Teekalenteri, 7. päivä

Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin. Huomattavasti tavallista aikaisemmin. Mutta mikäs hätä ihmisellä, kun on lämmin vuode ja olennaiset asiat käden ulottuvilla. Kirjoitin päiväkirjaa, ja kun yhden sivut loppuivat, aloitin uuden. (Vanhassa oli vain pari sivua jäljellä, älkää nyt liikaa kirjoittamisestani luulko…) Luin Natalie Goldbergin The True Secret of Writing -opasta, jossa Goldberg kertoo ainakin meditoinnista, hitaasta kävelystä, onnellisuudesta ja kirjoittamisesta. Kirja on lainakappale, mutta saatanpa hankkia sen omakseni. The True Secret of Writing poikkeaa hieman aiemmin suomennetuista Goldbergin kirjoista – tässä ei ole samanlaisia pikkuharjoituksia, ja tekstin rakennekin on toisenlainen ja luvut pidempiä. Sama ääni kuitenkin kuuluu. Ja se kannustaa kirjoittamaan.

Yksi kuvasta kuitenkin puuttuu.

Niinpä, teemuki. Jos olisin kotona, olisin aamutuimaan juonut jo kupillisen, toisenkin. Mutta koska olen työmatkalla Tallinnassa, vietin aamun varhaiset tunnit ilman teetä. Tällaisina hetkinä kaipaan vedenkeitintä hotellihuoneeseen… Aamutee on päivän tärkein tee!

Tätä postausta kirjoittaessani olen jo saanut teetä. Istun hotellin aulabaarissa (koska täällä on langaton nettiyhteys, huoneissa ei) ja pohdin, olisiko päivän kolmannen teekupillisen aika. Vai pitäisikö poiketa läheisessä Selverissä teeostoksilla? Ainahan tuliaisia tarvitsee, ainakin itselleen…

Kuvassa muuten näkyy kaksi suosikkimuistikirjamerkkiäni (kyllä, olen merkkiuskollinen): Paperblanks (ylinnä) ja Tartuensis (alinna). Paperblanksien hienous selittyy upealla ulkonäöllä ja erittäin kestävällä sidonnalla. Vaikka kalenterit ja muistikirjat resuavat aina mukanani en ole saanut Paperblanksin kirjoja hajoamaan, en edes natisemaan liitoksistaan. Tartuensis on uudempi tuttavuus, jonka löysin tallinalaisesta Nu Nordik -puodista (ostosvinkki Tallinnaan matkustaville!) Tartuensis-muistikirjat tehdään käsityönä vanhoista kirjoista ja jokainen kirja on uniikki. Viehättävänä yksityiskohtana jokaisen muistikirjan takasisäkannessa on paperi, jossa kerrotaan, milloin kirja on tehty ja kuka sen on tehnyt. Minun vaaleansinisen hevos- ja sateenkaarimuistikirjani on tehnyt Kristiina 23.2.2014.

Sitä vaan, että täällä ollaan

Laiska bloggari tässä terve! Ehdin jo suomia itseäni siitä, että eikö minulla todellakaan ole mitään sanottavaa, kun blogi jää aivan huomiotta. Mutta ei kyse siitä ole. Sanottavaa on ollut, mutta se on sanottu kirjoittajakursseilla, tekstiviesteissä, kuohuviinilasillisen äärellä, WhatsApp-ääniviesteissä, kolumneissa ja käsikirjoituksissa. Ja osan todennäköisesti niistin kymmeniin ja taas kymmeniin nenäliinoihin – sairastin kesäkuun alkupuolella pari viikkoa sitkeänpuoleista flunssaa.

Työpäiväkirjaakin olen pitänyt, mutta yksityisen muistikirjani sivuille. En vielä tiedä, haluanko purkaa niitä merkintöjä tänne, mutta lyhyesti voin paljastaa: töitä on tehty, tekstiä on tullut, aikataulussakin olen, niin ainakin luulen. Laatu vaihtelee, mutta etenkin alkuvaiheessa oli huomattavasti olennaisempaa kampittaa kirjoituskammo kuin jäädä pohtimaan, miten merkittävää kirjallisuutta olen luonut tai minun pitäisi luoda. Muokata ehtii myöhemminkin.

Olen viime päivinä kirjoittanut sekä draamaa että tietokirjaa. Yhdistelmä on yllättävän toimiva: tekstit ovat niin erilaiset ja niin eri vaiheissa, että ne sopivat hyvin yhtäaikaisiksi projekteiksi. Kun vuorosanat loppuvat, pää taipuu kuitenkin vielä asiatekstiin. Tai toisinpäin. Toinen teksti aamupäivällä, toinen illalla. Välissä jooga- ja ruokatauko, jos toivoa sopii.

Poimin toissapäivänä tämän Natalie Goldbergin kortin eräänlaiseksi kannustukseksi. Että ei nyt ryhdytä vaatimaan ja odottamaan tolkuttomia, muuten ei ikinä päästä edes alkuun.

Aloittaminen on aina vaikeinta. Melkein joka päivä. Mutta sitten, kun saa ajatuksesta kiinni, kun jälleen kerran innostuu aiheesta, kun uppoutuu etsimään lisätietoja, kun löytää sopivat sanat… En valita!

Kone ja kroppa

Pidän työpöydälläni korttipakkaa, jossa on siteerauksia Natalie Goldbergiltä. Kortit ovat niinpäin, että näen päällimmäisen kortin tekstin. Tänään tuli mieleen vaihtaa korttia, saada jokin uusi viisaus vanhan tilalle.

Natalie tarkoittanee, että kirjoittaminen on kehollista, että asiat tuntuvat ja muistivat eri puolilla kehoa eikä meidän tulisi kieltää sitä. Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista, ei vain päässä tapahtuvaa.
Mutta samalla ajattelin, hieman alkuperäisen ajatuksen vierestä, että vaikka olen kirjoittaja (joka periaatteessa voisi vain istua läppärinsä äärellä), minun on myös käytettävä kehoani, rasitettava sitä, koettava se. Kortin luettuani annoin itselleni luvan lähteä lenkille. Töitä oli vielä tehtävänä, mutta arvelin, että ne sujuisivat notkeammin, jos saisin vähän juosta välillä.

Ja niinhän siinä kävi. Vuoden toinen juoksulenkki kärsi toisen lenkin kirouksesta*, mutta silti nautin. Kun palasin kotiin naama punottaen, selkä hiessä, tunsin veren virtaavan ja aivojen virkistyneen. Venyttelyn ja suihkun jälkeen olin taas reipas työläinen, joka teki muutakin kuin huokaili koneen äärellä.

Että Natalie, whole body vaatii joskus vähän liikettä myös. Tänään tosin oma kirjoittaminen sai jälleen kerran odotella vuoroaan, mutta muuta tekstiä syntyi. Olen kärsivällinen – vielä tulee aika istahtaa omankin proosan pariin. Toivon totisesti, että ymmärrän liikuttaa kroppaani ennen sitä.

*Pitkähkön juoksutauon jälkeen ensimmäinen lenkki yleensä yllättää iloisesti: askel on kevyt, juoksu maittaa, matkaa kertyy enemmän kuin uskalsi toivoa, joskus jopa oman uuden matkaennätyksen verran. Mutta se toinen lenkki. Se ottaa luulot pois. Toisella lenkillä happi loppuu, lihakset uupuvat, ensimmäinen kilometrikin tuntuu pidemmältä kuin ikinä, ja koko lenkkeily typerältä idealta. Toisen lenkin kirous on vain siedettävä ja oltava antamatta sille painoarvoa. Kolmas lenkki voi nimittäin jo olla ihan mitä tahansa.

Neuvo Natalie Goldbergilta