Perjantaina saimme kustannustoimittajaltamme sähköpostia: Miksi en kirjoittaisi? on tullut painosta! Aloin välittömästi tarmokkaan tarkistelurutiinin: joko kirjat on lähetetty? Joko? Joko? Jokojokojokojoko?
Eilen sain sähköposti-ilmoituksen, että kirjat ovat lähteneet matkaan. Päivitin Matkahuollon seurantasivua ties kuinka monta kertaa – melkeinpä yöllä viimeiseksi ja tänään aamulla ensimmäiseksi. Nyt se on matkalla. Nyt se on Pirkkalan Matkahuollossa. Nyt sitä viedään pakettipisteeseen. Noin vuorokaudessa kirjalaatikko siirtyi Helsingistä Tampereelle, ja tänään päivällä hain sen R-kioskilta.
Olimme juuri aamupäivällä tavanneet Terhin kanssa ja miettineet julkkaripäivän askelmerkkejä. Enää fyysinen kirja puuttui!
On aina jännittävää nähdä kirja ensimmäistä kertaa. Miltä kansi tuntuu ja näyttää luonnonvalossa? Millainen on kirjan paino, miltä sivut tuntuvat? Moneen kertaan syynätty pdf-tiedosto on muuttunut kolmiulotteiseksi esineeksi, joka on toisaalta sama ja toisaalta ihan eri kuin ennen.
Torstaina 28.11. pidämme kirjalle pienet julkistusjuhlat Tampereella Kulttuurikahvila Laikussa (Keskustori 4) klo 18. Tapahtuma on kaikille avoin ja maksuton, tervetuloa mukaan! Tarjolla on hieman kahvia ja teetä, kakkua ja kirjallisuuskeskustelua – ja kahvila tietenkin palvelee iltakahdeksaan saakka. Meillä on jonkin verran Miksi en kirjoittaisi? -kirjoja myynnissä julkkarihintaan 25 € (vain käteisellä), ja tietenkin kirjoitamme ilomielin omistuskirjoituksia halukkaille.
Kirjaa voi kysellä myös oman paikkakunnan kirjakaupoista – jos hyllystä ei löydy, aina voi pyytää myyjiä tilaamaan teoksen. Kirjaa saa myös verkkokirjakaupoista, esimerkiksi Adlibris, Booky, Suomalainen Kirjakauppa , Akateeminen Kirjakauppa ja Avaimen oma verkkokauppa myyvät kirjaa. Useimmilla verkkokaupoilla on erilaisia toimitustapoja – eli Postin lakosta huolimatta, kirja kulkeutuu rivakasti perille.
Miksi en kirjoittaisi? on kirja kirjoittajille ja lukijoille. Siinä pohditaan kirjoittamista ja lukemista vakavasti ja vähemmän vakavasti, omakohtaisesti ja ihmetellen. Välillä oivallamme, välillä kompuroimme sanataiteen maailmassa. Tervetuloa pohdiskelemaan kanssamme.
Kiva, suorastaan viattoman helpolta kuulostava idea. Joo, katsotaan vaan! Kunnes päästään seuraavaan vaiheeseen: täytyy päättää, mitä katsotaan. Valinta ei ole helppo edes yksin ollessa, ja jos valitsijoita on enemmän, homma ei varsinaisesti helpotu. Kaipaisiko tänään kepeää romantiikkaa, teinikomediaa, historiallisia hetkiä vai avaruustaisteluita? Jaksaako yli kolmetuntista leffaa sitten kuitenkaan? Joo ei tuo näyttelijä, yleensä en ole tykännyt siitä. Kuka sai viimeksi valita elokuvan?
Erilaisissa suoratoistopalveluissa voi olla satoja elokuvia – miten niistä valitaan juuri se tälle päivälle paras? Tai miten leffakaveri innostetaan katsomaan oma suosikki? Kauanko aikaa valitsemiseen voi käyttää? (Vastaus: todella kauan.) Vaihtoehtohalvaus uhkaa.
Meillä asian on ratkaissut nerokas keksintömme. Saanko esitellä:
LEFFAPURKKI.
Leffapurkki ratkaisee valintaongelmat ja tarjoaa yksinkertaisen ratkaisun.
Leffapurkki tehdään näin:
Purkin käyttäjät miettivät, mitä elokuvia he haluaisivat tulevaisuudessa kotonaan katsoa. (Jos katsojia on useita, kannattaa miettiä elokuvat siten, että ne sopivat esim. ikärajoiltaan tai genreiltään kaikille. Meillä esimerkiksi ei laiteta kauhua leffapurkkiin, koska minä en suostu katsomaan sitä.)
Sen jälkeen tarkistetaan, mitkä elokuvat ovat helposti saatavilla – niiden täytyy löytyä omista kokoelmista tai käytössä olevista suoratoistopalveluista. (On olennaisen tärkeää, että elokuvat ovat heti saatavilla, Leffapurkki ei toimi täysin, jos ollaan esim. kirjaston tai vuokraamon varassa.)
Halutut elokuvat kirjoitetaan lapuille. Lappuun kannattaa myös merkitä, mistä ko. taide-elämys löytyy (dvd, Netflix jne.). Sen jälkeen laput taitellaan pienemmiksi ja laitetaan purkkiin. Me käytämme post it -lappuja, koska ne liimautuvat nätisti kiinni, eli niiden avaamisessa on lisäjännitystä, kun sivut eivät heti irtaudu toisistaan.
Kas näin, Leffapurkki on valmis.
Kun aloimme koota Leffapurkkimme, käytimme apuna mm. Juha VirkinSohvaperunan leffaraamattua (Docendo 2012), joka sisältää yli tuhat Virkin kirjoittamaa elokuva-arvostelua. Kirjan avulla oli helppo virkistää muistia (”Ai niin tääkin oli hyvä!”) ja kiinnostua uudesta (”Tämä olisi kiva nähdä!”).
Alun perin purkin kokoaminen alkoi siitä, että oma elokuvasivistykseni oli ikävän ohkainen. Tiesin useita ns. Tärkeitä Elokuvia nimeltä, mutten ollut koskaan nähnyt niitä. Niinpä purkkiin laitettiin rainoja, jotka laskimme yleissivistäviksi.
Mutta jos purkin käyttäjiä on kaksi tai enemmän, tärkeää on myös omien lempielokuvien näyttäminen toiselle. (Siinä on tosin riskinsä: miten suhtaudun, jos toinen inhoaa omaa ikisuosikkiani?) Lapuille päätyi siis myös sellaisia elokuvia, jotka toinen oli nähnyt kenties useitakin kertoja, mutta halusi vielä katsoa yhdessä.
Leffapurkin käyttöön liittyy pari sääntöä:
– Laput pyritään nostamaan vuorotellen. Ei saa kurkkia, mitä lapuissa lukee!
– Kun lappu on nostettu, sitä ei vaihdeta.
– Puolen tunnin sääntö: elokuvaa on katsottava 30 minuuttia. Sen jälkeen se voidaan keskeyttää ja mahdollisesti vaihtaa toiseen, jos yksikin katsoja niin haluaa.
Pidämme listaa elokuvista, jotka haluamme purkkiin lisätä, ja etsimme niitä kirpputoreilta – ja tietenkin Viiden Tähden Elokuvadivarista Tampereelta. Ja kun elokuva on katsottu, mitä todennäköisimmin viemme sen takaisin divariin. Ja otamme taas jotain uutta tilalle. Tarkoitus ei ole koota mittavaa elokuvakirjastoa kotiin, se ei tunnu tarpeelliselta. Vain harva elokuva saa jäädä omaan hyllyyn.
Puolen litran hillopurkki on tarjonnut jo kymmeniä elokuvaelämyksiä. Myönnän, että monen kohdalla olisin ollut ennakkoluuloinen ja lykännyt katsomista hamaan tulevaisuuteen, ellei purkki olisi määrännyt toisin. Ja miten paljon helpompaa katsottavan valitseminen onkaan!
Aina leffa ja fiilis eivät ihan kohtaa – vähän aikaa sitten perjantaielokuvaksemme päätyi Roman Polanskin ohjaama Pianisti. Hieno elokuva, mutta yli kaksi tuntia ahdistavia juutalaisvainoja ei ehkä olisi ollut ykkösvalintamme viikonlopun avaukseksi… Mutta näin Leffapurkki toimii. Itsepä olin kyseisen elokuvan purkkiin laittanut – koska pidän siitä (ja rakastan siinä soivaa Chopinin pianomusiikkia).
Hyvistä kirjoista tekee mieli huikkia muillekin. Instagramin puolelle postailenkin silloin tällöin lukemisiani, niin keskeneräisiä kuin kokonaan luettuja. Ystävien kanssa lukemiset tulevat useinkin puheeksi. Opetustilanteissa on luontevaa puhua kirjoista.
Ehkä olisi aika tuoda blogiinkin vähän säännöllisempää kirjapuhetta. Koska pidän pienimuotoista lukupäiväkirjaa, ajattelin poimia aina kuun alussa muutaman mieleenpainuneen edellisen kuun lukupinosta. Ajattelin kirjoittaa tänne muutaman rivin kirjoista, jotka ovat jättäneet jäljen. En nimeäisi valintoja kuukauden parhaiksi, sillä se olisi epäreilua ja mahdotonta. Mutta kiinnostavia, pohdituttavia, innostavia ja oivaltavia kirjoja voisin nostaa esiin – olivatpa ne uutuuksia tai jo vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä.
Pidemmittä puheitta: poiminnat lokakuun kirjapinosta:
Liisa Kaski: Myyttiset eläimet. Tarua ja totta eläinten mahdista. SKS 2019.
Minulla oli ilo haastatella Liisa Kaskea Helsingin kirjamessuilla, joten tämä kirja tuli käsiini töiden kautta. Ja onneksi tuli! Kirjassa esitellään nelisenkymmentä suomalaista eläintä, joihin liittyy erilaisia tarinoita, uskomuksia, myyttejä. Kustakin eläimestä on oma, lyhyehkö luku ja upeita kuvia. Tämä kirja tekee mieli jättää esille, sitä on ilo selailla. Eikä tekstejä ole pakko lukea järjestyksessä.
Kaski kirjoittaa selkeästi, havainnollisesti, välillä hauskastikin. Mukana on myös muistutuksia meille ihmisille – meidän tekomme vaikuttavat eläinten oloihin, eivätkä todellakaan aina hyvällä tavalla.
Otteet kansanrunoudesta ja laaja lähdemateriaali tekevät tästä todella runsaan tietopaketin. Suhde eläimiinkin elää: otuksista paljastuu yllättäviä puolia. Tiesittekö, että hiirikoiras laulaa pitkiä serenadeja mielitietylleen? Ihmiskorva ei sitä erota, mutta nykyään ääntä on voitu tutkia. Vienassa runoiltiin hiirten lauluista jo sata vuotta sitten.
Aura Nurmi (toim.): Voidaan puhua jossitellen. Kosmos 2019.
Osuin paikalle, kun Aura Nurmi ja yksi runoilijoista, Nata Karjalainen, keskustelivat antologiasta Turun kirjamessuilla. Lopuksi Karjalainen luki runonsa.
Ja se runo on kuulkaas komea.
Nata Karjalaisen runo alkaa näin.
Runossa puhutaan eriarvoisuudesta, köyhyydestä, luokkaeroista, siitä, miten erilaisissa maailmoissa elämme. Se on toteava ja juuri siksi täynnä tunnetta. Rakastuin runoon ensikuulemalta, ja paperilta luettunakin se säilyttää vahvuutensa. Toinen erityisen puhutteleva runo on Iiris Miettisen liki hypnoottinen Anteeksi että mä olen teinityttö.
Voidaan puhua jossitellen on kokoelma nuorten kirjoittajien runoja. Aura Nurmi on järjestänyt nuorten open mic -klubeja pääkaupunkiseudulla, ja ilmeisesti niissä esiintyneiden runoilijoiden teksteistä antologia on koottu. Myönnetään: olisin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän ja tarkemmin antologian synnystä, mutta ymmärrän senkin, että tekstithän tässä pääosassa ovat.
Kahdenkymmenen runon valikoima on suppea, mutta eihän ole edes mahdollista tuoda esiin kaikkia ääniä yhdessä teoksessa. ”Näiden runojen tarkoitus ei ole ollut välttämättä tulla julkaistuksi. Ne on kirjoitettu eloonjäämistarkoituksessa”, kirjoittaa Aura Nurmi esipuheessa. Runoissa on karuja kohtaloita, sivustakatsojan näkökulmia, taistelutahtoa.
Antologian luonteeseen kuuluu, että harvoin kaikki tekstit puhuttelevat yhtä paljon. Mutta on kiehtovaa lukea monenlaisia runoja, kuulostella itseään: mikä tässä koskettaa, mikä tässä jättää haaleaksi? Runon moninaiset ilmaisukeinot ovat kyllä kirjoittajilla hallussa. Kirjoittakaa lisää!
Jostain syystä kirjoittajien nimet kerrotaan vasta viimeisen sivun sisällysluettelossa. Tämä toki korostaa teksti edellä -ajatusta, mutta mielelläni olisin nähnyt runoilijoiden nimet heti tekstien yhteydessä.
Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa. Karisto 2019.
Tämä kirja on luettu jo syyskuussa, mutta ei nyt olla niin tarkkoja kuukauden suhteen… Haastattelin Johanna Hulkkoa Turun kirjamessuilla, työperäinen kirja siis tämäkin.
Suojaava kerros ilmaa kertoo 13-vuotiaasta Kepasta, joka on ylipainoinen. Kepa on erittäin tietoinen painostaan ja tarkkailee itseään ja maailmaa sen kautta. Mille tuolille voi turvallisesti istua, miltä paikalta pääsee helpoiten pois, mitä muut ajattelevat jos hän syö jälkiruokaa, millaisissa vaatteissa on mahdollisimman huomaamaton.
Kepa lähtee äitinsä kanssa postcrossaajien reissulle Ahvenanmaalle. Siellä hän tutustuu mustiin pukeutuneeseen hahmoon, joka on ”pitkä kuin tikku”. Kepa antaa tyypille nimeksi Huu. Kepa ja Huu erottuvat muusta porukasta, ja he löytävät muutakin yhteistä kuin postcrossauksen.
Suojaava kerros ilmaa on erittäin fyysinen, lihallinen kuvaus siitä, miltä tuntuu olla lihava. Minäkertoja Kepa kuvailee vatsamakkaroitaan ja ylös hilautuvia paidanhelmoja, tilan ottamista ja hikoilusta. Mutta se on myös kertomus siitä, miten eri tavalla ihmiset näkevät toisensa. Oma katse ei tavoita kaikkea.
Toivon todella, että tämä kirja löytää lukijoiden käsiin – niin aikuisten kuin nuorten.
*
Uutuuspainotteinen kolmikko tällä kertaa – ensi kuun vaihteessa kenties toisenlainen valikoima. Mutta luetaan nyt ensin!
Päiviä 