Lukemista lukuina

Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut, lukupäiväkirjani!

Sain ystävältäni joululahjaksi pikkuisen muistikirjan, ja ehdin jo miettiä, mihin sitä käyttäisin. En osaa kirjoittaa päiväkirjaa tai raakatekstiä minikokoiseen kirjaan, ja söpöläinen meinasi jo unohtua laatikkoon. Sitten oivalsin, että lukupäiväkirjaksihan moinen on mitä parhaimman kokoinen. Kirjan tiedot mahtuvat mukaan, samoin pari huomiot kirjasta – ei enempää. Ei paineita arvioinneista tai juonikuvauksista, kun juuri mitään ei mahdu kirjoittamaan. Täydellistä.

Ensimmäinen lukupäiväkirjamerkintäni on kirjattu 19.9.2011, ja kirja oli Anu Holopaisen Welman tytöt. Muistan, että luin kirjan Turun kirjamessujen alla, olinhan menossa haastattelemaan Anua ( ja Kirsti Ellilää ja Hanna van der Steeniä). Otin Syysmaa-sarjaa haltuun, kun en halunnut tehdä haastattelua vain uusimman kirjan perusteella. Viimeisin merkintä lukupäiväkirjassa on torstailta, jolloin luin loppuun Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten kadun. Siitä kirjoitan arvion Hämeen Sanomiin.

En merkitse, kauanko kirjan lukemiseen kului aikaa, laitan vain päivämäärän, jolloin luin kirjan loppuun.

Vuoden aikana olen lukenut loppuun 83 kirjaa. Olen varsin uskollisesti merkannut kirjat muistiin, vaikka on mahdollista, että joku Karhukirjeitä-kirja on vahingossa jäänyt pois. Mutta eiköhän tuo 83 ole melko totuudenmukainen lukema. Lukupäiväkirjaan en merkitse kirjoja, jotka olen lukenut vain osittain tai kirjoja, jotka olen jättänyt kesken. En myöskään merkitse käsikirjoituksia, joita luen työssäni.

Joistain kirjoista olen unohtanut merkitä sivumäärän, ja mukana on ainakin yksi teos, johon ei ollut merkitty sivunumeroita lainkaan. Laskin kuitenkin, että luettuja sivuja on kertynyt vuoden mittaan noin 20 000.

Kotimaisuusaste on korkea. Noin 80 % lukemastani on suomalaista kirjallisuutta. Uutuuksien määrä yllättää itsenikin – tästä en tehnyt tarkkaa laskelmaa, mutta yli 90 % lukemastani on julkaistu 2000-luvulla, ja niistäkin melkoinen määrä viimeisten viiden vuoden aikana. Vanhin kirja on julkaistu vuonna 1987, eikä sen seurana monta 1980-luvun kirjaa ole. Tästä huolimatta tuntuu, että nykykirjallisuudessa olisi vielä paljon, paljon luettavaa, sellaista, johon haluaisin tutustua. Ja toisaalta: välillä voisi sukeltaa vanhempaankin kirjallisuuteen, lukea klassikoita (kyllä, niin moni on vielä lukematta!).

En halua koota lukupäiväkirjan best of -listaa, mutta poimin muutaman herkkupalan, joita suosittelen lämpimästi:

Iida Rauma: Katoamisten kirja. Hieno, surumielinen esikoisromaani, johon mahtuu monta tarinaa. Miten monin tavoin voikaan kadota!

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja. Monipuolinen lyhytproosakokoelma, lukuisia näkökulmia alkoholiin. Nahkoihin meneviä tekstejä, yksikin toi miltei humalaisen olon, niin aisteihin vetoavaa kieli oli. Tekstit jättävät pureskeltavaa lukijalle.

Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli. Ah, mikä nimi – kiinnostukseni heräsi välittömästi! Hieno tunnelma, kirjan tapahtumat ovat lähinnä henkilöiden päänsisäisiä. Ja ajatuksiin mennään syvälle. Syyllisyys, anteeksi antamisen mahdollisuus ja mahdottomuus, hyväksikäyttö ja toivoton rakkaus: eivät kevyitä teemoja, mutta ei tämän kirjan alle silti hautaudu.

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Hauska, reilusti karrikoitu, mukaansatempaava romaani kirjailijuudesta. Totta, ironiaa, liioittelua – ilo lukea.

Pelkäsin etukäteen, että luettujen muistiinlaittaminen johtaisi omituiseen velvollisuudentuntoon tai vaihtoehtoisesti kilpailumeininkiin. Että viime kuussa luin noin monta, tässä kuussa on pistettävä paremmaksi. Onneksi olen välttynyt moiselta. Luen mitä luen, milloin luen, mihin tahtiin luen. Mutta iloa tämä on tuottanut, voin tarkistaa, mitä kaikkea olenkaan ahminut. Muisti on niin lyhyt – kovin helposti menee sekaisin, lukiko jonkin tietyn kirjan tammi- vai maaliskuussa. Tai voi väittää itselleen, että runoja on luettu kovin vähän. Lukupäiväkirjasta voi tarkistaa, että onhan niitä runojakin luettu – vaan ei lisä pahaa tekisi.

Lajikirjo on muuten varsin laaja. Nopeasti luokiteltuna mukana on ainakin romaaneja, novelleja, näytelmiä, esseitä, runoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja, romanttista viihdettä, fantasiaa, scifiä, sarjakuvia, dekkareita, muistelmia, self-help-kirjallisuutta, historiaa ja tietokirjallisuutta.

Lukupäiväkirjan pitäminen alkoi kokeiluna. Nyt pikku muistikirja on jo itsestään selvä asukas käsilaukussani (kannattaa pitää se aina mukana, muuten kirjojen merkitseminen unohtuu). Kokeilusta on tullut tapa. Kohti toista yhteistä vuotta siis!

Päivärutiineja kirjoittajille

Judy Reevesin A Creative Writer’s Kit on fyysisesti hieman erilainen kirjoittajaopas. Kyseessä on laatikko, josta löytyy pieni kirjanen – suurin osa tyhjää muistiinpanotilaa, mutta myös teoriaa ja kirjoitustehtäviä. Lisäksi pakkauksessa on 25 suurehkoa korttia, joihin on koottu tietoa ja kannustusta kirjoittajille. Tutkiskelin viikonloppuna erityisesti yhtä, jonka otsikko on lupaavasti Ten daily habits that make a good writer. Vapaasti käännettyinä ne kuuluvat näin:

1. Syö terveellisesti. Syö elinvoiman, terveyden ja aistikokemuksen vuoksi.

2. Muista fyysisyys – liiku, venyttele, treenaa. Aivotkin saavat ravintoa, kun ihminen liikkuu.

3. Naura ääneen. Nauraminen puhdistaa kehoa. Rentoudu ja kaiva esiin maailman hauskat puolet.

4. Lue. Lue niin paljon kuin voit, ja kahdella tavalla: lue lukijana ja lue kirjottajana. Tarkkaile, miksi pidät tietyistä kirjoittajista.

5. Muista myös muut taiteet. Musiikki, valokuvat, tanssi, kuvataide, elokuvat, teatteri… Anna muiden taiteiden tuokkia kirjoittamista.

6. Harjoita hengellisyyttä. Rukoile, meditoi, ole läsnä hetkessä – mikä ikinä pitääkään sinut yhteydessä hengelliseen puoleesi.

7. Havainnoi. Hidasta, pysähdy, tarkkaile.

8. Anna takaisin. Tee jotain hyvää tai ystävällistä jollekin ihmiselle tai maapallolle. Ole antelias, mitä annatkaan.

9. Ole yhteydessä muihin kirjoittajiin. Käy kahvilla toisen kirjoittajan kanssa, kirjoita kirje ihailemallesi kirjailijalle tai soita puhelu kirjoittavalle ystävälle.

10. Kirjoita. Jonkin aikaa, jossain paikassa, joka päivä. Kunnioita kirjoittavaa itseäsi ja anna kirjoittamiselle aikaa joka päivä.

Yksinkertaisia neuvoja, joissa taitaa piillä annos totuutta. Pidän siitä, että kirjoittamista ei nähdä vain sanojen laittamisena paperille, vaan se ulottuu kaikkialle elämässä.

