Juoksuaskelia kirjassa ja tosielämässä

Jos joku olisi väittänyt vuosi sitten, että kesällä 2012 neiti Haanpää harrastaa juoksemista, olisin pitänyt sitä melkoisena vitsinä. (Ja niin olisi pitänyt suurin osa ystävistä ja lähisukulaisistakin.) Juokseminen. Miksi, oi miksi juoksisin yhtään mihinkään? Kävellenkin ehtii, ja jos on oikein kiire, voi polkaista fillarilla tai hypätä autoon. Juostessahan tulee hiki, ja lenkkarit ovat rumia, juoksuvaatteista nyt puhumattakaan.

Kesä 2012 on lopuillaan, ja katso: neiti Haanpää harrastaa juoksemista. Olen edelleen sitä mieltä, että jos on tarve päästä jonnekin, kävellen ehtii ja muut kulkuvälineet ovat näppärämpiä kuin suunnittelematon ja usein ei-toivottu juoksupyrähdys toivottuun kohteeseen. Olen myös edelleen sitä mieltä, että suurin osa lenkkareista on tolkuttoman rumia (hopeaa ja pinkkiä, miksi?), enkä suostu hankkimaan juoksutrikoita. (Miksi ihmisen pitäisi juosta taskuttomissa, ihonmyötäisissä tekokuituvermeissä, jotka saavat ainakin omat kinttuni näyttämään hämähäkin koivilta?) Hikikin juostessa tulee, mutta se on jollain tapaa jopa miellyttävää.

Mutta keväällä vain tuli sellainen tunne. Että jos koettaisi. Että ensimmäistä kertaa elämässä huvittaisi juosta. Ainakin kokeilla, miltä se tuntuisi. Ei siksi, että pitäisi osallistua (puoli)maratonille. Ei siksi, että pitäisi laihduttaa. Ei siksi, että joku olisi sanonut, että kyllä sinun nyt olisi hyvä vähän harrastaa liikuntaa. Vaan siksi, että se tuntui hyvältä ajatukselta. Ehkä istumatyöläisen kroppani tuli siihen tulokseen, että jonkinlainen lisärasitus tavallisen hyötyliikunnan oheen voisi tehdä hyvää. Tai sitten Riihimäen ilmastossa / vedessä on jotain erityistä…

Havaitsin, että olimme muuttaneet miltei lenkkipolun viereen – kilometrin päästä kotiovesta alkaa metsäulkoilureitti. Sinne siis. Ja mikä riemu, kun en hyytynytkään ensimmäisen sadan metrin jälkeen! Hyötyliikunnalla on kuin onkin merkitystä kunnon kannalta, en ollut päässyt ihan rapakuntoon. Ompelin itse housut juoksemista varten (niissä on taskut avainta ja puhelinta varten) ja hankin alekengät Prismasta, urheilukaupan juoksukenkähyllylle en ollut vielä valmis menemään. Ja sitä paitsi marketista sain kohtuukauniit kengät. Viime viikolla juoksin ensimmäistä kertaa yli 5 km. Enkä kävellyt metriäkään. Tosin juokseminen lienee hieman yliampuva termi, menoni on vielä rauhallista hölköttelyä – kaukana tosiurheilijoiden uljaasta askelluksesta! Mutta edistymistä havaittavissa.

Jotain innostuksestani (ja optimististani) kertoo sekin, että otin juoksuvermeet mukaan Varsovan matkalle. Käytinkö niitä kertaakaan? En. En voinut kuvitellakaan juoksevani Varsovan helteissä. Sen sijaan kävelin paljon. Ja luin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa – senhän voi melkein jo laskea juoksemiseksi, kun lukee juoksemisesta.

Uskon, että Maaninkavaara olisi ilahduttanut minua ennen juoksukokemuksianikin, mutta nyt hihittelin ehkä hivenen lisää. Oma treenaamiseni (vähän epäilyttää edes käyttää moista ilmausta) on kaukana Martti Huttusen meiningistä, eikä Martti varmasti voisi sietää tavoitteettomuuttani.

Miika Nousiainen on suosikkikirjailijoitani erityisesti huumorinsa takia. Nautin Vadelmavenepakolaisesta, ja Maaninkavaara hytkytti vielä enemmän. Maaninkavaaran toinen päähenkilö Martti Huttunen elää kestävyysjuoksulle. Kun hänen poikansa ja valmennettavansa Jarkko katoaa on Martti surun vallassa. Martin tytär Heidi päättää piristää isäänsä ja ryhtyy juoksemaan. Martti valmentaa, tietenkin. Nousiainen paisuttaa Martin pakkomielteisyyden hillittömään absurdiuteen saakka.

Maaninkavaara aiheutti ääneenlukutarpeita. ”Hei kuuntele, täällä on ihan mahtava kohta”, taisin sanoa armaalleni useammankin kerran. Ja lukea katkelmia ääneen, koska yhdessä nauraminen on vielä parempaa kuin yksin nauraminen.

Istuin tällä viikolla paikallisjunassa vastapäätä naista, joka luki Maaninkavaaraa. Myönnän: tarkkailin naisen ilmeitä. Nauraako? Hymyileekö edes? Ei. Ilmekään ei värähtänyt lyhyen lukutuokion aikana. Poistuin junasta hämmästyneenä – ja saman tien järkeilin, että nainen oli vasta kirjan alkupuolella. Kyllä hän loppua kohti alkaa tirskahdella.

Soiva Varsova

Varsova tarjosi myös musiikkia korville, kirjaimellisesti. Herra F. Chopinin sävellykset pianolle saavat minut aina melankoliseksi, hyvällä tavalla. Chopin on syysmusiikkia, sadepäivän musiikkia, kiireettömän kotonaolon musiikkia. Niinpä oli poikkeuksellista kuulla miehen sävellyksiä varsin helteisessä kaupungissa. Mutta kun Chopinin synnyinkaupungissa oltiin, niin mikäpä siinä.

Chopin-museon näyttely oli laaja, mutta onneksi myös nykyteknologiaa hyödyntävä. Chopinin kirjeitä sai kuunnella ääneen luettuina. Eräässä huoneessa lipaston laatikoista tulvi eri sävellyksiä nuotteineen, kun laatikon avasi. Alakerran piano tunnisti sen päälle lasketut nuotit ja alkoi soittaa kappaletta. Eräässä huoneessa museokävijät saivat nauhoittaa omat kommenttinsa Chopinin merkityksestä, ja puhuvat päät heijastettiin viereisen tilan seinään. Myös Chopinin kuolemasta kertova näyttelyhuone oli vaikuttava. Mustat seinät, niukasti valoa, kattoon ja seiniin heijastetut yksinkertaiset tekstit.

 

Eräs turistikartta tiesi kertoa, että Chopinin musiikkia soitetaan joka sunnuntai miehen muistomerkin juurella puistossa kello 12 ja 16. Siispä sinne – mikä voisi olla viehkompi tapa viettää sunnuntai-iltapäivää kuin pianokonsertti kauniissa puistossa auringon paistaessa? The Royal Łazienski Park on valtava (vaikka eivätpä puistot muutoinkaan ihan piskuisia Varsovassa olleet). Chopinin muistomerkkikään ei ole mikään pikkukivi, vaan säveltäjämestari katselee puistoon kokoontuvaa kansaa ja pianistia reilulta jalustalta.

Katoksen alla latvialainen pianisti soitti tunnin verran Chopinin musiikkia ihmisille – joita riitti. Voisiko Suomessakin olla jotain tällaista? Hoi vaikkapa Hämeenlinna, Sibeliuksen syntymäkaupunki – miten olisivat ilmaiset puistokonsertit, Sibeliusta sunnuntaipäiviin? Sen verran huiskutan sanataiteen lippua, että voisihan siellä musisoinnin lomassa kuulla runojakin. Niinpä – työasiathan tuolla Chopinin lumoissa mieleen lipsahtivat!

Varsova hemmottelee musiikin ystäviä, sillä myös lauantaisin tarjotaan ilmaiskonsertteja. Lauantaisin on jazzin vuoro, ja paikkana vanhankaupunginaukio. Joka kesälauantai Varsovan vanhaan kaupunkiin saapuu jazzkokoonpanoja ympäri maan. Meillä oli ilo kuunnella Michael Wollny Projectia, ja kyllä, kuulosti mainiolta ja sopi sen päivän tunnelmaan.

Hauskaa, miten erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä jazz veti torille. Mietin kuunnellessani, miten paljon kaupunki on kokenut. Vanha kaupunki on kuullut pommit ja huudot, se on rakennettu uudelleen, se on nähnyt miehittäjiä ja miehitettyjä. Ja nyt – nyt sen aukiolla soitetaan musiikkia, on helteinen kesäilta, rauha ja ihmisiä monesta maasta, sovussa.

Pienimuotoisena yllätyksenä tuli, että Varsovasta löytyy John Lennonin katu (!). En tiedä, olisinko valmistautunut asiaan paremmin, jos olisin saanut tiedon vielä Suomessa ollessani – ehkä en. Ehkä yllätys oli parempi, kun näin kadun kartalla ja päätimme päästä astelemaan sille.

Ei suuri pyhiinvaelluspaikka, mutta kyllä nuo muutamat kuvat lämmittivät. Ja mitäpä tähän on lisäämistä:

Olen nähnyt Frank Zappa -patsaan Vilnassa ja John Lennonin kadun Varsovassa. Mikä epätodennäköinen yhdistelmä seuraavaksi? Ehdotuksia matkakohteeksi?

 

Juutalainen Varsova

En tiedä, millä sanoilla kertoisin juutalaisesta Varsovasta. Tai juutalaisten kohtalosta Varsovassa. Paljon on kirjoitettu, paljon kerrottu muualla. Olen lukenut aiheesta, yhteen aikaan melko paljonkin. Olen nähnyt elokuvia. Olen käynyt Auschwitzissa (joka tokikaan ei ole Varsovassa vaan Krakovan liepeillä). Silti – tai juuri siksi – on kovin vähän sanoja, joilla kuvata niitä tunteita, joita lukemani ja näkemäni nostattavat.

Asuimme Varsovassa Samin ja Marekin kodissa, joka sijaitsee entisen juutalaisgheton alueella. Ikkunasta näkyi Pawiakin vankilamuseo, muistutti siitä, mitä on tapahtunut, mitä on annettu tapahtua. Matkaoppaamme, Tapani Kärkkäisen kirjoittama Sankarimatkailijan Varsova (Like 2006) kertoo, että ennen toista maailmansotaa Varsovassa oli noin 380 000 juutalaista. Melkein kolmasosa kaupungin asukkaista oli juutalaisia. Osa heistä asui melko erillään muista puolalaisista, mutta arviolta viidennes oli integroitunut puolalaiseen kulttuuriin. Suuri osa mm. Varsovan lääkäreistä ja asianajajista oli juutalaisia. Mutta sitten tulivat saksalaismiehittäjät ja heidän epäinhimilliset suunnitelmansa.Ensin ghetto. Sitten järjestelmällinen tuhoaminen, niin ihmisten kuin lopulta rakennustenkin.

Luvut ovat lohduttomia. Arviolta 300 000 Varsovasta tuotua juutalaista tuhottiin Treblinkan tuhoamisleirillä. Osa kaupungin juutalaisista piileskeli gheton autiotaloissa. Osaa käytettiin alueen saksalaistehtaiden työvoimana. Osa onnistui piilottelemaan gheton ulkopuolella. Jotkut ehtivät paeta ulkomaille.

Nykyään (tai vuonna 2006, jolloin opas on painettu) Varsovan juutalaiseen seurakuntaan kuuluu noin 400 henkeä, Kärkkäinen kirjoittaa. Koko Puolassa oli noin kolme miljoonaa juutalaista, nykyään arvioidaan, että maassa on noin 15 000 juutalaista syntyperää olevaa ihmistä. Luvut ovat käsittämättömiä.

Näistä paikoista ei tule hyvä olo, mutta ei pidäkään. On hyvä, että on sellaista, jonka avulla muistamme, mitä tapahtui.  Ei pidäkään unohtaa. Toisen maailmansodan tapahtumista kertoviin merkkeihin törmäsi kaupungilla usein. Elämää täytyy jatkaa, mutta näitä tapahtumia ei pidä pyyhkiä olemattomiin.

Inhimillisyys, ihmisyys, rakkaus. Niitä me tarvitsemme, edelleen.

Vihreä Varsova

Vietin kaksi viikkoa Varsovassa armaani kanssa. Kaksi viikkoa – luksusta olla yhdessä paikassa niin pitkään. Ehtii ollan ja nähdä ja rauhoittuakin. Ja silti jää paljon näkemättä ja kokematta. Kuvia reissusta on rapiat 200. En kiusaa teitä niillä kaikilla, mutta jotain laitan kuitenkin. Ja koska jaottelu on yhtä aikaa mahdotonta ja maailmaa selkeyttävää, olen kategorisoinut Varsovan muutamaan lokeroon. Aloitetaan vihreästä Varsovasta – puistoista.

Kun päivälämpötila on lähes koko ajan tämä

ja yölämpötila tämä

…alkaa ihminen toivoa viilennyskeinoja, sillä kylmä suihku ei auta kuin hetkisen, eikä koko lomaa tee mieli viettää suihkussa. Olen aina pitänyt puistoista, mutta Varsovassa tajusin todella niiden mahtavuuden. Puistoissa on viileämpää kuin muualla.

Varsovan puistot ovat suuria. Osa valtavia. Eikä puisto tarkoita tässä yhteydessä lyhyeksi leikattua nurmikenttää, jonka sorakäytävien laidoilla on säntillisiä kukkapenkkejä. Näissä puistoissa on nurmikkoa, mutta on myös puita, vanhoja, isoja puita, jotka varjostavat ihanasti. On sammalta ja pensaita, patinoituneita kiviä.

Varsovassa on paljon autoja. Paljon. Ja niillä ajetaan lujaa, myös keskustassa. Siispä on myös meteliä. Mutta puistot, ihanat puistot pysyvät hiljaisina, viileinä, kauniina, niin vihreinä. Joissain puistoissa on opasteetkin, miten sopii käyttäytyä. Osassa musiikin soittaminen oli kiellettyä, toisiin ei saanut viedä koiria, eräässä ei saanut tupakoida, polkypyöräilylle oli rajoitteita. Missään ei saanut nauttia alkoholia – pussikaljoittelu tai piknik ulkona ei onnistu Varsovassa, sakot napsahtavat. Puistot on siis tarkoitettu rauhoittumiseen, rentoutumiseen, nauttimiseen. Hälyttömyyteen. Opimme nopeasti, että kannattaa edes poiketa puistossa päivän aikana. Se tekee ihmiselle hyvää.

Yritin vangita vihreän eri sävyjä valokuviin, pysäyttää tunnelman hetkeksi. Varjoksihan se jää, mutta silti: voin vielä kuvitella, millaista oli upota vihreään, kuunnella huminaa ja havinaa, hengittää hiljaisuutta.

Hyvästit Varsovalle

”Miten käännät huokauksen vieraalle kielelle”, kysyi puolalainen ( ja myös varsovalainen) kirjailija Stanislaw Jerzy Lec (Vastakarvaan, suom. Tuomas Anhava ja Ville Repo).

En tiedä, mutta luulen, että tyytyväinen huokaukseni tulkitaan kuitenkin oikein. Aika Varsovassa on lopuillaan. Mitä kaupunki jättää minuun? Sitä en vielä tiedä, osaa huoata.

Residenssiruno

Helteisestä residenssikaupungista olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aloitetaan kirjanselkämysrunolla. Toisten kirjahylly antaa taas uusia ideoita!

Elämänmeno, valinta:
Kirjailijaelämää
Omakuvat, että hän muistaisi saman
sana kerrallaan.

Koetin saada maisemamaistiaista kuvan taustaksi, mutta valoa ( ihanaa valoa!!) on niin paljon, että varsin viitteelliseksi jäi. Lisää ja parempia kuvia siis myöhemmin!