Kuukausittainen arkisto:marraskuu 2012

Elävät kuvat ruudulla ja sivuilla

 

Tuttavapiiristä löytyy useampiakin leffaintoilijoita, ja nyt yksi heistä on koonnut näkemänsä kansiin. Juha Virkki (joka bloggaa aivan liian harvoin täällä) on aikaisemmin kirjoittanut ruuasta ja viinistä, ja nyt vuoroon pääsi miehen kolmas intohimo, elokuvat. Juha kuvaileekin teoksiaan hyvän elämän trilogiaksi, ja kieltämättä, hyvien asioiden äärellä ollaan.

Itse lukeudun elokuvien satunnaiskatsojiin. En osaa ulkoa ohjaajien nimiä, saatan olla tunnistamatta suuriakin tähtiä, en ole vieläkään nähnyt Citizen Kanea enkä Tähtien sotaa, enkä ole astunut Riihimäen elokuvateatteriinkaan tämän puolivuotisen riksulaiskauteni aikana. Sentään tiedän, missä kyseinen paikka sijaitsee (ilta-aikaan tunnistamista avittaa kadulle saakka leijaileva popcornien tuoksu). Jaakko Heinimäki muuten kirjoitti taannoisessa Hesarin mielipidekirjoituksessaan, että suomalaiset käyvät useammin kirkossa kuin elokuvateatterissa. Niin, no, Riihimäen kirkossa olen jo käynyt.

Elokuviin liittyvistä sivistysaukoista huolimatta tai juuri siksi ilahduin, kun Juha laittoi Sohvaperunan leffaraamatun postiin. Kirjan rakenne on simppeli: Juha on koonnut siihen 1089 lyhyttä elokuva-arvostelua. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä (helppo löytää etsimänsä!) ja kuten perinteeseen kuuluu, niille on annettu tähtiä. Huonoimmat on merkattu alaspäin osoittavalla peukalolla ja ajanhukkaa-tekstillä, klassikot osoitetaan ylöspäin osoittavalla peukulla. Vankimmista perusteoksista on hieman laajempi esittely kuin muista.

Ylimääräistä elokuvatriviaa kirjassa on vähän, enkä oikeastaan sitä kaipaakaan. Oletan, että alan harrastajat löytävät knoppitietoa muualtakin. Muutama Kaikkien aikojen parhaat elokuvat -lista on mukana, samoin luettelo Elviksen kaikista elokuvista. Jostain syystä tuo jälkimmäinen huvitti minua yllättävän paljon. (Kuinka ollakaan, sellaiset Kuninkaan tähdittämät elävät kuvat kuten Suukottelevat serkukset , Kutita minua tai Elvis ja 1001 yötä ovat jääneet minulta näkemättä…)

Kenties kaikkein kovimmat harrastajat lukevat tämän kannesta kanteen, mutta minun kaltaiseni kevytkatsoja tykkää selailusta. Kun kirja saapui, muistelimme armaani kanssa omia lempileffojamme ja etsimme kirjasta Juhan kommentteja niistä. Hyväksyvää nyökyttelyä, kun ajatukset olivat samanmielisiä, kulmien kurtistelua ja vastaväitteitä, kun mielipiteet menivät ristiin. Tässä onkin teoksen hauskuus: se tarjoaa mielipiteen, jonka voi hyväksyä – tai jota vastaan voi purnata.

Ja sitten ovat tietenkin ne elokuvat, joita kirjassa ei mainita (omista suosikeistani mm. Amelie, Meri sisälläni ja Frida) – niitäkin tulee miettineeksi uudelleen. Ja ainakin minä arvailin, mitä Juha olisi niistä ehkä voinut kirjoittaa. Ja tietenkin kirjaa voi lukea siten, että napsii sieltä suosituksia.

Eilen nautiskelimme jälleen kirjaston elokuvatarjonnasta ja katsoimme saksalaisen komedian vuodelta 2009. Soul Kitchen oli kerrassaan mainio kertomut Soul Kitchen -nimistä ravintolaa pitävästä Zinosista ja hänen lähipiiristään. Veli Ilias on vankilassa mutta pääsee kyllä lomille ja osallistuu ravintolan pyörittämiseen omalla tavallaan, uusi kokki Shayn on temperamenttinen tapaus, vanha koulukaveri ei olekaan niin reilu kuin voisi luulla, tyttöystävä Nadine lähtee Shanghaihin… Leffassa on kosolti hienoja kuvia, kiehtovan rosoisia tehdasmaisemia ja loft-asuntoja, hyvätempoisia leikkauksia. Ja loistomusiikki, joka groovaa! Tästä jäi hyvä mieli.

Soul Kitcheniä ei arvioida Sohvaperunan leffaraamatussa, joten olette minun arvioni varassa – kunnes katsotte leffan itse. Suosittelen lämpimästi jälkimmäistä vaihtoehtoa.

Mainokset

Läänintaiteilija ratkaisi kriisin: ”Mietin, mitä MacGyver tekisi!”

Oikeastaan se, mistä ajattelin kirjoittaa, ei liity läänintaiteilijuuteeni mitenkään. Ja kriisikin on liioiteltu sanavalinta. Mutta kumpainenkin näyttää hyvältä otsikossa. Tikkukirjaimet ja huutomerkit jätin pois, koska ajattelin säästää KOHU!!!!!!!- ja KATSO KUVAT!!!! -innosteita vielä parempia juttuja varten.

Mutta draamaa oli ilmassa, heti aamusta: leipä oli homeessa. (Mitäh, eilen se oli vielä ihan hyvää!) Kätevä emäntä ei masentunut jääkaapissahan lymyili hiivapaketti. Mutta vastoinkäymiset jatkuivat: vehnäjauhot lopussa. Olin jo järjestämässä kriisipalaveria itseni kanssa (armahainen nukkui tässä vaiheessa onnellista unta, eikä tiennyt tästä lauantaiaamun katastrofista mitään), kunnes päätin jatkaa hengittämistä ja miettiä, mitä MacGyver tekisi. Tai no, oikeasti ajatus tuli mieleeni vasta, kun olin jo löytänyt ratkaisun kuumaan leipäproblematiikkaan.

Mutta se ratkaisu: tattaririeska. Maitoa, tattarihiutaleita, voisulaa ja suolaa. Eli käytännössä paistettua puuroa. (Tarkempi ohje täällä.) Mutta siitä tuli hyvää pikaleipää, joka muistutti rieskan ja näkkileivän jälkeläistä (ja näkkärin geenit olivat vahvemmat) ja pelasti aamuisen leipätarpeen. Siinä leipoessa hihittelin itsekseni Miss MacGyver -ajatuksilleni. Ja sille, miltä MacGyver näyttäisi leipoessaan. Muistaakseni sellaista jaksoa ei ole tehty.

Eilen ilmassa oli vielä sakeampi macgyversumu. Ongelma ei ollut akuutti, mutta ratkaisu toi mieleeni tuon lapsuuteni takatukkasankarin, vaikkei tässä(kään) käytetä jesaria tai käpyjä. Koska käsityöblogini on hiljentynyt Vuodatuksen kuvaongelmien myötä enkä ole osannut päättää, perustaisinko ihan uuden, saa Päiviä toimia nyt tilapäisesti myös käsityöosaston näyttämönä.

Ongelma: lukuisat korvakorut, joita säilytin silmälasikotelossa. Aina oli toinen koru hukassa tai koukku tipahtanut irti varsinaisesta koruosasta.

Ratkaisu: housuhenkari ja A4-kokoinen pala säkkikangasta.

Aika: noin 5 sekuntia, korvakorujen asetteluun vähän enemmän. Lisäksi taulukoukun naputteluun kuluva aika.

Kustannukset: 2 e. (Panin ranttaliksi ja sijoitin värjättyyn säkkikankaaseen.)

Lopputulos:

 

Tuttuun tapaan piti päästä leikkimään valotuksilla ja retrosäädöillä ja sellaisilla, mutta idea lienee kirkas ja selkeä. Ripustin komeuden vaatekaapin oven sisäpuolelle, ja ah tätä järjestyksellisyyden ja selkeyden tunnetta! Puhumattakaan siitä, miten kekseliääksi ihminen voi itsensä tuntea tällaisen innovaation jälkeen. Kärsivällisempi tyyppi varmasti kanttaisi reunat etteivät ne pääsisi liestymään, mutta minä tyydyn (toistaiseksi) tähän ensiversioon. Jokin toinen harva mutta tukevahko kangas voisi toimia myös, mutta koska en itse keksinyt heti muuta kuin säkkikankaan, niin sillä mennään. Lisäksi pidän säkkikankaasta.

Mikä tämän nimi nyt sitten olisi? Korvakoruteline? Korvakorupidike? Korvakorukangas?

Olen jo vihjannut sisäiselle Ihmemiehelleni, että seuraavaksi se voisi ratkaista ranne- ja kaulakorujen säilyttämiseen liittyvät hankaluudet. Ne kun majailevat vanhassa käsilaukussa ja tykkäävät kietoutua toisiinsa.

Jäämme odottamaan uusia kohuotsikoita.


Ihan hyviä kysymyksiä

Tämäkin Optimisti-laatikko on tainnut jo tyhjentyä ja päätyä pahvinkeräykseen. Minä en ollut se, joka nuo tekstit laatikon kanteen kirjoitti. Mutta ihan oivallisia kysymyksiähän ne.

Kuva

 

Ei ehkä ihan huoneentauluksi, mutta…

 


Runoja häneltä, joka ei itseään runoilijaksi nimeä

Ystävä kysyi tällä viikolla, mitä kuuluu. Kerroin, että inhoan marraskuuta – mutta silti kuuluu hyvää. Sillä koko ajan tapahtuu jotain hienoa, ihanaa, hauskaa, mielenkiintoista, joka kiskoo minut pois marrasinhostani. Tulee uusi työkaveri, jonka kanssa voi innostua ideoimaan. Tapaa hyviä ihmisiä, joiden kanssa voi juhlia saavutuksia ja tunnutuksia. Huomaa, että ystäväkin haluaa valaista masentavan marraskuun.

Ja sitten ovat ne kirjallisuustapahtumat, joihin on itsekin sotkeutunut. Perjantaina Hämeenlinnan kirjastossa kokoonnuttiin Erotiikkarappusille. Seija Vilén veti uusiorunopajan, jossa leikkasimme lehdistä sanoja eroottissävytteisiin runoihimme. Loistotapa ryhtyä runolle – ja jotenkin rentouttavaa saksia paperia ja asetella sanoja uusiin asiayhteyksiin. Itse luotin 1950-luvun Suomen Kuvalehtiin, Eevoihin ja Apuihin, mutta pajalaiset löysivät loistomateriaalia myös mm. Villivarsasta ja Tekniikan Maailmasta.

Pajan jälkeen alkoi esittävä ohjelma. Intialaisen tanssin ryhmä esiintyi ja kirjailijat lukivat eroottisia katkelmia tuotannostaan. Minäkin siellä mukana, ei-kirjailijana. Olin kirjoittanut kolme runoa tätä varten, lisäksi luin työpajassa leikkaamani ja liimaamani tekstin. Tällaisen (kuvan nainen on mukana fiiliksen vuoksi, mainoksen teksti ei enää kuulu varsinaiseen runoon):

20121111-125559.jpg

27 000 miestä, parhaita

Tiedä valita ainutlaatuinen

yhteisymmärrykseen oman itsenne kanssa

 – niin, aina löytyy keinoja päästä käsiksi

Ah, mikä ihastuttava tulisuudelma!

Sydän lyö,

          oh – la – la…

Täydellisen sointuvuuden luo siirappipölkky

…ainainen iloni lähde,

aina juhlan tuntu

– puhdistaa – virkistää – kaunistaa

Takokaa!

Takokaa!

Hänen onnensa salaisuus… ihan pikkuisen silitellä…

Sisältää kauneutta.

Ilta oli mitä parhain! Kiinnitin erityistä huomiota siihen, miten teksteissä puhuttiin erotiikasta. Ei pornoa, ei epämääräistä sievistelyä, ei noloutta. Kauniita, koskettavia, hauskoja, jännitteisiä tekstejä. Kiitos, upeat kirjoittajat!

Ja olihan se henkilökohtainen voitto: että pystyi lukemaan omaansa. Ja vielä runoja, joiden kanssa en tunne olevani vahvimmillani. Ja ettei liian helpoksi vieläkään pääsisi, niin vielä erotiikka-aiheisia tekstejä. Mikä kiinnostavinta: oikeastaan taisin viihtyä siellä yleisön edessä.

Eilisen päivän vietin Lahdessa, jossa oli Hämeen taidetoimikunnan järjestämä seminaari Tarinoita elämästä – Your Life Is Your Story. Kirjailijat Susan Swingler ja Markku Hattula luennoivat, minkä jälkeen kumpainenkin piti työpajan. Olin läsnä Hattulan työpajassa, jossa teimme pieniä harjoituksia. Kuuntelin ihastuneena pajalaisten tuotoksia. Niin lyhyessä ajassa niin huikeita tekstejä – mielenmaisemia, kielikuvia, aikamatkoja, aistimuksia. En epäillyt, etteikö se voisi olla mahdollista, mutta silti, joka kerta on koskettavaa ja hämmästyttävää kuulla, mitä ihmiset loihtivat paperille lyhyessä ajassa.

Pajan viimeisessä tehtävässä kukin valitsi kuvan tuolista ja kuvan kengistä. Minun tekstistäni tuli tällainen:

Siellä oli vain yksi tuoli

kaiken vaalean keskellä yksi musta tuoli

ja siihen minua odotettiin

Laitoin puukengät jalkaan

että kaikuisi kun saavun

että edes hetken olisi jotain joka täyttäisi tilan

Kaiken vaalean keskellä musta tuoli

ja nainen jonka puukengissä elämän värit

ja minä maalasin niitä lisää

tein kantapäähän askelmerkin ja sisäpohjaan nimeni

Kaiken vaalean keskellä

minä istuin ja odotin

Tulkaa hakemaan

kyllä minä lähden

mutta askelteni kaiku tarttuu seiniin ja lattiaan

ja tuoli jää yksin

niin yksin että se kaatuu.

Lopputulema: mikä pelastaa marraskuun? Mikä on yhteistä kaikelle hyvälle, mistä olen viime aikoina innostunut? Taide ja kulttuuri – ja niiden lisäksi tietenkin rakkaus. Siltä se nyt aika vastaansanomattomasti näyttää.

(JK. Miksi ihmeessä en saa jätettyä tekstiin tyhjiä rivejä – olisivat ihan paikallaan noissa runoissa? Tai: onnistuin toisessa, mutta kun palasin muokkaamaan toistakin, säkeistöjaot katosivat molemmista. Äh.)


Erotiikkaa kirjastossa

Kenties tapaamme perjantaina Hämeenlinnan pääkirjastossa?

 

 

Seija Vilén kuvaa tapahtuman syntyä näin: ”Idea syntyi, kun Hämeen Sanomat teetti tutkimuksen hämeenlinnalaisten erotiikkamieltymyksistä. Jostain epäselväksi jääneestä syystä monet kaupungin asukkaat fantasioivat pääkirjastonsa rappusista – mutta mikäpä toisaalta olisikaan eroottisempi paikka kuin kirjasto, joka on tulvillaan kauniita, tuoksuvia, maistuvia sanoja. Kirjasto on paikka, jossa kieli on intohimoisimmillaan.”

Tervetuloa! Pajaan saa tulla, vaikkei tekstejään haluaisi ääneen lukeakaan. Ja toki voi tulla vasta kuudeksi, tekstien äärelle!

Hämeenlinnan pääkirjasto löytyy osoitteesta Lukiokatu 2.


Kun ei kirjoita, syö panna cottaa

Tänä viikonloppuna olen lukenut ja kirjoittanut vähemmän kuin etukäteen ajattelin.

Olen kysynyt itseltäni (noin miljoonatta kertaa), miksi vapaa-aikakin pitää täyttää toiveilla ja tavoitteilla. En tiedä, mutta olen koettanut antaa tavoitteiden täyttymättömyyden ja täyttämättömyyden itselleni anteeksi. Koska jos ei tee sitä, mitä on suunnitellut tai kuvitellut tekevänsä, tekee sitten jotain muuta.

Kuten liivatteetonta panna cottaa, joka oli paljon parempaa kuin missään ravintolassa saamani.

Tai lähtee sienestämään ja iloitsee pienestäkin saaliista, koska ehti jo luulla, ettei enää tänä vuonna pääse sienimetsään.

Tai katsoo elokuvan Elämäni ilman minua (2003), joka sai minut ja armaani pohtimaan ainakin hyvän elämän odotuksia, ennakko-olettamuksia, valehtelua ja pysähtyneisyyttä. 23-vuotias Ann asuu aviomiehensä ja kahden lapsensa kanssa asuntovaunussa äitinsä takapihalla. Ann joutuu sairaalaan ja saa kuulla, että hänellä on syöpä jota ei voida parantaa – ja elinaikaa on vain pari kuukautta. Ann päättää olla kertomatta asiaa kenellekään. Juoni etenee yllättävästi, henkilöt ovat ennalta-arvaamattomia ja kukin omalla tavallaan kahjoja (ei paras sana kuvaamaan, mutta riittävän lähellä). Moni asia meni leffassa toisin kuin olisin odottanut, mikä on vain hyvä asia. Pidin, kyllä.

Saa viikonloppu mennä näinkin. Ja tätähän on vielä jäljellä!


Lusikkarunoja ja kulttuuribussi

Käväisin tällä viikolla Forssassa, missä vietin mukavan parituntisen yläasteikäisten luovan kirjoittamisen kurssilaisten kanssa. Keskityimme aistihavaintoihin, ja oppilaat tekivät tekstejä mm. kuvista ja – lusikoista. Arjessa on paljon hienoa ja hauskaa ja kiinnostavaa havainnoitavaa, siksi runon kirjoittaminen lusikasta on täysin perusteltu juttu.

Ennen tuntien alkua kaksi oppilasta haastatteli minua koulun lehteen. Anteeksi, tytöt, olen unohtanut nimenne! Sen siitä saa, kun ei heti kirjoita asioita muistiin. Mutta hyviä kysymyksiä haastattelijat esittivät, toivottavasti poukkoilevasta jutustelustani jalostuu sujuva haastattelu. Haastattelijat tekivät sen aina yhtä vaikean, kamalan ja mieltä vaivaamaan jäävän kysymyksen: mikä on lempikirjasti? Tällä kertaa mukana oli lievennystä, lempikirjat laitettiin monikkoon. Ja silti kiemurtelin opettajainhuoneen sohvalla ja koetin poimia kirjojen nimiä, asettaa niitä järjestykseen, muistaa uudempiakin suosikkeja. Ja kuten aina, kysymys on täysin mahdoton. Kun sanoo yhden kirjan nimen, tuntee tekevänsä vääryyttä toiselle. Ja jos suoltaa kolmekymmentä parasta kirjaa, kysyjäparka on pulassa.

Haastattelijat kysyivät myös blogini aiheita. Kirjoittaminen ja kirjallisuus täällä kai eniten toistuvat, mutta onhan mukana aika päiväkirjamaistakin reunamerkintää. Kengistä en ole (vieläkään!!!) kirjoittanut, vaikka aihetta ehkä olisi. Enkä käsitöistä – minullahan oli ennen käsityöblogi, mutta Vuodatuksen kuvaongelmien takia blogi on jäänyt syrjään. Ehkä pitäisi perustaa uusi? Vai mahtuisivatko satunnaiset ompelukset ja villasukat tännekin?

Mutta kuten haastattelijoille kerroin, otan mielelläni valokuvia, ja usein pienistä yksityiskohdista. Niitähän minä tänne myös heittelen. Joskus kuvat liittyvät tekstiin, joskus yhteys on hatarahko. Puhelimen kamera oli käytössä Forssassakin. Tässä muutama otos linja-autoasemalta:

Niin, se linja-autoasema. Forssa ei ole ihan superpaikka julkisen liikenteen kannalta – ainakaan riihimäkeläisestä näkökulmasta. Mutta kyllä sinne bussillakin pääsee – ja pois myös. Paluumatkani sujui hilpeästi pikkubussilla, jonka ainoa matkustaja sain olla Lopelle saakka. Ehdimme jutella bussin kuljettajan kanssa äänikirjoista, Edinburghin pubikulttuurista, tarinankerrontaperinteestä ja taiteen arvostuksesta. Tämän(kin) takia pidän julkisesta liikenteestä niin paljon. Aina on mahdollisuus kohdata hyviä tyyppejä. Nytkin kotimatkani oli varmasti hauskempi ja kulttuuripitoisempi verrattuna siihen, että olisin kyhjöttänyt yksin omassa pikkuautossani manaamassa pimenevää iltaa ja kiiltävää asfalttia.

Eikä Forssasta ilman kirjoja kotiin päässyt. Ennen bussimatkaa piipahdin Q-Kirjakaupassa moikkaamassa kauppias Keijo Koskimiestä – ja eihän paria (okei, kolmea) alekirjaa voinut olla pelastamatta hyvään kotiin. Joskus olisi mielenkiintoista pohtia enemmänkin sitä, miksi jokin tietty kirja tarttuu mukaan, miksi tekee ostopäätöksen tai lainauspäätöksen. Etenkin silloin, kun kukaan ei ole suositellut kirjaa eikä siitä ole nähnyt jatkuvaa mainostustakaan. Yksi ostamistani kirjoista oli Lauri Otonkosken runokokoelma  Harmi! (WSOY 2009). Sen takakansiteksti alkaa runositaatilla: ”Tämä vertaus on kuin tunne joka vanhenee / vain jos sen ymmärtää.” Osui ja herätti kiinnostuksen. Kuin varmistaakseni ostopäätöksen (ja lukupäätöksen!) avasin Harmi!n satunnaisesta kohdasta. Kohdalle osui tämä runo:

En nyt jaksa muistaa olenko hypännyt laskuvarjolla,

tai ainakaan,

että avautuiko se,

Tai ylipäänsä kukaan.

Tämän jälkeen kirjaa ei voinut enää jättää kauppaan. Harmi! voisi olla pitkästä aikaa sellainen runokirja, jota haluan kuljettaa repussani, avata satunnaisista kohdista, lukea runon, toisen, jatkaa matkaa.


%d bloggers like this: