Poimintoja loka- ja marraskuun kirjapinoista

Marraskuun lopussa uskaltaa jo sanoa: tänäkin vuonna tästä kuusta selvittiin. Marraskuu on pitkä ja vähävaloinen kuukausi, johon minulla on vaikea suhde. Marraskuuhun on myös työntäyteinen kuukausi: vietin juuri tämän kuun ensimmäisen kokonaan vapaan viikonlopun. Edellinen vapaapäivä oli isänpäivänä. Kyllähän sellainen tuntuu.

Tuntuu myös lukemisessa. Olen lukenut, kyllä, mutta jonkin verran vähemmän kuin yleensä. Netflixin voima on ollut valtava, enkä osaa pitää sitä pelkästään pahana. Katsoin vihdoinkin Unorthodoxin ja pidin siitä kovasti. (Pitäisiköhän lukea kirja, johon sarja perustuu?) Samoin Queen’s Gambit eli Musta kuningatar vei mukanaan – enpä olisi etukäteen uskonut, että shakista voi tehdä noin vetävän ja kiehtovan tv-sarjan! (Ja tämäkin on ensin ollut romaani, lisäisinköhän senkin lukulistalle…) Toki nautin myös estetiikasta ja 60-luvun musiikista. Minisarjojen lisäksi olen tuijottanut New Girliä (uudelleen), Glow’ta, Columboa (dvd:t lainassa anopilta), elokuvia…

Lokakuun poiminnat jäivät marraskuun työsuman alle, joten nyt poimin kolme kirjaa loka- ja marraskuun luetuista. Sattumalta nämä kaikki luin paperikirjoina, ja osassa visuaalisuus onkin tärkeässä roolissa.

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjoittajan kirja. Docendo 2019.

Ostin Tietokirjoittajan kirjan jo viime syksynä mutten lukenut sitä kokonaan. Selailin, valikoin sopivia kohtia, sitten laitoin hyllyyn. Kunnes tänä syksynä, osin työsyistä, tartuin kirjaan uudelleen ja aloin lukea alusta loppuun. Ja miten innoissani luinkaan! Raevaara ja Strellman käsittelevät tietokirjallisuutta monipuolisesti ja tuovat esiin lajin lukuisat mahdollisuudet. Samalla kirja kertoo kirjoittamisen prosessista monine vaiheineen ja välillä mutkineenkin.

Raevaara ja Strellman kirjoittavat mukavan välittömästi mutteivät sorru kosiskelevaan tuttavallisuuteen. Ei, tämän kirjan kanssa on varma olo: kirjoittajat todellakin tietävät, mistä puhuvat, ja kertovat sen selkeästi, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Samalla he pudottelevat kirjavinkin toisensa perään ja houkuttelevat lähdekirjojen pariin.

Eräs suosikkilainaukseni löytyy heti kirjan alusta:

”Ehkä kaikkein vaikeinta kirjan kirjoittamisessa on keskeneräisyyden sietäminen. Kirjan valmistuminen toki on upea hetki, mutta se tulee eteen vain kerran. Kaikki muut kuukaudet ja jopa vuodet kirja on kesken, ja kirjoittaja voi vain yrittää pitää kirkkaana mielessään käsityksen teoksesta, jota ei ole vielä olemassa. Tämä kyky saattaa olla yksi luovuuden olennaisimmista osista. Ainakin se on edellytys kirjan kirjoittamiselle.”

Oi kyllä. Voi kyllä.

Käsikirjoituksen tekeminen puretaan vaiheisiin ja osiin. Kirjoittajat esittävät hyviä kysymyksiä ja selittävät, miksi esimerkiksi on tärkeää muotoilla kirjan pääväite, argumentti. (Myönnän, että tämän kohdan lukeminen tuskastutti, koska oman käsikirjoituksen argumentti lipesi koko ajan käsistäni. Mutta ajatus jäi vaivaamaan, ja muutamaa viikkoa myöhemmin taisin saada pääväitteeni muotoiltua.)

Tietokirjoittajan kirja jää hyllyyni käytännölliseksi apulaiseksi, työkaluksi, innostajaksikin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita. Siltala 2020.

Tämä kaunis runokirja on enemmän kuin 64 sivuaan. Kuten parhaat runokirjat tapaavat olla.

Omantunnon asioita jakautuu viiteen osioon, jotka on otsikoitu Vauvoille, Saarelle, Rakastetulle, Ystäville ja Menneille. Heille puhutaan, heistä puhutaan. Runot ovat vakavia, hauskoja, arkisia, oivaltavia, koskettavia.

Jo ensimmäiset rivit riemastuttavat: ”Älä odota vanhemmiltasi niin paljon. Ne eivät opi aikaisin puhumaan.” Ja myöhemmin annetaan ohjeita kodinhoitoon: ”3. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin imureihin.”

Huotarinen tekee tarkkoja havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista, katsoo lempeästi mutta kohti, hankaliakin asioita. Proosamaisesti asetellut tekstit ovat lyhyitä mutta avaavat historioita: mitä näiden ihmisten kanssa on ollut, tehnyt, tuntenut, mitä heidän kanssaan on nyt. ”Kukaan muu kuin sukulainen ei tunne sinua lapsena yhtä hyvin ja aikuisena yhtä huonosti.”

Solja Järvenpää (toim.): Päivän sarjakuva. 2020.

Mitä tapahtui 1.4.2020? Päivän sarjakuva koostuu 15 sarjakuvataiteilijan päiväkirjasta aprillipäivältä. Kuravettä näissä ruuduissa ei juoda, havainnot keskittyvät koronakevään arkeen. On huolta työtilanteesta, etätyöolosuhteiden kanssa säätämistä, mietteitä läheisten terveydestä. Toisaalta merkinnöissä kerrotaan hyvästä työvireestä, luontohavainnoista ja hyvistä hetkistä läheisten kanssa.

Päivän sarjakuva on mainio katsaus ja vertaistuki koronan sävyttämään elämään. Päiväkirjoissa on paljon samaistuttavaa, ja toisaalta on virkistävää lukea myös toisenlaisisesta arjesta. Ja teos on myös oiva tapa tutustua erilaisiin sarjakuvataiteilijoihin – ja ehkäpä etsiä enemmänkin heidän töitään luettavakseen. Minä kiinnostuin mm. Ina Majaniemen ja Tea Tauriaisen töistä. Toivottavasti kirjastosta löytyy lisää luettavaa!

Päivän sarjakuvassa mukana ovat Kati Kovács, Heikki Rönkkö, Maria Björklund, Kaltsu Kallio, Jupu Kallio, Ina Majaniemi, Solja Järvenpää, Tea Tauriainen, Jukka Tilus, Mika Myyry, Jouko Nuora, Ville Pynnönen, Benjamin Bergman, Kivi Larmola ja Tommi Hämäläinen. 66-sivuinen kokonaisuus on Solja Järvenpään kustantama, ja sitä voi tilata suoraan Soljalta osoitteesta solja(ät)gmail.com. Eikä maksa kuin kympin, ja siihen sisältyvät postimaksutkin. (Ei, tämä ei ole maksettu mainos vaan teoksesta innostuneen lukijan suositus! )

Täydellisen epätäydellinen

Viime viikonlopun Tampere kuplii -sarjakuvafestivaalien ainoa hankintani oli Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect, tuore Sarjakuva-Finlandialla palkittu teos. Jostain syystä finalistien valinta jäi kohdaltani vähälle huomiolle, mutta kun näin uutisen tästä teoksesta, tiesin, että tahdon lukea sen. Useasti. Ja siksi se olisi hankittava myös omaan hyllyyn.

Imperfect on pakattu pahvilaatikkoon, jonka sisällä on kirje lukijalle, kartta ja itse kirja. ”You will need a knife”, kirje alkaa. Ah.

Imperfect on eräänlainen matkakirja. Kaisa ja Christoffer Leka tekivät pyörämatkan New Yorkista San Franciscoon vuonna 2016, ja lähettivät joka päivä vähintään yhden kortin Suomeen sukulaisperheen lapsille. Kortit olivat vanhoja valokuvia, ja niiden taakse Kaisa Leka piirsi ja kirjoitti tunnelmia matkalta. Vain kuusi korttia katosi matkalla.

Olin innoissani, kun avasin laatikkoa. Tämä on taideteos. Tämä on mietitty, suunniteltu kokonaisuus, jonka kuuluu olla fyysinen esine. Tämä ei voisi olla e-kirja.

Imperfectin sivut olivat kiinni, eli aina sivunkäännön yhteydessä tarvitsin paperiveistä, jolla avasin uuden aukeaman. Täydellinen ratkaisu tällaiselle kirjalle. Kortteja ei voi vain selata nopeasti, ahmaista menemään, vaan on nähtävä hieman vaivaa. Kirjeveitsen käyttö on helppoa, mutta se hidastaa lukemista juuri sopivasti. Samalla lukemisesta tulee moniaistisempaa. Kuuluu repeävän paperin ääni, paperin pintaa tulee kosketettua tarkemmin, kirja muuttuu fyysisesti lukemisen aikana. Sivujen reunoihin jää rosoa, mutta paperi on lempeän pehmeää, ei tule haavoja.

Sivujen avaaminen veitsellä on pieni teko verrattuna Amerikan halki pyöräilemiseeen, mutta se muistuttaa matkan fyysisyydestä.

Korteissa seikkailevat Kaisa Lekan aiemmista sarjakuvista tutut hiiri ja ankka. Lekat kertovat kohtaamistaan ihmisistä, säästä, maisemista – mutta pohtivat myös elämänfilosofisia kysymyksiä ja ihmisluonnetta. En voinut olla miettimättä, miten ihanaa olisi saada tuollaisia kortteja. Tai miksen olisi sellaisten lähettäjä?

Kirjan nimi viittaa elämän epätäydellisyyteen. Tekijöiden mukaan tämä kirja ei ole täydellinen, kuten ei ole elämäkään. Matkalla sattuu ja tapahtuu monenlaista, suunnitelmat muuttuvat eikä yllätyksiltä voi välttyä. Mutta voi, miten kaunis ja kiehtova tämä teos on. Tekisi mieli väittää, että se on täydellinen.

Varsinaisten korttien jälkeen tulee Kaisa-tädin ja Toffe-sedän kommenttiosuus. Sen lukeminen vie vähintään yhtä kauan kuin itse korttien – siitäkin huolimatta, että tutkin jokaisen kortin hyvin rauhallisesti! (Jossain vaiheessa pidin taukoja lukemisessa, koska en halunnut kirjan loppuvan ikinä. Jokainen avattu sivu sekä houkutti että suretti, sillä eteneminen merkitsi sitä, että kirja myös loppuisi joskus.) Kommenttiosuus syventää matkakertomusta ja tuo hienosti esiin kahden matkustavaisen äänet. Havainnot samalta päivältä voivat olla varsin erilaiset, kuten asiaan kuuluukin.

Yksi syy kommenttiosuuden hidaslukuisuuteen on sen pieni fonttikoko (miksi, oi miksi tällainen valinta?!). Niinpä asiaa mahtuu yhdelle aukeamalle paljon. Mutta koska se on kiinnostavaa ja täydentää matkakertomusta, sen lukee mieluusti.

Imperfect on kaunis esine ja inspiroiva tarina. Enkö minäkin voisi lähteä! Ja dokumentoida matkan omalla tavallani! (Ehkä aloittaisin hieman lyhyemmästä matkasta kuitenkin…) Innostuin myös pitkästä aikaa piirtämään, kiitos tämän kirjan.

Lekat myös kertovat lämpimästi matkalla kohtaamistaan ihmisistä, ja osaltaan kirja muistuttaakin siitä, miten hyviä ja avuliaita ihmiset voivat olla myös tuntemattomille.

Harvoin rakastun kirjaan suin päin ja kokonaan, mutta Imperfectiin rakastuin. Se on ylistys hitaudelle, vaivannäölle, uskaltamiselle ja ilolle.

Lisää kirjasta mm. täällä ja täällä.

Kynät, joilla voi tehdä muutakin kuin kirjoittaa

Minä en ole piirtävä ihminen. En harrasta piirtämistä tai maalaamista. En ajattele olevani kuvataiteellisesti lahjakas. Olen visuaalinen ihminen, mutta kun tartun kynään, tartun siihen kirjoittaakseni, en piirtääkseni.

Tai… näin ainakin ajattelin. (Osittain ajattelen edelleen.) Tänä keväänä piirtäminen ja maalaaminen ovat hivuttautuneet elämääni, ensin ihan pikkiriikkisen, ja sitten ojensin niille jo kättäni, kun yhtäkkiä ilmoittauduin sarjakuvapäiväkirjakurssille Asikkalaan, Hoimelan tilalle. Kurssin ohjaajana oli ex-läänintaiteilijakollegani Solja Järvenpää, joten tiesin olevani hyvissä käsissä. Lisäksi kurssllla opetti Tiina Pystynen, ikisuosikkini. Voisiko mennä pieleen? Ei! Kurssimainoksessa luvattiin, että saa tulla, vaikkei mitään osaisi. Ja koska päiväkirja kuitenkin on tuttu asia, mietin, että tässähän on jo puolet hallussa…

Kaksitoista kurssilaista, osa kuvataiteen ammattilaisia, osa kaltaisiani vasta-alkajia, osa siitä väliltä. Viikonloppu Hoimelassa, rento ja vapauttava ilmapiiri, jossa ei tarvinnut nolostella taitamattomuuttaan – ja kas, kuvan tekeminen kiinnostaa aivan uudella tavalla. Solja antoi meidän kokeilla erilaisia välineitä, mikä itselleni oli huippujuttu. Miten noviisi muka eksyisi taidetarvikeliikkeeseen ostelemaan pastelleja, kalligrafiakyniä tai erilaisia siveltimiä, ihan vain testatakseen, mikä tuntuisi ehkä omalta?

Ensimmäiset piirrokset teimme keräämiemme kasvien (ja niissä näkemiemme hahmojen ja tyyppien) pohjalta. Samalla kokeilimme eri tekniikoita. Oma hahmoni nousi tästä voikukasta:

Kasvi ei ollut alkuunkaan lempparini aluksi, mutta kun otin kynän käteen, se yllättikin. Ja muuttui mm. tällaiseksi:

  

Ohjeistukseen kuului myös se, että kaikki mahdolliset muistiinpanot olisi pyrittävä tekemään piirtämällä. Vaikeaa, kun ei ole tottunut! Mutta tällaisia piirtyi muistikirjaan:

Viikonlopun aikana huomasin, että maailma on hieman erilainen, kun sitä tarkastelee piirtämisen kautta. Miten piirretään teekuppi? Koivu? Keittiön kaapin sisus? Mikä riittää ihmisen ääriviivoiksi?

Jo paluumatkalla jatkoin muistikirjan täyttämistä tekstillä ja kuvilla. Mukanani oli vain eri paksuisia mustia tusseja, puuvärit ja pari värillistä tussia, mutta niidenkin avulla viimeinen junamatka sujui erinomaisesti. Kotona kaivoin esiin terän ja mustepullon, muistin myös, että minullahan on toinenkin terä ja mustepullo – korkkaamaton! Ja… koska Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortilla oli vielä saldoa, kulutin sen matkakokoisiin vesiväreihin ja waterbrush-siveltimeen, jota myös sain kokeilla kurssilla.

Ihanaa kokeilemista, ei-osaamisen iloa, suorittamattomuutta, leikkimistä! Piirtäminen ja maalaaminen ovat vain omaksi ilokseni, näistä ei ole tarkoitus tehdä julkaisua, ei käyttää opetuksessa, ei tarjota minnekään. Ahhhh. Ei tarvi osata.

Ja tietenkin olen lukenut sarjakuvia enemmän kuin aikoihin. Olen ihan innoissani: jotain uutta, erilaista, lisää! Ai näinkin voi maailmaa katsoa!

Ja koska tässä kuitenkin nolostelevia suomalaisia ollaan, niin lisätäänpä vielä tämäkin: