Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

fullsizeoutput_8a4
Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

fullsizeoutput_8a3

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)

Poimintoja helmikuun kirjapinosta

Aika monessa helmikuun kirjassa mainittiin eläin. Poimin luetuista kaksi, joissa eläimillä on varsin keskeinen rooli. Tietokirjassa kohdataan hevosia, runokirjassa lokki.

fullsizeoutput_88c

Mirkka Mattheiszen: Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot. Puru-kollektiivi 2019.

Olisinkohan löytänyt tätä kokoelmaa ilman Instagramia? Puru-kollektiivin instatilille alkoi ilmestyä viime syksynä lokkiaiheisia kuvia ja tekstejä. Tekstit olivat usein lyhyitä, lauseen mittaisia – ja sellaisia, jotka herättivät uteliaisuuden. ”Lokki on tukevasti juovuksissa” lukee nokka auki ja niska körmyssä rantakalliolla seisovan lokin kuvan alla. Toisessa kuvassa joku on kirjoittanut paperille ”Tää tyyppihän on ihan kuin minä!” Kuvatekstissä lukee: ”Lukija kohtaa Lokin.

Vihdoin hankin kokoelman itselleni. Teos on muodoltaan muistivihko. Sivunumeroton, tekstiä vain toisella puolen sivua. Kansi on paksua pahvia, jolle on liimattu lokin kuva ja kirjan nimi. Tämä on jo esineenä kiehtova – ja hyvä esimerkki siitä, miten muoto tukee sisältöä. Nyt ollaan muistiinpanojen äärellä.

Kokoelmassa minäpuhuja kohtaa Lokin, ja kertoo havaintojaan siitä. Tai tietenkin hänestä! Lokki on nimittäin melkoinen persoona. Hän kaahaa moottoritiellä, synnyttää kolmoset, ryhtyy kehonrakentajaksi, liikuttuu yliajetusta kastemadosta, kirjoittaa sonetin. Lokki on raivostuttava, inhimillinen, kiehtova ja kummallinen.

En saa kiinni hänestä: / Onko hänellä harmaat vai mustat / vai valkoiset siivet? / vittumainen katse?”, kirjoittaa runojen puhujakin.

Lokki on vapauttava lukukokemus. Välillä tajuan valtavasti, välillä hämmennyn tyystin. Välillä naurattaa. Ja niin saa ollakin. Lokki on omanlaisensa, ei minun kuulukaan sitä tyhjiin selittää. Niin kuin ei runojakaan.

2592395

Marika Riikonen: Hevostytöt. Mikä saa ihmisen raahautumaan tallille vuodesta toiseen? Art House 2020.

On vinha tunne lukea hyvän ystävän kirjoittamaa kirjaa ja huomata, että voi edelleen oppia hänestä ihan uusia puolia. Näin kävi, kun luin Hevostyttöjä. Olemme Marikan kanssa tunteneet yli 20 vuotta, puhuneet kepeitä ja syviä, tehneet teatteria yhdessä, toimittaneet novellikokoelmia, kommentoineet toistemme tekstejä, reissanneet, jakaneet monenlaisia vaiheita. Olen aina tiennyt, että Marika on hevostyttö, mutta se on jäänyt marginaaliseksi aiheeksi keskusteluissamme. Luultavasti siksi, että minä en ole hevostyttö.

Se ei silti estänyt minua uppoutumasta tähän tietokirjaan. Luin sen ahmien.

Hevostytöt käy läpi hevostyttöyden historiaa, määritteitä, henkistä ja rahallista hintaa, identiteetin muodostumista ja vaikutusta. Kirjailijan oma historia kulkee mukana, mutta sitä rikastuttavat haastattelut ja internetkyselyyn saadut vastaukset. Rakastan kirjan kieltä, joka on kaukana pölyisestä asiatekstistä. Teksti virtaa. Välillä pysähdytään kuvailemaan ja tunnelmoimaan, välillä napautetaan vähättelijöitä. Tietoa riittää, mutta tunnettakaan ei vähätellä. Välillä jopa liikutuin.

Minulle Hevostytöt on kirja ennen kaikkea intohimosta. Siitä, miten itselle tärkeän jutun löytäminen mullistaa kaiken. Siitä, miten jokin asia voi viedä mennessään. Ja miten se jokin voi jäädä merkittäväksi osaksi elämää.

Minä en innostunut hevosista lapsena. Minä innostuin koirista. Luin kaiken niihin liittyvän, opettelin rodut, osasin näyttelysäännöt, tiesin erilaisia tapoja opettaa koiruuksille niin temppuja kuin olennaisia käskyjä. Unelmieni täyttymys oli, kun perheeseemme otettiin koira. Ja myöhemmin toinen. Hevostyttöjen kautta sain muistutuksen noista ajoista, ja siitä, miten edelleen etenkin pienet mäyräkoirat aiheuttavat lämpimän läikähdyksen rinnassani. (Ehkä ihan vähän aloin myös miettiä, miksi elän koiratonta elämää. Vaarallinen kirja, kun tällaista aiheuttaa.)

Hevostytöt antaa äänen monenikäisille tytöille ja naisille, jotka kertovat, mitä hevostyttöys on ja mitä se on heille antanut. Vihdoinkin, tekisi mieli sanoa. Näiden tarinoiden jälkeen on silkkaa hölmöyttä puhua hevosten kanssa vietetystä ajasta lapsekkaana puuhasteluna, söpöstelynä tai helppona satulassa istuskeluna. Niin tekemisen, kokemisen kuin tunteiden skaala on laaja, ja se näkyy kirjassa ihanasti – oli lukija hevostyttö tai ei.

Poimintoja tammikuun kirjapinosta

IMG_4264

Kirjavuosi 2020 käynnistyi ilahduttavalla lajikirjolla. Luin tammikuussa runoa, proosaa, esseitä, sarjakuvia, käännöskirjallisuutta ja kotimaista. Tammikuun poimintoihin valitsin yllättävän tietokirjalöydön, sykähdyttävän sarjakuvaromaanin ja tuhoamisen kautta tutuksi tulleen runokokoelman.

 

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni. Presidenttien puolisot. S&S 2017.

Alkuvuodesta kävin jälleen kerran ruokaostoksilla läheisessä Prismassa, ja kuten tavallista, päätin piipahtaa myös kirjaosastolla. Silmäilin alekirjapinoja hajamielisesti, selailin joitain, toisista vilkaisin takakannen, siirtelin kirjoja puolilaiskasti. En ollut ostoaikeissa.

Sitten tartuin presidenttien puolisoista kertovaan kirjaan. Osuin kohtaan, jossa Risto Ryti kirjoittaa vaimolleen Gerdalle suurta rakkautta ja intohimoakin huokuvia kirjeitä. Kiinnostuin. Selasin lisää, kiinnostuin lisää. Pian alle viiden euron kirja oli ostoskorissani.

Olet valaissut minun tietäni tarjoaa pienoiselämäkerrat Suomen presidenttien puolisoista. Päivi Storgård kertoo muutamalla sivulla kunkin haaveista, peloista, kiinnostuksen kohteista, ristiriidoistakin. Mukana on katkelmia kirjeistä, päiväkirjoista, puheista. Puolisoiden myötä Suomen historiasta ja itsenäisyyden ajasta piirtyy taas hieman tarkempi kuva.

Aivan erityisesti kiinnostuin Rytien tarinasta – haluaisin lukea lisää! Nämä kirjalliset muotokuvat nostavat valokeilaan heidät, jotka ovat usein toimineet taustalla, mutta joiden merkitystä ei silti voi vähätellä. Puolisot.

Craig Thompson: Blankets. Drawn & Quarterly 2015 (ensimmäinen painos 2003).

Eläköön-huuto lähikirjastoni sarjakuvahyllylle! Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tein löydön. Blankets on tuhti teos, mutta onneksi en miettinyt, mahtuuko se reppuuni ja jaksanko kantaa vielä senkin kotiin.

Blankets perustuu Craig Thompsonin omiin kokemuksiin ja kertoo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Päähenkilö asuu pohjoisessa pienehköllä paikkakunnalla. Yhteisö on uskonnollinen, isä ankara ja koulu täynnä kiusaajia. Kaikki muuttuu, kun teini-ikäinen Craig tapaa leirillä Raina-nimisen tytön ja ihastuu.

Kirja on pakahduttava kuvaus niin ahtaasta uskonnollisuudesta, oman tien löytämisestä, yksinäisyydestä – ja ensirakkauden valtavasta voimasta. Thompson käyttää näkökulmia taitavasti, piirroksissa on oivaltavia yllätyksiä. Hän kuljettaa niin aikatasoja, todellisuutta kuin kuvitelmia kauniisti.

Kun luin Blanketsia, en olisi malttanut lopettaa. Ja samaan aikaan jarruttelin, sillä en olisi halunnut sen loppuvan. Lumoava teos, jonka haluan omaan sarjakuvahyllyyni.

Tuomas Timonen: Asetelmia. Teos 2013.

Asetelmia sisältää nimensä mukaisesti asetelmia, runon keinoin pysäytettyjä näkymiä ja hetkiä, havaintoja. Mutta kokoelman sivuilla seikkailee  myös virkamies. Hänestä kertovat runot nousivat ehdottomiksi suosikeikseni. Virkamies aloittaa virallisesti, mutta hiljalleen häneen pujahtaa yhä hallitsemattomampia tekoja. Ei kai hän ole… lähes holtiton välillä? Virkamies pyrkii aina palaamaan ruotuun, muistamaan virkamieheytensä, mutta jokin pyrkii hänestä ulos. Lopulta hän jopa kirjoittaa runon.

Asetelmissa on mielikuvitusta herätteleviä säkeitä, assosiaatioketjuja käynnistäviä kielikuvia. Välillä se äityy hauskaksikin.

Minulla on, poikkeuksellista kyllä, kolme kappaletta tätä teosta. Yksi on ja pysyy runohyllyssäni, mutta kaksi olen luvannut tuhota. Kyllä, tuhota.

Toisesta onkin jo syntynyt paperiastioita vesi-jauholiiman avulla, ja lisää paperiaskartelua on tulossa samalla tekniikalla, kunhan taas pääsen työn ääreen. Toinen kirja tuhoutuu jollain muulla tavalla – pari ideaa on jo odottelemassa.

Kyseessä on Timosen taideprojekti, jota voi seurata Instagramissa @asetelmia_makulointi -tilillä. Vaikka kirjojen tuhoaminen tuntui ensi alkuun tyrmistyttävältä, projekti on myös hulvaton ja oivaltava. Jos kirjat on joka tapauksessa päätetty tuhota eli makuloida, miksei tehdä sitä luovasti?

Poimintoja joulukuun kirjapinosta

Joulukuussa jätin monta kirjaa kesken. Mutta kun luin, luin erityisesti uutta kaunoa ja tietoa.

9789527221778_1024x1024

Kirsi Pehkonen: Käsikirjoituksesta kirjaksi – miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Reuna 2018.

Kukaan minua vähänkään tunteva ei voi yllättyä, kun kerron, että erilaiset kirjoittajaoppaat ovat lempilukemistoani. Olen loputtoman kiinnostunut etenkin prosessikuvauksista, työpäiväkirjoista, erilaisista tekemisen tavoista. Käsikirjoituksesta kirjaksi pitää sisällään juuri niitä. Kirsi Pehkonen on haastatellut yhtätoista kirjailijaa, joista kukin kirjoittaa omalla tavallaan.

Joku luottaa vain kustannustoimittajaan, jollain on muitakin luottolukijoita. Yksi tekee useita eri versioita eri tiedostoihin, toinen muokkaa yhtä ja samaa jokusen kerran. Tehdään muistiinpanoja ja taustatutkimusta mutta toisaalta myös hämmästytään, kun runo vain tulee valmiina. Osalla on päivittäiset liuskatavoitteet, toiset eivät moiseen lähde. Eri lajit vaativat erilaista lähestymistapaa, ja välillä teksti yllättää kokeneenkin kirjoittajan.

Haastateltavina ovat Tapani Bagge, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen ja Jasu Rinneoja – mainion monipuolinen ja -ääninen kirjailijajoukko. Käsikirjoituksesta kirjaksi antaa ideoita oman prosessin pohtimiseen mutta muistuttaa huojentavasti myös siitä, ettei ole vain yhtä tekemisen tapaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen työhuoneeni kirjaston pysyväksi osaksi.

9789510437506_frontcover_final_medium

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.

Suvi Vaarlan romaani osui silmiini kirjaston vippipöydältä. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Päähenkilö Elina on lapsi, kun 1980-luvun nousukausi tuo perheelle monenlaista materiaalista hyvää. Perhe muuttaa Westendiin, uusi kaveri löytyy naapurista, isän yritys saa hienoja rakennushankkeita. Ja sitten kaikki romahtaa.

Romaanissa seurataan Elinan tarinaa vielä aikuisenakin. Laman lapsi hakee taloudellista turvaa ja pelkää koko ajan, että kaikki viedään pois. Vaarla kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kertoo koskettavasti siitä, mitä lama aiheuttaa yksilötasolla. (Suomen 90-luvun lama on muuten aihe, josta ei ole kirjoitettu ollenkaan liikaa.) Ihailin myös Vaarlan tapaa pitää jännitettä yllä – hän ei paljasta liikaa kerralla. Hieno romaani lähihistoriasta.

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

IMG_2469
Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

fullsizeoutput_74e
Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

IMG_2978
Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

IMG_3554
Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

IMG_2576
Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Sukkula vuoteen 2020

 

On tullut tavaksi valita biisi, joka soi ensimmäisenä vuoden vaihduttua. Eli ei soimaan jätettyä levyä tai auki olevaa radiota puolenyön paikkeilla, sillä ensimmäinen kappale on valittava ihan itse. Luotan valinnassa intuitioon ja muistin sattumanvaraisuuteen, eli en mieti biisiä päivätolkulla etukäteen, hyvä jos samana aamuna – ei ole tarkoitus stressata tästä saati antaa valinnalle liian suurta valtaa. Mutta onhan se jollain tavalla mielessä, ehkä alitajunnalla pohdittavana.

Vuoden 2020 ensimmäiseksi pääsi tänä vuonna Minä ja Nieminen -duon cover Kikan klassikkokappaleesta Sukkula Venukseen. Miksi, voi perustellusti kysyä – etenkin, jos korvamadot ovat jo alkaneet jorata alkuperäistä versiota, jossa sähköurut soittavat alkuriffiä vähintäänkin kiihkeästi.

Kuuntelin viime kesänä Paula Salmisen käsikirjoittaman musiikkidraaman Kikka – tarina tähdestä Yle Areenasta. Sarjan viimeisessä osassa soi Kikan omien levytysten lisäksi jotain muuta. Tuttua mutta ihan toisenlaista. Selvisi, että kyseessä on Minä ja Nieminen -yhtyeen versio Sukkulasta Venukseen. Myöhemmin kuuntelin koko version Spotifysta ja olin myyty.

Versio yhdistää Kikan Ihmemies MacGyverin tunnusmusiikkiin ja tekee kappaleesta yhtä aikaa tunnistettavan ja täysin omansa. Vauhdikas menobiisi onkin raukea, kaunis ja eri tavalla intensiivinen kuin ennen. Henrika Niemisen ääni on ihana ja kuulas, kappale soljuu jäämättä lillumaan paikoilleen. Rumba on kuvannut biisiä ”vuoden perversseimmällä tavalla kauneimmaksi coveriksi”, ja ymmärrän lausuman.

Jo tuossa on useita syitä laittaa kappale soimaan vuoden alkajaisiksi. MacGyver oli lapsuuteni sankari ja ihastukseni kohde – miksipä ei toivoa ripaus MacGyverin selviytymistaitoja tulevaan vuoteen? Kikka puolestaan oli hyväntuulinen esiintyjä, jonka kappaleissa on annos huumoria. Läheisyys, hellyys ja erotiikka eivät ole huonoja juttuja nekään. Minä ja Nieminen käyttää vanhoja aineksia ja tekee niistä uutta ja omaa: tätä toivon myös omaan vuoteeni 2020. Luottamusta pitää se, mikä toimii ja rohkeutta tehdä jotain toisin, jos ja kun tarvitsee. Luovuutta tehdä omannäköisiä juttuja.

Opettavainen vuosi 2019

Vuosi 2019, olipa mukavaa tavata. Olit hieman erilainen kuin moni aikaisempi vuosi, ja niin etukäteen toivoinkin. Pidin tässä syyspuolella pitkän vapaan, jonka aikana en tehnyt opetustöitä lainkaan. Enkä juuri muitakaan töitä. Se tuli tarpeeseen, ja sulattelen vapaan antia varmasti vielä pitkään.

Kokosin spontaanisti muutaman vuonna 2019 oppimani tai oivaltamani asian. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä, ja joukosta puuttuukin paljon, mutta sellaista elämä on.

fullsizeoutput_84a
Supervirallinen nelikymppispotretti.

Kannattaa pyytää neuvoja. Täytin alkuvuodesta 40 vuotta, ja pyysin syntymäpäivälahjaksi elämänohjeita. Sain niitä kortteihin kirjoitettuna, Facebook-kommentteina, kirjoina, suullisesti, purkkiin laitettuina lappuina. Ohjeet olivat hauskoja ja vakavia, arkisia ja maailmaa syleileviä. Ne olivat lainoja kuuluisuuksilta ja omilta sukulaisilta, kansanviisautta ja biiseistä poimittuja. Olen muistellut niitä vuoden mittaan usein, samalla tietenkin myös ihmisiä, jotka elämänohjeita jakoivat. Miten ihania, viisaita, huumorintajuisia ja persoonallisia ihmisiä minulla onkaan ilo tuntea!

”Ei tartte auttaa” -mentaliteetti on minulle enemmän kuin tuttu: hampaat irvessä tehdään kaikki itse, eikä apua pyydetä. Opettelen edelleen kysymään neuvoa ja ennen kaikkea pyytämään apua. Edes joskus, edes joissain asioissa. (Sillä niin hämmästyttävää kuin se onkin, ihan kaikkeen en minäkään pysty.)

Museot onnellistuttavat. Olen tehnyt vuoden aikana 14 museovisiittiä, suurimman osan taidemuseoihin. On ylellistä vaeltaa museoissa, ihmetellä näkemäänsä, vaikuttua, oppia uutta, saada ajateltavaa. Tamperella Vapriikki hurmaa monipuolisuudellaan, Sara Hildénin taidemuseo tarkkaan mietityillä näyttelykokonaisuuksillaan. Helsingissä käydessäni haluan usein Kiasmaan, jonka näyttelyt eivät aina saa rakastumaan mutta jotka haastavat aina miettimään omaa suhdetta taiteeseen. (Viimeksi näin siellä Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen, joka hurmasi täysin – minut, jolla on usein vähän vaikea suhde videotaiteeseen!) Arvostan myös hyviä museokauppoja, joista olenkin hankkinut vuosien varrella lahjan jos toisenkin.

