Poimintoja joulukuun kirjapinosta

Joulukuussa jätin monta kirjaa kesken. Mutta kun luin, luin erityisesti uutta kaunoa ja tietoa.

Kirsi Pehkonen: Käsikirjoituksesta kirjaksi – miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Reuna 2018.

Kukaan minua vähänkään tunteva ei voi yllättyä, kun kerron, että erilaiset kirjoittajaoppaat ovat lempilukemistoani. Olen loputtoman kiinnostunut etenkin prosessikuvauksista, työpäiväkirjoista, erilaisista tekemisen tavoista. Käsikirjoituksesta kirjaksi pitää sisällään juuri niitä. Kirsi Pehkonen on haastatellut yhtätoista kirjailijaa, joista kukin kirjoittaa omalla tavallaan.

Joku luottaa vain kustannustoimittajaan, jollain on muitakin luottolukijoita. Yksi tekee useita eri versioita eri tiedostoihin, toinen muokkaa yhtä ja samaa jokusen kerran. Tehdään muistiinpanoja ja taustatutkimusta mutta toisaalta myös hämmästytään, kun runo vain tulee valmiina. Osalla on päivittäiset liuskatavoitteet, toiset eivät moiseen lähde. Eri lajit vaativat erilaista lähestymistapaa, ja välillä teksti yllättää kokeneenkin kirjoittajan.

Haastateltavina ovat Tapani Bagge, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen ja Jasu Rinneoja – mainion monipuolinen ja -ääninen kirjailijajoukko. Käsikirjoituksesta kirjaksi antaa ideoita oman prosessin pohtimiseen mutta muistuttaa huojentavasti myös siitä, ettei ole vain yhtä tekemisen tapaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen työhuoneeni kirjaston pysyväksi osaksi.

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.

Suvi Vaarlan romaani osui silmiini kirjaston vippipöydältä. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Päähenkilö Elina on lapsi, kun 1980-luvun nousukausi tuo perheelle monenlaista materiaalista hyvää. Perhe muuttaa Westendiin, uusi kaveri löytyy naapurista, isän yritys saa hienoja rakennushankkeita. Ja sitten kaikki romahtaa.

Romaanissa seurataan Elinan tarinaa vielä aikuisenakin. Laman lapsi hakee taloudellista turvaa ja pelkää koko ajan, että kaikki viedään pois. Vaarla kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kertoo koskettavasti siitä, mitä lama aiheuttaa yksilötasolla. (Suomen 90-luvun lama on muuten aihe, josta ei ole kirjoitettu ollenkaan liikaa.) Ihailin myös Vaarlan tapaa pitää jännitettä yllä – hän ei paljasta liikaa kerralla. Hieno romaani lähihistoriasta.

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Sukkula vuoteen 2020

 

On tullut tavaksi valita biisi, joka soi ensimmäisenä vuoden vaihduttua. Eli ei soimaan jätettyä levyä tai auki olevaa radiota puolenyön paikkeilla, sillä ensimmäinen kappale on valittava ihan itse. Luotan valinnassa intuitioon ja muistin sattumanvaraisuuteen, eli en mieti biisiä päivätolkulla etukäteen, hyvä jos samana aamuna – ei ole tarkoitus stressata tästä saati antaa valinnalle liian suurta valtaa. Mutta onhan se jollain tavalla mielessä, ehkä alitajunnalla pohdittavana.

Vuoden 2020 ensimmäiseksi pääsi tänä vuonna Minä ja Nieminen -duon cover Kikan klassikkokappaleesta Sukkula Venukseen. Miksi, voi perustellusti kysyä – etenkin, jos korvamadot ovat jo alkaneet jorata alkuperäistä versiota, jossa sähköurut soittavat alkuriffiä vähintäänkin kiihkeästi.

Kuuntelin viime kesänä Paula Salmisen käsikirjoittaman musiikkidraaman Kikka – tarina tähdestä Yle Areenasta. Sarjan viimeisessä osassa soi Kikan omien levytysten lisäksi jotain muuta. Tuttua mutta ihan toisenlaista. Selvisi, että kyseessä on Minä ja Nieminen -yhtyeen versio Sukkulasta Venukseen. Myöhemmin kuuntelin koko version Spotifysta ja olin myyty.

Versio yhdistää Kikan Ihmemies MacGyverin tunnusmusiikkiin ja tekee kappaleesta yhtä aikaa tunnistettavan ja täysin omansa. Vauhdikas menobiisi onkin raukea, kaunis ja eri tavalla intensiivinen kuin ennen. Henrika Niemisen ääni on ihana ja kuulas, kappale soljuu jäämättä lillumaan paikoilleen. Rumba on kuvannut biisiä ”vuoden perversseimmällä tavalla kauneimmaksi coveriksi”, ja ymmärrän lausuman.

Jo tuossa on useita syitä laittaa kappale soimaan vuoden alkajaisiksi. MacGyver oli lapsuuteni sankari ja ihastukseni kohde – miksipä ei toivoa ripaus MacGyverin selviytymistaitoja tulevaan vuoteen? Kikka puolestaan oli hyväntuulinen esiintyjä, jonka kappaleissa on annos huumoria. Läheisyys, hellyys ja erotiikka eivät ole huonoja juttuja nekään. Minä ja Nieminen käyttää vanhoja aineksia ja tekee niistä uutta ja omaa: tätä toivon myös omaan vuoteeni 2020. Luottamusta pitää se, mikä toimii ja rohkeutta tehdä jotain toisin, jos ja kun tarvitsee. Luovuutta tehdä omannäköisiä juttuja.