Hei kirjoittaja, ota tarotkortit kirjoittamisprosessisi avuksi ja tueksi!
Tuli, vesi, ilma, maa. Neljä tiistai-iltaa, neljä elementtiä. Joka kerralla huomio on eri elementissä. Puolitoistatuntisen aikana tutkitaan vuorossa oleva elementtiä kirjoittamisen ja luovuuden näkökulmasta sekä tehdään yksi nopea ja yksi hieman pidempi kirjoitusharjoitus tarotkortteja hyödyntäen. Voit soveltaa harjoituksia omaan kirjoitusprojektiisi sopiviksi – tai luoda aivan uutta tarinaa. Osa harjoituksista edistää etenkin proosatekstin kirjoittamista, osan painopiste on oman kirjoittajuuden ja luovan prosessin tarkastelussa. Tekstejä ei jaeta muille, ja muutoinkin saat osallistua juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Jokaiselle kerralle on varattu aikaa myös yhteiselle keskustelulle.
Kurssille otetaan 8–15 osallistujaa ja se toteutetaan Zoomissa. Kurssi sopii kirjoittajille, joilla on jo jonkin verran tietämystä tarotkorteista ja kirjoittamisesta. Ota oma tarotpakkasi mukaan kurssille!
Opetuspäivät ovat tiistaisin klo 18.00–19.30
7.3.2023 (tuli)
14.3.2023 (vesi)
21.3.2023 (ilma)
28.3.2023 (maa)
Kurssin hinta on 65 € (sis. alv. 24 %). Saat laskun sähköpostitse kurssin alettua.
Kurssikertoja ei tallenneta.
Kysymykset ja sitovat ilmoittautumiset paivi.haanpaa (at) gmail.com. Ilmoittaudu viimeistään 27.2.2023. Kerro ilmoittautumisen yhteydessä nimesi, osoitteesi ja sähköpostisi.
Paperinen kalenteri kulkee mukanani miltei joka päivä. Merkitsen siihen sovitut työt ja muut menot, kirjaan päivittäiset to do -listani, pidän kirjaa apurahahauistani, merkkaan muistiin lukemani kirjat. Mutta harvemmin tulee selattua alkuvuoden sivuja uudelleen. Joten nyt kun niin tein, yllätyin muutamaan otteeseen. Ai tuollainenkin kohtaaminen oli? Oliko tuo koulutus todellakin maaliskuussa? Ai niin tämäkin tapahtuma!
En edes yritä tehdä kaikenkattavaa listaa vuoden 2022 tapahtumista, mutta muutaman työpainotteisen poiminnan kirjaan muistiin.
Minulla on tapana valita vuodenvaihteessa alkavalle vuodelle sana tai kaksi, joiden toivon jollain tapaa määrittävän vuotta. Vuoden 2022 sanat olivat runsaus ja kiitollisuus. Ne näkyivät siten, että tein satunnaisesti kiitollisuuslistoja ja siten, että vuoteen mahtui runsaasti vaikka mitä – valtaosin hyviä asioita, joista olen hyvin kiitollinen. Tänä vuonna moni asia on mennyt tuttuun tapaan, mutta mukaan pujahti joitain yllättäviäkin käänteitä.
Tammikuussa vierailin Ylen Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa ihanan Ani Kellomäen haastateltavana. Aiheenamme oli mikäpäs mukaan kuin lorviminen Pysähdyskokeen hengessä. Ohjelman voi yhä katsoa Yle Areenasta. Muitakin Pysähdyskoe-aiheisia juttuja tehtiin alkuvuoden puolella. Tiina Laanisen Veikkauksen sivuille tekemä haastattelu ilmestyi toukokuussa, mutta juttutuokion pidimme jo maaliskuun alussa, kuten kuvista voi arvata.
Flinkkilä & Kellomäki -duon Ani Kellomäen kanssa. Kuva: Harri Hinkka / Yle
Tammikuussa allekirjoitin kustannussopimuksen seuraavasta kirjastani: Lupa lorvia oli tuolloin vielä työnimellä Lorvimisopas, mutta syntysanat oli lausuttu ja viralliset paperit allekirjoitettu. Sähköisesti, kuinkas muutoin.
Alkuvuodesta osa opetustöistä tehtiin vielä etänä. Zoom tuntui jo erittäin tutulta ja turvalliselta. Lähiopetuksissa tavattiin tietenkin maskit kasvoilla, ja kalenterin tehtävälistoilta löytyykin muistutuksia maskien pyykkäämisestä.
Etelä-Pohjanmaan Opistolla
Maaliskuussa pidin kolmen päivän kirjoitusretriitin Jyväskylässä. Varasin huoneen ihanasta hotelli Versosta ja päätin keskittyä lorvimisharjoitusten tekoon. Pelkkää kirjoittamista reissu ei suinkaan ollut: ehdin myös käydä parissa taidenäyttelyssä, pitää parin tunnin etäsanataidepajan Rovaniemelle sekä loikoa kylpyammeessa. Ah.
Otin hotellihuoneen työpöydän ns. haltuun. Mutta miten muuten niitä töitä edes voisi tehdä?
Keväällä huolehdin hyvinvoinnistani mm. käymällä työnohjauksessa ja äänimaljahoidossa. Molemmille annan vuolaat kehut ja suositukset. On hyvä pysähtyä pohtimaan työelämässä vaivaavia asioita ja kirkastaa omia arvojaan, on hyvä pysähtyä hoidettavaksi ja vastaanottavaksi.
Opetin keväällä ainakin Tampereen seudun työväenopistossa, Hämeen kesäyliopistossa, Vanajaveden opistossa, Ahlmanilla ja Päivölän opistolla. Lisäksi olin mukana Tampereen kaupungin kulttuurikasvatusohjelma Taidekaaressa Yöstäjän riveissä.
Kesän ihanimpiin kuului tietenkin Annikin runofestivaali, jonka sain juontaa nyt jo neljättä kertaa. Mikä upea kattaus runoa, rakkautta, musiikkia, kuvataidetta, lämpöä!
Juhannusviikolla luulin ensin saaneeni flunssan, mutta kun hajuaistini katosi, tein toisen koronatestin. Positiivinenhan se. Olin onnekas, tautini oli lievää muotoa. Hajuaisti oli poissa muutaman päivän mutta palasi pian kokonaan. Mutta omituinen kokemus se oli. Muistan pyöräilleeni ruohonleikkaajan ohi ja miettineeni, että ilman tuntuu erilaiselta – mutta en vain haista ruohon tuoksua.
Kesällä pääsin ihan uuden kurssikonseptin pariin: pidin Ahlmanilla kolmepäiväisen Kirjoittajan tarot -kurssin, jota olin suunnitellut alkuvuodesta lähtien. Pidin maaliskuussa koekurssin pienelle porukalle, ja kesään mennessä olin hionut konseptia edelleen. Pidän tarotkortteja loistavina välineinä niin tarinankerrontaan, oman luovan prosessin tarkasteluun kuin ihmisyyden miettimiseen ylipäätään. Kolmipäiväinen kurssi osoitti todeksi sen, mitä olin ounastellutkin: tarot ja kirjoittaminen ne yhteen soppii. Ahlmanin kurssin jälkeen olenkin pitänyt Kirjoittajan tarot -kursseja enemmänkin, ja kokonaisuus taipuu niin parin tunnin luennoksi kuin useamman oppitunnin kurssikokonaisuudeksi (kuten vaikkapa Oulun Muusajuhlilla). Odotan kovasti, että pääsen jatkamaan korttien ja kirjoittamisen kanssa myös vuonna 2023.
Joutsenon viisipäiväinen proosakurssi kuului myös kesään – ehkäpä voisi jo puhua perinteestä. Tällä kertaa en jäänyt kesälomalle Joutsenosta palattuani, vaan jatkoin Lupa lorvia -oppaan kirjoittamista. Olin jo hyvässä vaiheessa, mutta hiomista riitti silti. Heinäkuisella Kuopion-reissulla levittelin harjoitusten nimillä varustettuja post it -lappuja vuokramökin pöydälle ja järjestelin niitä uudelleen ja uudelleen.
Kun lorvimisoppaan deadline koitti 1.8., suljin työkoneen ja jäin parin viikon kesälomalle. Lähdin siippani kanssa kohti Naantalia ja Turun saaristoa, ja annoin merituulen hulmuttaa kaikki työajatukset pois päästäni. Vaikka tietenkin Seilin saarella kävellessämme huomasin miettiväni, että tännehän olisi kiva järjestää pieni kirjoituskurssi tai -retriitti…
Syyskuussa aloitin apurahoitetun kirjotusrupeaman seuraavasta käsikirjoituksestani. Olin saanut keväällä Taiken kirjastoapurahan, jonka myötä merkkasin kalenteriin neljän kuukauden kirjoituskauden. Pelkkää kirjoittamista se aika ei ollut, mutta pystyin karsimaan töitäni jonkin verran saadakseni lisää kirjoitusaikaa. Tämä käsikirjoitus on edelleen ihanasti keskeneräinen, eikä sillä ole vielä kustantajaa tai deadlinea. Sen verran voin paljastaa, että enää aiheena ei ole lorviminen. :D
Lokakuussa juhlistin Lupa lorvia -kirjan ilmestymistä. Aamulehden toimittaja Markus Määttänen teki minusta mukavan jutun, jossa kerron mm. kirjoittamisen ja neulomisen hyvistä vaikutuksista. Tein jonkin verran opetuskeikkoja, mutta sain myös ihanasti kiinni omasta tekstistäni ja nautin sen tekemisestä. Tämä oli suuri edistysaskel, sillä syyskuun alussa tuijotin käsikirjoituksenraakiletta lähinnä ahdistuneena ja täysin tietämättömänä siitä, mitä sille olisi järkevää tehdä. (Sekin vaihe palasi vielä syksyn aikana, mutta yritin pysyä tyynenä: sekä sujumiset että ei-sujumiset kuuluvat prosessiin. Ja jos ei voi kirjoittaa, voi lukea aiheesta.)
Syksyyn kuului myös yksi aivan erityisen mukava työtehtävä. Hämeenlinnan taidemuseo pyysi minua suunnittelemaan kaksi sanataidepajaa heidän tämän talven näyttelyihinsä. Toiseen pajaan osallistuvat Hämeenlinnan neljäsluokkalaiset, toiseen kahdeksasluokkalaiset Taidetestaajat. Lisäksi pidin sanataidekoulutuksen taidemuseoiden työntekijöille. Sana- ja kuvataiteen yhdistäminen on suuria rakkauksiani, joten tämä työ oli erityisen ihana. Pidin yhdeksän vuoden ajan aikuisille suunnattuja sanataidekursseja Hämeenlinnan Galleria Koneessa (nykyään Taidehalli Häme), ja löysin kuvataidenäyttelyissä kirjoittamisesta paljon ammennettavaa. Nyt pääsin käyttämään tätä osaamistani ja Sanataideyhdistys Yöstäjässä oppimaani lasten ja nuorten sanataidekasvatusta yhdessä.
Ja oi Tampereen kirjafestarit! Koronavuodet näivettivät haastattelukeikat minimiin, mutta tänä vuonna sain jututtaa ihania kirjailijoita molempina messupäivinä. Nautin.
Loppusyksystä astuin uuteen: aloitin ratkaisukeskeisen työnohjaajakoulutuksen Stepbystepissä. Olen haaveillut koulutuksesta jo vuosia, mutta aina on ollut jokin este. Tänä vuonna ajatus palasi mieleeni, ja kun aloin miettiä esteitä, ne eivät olleetkaan enää ylitsepääsemättömiä. Valmistuminen häämöttää kesällä 2024, jos kaikki menee suunnitellusti. On jännittävää aloittaa jotain ihan uutta ja joutua huomaamaan, etten oikeasti tiedä enkä osaa. (Ja samaan aikaan huomaan, että jotain kyllä osaan ja tiedän jo.) Aloittelijana olo on kummallista, pelottavaa – ja innostavaa.
Eikä tämä vuosi ole kokonaan kissatta mennyt. Viime talvena Pasi-kisu oli meillä muutaman kuukauden sijaiskodissa. Pasi sai keväällä ihanan ja rakastavan ja pysyvän kodin Jyväskylästä, ja olemme aina välillä saaneet kuulumisia hänen arjestaan. Kävimme myös kesällä moikkaamassa Pasia.
Marraskuun lopussa avasimme kotimme kahdelle kissalle. Unna ja Usva ovat nyt meillä jonkin aikaa, kunnes tulee aika etsiä pysyvää kotia. Kisut ovat parhaita ystäviä: juttelevat toisilleen, kulkevat rinnakkain hännät kiemuralla ja välillä nukkuvatkin vierekkäin. Toisinaan pitää tietenkin vähän painia tai pestä kaverin turkkia. Usva arastelee vielä hieman ihmisiä, mutta on rentoutunut jo huomattavasti kuukauden takaisesta. Unna rohkenee jo tulla rapsuteltavaksi, onpa se pariin kertaan tullut syliinkin kehräämään.
Vuosi 2022, olit todellakin runsas ja monipuolinen. Töiden suhteen aloitin joitain uusia asioita, mutta myös luovuin joistain töistä. Kaikkea ei vain ole mahdollista pitää mukana koko ajan vaikka haluaisikin. Ja joskus on hyvä irrottaa, antaa muille tilaa. Keväällä olin välillä aika solmussa ja epätietoinenkin tiettyjen työmietteiden kanssa, mutta nyt näyttää selkeämmältä.
Lomaa olisin voinut pitää enemmänkin – miten ironista ihmiselle, joka on kirjoittanut kaksikin kirjaa lorvimisesta! Mutta kiitos arkilorvinnan, en ole loppuunpalanut raato tässä vaiheessa vuotta. Metsäretket, (taide)museot ja kahvilat ovat mittaamattoman tärkeitä hyvinvoinnilleni, samoin lukeminen ja (päiväkirjan) kirjoittaminen. Puhumattakaan rakkaista ihmisistä ja eläimistä.
Olen osannut pitää taukoja, sanoa ei, olla itselleni edes hivenen entistä armollisempi. Ainakin välillä. Ja sekin on inhimillistä ja osa oppimisprosessia, että välillä mennään takapakkia. Mutta ensi vuonna haluan vähintään kolmen viikon kesäloman. Ja taidanpa haluta lisää arkivapaitakin.
…nimittäin lorvimiseen. Lupa lorvia – kirjoitus- ja muita harjoituksia kiireen pysäyttämiseen (Art House 2022) on ilmestynyt, julki ja maailmalla. Sen voi löytää kivijalkakirjakauppojen hyllyistä, verkkokirjakaupoista ja kirjastoista. Ja mikäli se joistain noista puuttuu, voit pyytää tilaamaan sen. Lupa lorvia löytyy tietenkin myös kustantajan verkkokaupasta sopuhintaan.
Kirjassa on 31 erilaista harjoitusta, joista nopeimmat tekee minuutissa tai parissa, mutta joista osaan voi käyttää jopa tunteja, päiviäkin. Ja tietenkin kukin voi muokata harjoituksia mieleisikseen, sillä siten syntyy itselle paras tapa lorvia. Jokaisen harjoituksen kohdalla on ajankäyttöehdotus ja symboleita, jotka kertovat, onko kyseessä kirjoitusharjoitus, rauhoittava harjoitus vai täytyykö laittaa kehoon liikettä.
Joulunalusvinkki: kirjan lopusta löytyy kaikkien harjoitusten nimet. Ne voi leikata irti ja järjestellä vaikkapa joulukalenteriksi. Sillä mikä olisi parempi tapa laskeutua joulunviettoon kuin varmistaa itselleen pieni pysähdys joka päivälle? Muutama harkkaidea jää vielä välipäivillekin. Ja tiedetään, jouluna moni kärvistelee kiireen kourissa, kun maailma pitää saada valmiiksi, samoin joululahjat, jouluruuat, joulusiivuokset… Mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa antaa aikaa myös lepohetkille.
Tätä kirjaa oli hauska kirjoittaa. Osa harjoituksista oli vanhoja tuttuja, osan kehittelin tätä varten. Samalla tuli tutkailtua omia lorvimistapoja: mikä toimii minulle, mitä tarvitsen juuri nyt? Aina ei voi laiskotella samalla tavalla.
Jos joku vielä epäilee, onko hänellä oikeutta moiseen lekotteluun, kirja auttaa siihenkin: lopussa on täytettäviä lorvimislupakortteja, jollaisen voi laittaa vaikka kalenteriin väliin muistutukseksi.
Olen miettinyt blogin kuoppaamista muutamaan kertaan. Jos ei kirjoita blogiin mitään, miksi pitää sitä roikkumassa (ja tuottamassa satunnaisesti huonoa omatuntoa aiheesta)? Ja sitten toisaalta: kuka sen määrittelee, miten usein pitää kirjoittaa. Olkoon olemassa vaan.
Alkuvuosi on kulunut opetus- ja kirjoitustöissä. Tekstipuolella päähuomioni kohteena on Lupa lorvia -tehtäväkirja, joka jatkaa Pysähdyskokeen tunnelmia ja ajatuksia tarjoamalla vinkkejä ja virikkeitä arkilorvintaan ja minipysähdyksiin. Kannen on tälläkin kertaa suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti. Eikö ole ihana! Ja on hieno pari Pysähdyskokeelle.
Lupa lorvia ilmestyy lokakuussa, ja siitä voi lukea lisää Art Housen sivuilta.
Juuri nyt tervapääskyt suhahtelevat ikkunan ohi trii-huutojensa säestyksellä, aurinko paistaa ja pihan puut pursuavat uutta vihreää. Vaatii jonkin verran tahdonvoimaa pysytellä työhuoneessa, mutta onneksi on valoisat illat.
On vuosittaisen lukukatsauksen aika! Eli viime vuoden lukemisia lukuina. Muutaman aiemman vuoden tilastot löytyvät täältä, lukupäiväkirja-tunnisteen alta.
Vuonna 2021 luin noin 137 kirjaa. Sanon ”noin”, koska kirjanpitoni on ollut välillä vähän… lepsua. Eli toivon, että olen kirjannut ainakin suurimman osan luetuista muistiin. Epäilen, että jotain on matkan varrella ihan vain unohtunut lisätä luetteloon, mutta sellaista elämä on.
Vänrikki Stoolia en lukenut kokonaan, vain valittuja otteita. Mutta sen teksteistä syntyi loistavia kollaasi- ja blackout poetry -runoja sanataideryhmässä!
Tuttuun tapaan luin enemmän kotimaista (69 %) kuin ulkomaista (31 %) kirjallisuutta. Proosa vei ylivoimaisen voiton 49 prosentillaan, mutta tietokirjallisuus tuli toiseksi 32 prosentin osuudellaan. Sarjakuvat muodostivat 15 % lukemisistani, ja loput muruset jäivät kuvakirjoille ja runoudelle. Runojen suhteen olen edelleen se tyyppi, joka lukee helposti yksittäisiä runoja tai osan kokoelmasta, mutta kokonaiset teokset jäävät vähemmistöön. Niinpä lajityyppi ei myöskään pääse esiin lukutilastoissa, sillä lukulistaan pääsevät vain alusta loppuun luetut teokset.
Kuvassa Lennart-niminen tablettini, joka on kohentanut e-kirjojen lukemisen iloa huimasti.
Lukuaikapalvelusta on tullut osa arkeani. Siippani, tuo viisas ihminen, antoi minulle viime vuonna syntymäpäivälahjaksi pienen tabletin lukulaitekäyttöön. Mikä pelastus! (Sitä ennen tihrustin kirjoja kännykän ruudulta – ei kovin miellyttävää, vaikka mitäpä ihminen ei lukuhimoissaan tekisi…) Lennartiksi nimeämäni laite on ihana. Samoin BookBeat, jonka valikoimiin ja toimintaan olen ollut vallan tyytyväinen.
Tilanne e-kirjojen ja äänikirjojen sekä paperikirjojen välillä onkin tällä hetkellä lähes tasan. Viime vuonna luin 51 % kirjoista paperilta ja 40 % e-kirjoina. Äänikirjat ovat edelleen satunnaisempia kavereita, kuuntelin niitä yhteensä 12 kappaletta. E-kirjojen suuri määrä selittyy tietenkin BookBeatilla, Lennartilla ja ennen kaikkea sillä, että lukuaikapalvelusta saan uudetkin kirjat nopeasti ja jonottamatta käyttööni. Yövalvomiset ovat edelleen välillä riesanani, ja etenkin silloin tulee avattua e-kirja: ei tarvitse laittaa valoja ja häiritä muiden unia.
Luen pääosin uutta kirjallisuutta. Yli 40 % oli julkaistu vuonna 2021, vain 4 % ennen 2000-lukua. Ja edelleen tartun useimmin naisen kirjoittamaan kirjaan. Yli kaksi kolmasosaa lukemistani oli naisten kirjoittamia.
Kappalemääräisesti eniten luin lokakuussa, 18 kirjaa. Mukaan mahtui niin sarjakuvia, luontoon liittyviä teoksia kuin romaanejakin. Vaisuin lukukuu tulikin heti tämän jälkeen: marraskuun saldoksi jäi vain neljä teosta.
Reetta Niemelän ja Emmi Jormalaisen Pieni kuljeskelukirja on yksi viime vuoden ihanista löydöistä.
Poimin joka kuukaudelta yhden helmen, jota haluan suositella. Ja kyllä, välillä valinta oli todella vaikea!
Tammikuu: Reetta Niemelä ja Emmi Jormalainen: Pieni kuljeskelukirja. Hurmaava kuvapainotteinen kirja, joka houkuttelee lähtemään luontoon. Sivuilla on pieniä tehtäviä, jotka avaavat aisteja, herättelevät mielikuvitusta ja tarjoavat yllättäviä näkökulmia.
Helmikuu: Eveliina Talvitie: Vanha nainen tanssii. Talvitie haastattelee naisia, jotka ovat löytäneet oman tapansa olla ja sanoa – usein vaikeuksien kautta. Persoonallisia, suorasanaisia, paljon nähneitä naisia. Ja he myös tanssivat, kirjan valokuvat on ottanut Jyri Pitkänen. Monologeja, vuoropuheluita, pohdiskelua.
Maaliskuu: Suvi Ratinen. Hyvä tarjous. Rakastan Ratisen huumoria! Hyvä tarjous -romaanissa nelikymppinen Katri päättää ostaa suvun vanhan hirsitorpan. Tiedossa on nuukailua, oletuksia ja taloon ladattuja toiveita. Ja perhekriisejä.
Huhtikuu: Niina Hakalahti: Kaleidoskooppi. Johannes on toivottu ja rakastettu lapsi – mutta hän ei ole kuten muut lapset. Johannes itkee, raivoaa, räjähtää helposti väkivaltaiseksi asti. Vanhemmat Anni ja Juho oppivat pian ennakoimaan, varomaan ja välttelemään tiettyjä tilanteita. Erityislapsi paljastaa suvun asenteita ja arvoja. Hurja romaani, joka pitää otteessaan.
Toukokuu: Laura Pörsti: Viimeinen vuosi. Olen hehkuttanut tätä kirjaa monessa paikassa, mutta kun tämä nyt vain on loistava. Viimeinen vuosi on omakohtainen tietokirja, joka yhdistää sujuvasti vaateteollisuuden, lapsettomuuden ja lapsitoiveet sekä suhteen iäkkääseen isoäitiin. Kirja on henkilökohtainen, yhteiskunnallinen, informatiivinen ja koskettava. Ihailen Pörstin taitoa kirjoittaa.
Kesäkuu: Marko Leppänen ja Adela Pajunen: Terveysmetsä. Tietokirja metsistä ja luonnon hyvinvointivaikutuksista. Innostava, sujuvalukuinen kirja, joka tarjoaa niin tietoa kuin kirjoittajien omiakin luontokokemuksia.
Heinäkuu: Petra Maisonen ja Saara Turunen (toim.): Suurteoksia. 20 kirjailijaa esittelee teoksen, joka on tehnyt heihin vaikutuksen: muuttanut heitä, jättänyt jäljen. Monipuolinen, henkilökohtainen, kiinnostavia näkökulmia tarjoava teos. Tulisipa tälle jatkoa!
Elokuu: Salla Simukka: Matalapaine / Korkeapaine. Simukka käyttää kääntökirjaa taitavasti, jälleen kerran. Romaanissa on kaksi tarinaa – tai yksi, mutta kahdesta näkökulmasta. Ja kun kertoja vaihtuu, tarinakin muuttuu. Kahden tytön kertomukset risteävät ja saavat lisää sävyjä toisistaan. Kirjan kieli on upean ilmavaa, tarina kantaa kevein vedoin.
Syyskuu: Olli Löytty: Jäähyväiset kotimaiselle kirjallisuudelle. Ah, esseitä! Löytty pohtii, mikä tekee kirjallisuudesta ”suomalaista” ja tuo esiin erilaisia tapauksia niin kirjallisuushistoriasta kuin omista kokemuksistaan. Pidän Löytyn pohdiskelevasta ja itseironisestakin tyylistä. Hän ei julista, vaan punnitsee esseen perinteitä kunnioittaen. Ei ole tarkoituskaan antaa lopullista vastausta kaikesta, vaan tutkiskella.
Lokakuu: Tiina Lifländer: Hyvä yö. Romaani yövuoroista, unettomuudesta, valinnoista. Nanna työskentelee hoitokodissa ja kärsii nukkumisvaikeuksista. Kun unta ei tule tarpeeksi eikä lääkkeitäkään anneta, hän ei jaksa olla hyvä ja järkevä. Hyvä yö näyttää, mitä jatkuva kuormitus tekee.
Marraskuu: Helena Waris: Nuorgamin vettä. Mikke Korhonen lyö kaverinsa kanssa vetoa, että pystyy kuljettamaan sangollisen vettä Nuorgamista Helsinkiin – kantamatta ämpäriä itse. Wariksen romaani on hauskaa ja letkeää luettavaa.
Joulukuu: Viivi Rintanen: Mielisairalan kesätyttö. Komea sarjakuva-albumi Vilmasta, joka siivoaa kesätöikseen psykiatrisessa sairaalassa ja alkaa miettiä, missä menee terveen ja sairaan raja. Vilma suorittaa, laskee kalorit ja tyytyy vain parhaisiin arvosanoihin. Hän havaitsee yhtäläisyyksiä itsessään ja laitoksen potilaissa, mutta hänet lasketaan terveeksi, potilaita ei. Kuka määrittelee, kenen mielenterveys on kunnossa ja kenen ei? Milloin on syytä hakea apua? Visuaalisesti ja kerronnallisesti hieno teos.
Bonus: Antti Nylén ja Martti Jämsä: Kuoriutumattomat. Kaunis, herkkä ja vahva teos. Teksti on esseististä, muistiinpanomaista, runoa. Se on lintukirja, josta puuttuu lintu. Kirjassa on kaksitoista valokuvaa linnunmunista. Munat kuuluvat Forssan luontomuseon kokoelmaan. Kuoriutumattomat on taiteilijakirja, josta on otettu vain sadan kappaleen painos. Lajityyppien väliin asettuminen, poleemisuus, kyseenalaistaminen, ihmettely – siinä joitain määreitä, joita teokseen liitän. Eivätkä ne silti riitä kuvaamaan kokonaisuutta ja sen kiehtovuutta.
En yleensä tee lukemiseen liittyviä uudenvuodenlupauksia, mutta viime vuonna tein yhden: lupasin lukea ainakin yhden Kalle Päätalon kirjan. Ja luinkin! Huonemiehen poika oli lainassa koko viime vuoden, ja välillä projekti hyytyi pitkäksi aikaa. Mutta joulukuussa luin viimeisetkin sivut Iijoki-sarjan avausromaanista. Päätalon kieli on hurmaavaa – kaikki ne murresanat! Romaanin verkkainen rytmi oli välillä ihanan rauhoittavaa, välillä vähän tuskastuttavaa hitaudessaan. En aio heti syöksyä seuraavan Päätalon kimppuun, mutten myöskään vanno, etten enää ikinä sarjaan koske. On vain niin paljon kaikkea mahtavaa luettavaa…
Lukuvuosi 2022, tervetuloa! Useampi kirja onkin jo kesken.