Lompakossani kulkee aina mukana Museokortti. Ei voi tietää, milloin yhtäkkiä osuukin museon kohdalle! Museokäynti on miniloma.

Olen opetellut tekemään villasukkiin tiimalasikantapään. Olen todella ylpeä uudesta taidostani (vaikka joudunkin vielä vähän tarkistelemaan ohjeesta, miten se nyt menikään) enkä kaipaa kauan sitten oppimaani lappukantapäätä tällä hetkellä lainkaan. Tiimalasikantapää on helppo, kaunis ja jalkaan sopiva. Jostain syystä kuvittelin, että sen tekeminen olisi kamalan vaikeaa, mutta väärässäpä olin.

Paluu joogaan on mahdollinen. Muutama vuosi sitten olin vallan ahkera joogi, tein joogaharjoituksia monta kertaa viikossa ja pidin erityisesti fyysistä voimaa vaativista tunneista. Tuntui hyvältä haastaa sekä keho että mieli. Tasapaino parani, lihasvoima lisääntyi. Sitten jotain tapahtui – enkä edelleenkään tiedä, mitä. Harjoitukset alkoivat tylsistyttää, motivaatio katosi. Jätin yhä useammin joogamaton kaappiin. Kokonaan en joogaa hylännyt, mutta saattoi kulua jopa kuukausia, etten tehnyt asanaharjoitusta lainkaan.

Tänä vuonna olen varovaisesti palaillut jooga-asanoiden pariin. Yksi merkittävä sytyke oli, kun aloin lukea uudelleen Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen muutaman vuoden takaista Joogaa! -kirjaa. Huomasin innostuvani uudelleen, ja kirjassa esitellyn vapauden joogan hengessä vein kesällä joogamattoni uloskin. (Kerran tai kaksi, mutta kuitenkin!) Kirja on mainio yleiskatsaus tämän päivän joogaan ja sen moninaisuuteen, ja tyyliltään rennon innostava.

Tänä syksynä olen kuntouttanut oikuttelevaa olkapäätäni, ja fysioterapeutin antamien harjoitusten lisäksi olen joogannut vaihtelevalla intensiteetillä. Joogan opettama kehon kuuntelu ja lempeys omaa itseä kohtaan ovat minulle iso apu, kun liikeradat eivät ole (vielä) ennallaan. Toisinaan teen asanaharjoituksen oman mieleni mukaan, toisinaan käytän apuna YouTubesta löytyvää Yoga with Kassandra -kanavaa, jossa on videoita monenlaisille joogeille ja monenlaisiin tilanteisiin. Haen edelleen suhdettani joogaan ja sopivinta harjoitustapaa, mutta matto pääsee pois kaapista, ja se on tärkeää.

Kirjoja kannattaa varata. Pirkanmaan kirjastoissa varaaminen on maksutonta – en tiedä, miten pitkään näin on ollut, mutta itse tajusin asian kunnolla tänä vuonna. Vielä paremmaksi varaaminen muuttui, kun kirjaston mobiilisovellus ilmestyi. Nyt voin tehdä varauksen puhelimellani saman tien, kun kuulen mielenkiintoisesta teoksesta. Sovelluksessa on myös sähköinen kirjastokortti, mistä on iso apu minulle. Lompakkoni on varsin minimalistinen korttikotelo, ja joudun miettimään tarkkaan, mitkä kortit kulkevat mukanani. Kiitos sovelluksen, kirjastokortti on nyt puhelimessani.

Kun varatusta kirjasta tulee saapumisilmoitus, olo on kuin joulupakettia avaisi. Sähköpostin otsikossa ei nimittäin vielä kerrota, mistä teoksesta on kysymys. Joskus olen unohtanut, mitä olenkaan varannut, ja yllättynyt iloisesti nähtyäni kirjan nimen.

Kiitos näistä opeista ja oivalluksista, 2019!