Vuosi 2021 lukemisina

On vuosittaisen lukukatsauksen aika! Eli viime vuoden lukemisia lukuina. Muutaman aiemman vuoden tilastot löytyvät täältä, lukupäiväkirja-tunnisteen alta.

Vuonna 2021 luin noin 137 kirjaa. Sanon ”noin”, koska kirjanpitoni on ollut välillä vähän… lepsua. Eli toivon, että olen kirjannut ainakin suurimman osan luetuista muistiin. Epäilen, että jotain on matkan varrella ihan vain unohtunut lisätä luetteloon, mutta sellaista elämä on.

Vänrikki Stoolia en lukenut kokonaan, vain valittuja otteita. Mutta sen teksteistä syntyi loistavia kollaasi- ja blackout poetry -runoja sanataideryhmässä!

Tuttuun tapaan luin enemmän kotimaista (69 %) kuin ulkomaista (31 %) kirjallisuutta. Proosa vei ylivoimaisen voiton 49 prosentillaan, mutta tietokirjallisuus tuli toiseksi 32 prosentin osuudellaan. Sarjakuvat muodostivat 15 % lukemisistani, ja loput muruset jäivät kuvakirjoille ja runoudelle. Runojen suhteen olen edelleen se tyyppi, joka lukee helposti yksittäisiä runoja tai osan kokoelmasta, mutta kokonaiset teokset jäävät vähemmistöön. Niinpä lajityyppi ei myöskään pääse esiin lukutilastoissa, sillä lukulistaan pääsevät vain alusta loppuun luetut teokset.

Kuvassa Lennart-niminen tablettini, joka on kohentanut e-kirjojen lukemisen iloa huimasti.

Lukuaikapalvelusta on tullut osa arkeani. Siippani, tuo viisas ihminen, antoi minulle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi pienen tabletin lukulaitekäyttöön. Mikä pelastus! (Sitä ennen tihrustin kirjoja kännykän ruudulta – ei kovin miellyttävää, vaikka mitäpä ihminen ei lukuhimoissaan tekisi…) Lennartiksi nimeämäni laite on ihana. Samoin BookBeat, jonka valikoimiin ja toimintaan olen ollut vallan tyytyväinen.

Tilanne e-kirjojen ja äänikirjojen sekä paperikirjojen välillä onkin tällä hetkellä lähes tasan. Viime vuonna luin 51 % kirjoista paperilta ja 40 % e-kirjoina. Äänikirjat ovat edelleen satunnaisempia kavereita, kuuntelin niitä yhteensä 12 kappaletta. E-kirjojen suuri määrä selittyy tietenkin BookBeatilla, Lennartilla ja ennen kaikkea sillä, että lukuaikapalvelusta saan uudetkin kirjat nopeasti ja jonottamatta käyttööni. Yövalvomiset ovat edelleen välillä riesanani, ja etenkin silloin tulee avattua e-kirja: ei tarvitse laittaa valoja ja häiritä muiden unia.

Luen pääosin uutta kirjallisuutta. Yli 40 % oli julkaistu vuonna 2021, vain 4 % ennen 2000-lukua. Ja edelleen tartun useimmin naisen kirjoittamaan kirjaan. Yli kaksi kolmasosaa lukemistani oli naisten kirjoittamia.

Kappalemääräisesti eniten luin lokakuussa, 18 kirjaa. Mukaan mahtui niin sarjakuvia, luontoon liittyviä teoksia kuin romaanejakin. Vaisuin lukukuu tulikin heti tämän jälkeen: marraskuun saldoksi jäi vain neljä teosta.

Reetta Niemelän ja Emmi Jormalaisen Pieni kuljeskelukirja on yksi viime vuoden ihanista löydöistä.

Poimin joka kuukaudelta yhden helmen, jota haluan suositella. Ja kyllä, välillä valinta oli todella vaikea!

Tammikuu: Reetta Niemelä ja Emmi Jormalainen: Pieni kuljeskelukirja. Hurmaava kuvapainotteinen kirja, joka houkuttelee lähtemään luontoon. Sivuilla on pieniä tehtäviä, jotka avaavat aisteja, herättelevät mielikuvitusta ja tarjoavat yllättäviä näkökulmia.

Helmikuu: Eveliina Talvitie: Vanha nainen tanssii. Talvitie haastattelee naisia, jotka ovat löytäneet oman tapansa olla ja sanoa – usein vaikeuksien kautta. Persoonallisia, suorasanaisia, paljon nähneitä naisia. Ja he myös tanssivat, kirjan valokuvat on ottanut Jyri Pitkänen. Monologeja, vuoropuheluita, pohdiskelua.

Maaliskuu: Suvi Ratinen. Hyvä tarjous. Rakastan Ratisen huumoria! Hyvä tarjous -romaanissa nelikymppinen Katri päättää ostaa suvun vanhan hirsitorpan. Tiedossa on nuukailua, oletuksia ja taloon ladattuja toiveita. Ja perhekriisejä.

Huhtikuu: Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi. Johannes on toivottu ja rakastettu lapsi – mutta hän ei ole kuten muut lapset. Johannes itkee, raivoaa, räjähtää helposti väkivaltaiseksi asti. Vanhemmat Anni ja Juho oppivat pian ennakoimaan, varomaan ja välttelemään tiettyjä tilanteita. Erityislapsi paljastaa suvun asenteita ja arvoja. Hurja romaani, joka pitää otteessaan.

Toukokuu: Laura Pörsti: Viimeinen vuosi. Olen hehkuttanut tätä kirjaa monessa paikassa, mutta kun tämä nyt vain on loistava. Viimeinen vuosi on omakohtainen tietokirja, joka yhdistää sujuvasti vaateteollisuuden, lapsettomuuden ja lapsitoiveet sekä suhteen iäkkääseen isoäitiin. Kirja on henkilökohtainen, yhteiskunnallinen, informatiivinen ja koskettava. Ihailen Pörstin taitoa kirjoittaa.

Kesäkuu: Marko Leppänen ja Adela Pajunen: Terveysmetsä. Tietokirja metsistä ja luonnon hyvinvointivaikutuksista. Innostava, sujuvalukuinen kirja, joka tarjoaa niin tietoa kuin kirjoittajien omiakin luontokokemuksia.

Heinäkuu: Petra Maisonen ja Saara Turunen (toim.): Suurteoksia. 20 kirjailijaa esittelee teoksen, joka on tehnyt heihin vaikutuksen: muuttanut heitä, jättänyt jäljen. Monipuolinen, henkilökohtainen, kiinnostavia näkökulmia tarjoava teos. Tulisipa tälle jatkoa!

Elokuu: Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine. Simukka käyttää kääntökirjaa taitavasti, jälleen kerran. Romaanissa on kaksi tarinaa – tai yksi, mutta kahdesta näkökulmasta. Ja kun kertoja vaihtuu, tarinakin muuttuu. Kahden tytön kertomukset risteävät ja saavat lisää sävyjä toisistaan. Kirjan kieli on upean ilmavaa, tarina kantaa kevein vedoin.

Syyskuu: Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Ah, esseitä! Löytty pohtii, mikä tekee kirjallisuudesta ”suomalaista” ja tuo esiin erilaisia tapauksia niin kirjallisuushistoriasta kuin omista kokemuksistaan. Pidän Löytyn pohdiskelevasta ja itseironisestakin tyylistä. Hän ei julista, vaan punnitsee esseen perinteitä kunnioittaen. Ei ole tarkoituskaan antaa lopullista vastausta kaikesta, vaan tutkiskella.

Lokakuu: Tiina Lifländer: Hyvä yö. Romaani yövuoroista, unettomuudesta, valinnoista. Nanna työskentelee hoitokodissa ja kärsii nukkumisvaikeuksista. Kun unta ei tule tarpeeksi eikä lääkkeitäkään anneta, hän ei jaksa olla hyvä ja järkevä. Hyvä yö näyttää, mitä jatkuva kuormitus tekee.

Marraskuu: Helena Waris: Nuorgamin vettä. Mikke Korhonen lyö kaverinsa kanssa vetoa, että pystyy kuljettamaan sangollisen vettä Nuorgamista Helsinkiin – kantamatta ämpäriä itse. Wariksen romaani on hauskaa ja letkeää luettavaa.

Joulukuu: Viivi Rintanen: Mielisairalan kesätyttö. Komea sarjakuva-albumi Vilmasta, joka siivoaa kesätöikseen psykiatrisessa sairaalassa ja alkaa miettiä, missä menee terveen ja sairaan raja. Vilma suorittaa, laskee kalorit ja tyytyy vain parhaisiin arvosanoihin. Hän havaitsee yhtäläisyyksiä itsessään ja laitoksen potilaissa, mutta hänet lasketaan terveeksi, potilaita ei. Kuka määrittelee, kenen mielenterveys on kunnossa ja kenen ei? Milloin on syytä hakea apua? Visuaalisesti ja kerronnallisesti hieno teos.

Bonus: Antti Nylén ja Martti Jämsä: Kuoriutumattomat. Kaunis, herkkä ja vahva teos. Teksti on esseististä, muistiinpanomaista, runoa. Se on lintukirja, josta puuttuu lintu. Kirjassa on kaksitoista valokuvaa linnunmunista. Munat kuuluvat Forssan luontomuseon kokoelmaan. Kuoriutumattomat on taiteilijakirja, josta on otettu vain sadan kappaleen painos. Lajityyppien väliin asettuminen, poleemisuus, kyseenalaistaminen, ihmettely – siinä joitain määreitä, joita teokseen liitän. Eivätkä ne silti riitä kuvaamaan kokonaisuutta ja sen kiehtovuutta.

En yleensä tee lukemiseen liittyviä uudenvuodenlupauksia, mutta viime vuonna tein yhden: lupasin lukea ainakin yhden Kalle Päätalon kirjan. Ja luinkin! Huonemiehen poika oli lainassa koko viime vuoden, ja välillä projekti hyytyi pitkäksi aikaa. Mutta joulukuussa luin viimeisetkin sivut Iijoki-sarjan avausromaanista. Päätalon kieli on hurmaavaa – kaikki ne murresanat! Romaanin verkkainen rytmi oli välillä ihanan rauhoittavaa, välillä vähän tuskastuttavaa hitaudessaan. En aio heti syöksyä seuraavan Päätalon kimppuun, mutten myöskään vanno, etten enää ikinä sarjaan koske. On vain niin paljon kaikkea mahtavaa luettavaa…

Lukuvuosi 2022, tervetuloa! Useampi kirja onkin jo kesken.

Lukuvuosi 2020

Yksi alkuvuoden lempirutiineistani: menneen vuoden lukemisten tutkiminen ja numeroistaminen. Vuorossa on siis katsaus lukuvuoteen 2020 numeroiden kera. Aiempien vuosien tilastoinnit löytyvät avainsanalla lukupäiväkirja.

Kuten tavallista, mukana ovat vain kokonaan luetut (tai kuunnellut) kirjat. Mukana ei ole arvostelupalveluun lähtettyjä tekstejä tai kirjoituskilpailun esiraatihommissa luettuja käsikirjoituksia tai muutakaan ei-vielä-julkaistua.

Lasken äänikirjojen kuuntelun lukemiseksi. Viime vuonna en eritellyt, mitkä kirjat kuuntelin ja mitkä luin e-kirjana – nuo molemmat ovat samaa kategoriaa. Tänä vuonna taidan merkkailla äänikirjatkin erikseen.

Vuonna 2020 luin kirjoja noin 37 165 sivun verran. Sanon noin, koska ihan kaikissa ei ollut sivunumeroita. Alusta loppuun luin 160 kirjaa.

Aiempien vuosien perusteella osasin arvella, että tietty tuttuus kirjavalinnoissa jatkuu: uutta kotimaista, eniten proosaa ja naisten kirjoittamaa. Näin olikin, mutta joitain yllätyksiäkin mukaan mahtui.

Tietokirjojen osuus kasvoi, ja kaikista luetuista niiden osuus oli 33 %. Ylivoimainen ykkönen on kaunokirjallinen proosa, 52 %. Runot ja sarjakuvat saivat 14 %, ja viimeiseen prosenttiin jää jokunen kuvakirja. Yli 60 % luetuista oli naisten (tai naisoletettujen) kirjoittamia, mieheksi olettamieni osuudeksi jäi 29 %.

Eniten yllätti ääni- ja e-kirjojen iso osuus: peräti 43 % (eli 69 kappaletta!) kaikesta lukemastani olen joko kuunnellut tai lukenut e-kirjana. Alkuvuoteen mahtuu vielä jokunen kirjastosta lainattu e-kirja, mutta toukokuussa tapahtuu käänne: otin kokeiluun Suomalainen Plus -lukuaikapalvelun. Olin epäileväinen, sillä en ollut aikaisemmin kokenut äänikirjoja omakseni, ja kännyän ruudulta lukemiseenkaan en ollut ihastunut. Mutta nyt kävi toisin. Äänikirjat ovat ihania kävelylenkeillä ja neuletöiden parissa, mutta vielä enemmän olen lukenut kirjoja juuri siltä parjaamaltani älypuhelimen ruudulta.

Todennäköisesti ruudulta lukemista on lisännyt eräs ikävä riesa: yövalvominen. Se, kun herää aamuyöllä neljän-viiden aikaan eikä saa nukahdettua uudelleen. Paitsi parin tunnin kuluttua, kun herätyskellon soimiseen ei olekaan enää kovin pitkä aika… Paperikirjaa varten pitäisi sytyttää valo (mikä kuulemma ei siippaa haittaisi), mutta puhelimen ruutu ei valaise yhtä ärhäkkäästi. Ja niinpä olen käyttänyt aamuyön tunteja lukemiseen. Etenkin kevyehköt käännösromaanit ovat sopineet niihin erinomaisesti.

Kesällä vaihdoin lukuaikapalvelun BookBeatiin. Syy oli hyvin käytännöllinen: hinta. Siipalla oli jo BookBeat-tili, ja siihen oli mahdollista tehdä perhetilaus, jota Suomalainen Plussalla ei ollut.

Lukuaikapalvelu on varmasti vaikuttanut kirjavalintoihini jonkin verran. Keväällä, kun kirjastot olivat tyystin kiinni, oli ihanaa valita laajoista valikoimista uutuuksia ja tuntemattomia houkutuksia. Etenkin amerikkalaisia, viihteellisehköjä romaaneja on hyvin tarjolla ja tyrkyllä, ja niihin olenkin tarttunut tavallista useammin. Toisaalta olen lukenut myös esseitä ja nuortenkirjoja, eli yksipuoliseksi ei ole päässyt. Mutta luulenpa, että käännöskirjojen aiempaa isompi osuus lukemistani liittyy lukuaikapalveluihin. Toisaalta nautin myös osan paperisista sarjakuvistani ja tietokirjoistani englannin kielellä. Kotimaisen kirjallisuuden osuus on silti iso: 66 %.

Uutuuskirjat kuuluivat lukuvaliooni yhä ja edelleen. Neljä kymmenestä luetusta oli julkaistu vuonna 2020, ja 48 % 2010-luvulla. Ennen vuotta 2000 ilmeistyneitä nimikkeitä oli alle kymmenen.

Kuukausissa oli eroja. Tammikuu oli lukumäärällisesti vaisuin, kahdeksan luettua teosta. Sivumäärällisesti heinäkuu oli alhaisin, 1914 sivua. Myös marraskuussa oli hiljaista, yhdeksän kirjaa ja parisen tuhatta sivua. Enkä ihmettele. Tammikuut ovat minulle perinteisesti laiskoja lukukuukausia – en tiedä, miksi. Heinäkuussa lomareissu hidasti lukemista, ja kaiken nähdyn ja koetun keskellä kirjat jäivät vähän sivummalle. Marraskuussa puolestaan rämmin upottavan työsuon keskellä, enkä iltaisin jaksanut juuri muuta kuin Netflixiä katsella.

Aktiivisin kuukausi oli joulukuu: 22 luettua kirjaa, 5019 sivua. Osinhan kuukausikohtaiset luvut myös valehtelevat: olen saattanut lukea 400-sivusesta kirjasta valtaosan edellisessä kuussa, mutta koska viimeiset sivut luetaan seuraavan kuun puolella, teos kirjataan sinne.

Lukuvuosi 2020 näyttää hyvältä. Sinne on mahtunut kaikenlaista: esseitä, tutkimustietoa, runoja, uudelleen luettuja teoksia, YA-kirjallisuutta, kotimaisia romaaneja, englanninkielistä sarjakuvaa, pienkustanteita, ystävien kirjoittamia kirjoja, säeromaaneja, novelleja, sanataideoppaita ja mitä vielä.

Samaa toivon lukuvuodelta 2021. Ja yhden lukemiseen liittyvän uudenvuodenlupauksenkin olen tehnyt. Koska tyypillinen lukemani kirja on 2000-luvulla ilmestynyt, noin 200-sivuinen naisen kirjoittama teos, aion muistutella itseäni myös näihin tavanomaisuuksiin sopimattomista kirjoista. Lupaan, että vuonna 2021 pyrin lukemaan ainakin yhden Kalle Päätalon kirjoittaman romaanin. Olen jo hakenut kirjastosta Iijoki-sarjan aloitusosan. Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971, ja siinä on rapsakat 600 sivua.

Hyvää uutta lukuvuotta!

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Vuoden 2018 lukemisista

Aaahhhh, taas se aika vuodesta, kun sisäinen tilastonörttini saa vapautua ja intoilla prosenttiosuuksista ja numeroista! Kyse on tietenkin vuoden 2018 lukupäiväkirjan purkamisesta: mitä tuli luettua ja kuinka paljon mitäkin?

Aikaisempia tilastointoiluja voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Vuonna 2018 luin 156 kirjaa. Laskuissa mukana eivät ole vain osittain luetut (paitsi yksi, josta lisää tuonnempana), kesken jääneet, opiskelijoiden koulutuksiin tai kursseihin liittyvät tekstit, arvostelupalvelun kautta luetut käsikirjoitukset, omat tekstit tai Aarnin novellikilpailuun osallistuneet novellikokoelmien käsikirjoitukset.

Luettuja sivuja on kertynyt yli 30 000. Keskimäärin lukemani kirjat ovat noin 200-sivuisia – todellisuudessa sivuja on riittänyt alle kolmestakymmenestä yli neljäänsataan per teos.

Ystäväni Terhin kirja on parhaimmillaan teekupposen kera. Eläköön nojatuolimatkat!

En jaksa hämmästyä kotimaisten kirjojen ylivallasta. 85 % lukemistani kirjoista on suomalaisten kirjoittamia. Eniten luen kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta on vain 14 % viime vuonna lukemastani. Tietokirjallisuuden osalta lukemaa hitusen vääristää se, ettei mukana ole vain osin luettuja kirjoja. Mutta turha huijata ketään, fiktiota minä eniten luen. Tietokirjallisuuden kategoriaan olen tosin laittanut myös esseet, vaikka joissain tapauksissa on tulkinnanvaraista, olisivatko ne kuitenkin enemmän kotonaan kaunokirjallisuuden puolella.

Kaunokirjallisuuden puolella proosan osuus on isoin: 63 % luetusta. Tässä kategoriassa ovat niin romaanit kuin novellit, aikuisten ja nuorten kirjat. Lastenkirjat ovat omassa ryhmässään, ja niitä luin viime vuonna kymmenen kappaletta (6 %). Runouden kohdalla ilahduin: 14 kokonaan luettua kokoelmaa! Runous haukkaa yhdeksän prosenttia, mikä yllättää, sillä moni runokokoelma odottaa vielä loppuunlukemistaan, eli ne eivät ole päässeet tähän laskelmaan mukaan.

Uudenvuodenlupaukseni liittyykin nimenomaan runojen lukemiseen: aion lukea joka kuukausi ainakin yhden runokokoelman kokonaan. Minulla on tapana lukea kokoelmia osittain, aloittaa ja jättää kesken, selailla runoja sieltä täältä. Mutta jos edes kerran kuussa kokonainen runoteos?

Bigini kuuluu kokonaan luettuihin ja omaan hyllyyn hankittuihin.

Näytelmiä luin viime vuonna kolme, sarjakuvakirjoja seitsemän. Sarjakuvien vähyys yllätti, luulin lukeneeni enemmän.

Yli puolet lukemistani kirjoista (58 %) on naisten kirjoittamia. Miehiä on 35 %, loput joko miesten ja naisten yhdessä kirjoittamia tai kirjailijoita, joiden nimestä en ole voinut sukupuolipäätelmää tehdä.

Lukemisessani näkyy myös uutuuspainotus. Vain viisi kirjaa on ilmestynyt ennen 2000-lukua. Yli kolmannes (35 %) luetuista oli vuoden 2018 kirjasatoa.

Aina ei jaksa, ehdi tai halua lukea yhtä paljon, ja tämä näkyy lukupäiväkirjassa. Hiljaisinta oli heinäkuussa, jolloin sain luettua loppuun vain kuusi kirjaa. Sivuja kertyi hitusen yli 1700. Toisaalta: heinäkuussa luin Volter Kilven Alastalon salissa -järkälettä, mutta se projektipa on yhä kesken. Ehkä saan sen sivut tämän vuoden tilastoihin? (Niinpä, tässä näkyy tilastointimenetelmäni epäluotettavuus: sivumäärät ja kirjat merkitään sille kuukaudelle, jolloin kirja on luettu loppuun. Osa kirjoista kulkee kuitenkin mukana paljon pidempään.) Syyskuussa lukuvauhti oli hurjimmillaan: 26 kirjaa, yli 5000 sivua. Toisena tulee lokakuu, jolloin luin 22 kirjaa, mutta sivuja kertyi vain 3700 ja risat.

Kuten mainittua, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Paitsi se yksi poikkeus: Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 on kirja, jota ei lueta alusta loppuun, vaan omien valintojen ja sattuman ohjailemana sieltä täältä. Pelimäinen romaani on yli 500-sivuinen, mutta yksi tarina on huomattavasti lyhyempi. Tämä teos on mukana listassa teoksena, mutta sivumäärät olen jättänyt merkitsemättä.

Entä formaatti? Valtaosan olen lukenut ihan perinteisesti paperikirjasta, mutta e-kirjojen määrä on kasvanut. 27 % kirjoista olen lukenut lukulaitteeltani. Etenkin reissuissa lukulaite on ollut ahkerasti mukana, sillä pieni masiina painaa ja vie tilaa huomattavasti kirjoja vähemmän. Bookeen-laitteeni tosin hajosi syksyllä, mutta onneksi kotikadulla sijaitsevassa tietokoneliikkeessä pystyttiin korjaamaan se ainakin välttävästi. Ihan entisensä laite ei ole, mutta matkakäytössä edelleen ihan ykkönen. Rakastan kirjoja, mutta en rakasta niiden raahaamista.

Lukuvuoteen (ah tätä sanaleikittelyä!) mahtuu monenlaisia lukukokemuksia. Välillä on turhauttanut, toisinaan naurattanut, itkukin on tullut. Toiset kirjat ovat järisyttäneet kielellään, toiset ajatuksillaan. Osa on ruokkinut minua kirjoittajana, osa viihdyttänyt väsynyttä. On kirjoja, jotka ovat saaneet kodin niin kirjahyllystäni kuin sydämestäni ja on kirjoja, jotka olen laittanut kiertoon saman tien.

Mitään kaikenkattavaa best of -listaa en ole koonnut, mutta tässä jokunen poiminta vuonna 2018 sykähdyttäneistä:

Heini Junkkaalan Soita minulle Billy on yksi harvoista näytelmistä, jotka luin viime vuonna. Se kertoo jazzmuusikko Billy Tiptonista, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Dorothy-nimisenä tyttönä mutta joka kotoa pois muutettuaan alkoi pukeutua miesten vaatteisiin ja elää miehenä. Koskettava teos salaisuuksista ja identiteetistä. Ja miten haluaisinkaan nähdä tämän näyttämöllä! Näytelmien lukeminen vie mielikuvitukseni aina uusille kierroksille.

Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfectistä kirjoitinkin jo keväällä. Ihana, ihana teos.

Myös Harry Salmenniemen Yö ja lasi pääsi bloggaukseen kesällä. Ehdottomasti yksi viime vuoden kirjarakkauksista. Kokoelmasta löytyy eräs lempisäkeistäni: ”Olet erinomainen kohtalo kaltaiselleni ihmiselle.”

Kätlin Kaldmaan runokokoelma Rakkauden aakkoset osui käsiini Haapsalussa, ja syksyllä hankin sen itselleni Turun kirjamessuilta. Pidän kovasti Kaldmaan tavasta olla vakava ja leikkisä.

Eveliina Lauhion Mihin minä uskon tarjoaa hienon valikoiman erilaisia näkemyksiä ja ajauksia uskosta, uskomisesta ja uskomattomuudesta. Ihanan sujuvaa tekstiä ja tilaa monenlaisille näkemyksille.

Sarah Crossanin säeromaani Yksi kertoo siamilaisista kaksosista, ystävyydestä, sisaruudesta, identiteetistä. Todella koskettava teos, jolle säeromaani on juuri oikea muoto.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietokirja Kirjalliset väärennökset pääsi yllättämään, sillä sehän vei mukanaan oikein kunnolla! Ahmin väärennöstarinoita ja hämmästelin, miten monenlaisia käsityksiä tekijyydestä ja plagioinnin oikeuttamisesta onkaan riittänyt – ja riittää yhä. Kiehtova ja pohdintoja herättävä teos.

Juuli Niemen Tuhat tytärtä on teos, jonka taidan haluta omaan kirjahyllyyni. Se on sekä lempeä että terävä runokokoelma, oivaltava  ja tarinallinenkin.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin oli kirja, jonka ilmestymistä odotin – ja vähän pelkäsinkin. Kankimäen edellinen (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin) on yksi lempikirjoistani, joten odotukset olivat korkealla. Mutta en pettynyt. En todellakaan. Kankimäki yhdistelee niin luontevasti omia kokemuksiaan ja keräämäänsä tietoa, hän on inhimillisen samaistuttava, hänen yönaisensa neuvot osuvia. Tämä kirja on yksi niistä, joita olen alleviivannut, jonka sivuja taitellut. En ole vieläkään siirtänyt sitä kirjahyllyyn vaan säilytän kirjaa työhuoneessani lipaston päällä, että voin tarttua siihen aina kun haluan. Tai vain katsoa kirjaa. Se on voimakirja.

Kiitos kirjoista, 2018! Tervetuloa, vuoden 2019 luettavat!

24 995 sivua

Vuonna 2017 pidin hyvin yksinkertaista lukupäiväkirjaa: merkkasin muistiin, mitä olin lukenut, julkaisuvuoden ja sivumäärän. Lisäksi kirjasin, oliko teos romaani, lyhytproosaa, kuvakirja, sarjakuva, runoutta jne. Jätin kaikenlaiset arvioinnit ja kommentit pois, etteivät ne nostaisi muistiinpanokynnystä. Arvelin, että kyllä hyvä kirja mieleen jää, vaikken sen perään tähtiä tai huutomerkkejä lisäisikään.

Olen kuullut ihmettelyä siitä, mitä ideaa kirjaluettelon tekemisessä on. Eikö riitä, että lukee? Yritetäänkö kappalemäärillä tehdä vaikutusta, päteä, pönkittää egoa? Miksi pitäisi tietää lukumäärät?