Viime vuonna paketoin kulunutta vuotta listaamalla top kolmosia eri aiheista, kahteen otteeseen jopa. Jatketaanpa siis tapaa tänäkin vuonna. Vaikka kohdat ovatkin numeroituja, niitä ei kannata lukea parhaimmuusjärjestyksinä.
Luontokohteet Aloitetaan vaikealla! Moni muukin kohde kuuluisi listalle, mutta näihin kolmeen liittyy vahvin tunnemuisto.
Pyhä-Häkin kansallispuisto. Yksi kesälomamatkan kohteista oli tämä aarniometsä. Silittelin satojen vuosien ikäisten kelojen sipisileitä runkoja, ihailin kilpikaarnaisia aihkimäntyjä ja nuuhkin suon tuoksuja. Ihana, ihana metsä.
Suolijärven luontopolku. Kiersin Suolijärven ystäväni Terhin kanssa eräänä helteisenä kesäpäivänä. Ukkonen teki tuloaan, hiki valui, ilma seisoi. Maasto tarjosi sopivasti haastetta ja vaihtelua, linnut konserttoja. Pääsimme seuraamaan joutsenten kohtaamista, joka ei ihan äänettä sujunut… Mustarastas lurautti myöhemmin pienen biisinsä myös. Kylmä kolajuoma ei ole hetkeen maistunut niin ihanalta kuin tämän kierroksen jälkeen.
Lähimetsä. Tai oikeastaan metsäkaistale – mistään isosta alueesta ei todellakaan ole kyse, eikä autojen ääniä pääse tällä alueella pakoon. Mutta metsää se on, pääosin valaisemattomien ja kunnossapitämättömien epävirallisten polkujen halkomaa aluetta. Lähimetsäpalanen on tärkeä, koska aina ei ole aikaa, jaksamista tai kulkuneuvoa lähteä kauemmas, isompiin metsiin. Lähimetsässä kasvaa kieloja ja vadelmia, pihlajia ja kuusia, siellä loikkii oravia ja jäniksiä. Olen silitellyt siellä kasvavia sammalia, halannut puita, ihaillut maitohosmia, nuuhkinut tuomia, yrittänyt tunnistaa kummallisia sieniä. Se on läpikulkupaikka ja varsinainen kohde, pieni mutta tärkeä.
2.Vaatteet
Tänä vuonna rakastuin lopullisesti haalareihin (niiden jonkinasteisesta epäkäytännöllisyydestä huolimatta), huomasin käyttäväni villapaitoja enemmän kuin ennen (luulin olevani enemmän villatakkinaisia) ja yritin edelleen pitää vaateostokset minimissä (jotain tuli hankittua kuitenkin).
Vuosien jahkailun jälkeen ostin vedenpitävän parkatakin viime keväänä. PARASTA! Kyseessä ei ole varsinainen sadetakki, vaan huomattavasti hengittävämpää kangasta oleva takki. Olen lähtenyt kävelylle kaatosateessa ja kuunnellut onnellisena pisaroiden ropinaa huppua vasten. Takki pitää myös tuulen loitolla. Lähinnä ihmettelen, miksen tehnyt ostopäätöstä jo kauan sitten.
Toppahousut. Ne eivät ole tämän vuoden ostos, mutta silti kärkisijoilla elämää helpottavien vaatteiden listalla. Vastustin vuosia jo ajatustakin siitä, että käyttäisin kahisevia, paksuja toppahousuja. Mutta muutama vuosi sitten muutin mieleni enkä ole katunut. Mikä lämpö! Kahinakin on nykyään sympaattista.
Paljasjalkakengät. Nämäkin ovat aiempien vuosien hankintoja, mutta ai että tykkään kenkäparistani tänäkin vuonna. Omani ovat Vibramin Furoshikit, jotka saa kääräistyä jalkaan juuri sopivan napakasti. Nämä ovat parhaimmillaan metsäkävelyllä ja pehmeillä alustoilla, mutta olen tarponut kengilläni myös kaupunkien asfaltoiduilla kaduilla. Näistä on valmistettu talviversioitakin – kiinnostaa & epäilyttää: voivatko ne olla tarpeeksi lämpimät?
3. Eteeriset öljyt
Työhuoneen diffuuseri on ollut kovassa käytössä, ja käsilaukussani on usein pieni roll-on-pullo, jossa on tuoksusekoitetta. Toisen tuoksut olen itse valinnut Rohtolan opastuksella, toinen on Luneten valmis sekoitus, jonka voitin arvonnassa. Mutta diffuuserin tuprauteltavaksi laitan useimmiten jotain näistä, yksin tai johonkin toiseen yhdistettynä:
Eukalyptus.
Mänty.
Laventeli.
4. Asanat
Yksi uudenvuodenlupaukseni oli kunnianhimoinen joogaa joka päivä. (Siitä lisää täällä.) Nyt, kun vuotta on jäljellä enää pari päivää, uskaltanen sanoa, että ihan hyvin meni. Kaksi päivää on jäänyt kokonaan välistä, sillä yksinkertaisesti UNOHDIN koko joogan. Huvittavaa kyllä, tämä ei tapahtunut vuoden alkupuolella, kuten odottaa voisi, vaan vasta syksymmällä.
Toisinaan menin kyllä todella minimimeiningillä – muutamalla rauhoittavalla hengityksellä tai yhden asanan harjoituksella. Mutta koska en ollut asettanut raameja harjoituksen kestolle, tämä riitti. Olennaisinta oli, että päivään mahtui yksi tuokio, jolloin keskityin joogaan ja jätin muut asiat sivummalle. Loppuvuoden fyysistä harjoittelua haittasi myös olkapääni kipu ja jäykkyys. Jonkinasteinen jäätynyt olkapäähän se siellä, eli sain keksiä vaihtoehtoisia muotoja joillekin asanoille.
Mutta perussuosikkini vuonna 2021 olivat
Puuasana eli vrksasana. Muistuttaa ryhdistä ja keskittymisestä, ei vaadi paljon tilaa tai ennakkolämmittelyitä. Ja tästä on luontevaa siirtyä johonkin toiseen seisoma-asanaan, kuten vaikkapa seuraavaan:
Soturi 3 eli virabhadrasana III. Tämä on jo vaativampi asana, joka auttaa rauhoittumaan ja keskittymään. Syksyllä en enää pystynyt ojentamaan molempia käsiäni suoraksi pään viereen, mutta homma toimii hyvin myös siten, että kädet ovat rinnan kohdalla kämmenet vastakkain.
Perhonen eli baddha konasana. Ihana venytys! Ja tässä voi viipyä pitkään.
5. Oivallukset
Kai tänä vuonna on tullut jotain hoksattuakin? En ole varma, ovatko nämä juuri tämän vuoden satoa vai jo vähän aikaisemmin kypsyneitä, mutta maininnan arvoisia kuitenkin:
Lepoa ei tarvitse ansaita. Ihmisen kuuluu levätä, se on perustarve. Sitä ei tarvitse ansaita hillittömällä touhuamisella, puurtamisella tai suorittamisella. Tämä on sekä itsestäänselvyys että hirveän vaikea asia. Ennustan, että jatkan asian pohtimista myös ensi vuonna.
Aamuhedelmä. En ole kovin hyvä syömään hedelmiä. En nappaa luontevasti omenaa tai appelsiinia hedelmäkorista ja napostele sitä välipalaksi. Ainakaan kovin usein. Voin ostaa kotiin hedelmiä ja unohtaa ne. Mutta kun hedelmä on tyrkyllä heti aamusta ja aamupalapöydässä, on aika todennäköistä, että syön sen. Viinirypäleet ja pensasmustikat ovat helppoja. Päärynä ja vesimeloni vaativat vähän valmistelua (päärynä kuten vaikkapa omenakin katoaa suuhun parhaiten, kun se on pilkottu kulhoon reiluiksi suupaloiksi), mutta kun aamuhedelmästä on tullut rutiini, pientä pilkkomista ei enää kyseenalaista aamuhorteessaan.
Vuorosierainhengitys. Tämän tekniikan olen oppinut joogasta, ja tänä vuonna olen todella rakastunut tähän simppeliin hengitysharjoitukseen. Kyseessä on helppo tapa laskea kierroksia ja rauhoittaa mieltä. Olen toki tiennyt jo pitkään, miten iso vaikutus hengityksellä on ihmisen oloon, mutta vuorosierainhengityksen tyynnyttävä vaikutus on silti valjennut minulle vasta tänä vuonna.
6. Ruuat
Mitäpä olisi vuosi ilman ruokaelämyksiä! Nyt ei liikuta fine dining -osastolla, vaan pääosin kotikutoisemmalla osastolla.
Feta-perunasalaatti. Aloin juuri miettiä, pitäisikö sittenkin tehdä tätä myös uudeksivuodeksi. Fetan ja perunan liitto on ihana, maukas, sopuisa ja hurmaava, kapris tuo sopivasti kirpeyttä. Olen jättänyt sipulit pois ja kokeillut lisätä kastikkeeseen reilun turauksen wasabia. Paranee vain.
Tähtianislikööri. Noh, ei ehkä varsinaisesti ruoka, mutta… Tähtianisliköörin valmistaminen ei ole vaikeaa, mutta prosessiin kuuluu paljon odottelua. Lopputulos on pehmeä ja maukas. Yskänlääkeviboja voi tulla, mutta itseäni ne eivät haittaa lainkaan.
Konttiravintola Mortonin kasvishampurilainen. Vietimme kesälomalla muutaman päivän Jyväskylässä, ja eräänä päivänä suuntasimme satamaan burgereille. Konttiravintola Mortonin listalta löytyi hampurilainen porkkana-pellavapihvillä (myönnän, että epäilytti!). En enää tarkalleen muista mitä kaikkea annoksessa oli, mutta listalla näkyy Ridley burger, joka kuulostaa tutulta. Olen hampurilaisten suuri ystävä, mutta harmillisen usein annokset toistavat itseään ravintolasta riippumatta. Kasvissyöjä saa pihviksi useimmiten halloumia tai falafeliä, joissain paikoissa tarjotaan myös naudanlihapihvejä imitoivia proteiinikiekkoja. Kaikki hyviä, ei siinä! Mutta lisukkeet voi liian usein arvata listaa lukematta: pari siivua tomaattia, jääsalaatti, suolakurkku, punasipulia ja jokin majoneesi. Ihan kiva, mutta… Morton jäi mieleen, koska burgerissa oli pikkelöityä raparperia. JA SE TOIMI. Ylipäätään annoksen makumaailma ei ollut se tavanomaisin, mikä ilahdutti suuresti. Bonuksena kaunis kesäpäivä, amppelimansikoita ja iloinen palvelu.
7. Pasi-kisu
Loppuvuodesta ryhdyimme sijaiskodiksi Pasiksi nimetylle kissalle. Katti on löytökissa, joka ei tule toimeen muiden kissojen kanssa, mutta viihtyy ihmisten kanssa mitä parhaiten. Niinpä Pasi muutti Koikkarin kissalasta toistaiseksi meille. Pasi, Patsche, Patzman, Padeliöösi, Urkmenistanin kunniakonsuli eli Spandex ei turhia arastellut, vaan otti tilan haltuun nopeasti. Nykyään sillä on jo omat rutiininsa, joihin kuuluu muun muassa aamukehräys: kun herätyskello on soinut (tai aika on muuten sovelias), Pasi tulee selällään nukkuvan ihmisen rintakehälle makaamaan ja alkaa kehrätä. Kuono työnnetään melko lähelle ihmisen kasvoja ja odotetaan silityksiä. Kisu ei ymmärrä kiireisten aamujen ideaa lainkaan.
Koska internetissä on aivan liian vähän kissakuvia, tässä kolme kuvaa Pasista:
Ja koska kolme kissakuvaa on naurettavan vähän, laitetaan vielä kolme lisää:
Sellainen(kin) oli vuosi 2021. Näiden lisäksi vuoteen mahtui rakkautta, töitä, iloa, ahdistusta ja yllätyksiä. Heippa, 2021. Oli monipuolista ja pääosin kivaa, mutta eiköhän mennä eteenpäin. Pidetään hyvät jutut ja luovutaan huonoista.
Omakohtainen tietokirjani Pysähdyskoe – kirjoituksia lorvimisen luvasta ja luvattomuudesta on valmis, olemassa, ilmestynyt, kirjakaupoissa (ja jos ei ole, kannattaa kysäistä myyjältä, että tilattaisiinko!). Lukuaikapalveluihinkin se on tulossa sekä e-kirjana että äänikirjana (lukijana Mervi Takatalo), mutta vasta loppuvuodesta.
Kirjan kalendäärisen (onko se sana?) syntyhistorian voisi tiivistää näin:
Loppukesästä 2018 väsytti, vaikka olin juuri lomaillut. Aloin haaveilla pitkästä vapaasta, freelancerin vuorotteluvapaasta. Pysähdyskokeesta. Syksyllä 2019 pidin viiden kuukauden vapaan erityisesti opetustyöstä. Tunnustan: vähäsen tein muita töitä, kuten jokusen kirjamessuhaastattelun ja yhden kirjan loppuviilauksen. Mutta pääasiassa vain olin. Keväällä 2020 aloin purkaa kokemuksia, ajatuksia ja tunnelmia tekstitiedostoon. Kesällä 2020 lähetin näytetekstiä Art Houselle. Alkusyksystä 2020 solmimme kustannussopimuksen. Jatkoin kirjoittamista minkä muilta töiltä pystyin. Nautin kirjoittamisesta mutta tuskailin ajankäytön kanssa – etenkin marraskuu oli ihan mahdoton kirjoittamisen kannalta.
Alkuvuodesta 2021 karsin opetustöitä vähemmälle ja naputin kässäriä vimmaisesti, kiitos Suomen tietokirjailijoiden apurahan. Välillä tuskanhiki valui, kun en vain tiennyt, mitä tekstimassan kanssa pitäisi tehdä – muokata ja muuttaa, joo, mutta miten? Lopulta löysin ratkaisuja ja pääsin taas vauhtiin. Maaliskuussa palautin kokonaisen käsikirjoituksen kustantamolle. Myöhemmin keväällä sain palautteen, ja kesän ajan viilasin tekstiä paremmaksi. Muutoksia tuli vielä oikovedokseenkin, mutta vihdoin syyskuun puolivälin jälkeen teksti oli valmis ja lähti painoon.
Kun arkeen väsynyt kulttuurityöläinen antaa itselleen 40-vuotislahjaksi omakustanteisen puolen vuoden vapaan, alkaa Pysähdyskoe. Kokeen tarkoituksena ei ole matkustaa Intiaan etsimään itseä, ei laittaa koko elämää uusiksi. Tarkoituksena on vain pysähtyä, olla ja ihmetellä elämää ilman työtä.
Työorientoituneessa nykymaailmassa moni määrittelee itsensä työn kautta, työ on osa identiteettiä. Mitä tapahtuu, kun työtä ei olekaan? Mitä käy kiireelle? Miten vaikeaa on sanoa ei, kun joku tarjoaa töitä? Miten hävytöntä on sanoa ei, kun moni on ilman töitä? Muuttuuko ilman työtä kotirouvaksi, ja mitä se sitten tarkoittaa? Muuttuuko arki tylsäksi? Paljastuuko hyggen hienous? Entä kuluttaminen ja pysähtyminen, miten ne kohtaavat?
Rento, omakohtainen kirjoituskokoelma on keskustelukumppani ihmiselle, joka miettii, onko elämässä muutakin kuin työ – ja tarvitseeko olla.
Pidän kovasti sanasta keskustelukumppani. En lupaa ratkaisuja tai kaikille sopivia malleja. Enemmän esitän kysymyksiä, pohdin näkökulmia – ja kerron omista havainnoistani. Ja tietenkin peilaan ajatuksiani lukemaani, kuten esseen perinteissä usein.
Nautin kovasti prosessiin kuuluvasta lukemisesta. Tiedonhausta, uusien näkökulmien löytämisestä, toisten teksteistä inspiroitumisesta. On ihanaa tehdä taustatyötä: etsiä kirjallisuutta, törmätä sopiviin artikkeleihin, muistaa jotain jo aiemmin luettua ja palata siihen. Yhdistellä tiedonmurusia, hahmotella kokonaisuuksia, poimia sitaatteja.
On aina huimaava hetki, kun kirja ilmestyy. Käsissä on konkreettinen esine. Se, mikä on kuukausia, vuosiakin näkynyt vain tekstitiedostona läppärillä, onkin kirja. Nyt on lukijoiden vuoro. Pysähdyskoe odottaa teitä.
Päiviä 