Kuukausittainen arkisto:elokuu 2012

Kirjan aika!

 

 

Huomenna se alkaa.

On sitä odotettukin.

Kirjan aika 2012. Nähdäänkö siellä?

Mainokset

Syksyhtää

20120828-163039.jpg

Naapurit:
muurahaiset, metsäläiset.

Kesän varjot in memoriam.


Kulttuuriperjantai Lahdessa

Työ vie välillä kulttuuririentoihin, jotka eivät liity kirjoittamiseen. (Paitsi että kaikki liittyy aina kaikkeen. Mutta ei puhuta siitä nyt.) Perjantaina pääsin ensin Malski Areenan näyttelynavajaisiin ja heti perään Sinfonia Lahden Jesus Christ Superstar -musikaalikonserttiin Sibeliustaloon. Varsin mukava tapa viettää perjantai-ilta, todettakoon.

Malskilla kävin itse asiassa kahdesti, sekä ennen konserttia että sen jälkeen, ja hyvä niin. Toisella kerralla huomiota riitti paremmin itse teoksillekin, vaikka edelleen jäin suustani kiinni… Mutta on aina jotenkin ruokkivaa kokea toista taidetta kuin sitä, mikä on itselle se läheisin. Ja kas, tokihan kirjoittaminenkin oli mukana Malskilla. Heikki Saure on Kirjoituksia maasta -projektinsa tunnelmissa ideoinut roskarunokilpailun. Näyttelyssä on roskapaperia, maasta poimittuja paperilappuja, joiden sanoja käyttämällä saa koota oman runon. Hyvä ja toimiva idea – tietenkin raapustin pari runoa minäkin. Runon ainekset voi löytää vaikka roskakorista. Kiittelin Heikkiä ideasta ja intoilin heti perään kirjanselkämysrunoudesta, mikä johti hyvään (mutta liian lyhyeen!) keskusteluun kirjoittajakursseilla hyvin toimivista harjoituksista ja pakotteista. Niistä ehkä lisää toiste!

Lahdessa tapahtuu nyt muutenkin, sillä kaupungin valtaa kiertävä taidefestivaali Art Häme.  Alkujaan tapahtuman on lähtöisin Hämeen taidetoimikunnasta (kiitos paljolti loistavan visuaalisten taiteiden läänintaiteilijan Sirpa Haapaojan).  Tänä vuonna pääkoordinaattorina toimii Lahden taiteilijaseura yhteistyössä Hämeen taidetoimikunnan kanssa. Ensi viikon osalta Lahden taidepöhinä jää itseltäni kokematta, mutta syy on hyvä – Kirjan aika Hämeenlinnassa. Seuraavalla viikolla voisinkin omistaa yhden päivän Art Hämeelle. Olisi niin paljon nähtävää…

Etänäkin pääsen onneksi osallistumaan. Runoyhteisö Lahti Sounds Poetry osallistuu Art Hämeeseen julkaisemalla joka päivä uuden runon sivuillaan. Kappas, bongaan kirjallisuustapahtumia… Hämmästyikö joku?

Kuvamateriaali perjantailta on vähäistä, mutta tässä jokunen yksityiskohta Malskilta. Teoksia en kuvannut, ne kannattaa mennä kokemaan ihan itse!

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.


Sienestäjän kirjallisuuspaussi

20120825-163505.jpg

Onnistuneen suppilovahveronpoiminnan jälkeen voi nautiskella parvekkeella uudesta Säröstä ja kotitekoisesta viinimarjajäätelöstä.

Ah, lauantait!


Optimisti 2012!

Teen työtä, jota rakastan, mutta työn yksi ei-niin-kiva puoli on se, että aina on jotain kesken. Ja valmistuuko mikään koskaan? Milloin kirjoittajakurssi on valmis? Voin kirjoittaa palautteen käsikirjoituksesta, saada sen ”valmiiksi”, mutta seuraava odottaa jo vuoroaan. Valmiista ei ehdi pitkään nauttia, seuraavia keskeneräisiä pitää edistää. Olen varsin hyvä sietämään keskeneräisyyttä, mutta toisinaan iskee valmistumisen kaipuu.

Niinpä tänään iloitsen hienosta viikon avauksesta: Hämeen taidetoimikunnan Optimisti-lehti vuosimallia 2012 on v a l m i s. Yksi työ on saatettu lopulliseen olomuotoonsa. Lehdet tuotiin tänään Hämeenlinnan toimistollemme, josta ne pääsevät tuota pikaa maailmalle.

Mikä Optimisti? Lyhyesti: Hämeen taidetoimikunnan julkaisema kirjallisuuslehti, joka ilmestyy hämäläisellä tahdilla, joka toinen vuosi. Taidetoimikunta jakaa lehteä maksutta. Sitä voi myös tilata meiltä. Ja jos on oikein malttamaton, voi tutustua lehden verkkoversioon täältä. Optimisti tulee jakoon myös Kirjan aika -festareille ja kaikille vetämilleni kirjoittajakursseille. Koetan viedä Optimistin myös Art Häme -taideviikoille Lahteen, jos vain logistiikka loksahtaa kohdilleen.

Koska täydellisyyteen on pitkä matka, piti tästäkin lehdestä huomata muuan riipivä virhe – mutta eipä sille enää mitään voi. Eikä maailma siihen kaadu. ”Näin siedän omaa epätäydellisyyttäni” -kurssi jatkukoon kohdallani. Ja onnistumisia lehdessä on paljon enemmän kuin virheitä – hienoja tekstejä hienoilta kirjoittajilta ja upea ulkoasu Ville Saloselta.

Olkaa hyvät. Saa lukea.


Juoksuaskelia kirjassa ja tosielämässä

20120818-104937.jpg

Jos joku olisi väittänyt vuosi sitten, että kesällä 2012 neiti Haanpää harrastaa juoksemista, olisin pitänyt sitä melkoisena vitsinä. (Ja niin olisi pitänyt suurin osa ystävistä ja lähisukulaisistakin.) Juokseminen. Miksi, oi miksi juoksisin yhtään mihinkään? Kävellenkin ehtii, ja jos on oikein kiire, voi polkaista fillarilla tai hypätä autoon. Juostessahan tulee hiki, ja lenkkarit ovat rumia, juoksuvaatteista nyt puhumattakaan.

Kesä 2012 on lopuillaan, ja katso: neiti Haanpää harrastaa juoksemista. Olen edelleen sitä mieltä, että jos on tarve päästä jonnekin, kävellen ehtii ja muut kulkuvälineet ovat näppärämpiä kuin suunnittelematon ja usein ei-toivottu juoksupyrähdys toivottuun kohteeseen. Olen myös edelleen sitä mieltä, että suurin osa lenkkareista on tolkuttoman rumia (hopeaa ja pinkkiä, miksi?), enkä suostu hankkimaan juoksutrikoita. (Miksi ihmisen pitäisi juosta taskuttomissa, ihonmyötäisissä tekokuituvermeissä, jotka saavat ainakin omat kinttuni näyttämään hämähäkin koivilta?) Hikikin juostessa tulee, mutta se on jollain tapaa jopa miellyttävää.

Mutta keväällä vain tuli sellainen tunne. Että jos koettaisi. Että ensimmäistä kertaa elämässä huvittaisi juosta. Ainakin kokeilla, miltä se tuntuisi. Ei siksi, että pitäisi osallistua (puoli)maratonille. Ei siksi, että pitäisi laihduttaa. Ei siksi, että joku olisi sanonut, että kyllä sinun nyt olisi hyvä vähän harrastaa liikuntaa. Vaan siksi, että se tuntui hyvältä ajatukselta. Ehkä istumatyöläisen kroppani tuli siihen tulokseen, että jonkinlainen lisärasitus tavallisen hyötyliikunnan oheen voisi tehdä hyvää. Tai sitten Riihimäen ilmastossa / vedessä on jotain erityistä…

Havaitsin, että olimme muuttaneet miltei lenkkipolun viereen – kilometrin päästä kotiovesta alkaa metsäulkoilureitti. Sinne siis. Ja mikä riemu, kun en hyytynytkään ensimmäisen sadan metrin jälkeen! Hyötyliikunnalla on kuin onkin merkitystä kunnon kannalta, en ollut päässyt ihan rapakuntoon. Ompelin itse housut juoksemista varten (niissä on taskut avainta ja puhelinta varten) ja hankin alekengät Prismasta, urheilukaupan juoksukenkähyllylle en ollut vielä valmis menemään. Ja sitä paitsi marketista sain kohtuukauniit kengät. Viime viikolla juoksin ensimmäistä kertaa yli 5 km. Enkä kävellyt metriäkään. Tosin juokseminen lienee hieman yliampuva termi, menoni on vielä rauhallista hölköttelyä – kaukana tosiurheilijoiden uljaasta askelluksesta! Mutta edistymistä havaittavissa.

Jotain innostuksestani (ja optimististani) kertoo sekin, että otin juoksuvermeet mukaan Varsovan matkalle. Käytinkö niitä kertaakaan? En. En voinut kuvitellakaan juoksevani Varsovan helteissä. Sen sijaan kävelin paljon. Ja luin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa – senhän voi melkein jo laskea juoksemiseksi, kun lukee juoksemisesta.

Uskon, että Maaninkavaara olisi ilahduttanut minua ennen juoksukokemuksianikin, mutta nyt hihittelin ehkä hivenen lisää. Oma treenaamiseni (vähän epäilyttää edes käyttää moista ilmausta) on kaukana Martti Huttusen meiningistä, eikä Martti varmasti voisi sietää tavoitteettomuuttani.

Miika Nousiainen on suosikkikirjailijoitani erityisesti huumorinsa takia. Nautin Vadelmavenepakolaisesta, ja Maaninkavaara hytkytti vielä enemmän. Maaninkavaaran toinen päähenkilö Martti Huttunen elää kestävyysjuoksulle. Kun hänen poikansa ja valmennettavansa Jarkko katoaa on Martti surun vallassa. Martin tytär Heidi päättää piristää isäänsä ja ryhtyy juoksemaan. Martti valmentaa, tietenkin. Nousiainen paisuttaa Martin pakkomielteisyyden hillittömään absurdiuteen saakka.

Maaninkavaara aiheutti ääneenlukutarpeita. ”Hei kuuntele, täällä on ihan mahtava kohta”, taisin sanoa armaalleni useammankin kerran. Ja lukea katkelmia ääneen, koska yhdessä nauraminen on vielä parempaa kuin yksin nauraminen.

Istuin tällä viikolla paikallisjunassa vastapäätä naista, joka luki Maaninkavaaraa. Myönnän: tarkkailin naisen ilmeitä. Nauraako? Hymyileekö edes? Ei. Ilmekään ei värähtänyt lyhyen lukutuokion aikana. Poistuin junasta hämmästyneenä – ja saman tien järkeilin, että nainen oli vasta kirjan alkupuolella. Kyllä hän loppua kohti alkaa tirskahdella.


Soiva Varsova

Varsova tarjosi myös musiikkia korville, kirjaimellisesti. Herra F. Chopinin sävellykset pianolle saavat minut aina melankoliseksi, hyvällä tavalla. Chopin on syysmusiikkia, sadepäivän musiikkia, kiireettömän kotonaolon musiikkia. Niinpä oli poikkeuksellista kuulla miehen sävellyksiä varsin helteisessä kaupungissa. Mutta kun Chopinin synnyinkaupungissa oltiin, niin mikäpä siinä.

Chopin-museon näyttely oli laaja, mutta onneksi myös nykyteknologiaa hyödyntävä. Chopinin kirjeitä sai kuunnella ääneen luettuina. Eräässä huoneessa lipaston laatikoista tulvi eri sävellyksiä nuotteineen, kun laatikon avasi. Alakerran piano tunnisti sen päälle lasketut nuotit ja alkoi soittaa kappaletta. Eräässä huoneessa museokävijät saivat nauhoittaa omat kommenttinsa Chopinin merkityksestä, ja puhuvat päät heijastettiin viereisen tilan seinään. Myös Chopinin kuolemasta kertova näyttelyhuone oli vaikuttava. Mustat seinät, niukasti valoa, kattoon ja seiniin heijastetut yksinkertaiset tekstit.

 

Eräs turistikartta tiesi kertoa, että Chopinin musiikkia soitetaan joka sunnuntai miehen muistomerkin juurella puistossa kello 12 ja 16. Siispä sinne – mikä voisi olla viehkompi tapa viettää sunnuntai-iltapäivää kuin pianokonsertti kauniissa puistossa auringon paistaessa? The Royal Łazienski Park on valtava (vaikka eivätpä puistot muutoinkaan ihan piskuisia Varsovassa olleet). Chopinin muistomerkkikään ei ole mikään pikkukivi, vaan säveltäjämestari katselee puistoon kokoontuvaa kansaa ja pianistia reilulta jalustalta.

Katoksen alla latvialainen pianisti soitti tunnin verran Chopinin musiikkia ihmisille – joita riitti. Voisiko Suomessakin olla jotain tällaista? Hoi vaikkapa Hämeenlinna, Sibeliuksen syntymäkaupunki – miten olisivat ilmaiset puistokonsertit, Sibeliusta sunnuntaipäiviin? Sen verran huiskutan sanataiteen lippua, että voisihan siellä musisoinnin lomassa kuulla runojakin. Niinpä – työasiathan tuolla Chopinin lumoissa mieleen lipsahtivat!

Varsova hemmottelee musiikin ystäviä, sillä myös lauantaisin tarjotaan ilmaiskonsertteja. Lauantaisin on jazzin vuoro, ja paikkana vanhankaupunginaukio. Joka kesälauantai Varsovan vanhaan kaupunkiin saapuu jazzkokoonpanoja ympäri maan. Meillä oli ilo kuunnella Michael Wollny Projectia, ja kyllä, kuulosti mainiolta ja sopi sen päivän tunnelmaan.

Hauskaa, miten erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä jazz veti torille. Mietin kuunnellessani, miten paljon kaupunki on kokenut. Vanha kaupunki on kuullut pommit ja huudot, se on rakennettu uudelleen, se on nähnyt miehittäjiä ja miehitettyjä. Ja nyt – nyt sen aukiolla soitetaan musiikkia, on helteinen kesäilta, rauha ja ihmisiä monesta maasta, sovussa.

Pienimuotoisena yllätyksenä tuli, että Varsovasta löytyy John Lennonin katu (!). En tiedä, olisinko valmistautunut asiaan paremmin, jos olisin saanut tiedon vielä Suomessa ollessani – ehkä en. Ehkä yllätys oli parempi, kun näin kadun kartalla ja päätimme päästä astelemaan sille.

Ei suuri pyhiinvaelluspaikka, mutta kyllä nuo muutamat kuvat lämmittivät. Ja mitäpä tähän on lisäämistä:

Olen nähnyt Frank Zappa -patsaan Vilnassa ja John Lennonin kadun Varsovassa. Mikä epätodennäköinen yhdistelmä seuraavaksi? Ehdotuksia matkakohteeksi?

 


%d bloggers like this: