoen ja Nuorgamin (no, teknisesti Nuorgam on Utsjokea) kaupoissa on jonkinlaiset apteekkikaapit, joista saa ainakin joitain lääkkeitä ensi hätään.

Hetan kodassa taisin ensimmäisen kerran hätkähtää, että kohtahan reissu on jo tehty, kaksi kolmasosaa matkasta on jo takana. Ääk! Ei näin nopeasti!

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 1/3

Roadtrip! En tiedä sanalle hyvää suomennosta, sellaista, joka pitäisi sisällään ajatuksen autoilusta, vapaudesta, seikkailumeiningistä ja ilosta. Sillä sellaiset asiat roadtripille kuuluvat.

Aloimme siippani kanssa suunnitella kesäreissua joskus talvella. Olemme tehneet aika paljon pieniä automatkoja Suomessa, ja nyt tuli mieleen tehdä vähän pidempi matka. Entä, jos ajettaisiin Suomi päästä päähän, Hangosta Nuorgamiin? Miksipäs ei.

Talvella emme sitä vielä tienneet, mutta roadtripistä tuli myös häämatkamme. Kun meidät oli Tampereen maistraatissa todettu aviopuolisoiksi (kyllä, toteaminen on virallisen kaavan mukainen sana), lähdimme matkaan. Punainen Mini Cooper S oli jo pakattu.

Matkamusiikkia olimme pohtineet paljon jo etukäteen. Olimme muistelleet vanhoja autokasettejamme, ja niiden innoittamina sovimme, että kumpikin saa tehdä 90 minuutin mittaisen Spotify-soittolistan. Sääntönä oli, että molemmat soittolistat kuunnellaan joka päivä, eikä biisien soittojärjestystä saa vaihtaa. Siipan soittolista löytyy täältä, minun täältä. Sovimme myös, että kerran päivässä saa hypätä yhden kappaleen yli toisen listalta – mutta tätä oikeutta kumpikaan ei käyttänyt kertaakaan.

Biisilistoja hiottiin vielä lähtöä edeltävänä päivänä, vaihdeltiin järjestyksiä ja tiputettiin jotain pois, että jotain muuta saataisiin tilalle. Ei ole kevyt asia tämä!

17.7. Tampere – Perniö – Hanko – Porvoo

Ensin kohti etelää. Perniössä iski kahvintarve, ja tienvarsimainosten houkuttelemina käännyimme kohti keskustaa. Mainostettua kahvilaa emme löytäneet, mutta Kahvila Pavun kyltti osui silmiimme. Sinne.

 

Kahvila Papu on helmi! Vinkeä sisustus (vessaankin mentiin kuin pankkiholviin) ja erinomainen mutakakku vaniljajäätelön kera. Totesimme, että tämähän on mitä parhain hääkakku meille.

Perniöstä matka jatkui eteläisimpään kohteeseemme, Hankoon. Päivä oli helteinen, ja kun astuimme ilmastoidusta autosta Hangon paahteeseen häävermeissämme, tuntui, että sulamme saman tien.

Hangon Makaronitehtaan tarjoilija harmitteli, ettei terassilla taida nyt olla tilaa. Kerroimme kiivaasti ja innokkaasti haluavamme sisätiloihin varjoon, mikäli suinkin mahdollista. Onneksi oli!

Meressä kahlaaminen oli i-h-a-n-a-a. Enkä muista, milloin viimeksi olen kävellyt paljain jaloin hiekkarannalla. Jo oli aikakin.

Hanko vaikutti viehättävältä paikalta, mutta kuumuus ei houkuttanut jäämään sinne kovin pitkäksi aikaa. Porvoo kutsui, ja me lähdimme. Ensimmäisen yöpaikan olimme varanneet Haikon kartanosta, ja tahdoimme ehtiä vielä kylpylänkin puolelle. Erilaisissa poreissa lilluminen teki hyvää pitkän päivän jälkeen. Ja hotellihuoneessa pääsimme vihdoinkin poksauttamaan kuohuviinin. Onnea meille!

18.7. Porvoo – Mikkeli – Savonlinna – Enonkoski – Liperi

Pac-man-pannukakku syö viinirypäleitä.

Hyvä aamiainen, hyvä mieli. Toisena päivänä suuntasimme iloiseen Itä-Suomeen. Ensimmäinen pysähdys oli Mikkelissä Tertin kartanossa, jossa piti ihmetellä maisemia ja juoda välikaffeet.

Kahvila-ravintolan lisäksi kartanolla oli parikin puotia, joista sai niin paikallisia herkkuja kuin vaatteita ja asusteita. Tämä päähine jäi kuitenkin ostamatta, vaikka henkiihän se häätunnelmaa varsin tarmokkaasti…

Matka jatkui kohti Savonlinnaa. Laskeskelimme, että voisimme hyvinkin ehtiä vielä edes pikaiselle kierrokselle Olavinlinnaan. Nettisivut kertoivat, että museo on auki kuuteen saakka, ja mehän olisimme kaupungissa pian viiden jälkeen. Hurraa!

Autolle löytyi parkkipaikka yllättävän kivuttomasti, ja me lähdimme marssimaan kohti Olavinlinnaa. Mutta aargh! Kun saavuimme portille Museokorttejamme heilutellen, meille kerrottiin, että viimeinen opaskierros lähti 17.15, eikä sen jälkeen enää myydä lippuja. Olimme myöhästyneet kymmenen minuuttia. Tieto lipunmyynnin lopettamisajasta kerrotaan Olavinlinnan verkkosivuilla, mutta ei tietenkään etusivulla, jolta aukioloajan katsoimme. Näin sitä turisti oppii. Tiesimme toki, että puoli tuntia on lyhyt aika tutkia linnaa, mutta ajattelimme, että parempi sekin olisi kuin ei mitään. Mutta ehkä joku toinen vuosi sitten.

Hieno se linna oli kauempaakin katsottuna. Seurasimme myös paikallisten lokkien puuhia. Mutta nälkä tuli, joten astuimme Linnakrouviin, joka tarjosikin todella kauniit ja maittavat annokset. Sanataideihminen kiittää Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi -teoksen mukaan nimettyä vegeannosta. Ruuan jälkeen jaksoimme etsiä yhden geokätkönkin. Melkoista pusikossa hikoilua, mutta löytyipäs lopulta. Onneksi kaikki ihmiset taisivat olla oopperanäytöksessä, eli saimme mönkiä kivien ja oksien seurassa rauhassa.

Yöpaikan olimme varanneet Liperistä. Matkamme kulki Enonkosken kautta, jossa oli vähän aikaisemmin pidetty hiekkaveiston EM-kilpailut. Olimme jo ajamassa keskustan läpi, kun huomasimme joukon isoja teoksia. U-käännös ja lähempää tutkimaan. Hillittömän hienoja taideteoksia, en ymmärrä, miten hiekasta saa aikaan tuollaisia!

Enonkoski tarjosi meille myös lossikyydin, mikä oli eksoottista. Ihmettelimme vähän aikaisemmin liikennemerkkiä, joka varoitti ajamasta veteen, kunnes tie todellakin päättyi. Maakravut innostuivat tajutessaan, että vastarannalla meitä kohti todellakin lipuu lossi.

Liperissä meitä odotti Parren Peti ja Puuro, sympaattinen B&B-majoitus. Saimme oman mökin kaikilla mukavuuksilla, ja miten ihanan viileä makuuhuoneemme olikaan! Hyvä oli nukahtaa muumilakanoihin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

19.7. Liperi – Joensuu – Vuokatti – Rukatunturi

Aamiaisen jälkeen majapaikkamme isäntä Rolf vei meidät tutustumaan rakkaaseen harrastukseensa, pienoisrautateihin. Eräässä pihapiirin rakennuksessa on oma tilansa pienoismalleille, joita hän oli kerännyt ja rakentanut jo kymmenien vuosien ajan. On aina ihanaa seurata ihmistä, joka on todella innostunut jostain, eikä Rolf ollut poikkeus. Junat puksuttivat pikkuisilla raiteillaan, katossa liikkui samaan mittakaavaan rakennettu zeppeliini.

Liperistä lähdimme kohti Joensuun bunkkerimuseota. Emme ole sotahistorian innokkaita harrastajia, tämä kohde valikoitui siksi, että… No hei, bunkkerimuseo. Onhan sellainen nähtävä. Alueella sai vaellella vapaasti, mutta eteensä kannatti katsoa, ettei pudonnut juoksuhautaan. Yhden geokätkönkin etsimme museon lähettyviltä.

Joensuun keskustasta valitsimme kahvilan Googlen avulla: hakusanaksi Joensuun paras kahvila, ja sitten vain annettuun osoitteeseen. Googlen ensimmäinen valinta oli Kahvila Houkutus, eikä se ollutkaan ollenkaan huono ehdotus.

Tienpintareilla oli valtavia maitohorsmapöheikköjä. Onko niitä ollut aina, vai olenko vasta nyt herännyt näkemään ne? Olin ajatellut poimia maitohorsmia morsiuskimppuuni, mutta eiväthän ne kestäneet poimimista, nuupahtivat saman tien. Jälkiviisaana voin todeta, että kukat olisivat olleet vain tiellä. Mutta näitä tienvarsihorsmia ihailin jatkuvasti. Tuumin, että minun morsiuskimppuni on ympäri Suomea, koko Suomi on yhtä morsiuskimppua. Ja kuten myöhemmin kävi ilmi, vaaleanpunaisia kukkaketoja riitti aina Hangosta Nuorgamiin, kaikkialla.

Kolmas matkapäivä oli myös pisin ajopäivä. Ensimmäiset porot näimme Hyrynsalmella! Pysähdyimme syömään Vuokatissa, ja iltakymmenen aikoihin olimme perillä Rukalla. Vanhemmillani on siellä lomaosake, ja menimme heidän luokseen yhdeksi yöksi.

Kilometrejä tuli hieman liikaa yhdelle päivälle, emme ehtineet pysähdellä niin paljon kuin olisi ollut kiva. Mutta niin oli suomalainen onnellinen, kun hellepäivän päätteeksi pääsi – aivan oikein, saunaan.