Minussa asuu pieni tilastonörtti, jonka mielestä on superkiinnostavaa nähdä, montako kirjaa olen vuoden aikana lukenut loppuun. Jos joku vaikuttuu siitä, niin siitä vaan. Tai jos ei vaikutu, niin olkoon kaikin mokomin vaikuttumatta. Minä en rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka monta kirjaa keskivertosuomalainen tai vaikkapa -eurooppalainen lukee vuodessa, eli en tiedä, mihin itseäni vertaisin. Lisäksi elän jonkinlaisessa kirjallisuuskuplassa, jossa lukeminen on vallan normaalia tekemistä niin töissä kuin vapaa-ajalla.

Minua kiinnostaa myös havainnoida, millaisia kirjoja olen lukenut. Mikä genre loistaa poissaolollaan, millaiseen kirjaan todennäköisimmin tartun. Viime vuonna merkkasin myös formaatin: luinko paperikirjaa vai e-kirjaa.

Lukulistaan olen siis merkinnyt kirjat, jotka olen lukenut kokonaan vuonna 2017. Siksi jokunen runoteos puuttuu listalta – olen lukenut runon sieltä ja toisen täältä tai edennyt kirjassa niin hitaasti, etten ole ehtinyt loppuun saakka ennen joulukuun viimeistä. Listalta puuttuvat myös käsikirjoitukset, joita olen kommentoinut sekä tietenkin opiskelijoiden tekstit.

 

Vuonna 2017 luin 129 kirjaa. Niistä valtaosa (42 %) oli romaaneja. En tehnyt eroa, olivatko romaanit aikuisten vai nuorten, sillä se rajanveto on usein kovin tulkinnanvarainen. Toiseksi eniten, 17 %, kuului tietokirjoihin. Tietokirjaryhmä on varsin monipuolinen, siihen solahtivat niin kirjoittajaoppaat, Antti Tuiskun Petokesä kuin keittokirjatkin.

Lastenkirjojen (joihin kuuluvat sekä kuvakirjat että vähän vanhemmille tarkoitetut kuvitetut kirjat) osuus on yllättävät 12 prosenttia. Sarjakuvien osuus oli 10 %, mikä on myös ilahduttavan paljon. Lyhytproosa sai 9 %, ja siihen laskin sekä novellit että esseet.

Kaikkein vähimmälle viime vuonna jäivät näytelmät alle kahden prosentin siivullaan.

Luokittelu oli toisinaan hankalaa, sillä osa luetuista kirjoista kuului ainakin kahteen ryhmään. Oli sarjakuvamuotoisia tietokirjoja ja teoksia, joissa yhdisteltiin proosaa ja runoa. Entä lastenrunouden ja kuvakirjojen yhdistelmä, kumpaan kategoriaan?

Ei ole kovin yllättävää, että suurin osa (79 %) lukemastani on julkaistu 2010-luvulla. Silti hieman hätkähdin huomatessani, miten vähällä huomiolla vanhempi kirjallisuus on: vain 5 % luetuista oli ilmestynyt ennen vuotta 2000! Uutuuskirjat ovat päässeet lukupinoon usein, sillä kolmasosa (33,33 %)  kirjoista oli vuoden 2017 satoa.

Uutuuspaljoutta selittää osin työni. Teen kirja-arvioita Hämeen Sanomiin, haastattelen kirjailijoita kirjakaupoissa ja messuilla. Ns. työperäistä lukemista siis riittää. 18 % lukemistani kirjoista liittyi joko haastatteluihin tai kritiikkeihin. Näiden lisäksi olen tietenkin lukenut paljon muuta työhön liittyvää sanataidekursseja ja lukupiirejä varten. Mutta niiden erotteleminen muista kirjoista olisi mahdotonta.

Työt tuovat luettavaksi paljon kotimaista kirjallisuutta, mistä en ole lainkaan pahoillani. Suomessa julkaistaan monipuolista ja laadukasta kirjallisuutta, enkä ymmärrä, miksi jotkut ylenkatsovat suomalaisia kirjoja. Ei ole yhtä ainoaa tapaa kirjoittaa kotimaista kirjallisuutta! Valtaosa lukemistani kirjoista oli kotimaista kirjallisuutta. Vain 16 % luetuista oli ulkomaisia teoksia.

En ainakaan tietoisesti valitse kirjaa sen perusteella, onko sen kirjoittanut nainen vai mies – tai tiedänkö edes, mitä sukupuolta kirjoittaja edustaa. Uteliaisuuttani katsoin myös sukupuolijakauman: Naisten kirjoittamia tai toimittamia teoksia oli 54 % lukemistani. Miesten osuudeksi muodostui 39 %, ja 7 % kirjoista oli sekä naisen että miehen kirjoittamia tai toimittamia.

E-kirjojen osuus jäi yllättävänkin maltilliseksi: 8 %. Ainakin pari kirjaa muistan lukeneeni puhelimen näytöltä (ei se paras lukukokemus, mutta on tilanteita, jolloin puhelin on parempi kuin ei mitään), hieman useamman lukulaitteeltani, jollaisen hankin kesällä. Muutaman epäonnistuneen yrityksen, osaamattoman asiakaspalvelun ja osaavan ystävän avulla pystyin myös lainaamaan e-kirjoja laitteelleni. Pari taittovedostakin tuli luettua lukulaitteelta. Siihen laite ei ole paras, pdf:n fonttikoon säätäminen ei ole ihan mutkatonta.

Äänikirja ei ole minulle vielä kovin tuttu formaatti. Ihan vuoden lopussa nappasin Storytelin kokeilujakson. Ensimmäinen kirja meni sukkaa kutoessa, toista olen kuunnellut kävellessäni. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko äänikirjasta tapa vai jääkö se kuriositeetiksi.

 

Jos (kun!) minut on nähnyt lukemassa vuonna 2017, kädessäni on siis hyvin mahdollisesti ollut kotimainen paperikirja, naisen kirjoittama noin 200-sivuinen romaani, joka on ilmestynyt hiljattain. Tunnistan kyllä itseni lukijana! (Kuvituskuva sen sijaan ei ihan mätsää, mutta olkoon.)

Luetut numeroina

Sisäinen tilastonörttini on herännyt jälleen! Tässäpä vuosikatsaus vuonna 2014 luettuihin kirjoihin. Kuten tapoihini kuuluu, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Kesken jääneet ja jätetyt, sieltä täältä selaillut, opiskelijoiden & ystävien keskeneräiset käsikirjoitukset tai lehdet eivät kuulu mukaan lukuihin.

Viime vuoden katsaus löytyy täältä.

Olen yrittänyt merkitä lukupäiväkirjaani tunnollisesti kaiken lukemani, mutta on täysin mahdollista, että jotain on vain unohtunut. En merkitse kirjojen aloituspäiviä, vain sen päivän, kun kirja on luettu loppuun, joten keskimääräisiä lukunopeuksia kirjanpidostani on turha etsiä.

Luin vuonna 2014 yhteensä 70 kirjaa alusta loppuun. Mukaan mahtuu niin runoja, näytelmiä, esseitä, romaaneja, kuvakirjoja  kuin novellejakin. Lasten, nuorten ja aikuisten kirjoja. Myös tietokirjoja on joukossa. Suurimman osan luin paperisina, mutta joukossa on kaksi pdf-muotoista (runokokoelma ja romaanikäsis, joka silloin ei ollut vielä mennyt painoon) ja seitsemän e-kirjaa. Noin kymmenen prosenttia lukemisistani on siis sijainnut iPadilla!

Minulla ei ole erityisen intohimoista ja jyrkkää suhdetta e-kirjoihin tai paperikirjoihin. Sisältö ratkaisee. E-kirjojen hankkiminen on todella kätevää ja nopeaa, ja Elisa Kirjan tarjoukset ovat etenkin tänä syksynä olleet vallan kohtuullisia ja impulsiivisiin ostopäätöksiin kannustavia… En silti haluaisi kaikkia kirjojani sähköisinä. Ne oikeat sitaatit ja hyvät kohdat löytyvät parhaiten paperikirjoja selaamalla. Sanataideoppaissa on alleviivauksiani ja kommenttejani, runokirjoissa hiirenkorville taitettuja sivuja, ja onhan kirja kaunis esine. Toisaalta monta muuttoa tehneenä ihmisenä en voi olla miettimättä, miten paljon kätevämpää olisikaan siirtää kotikirjasto uuteen osoitteeseen, jos se olisi sähköisessä muodossa. Matkoilla e-kirjat ovat mainioita, sillä määrää ei tarvitse miettiä. Puolensa molemmilla, molemmat ovat tervetulleita kirjastooni. Minä pidän hyvistä kirjoista, ja silloin formaatti on toissijainen.

Mutta lisää lukuja!

Kuten ennenkin, enemmistö (70 %) lukemistani kirjoista oli kotimaisia. Osin tämä selittyy työseikoilla: Turun kirjamessut, Tampereen Näin on kirjat -tapahtuma, Kirjan yö Hämeenlinnassa – kotimaisen kirjan juhlaa. Mutta tietenkin olen myös erityisen kiinnostunut suomalaisista kirjoista, siitä, mitä täällä tapahtuu nyt. Niinpä ei ole yllätys, että 69 % lukemistani kirjoista ilmestyi 2010-luvulla.

En kirjaa valitessani mieti sen kummemmin, onko sen kirjoittanut nainen vai mies. Tilasto näyttää, että viime vuonna luin hieman enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, prosenttiluvut asettuvat 51-45. Syy, miksi yhteenlaskettu summa ei ole sata, johtuu siitä, että osa kirjoista on monen kirjoittajan tekemiä, jolloin en ole tilastoinut niitä kumpaankaan sukupuoleen.

Eniten kirjoja luin loppuun kesäkuussa (9), heinäkuussa (8) ja elokuussa (8). Vapaampi aikataulu lienee yksi syy, mutta myös lähestyvät syksyn kirjatapahtumat vaikuttivat tahtiin. Hiljaisinta oli helmikuussa (3), maaliskuussa (3) ja joulukuussa (2). Joulukuuta puolustelen sillä, että luin Täällä Pohjantähden alla -trilogian kaksi osaa ja kolmannestakin ison osan – ja lomailin. (Ensimmäinen yli viikon mittainen loma vuonna 2014!)

En ole laskenut, miten iso osa kirjoista on ns. työkirjoja, ja osan kanssa rajanveto olisikin hankalaa. Työn iloa olen kuitenkin varmasti saanut. Sivutolkulla suorastaan, yhteenlaskettu sivumäärä on 17245. Keskimäärin siis jokainen lukemani kirja olisi ollut noin 246-sivuinen. Eniten sivuja (yli 600) oli Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisessa osassa, vähiten Riina Katajavuoren ja Liisa Kallion Herra Paasio -kuvakirjassa, jossa ei muuten edes ollut sivunumeroita.

Lukupäiväkirja odottaa vuoden 2015 ensimmäistä merkintäänsä. Ennustan, että se tulee Koskelan suvun vaiheista. Eikä luettava siihen lopu, ihanan monta kirjaa on pinossa odottamassa vuoroaan. Tervetuloa, kirjavuosi 2015!

Lukemiset numeroiksi

Vuosikatsauksen aika! Hyvä olisi tehdä se laajemmassakin mielessä, mutta aloitetaan nyt edes jollain. Lukemisella, tietenkin.

Aloin pitää lukupäiväkirjaa syksyllä 2011. Minikokoinen muistikirjani täyttyi tänä vuonna ja siirryin uuteen. Edelleenkään en tee kovin syvällisiä tai suuria muistiinpanoja kirjoista. Perustietojen lisäksi kirjoitan pari huomiota – ehkä tunnelmasta, ehkä jostain, mikä ilahdutti tai ärsytti, ehkä sen, mitä kirja toi mieleen. En anna tähtiä tai pisteitä.

Lukupäiväkirjan pitäminen ei ole suuri vaiva, jos muistikirja kulkee aina mukana – luetun kirjan voi merkitä muistiin saman tien. Tänä vuonna onnistuin siitä huolimatta laiskottelemaan: kirjasessa on muutama teos, joista mainitaan vain tekijä ja nimi, ei muuta.

Sisälläni majaileva pieni tilastotieteilijä hinkui koostetta vuoden 2013 lukusaldosta, joten sellainen on blogattava. Ah, mitä tyydytystä ihminen voikaan saada siitä, että luetut kirjat asettuvat siisteiksi numeroiksi, prosenteiksi, vertailtaviksi luvuiksi. Onneksi en osaa tehdä piirakkakaavioita tai muita pylpyröitä…

Vuonna 2013

Luin 78 kirjaa kokonaan. Lukuun eivät sisälly kesken jääneet tai vain osittain selaillut teokset. Mukana eivät ole myöskään käsikirjoitukset.

Eniten kirjoja luin elokuussa, 11 kappaletta. Määrää selittää ainakin se, että aloin valmistautua Turun kirjamessuille. Tammi- ja syyskuu tulevat ihan elokuun kintereillä, kymmenen kirjan kuukausia kumpainenkin.

Vähiten kirjoja luin helmi- ja toukokuussa, kolme teosta per kuukausi.

Luvut eivät tietenkään kerro, miten paljon olen todellisuudessa lukenut missäkin kuussa: merkitsen lukupäiväkirjaani vain päivämäärän, jolloin olen lukenut kirjan loppuun. Jotkut kirjat ovat saattaneet olla kesken jopa kuukausia.

Luettuja sivuja kertyi noin 19 600. Luku on epämääräinen, koska joukossa on kirjoja, joiden sivumäärää en ollut merkinnyt. Päätin tylysti, että sellaisissa kirjoissa oli 200 sivua. Todennäköisesti ei ollut, mutta ei se nyt niin nuukaa ole. Keskimäärin kuitenkin luin noin 250-sivuisia kirjoja, mikä vaikuttaa varsin uskottavalta mitalta kirjavalinnoilleni. Tunnustan, että kavahdan tuhatsivuisia eepoksia – tarinan on oltava todella hyvä, että se kantaa satoja liuskoja.

Pisin lukemani kirja oli Ann-Marie MacDonaldsin Linnuntietä, 851 sivua. Lyhin teos lienee Anneli Kannon Veera Virtanen ja esikoulu, sivunumeroimaton lastenkirja (ei, sille en laskenut 200 sivun likiarvoa).

Olen pitkään ajatellut, että minulla on kamalasti lukemattomia uusia kirjoja, en pysy kartalla siitä, mitä kaikkea mahtavaa juuri nyt kirjoitetaan ja julkaistaan. Mutta kirjanpitoni kertoo muuta.

Luin viime vuonna ylivoimaisesti eniten (68 %) kotimaista, suomenkielistä kirjallisuutta. Käännöskirjallisuus sai tyytyä 32 prosenttiin. Hieman yllättäen 78 % lukemistani teoksista oli julkaistu 2010-luvulla. 19 % putkahti painokoneista 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja vain pari prosenttia aikaisempina vuosikymmeninä. Olipas todella nykykirjallisuuspainotteinen lukuvuosi! Pientä heittoa tässä voi olla – jos vaikkapa 1970-luvun kirja on käännetty suomeksi 2000-luvulla, lukupäiväkirjani mainitsee vain suomennosvuoden. Mutta mikä uuden kirjallisuuden ylivalta!

Luin naisten kirjoittamia kirjoja selvästi enemmän kuin miesten, prosenttiluvut asettuivat 71 – 27. Pari kirjaa sisälsi useiden kirjoittajien tekstejä, niitä en sukupuolikategorioinut. Mielenkiintoista tämäkin, en tee tietoisia sukupuolivalintoja. Muistaakseni viime vuonna kävi samalla tavalla.

Tekstilajeista en tehnyt tarkempaa kartoitusta, niin selkeä ylivalta romaaneilla on. Mutta oli lukusaldossa myös näytelmiä, esseitä, novelleja ja runoja. Etenkin runojen harmitus on helposti se, että en välttämättä lue kokonaista kokoelmaa alusta loppuun, vaan selailen, poimin, aloitan uudelleen alusta – eikä kirja ikinä saa kokonaan luetun merkintää lukupäiväkirjaan, vaikka ehkä jo pitäisi.

Lukupäiväkirjan pitäminen jatkuu. Vielä en ole saanut vuoden ensimmäistä kirjaa loppuun saakka, mutta sivuja on jo ahmittu. Hurjana ollaan: kirja on kirjoitettu 1990-luvulla ja se on käännöskirjallisuutta. Rajat rikki, on se hurja.