Taidanpa keittää vielä kupillisen teetä (hyvää ja terveellistä) ja lukea (!) tovin Roald Dahlin Oswald-enoa (joka myös naurattaa) ennen kuin lähden töihin (junamatkoilla on hyvä tarkkailla ihmisiä mutta myös kirjoittaa). Illalla kokoontuu luotsaamani kirjoittajaryhmä, joten kontakti toisiin kirjoittajiin on myös taattu. Ehkä nuo muutkin kohdat vielä täyttyvät…

Post-it sen sanoo

Ihana Maria antoi tunnustuksen. Kas tällaisen:

Minusta post-it-laput ovat hieno keksintö, ja tämän lapun sisältö aivan erityisen hieno. Kiitos! Koska hyvä kuuluu laittaa kiertämään, tämäkin kuuluisi laittaa eteenpäin viidelle mainiolle bloggaajalle. Mutkun. Niin moni on jo tämän saanut, ja sitten toisaalta olisi hankalaa valita ne viisi. Tuolla linkkejä-vällehdellä on kirjallista kiinnostavaa – minusta ainakin he kaikki ansaitsisivat tämän tunnustuksen. Mutta niin myös moni täällä linkkaamaton tyyli- tai sistustusblogi, puhumattakaan joistain, hmm, yleisblogeista joissa jaetaan upeita (itse otettuja) kuvia, tunnelmia tavallisista päivistä, elämää. Niin, valitse nyt näistä. Joten en valitse, olen vain iloinen ja kiitollinen tästä. Ja iloitsen teistä muista hienoista bloggareista – kiitos, kun ilahdutatte!

Luen edelleen aikakauslehtiäkin, mutta blogit ovat vakaasti niiden rinnalla. Jotkut bloggaajat ovat mielettömiä kuvaajia, toisilla on hulvattomat jutut, jotkut osaavat sanoa kirjoittamisesta ja kirjallisuudesta viisaasti, osan tyylijuttuja lukee mieluummin kuin ns. naistenlehtiä, ja jotkut käsityötaiturit antavat parempia vinkkejä kuin käsityölehdet ikinä. Joten kyllä, haluan päivittäisen blogiannokseni!

(Jostain syystä sain kauheasti iloa siitä, kun loin tagin ”tunnustukset”. Että monikko, kuulkaas, näitähän kohta tulee ihan ropisemalla! Ehkä tämä on katteetonta optimismia. Tai sitten vain säännönmukaisuutta, on siellä muitakin monikkoja. Koska se nyt vain tuntuu paremmalta niin.)

Kaikenlaista ja kurki

Mitä tapahtui viime viikolle? Edellinenkin viikko vain hujahti jonnekin, mutta sen ymmärrän: olin Tallinnassa, post festum -tilassa ja ansaitulla vapaalla. Viime viikko puolestaan yllätti, en etukäteen tajunnut, että kun on kaikenlaista ohjelmaa koko ajan, on aika lailla menossakin eli poissa kotoa. Tehdäänpä inventaariota viime viikolta: aloitin kahden sanataideryhmän vetämisen, kävin ensin tavallisissa kuorotreeneissä ja sunnuntaina laululeirillä, kuuntelin kulttuurikeskustelua Riihimäellä, vietin tyhy-päivää meloen ja saunoen ja syöden, aloitin kirjallisuusterapiaopinnot ja avustin erästä kuvausprojektia (läsnäolollani, en rahallisesti). Ja päälle normaalit toimistoduunit, sähköpostit ja säädöt. Sekä matkustamiset kaupungeista ja kaupunkeihin Riihimäki-Hämeenlinna-Lahti-Helsinki. Ja Lopellakin kävin.

Hyvä viikko, vaikka vähän menevä. Huomasin kaipaavani yhtä päivää, jolloin ei tapahtuisi mitään. Sellaista, että voisi vain hiippailla villasukat jalassa ja unohtua pelaamaan korttia, selailla lehtiä ja tehdä jäätelöä itse. Ehkä tällä viikolla sitten.

Eräällä junamatkalla istuin jälleen ikkunapaikalle, ja ikkunasyvennyksessä näin tämän origamikurjen:

Kiitos hänelle, joka kurjen taitteli ja jätti sen junaan! Kurjesta tuli hyvä mieli. Eräässä työn alla olevassa tekstissäni päähenkilö opettelee taittelemaan juuri tällaisia kurkia ystävänsä kanssa. Hymyilin itsekseni ajatukselle, että kyseinen tyttö olisi matkustanut paikallisjunassa juuri ennen minua ja jättänyt linnun – ehkä minulle, ehkä kuitenkin ihan vain huvikseen. Kuten arvata saattaa, en kirjoittanut viime viikolla juurikaan, mutta tämä kurki vei minut kuitenkin tekstini luo.

Tälläkin viikolla on tiedossa junamatkoja. Voisiko kurkia löytyä enemmänkin?

 

Sadasta nollaan

Hesarin kulttuurisivuilla kyseltiin tänään, miten taiteilija nollaa. Miten saada pää ymmärtämään, että yksi teos on nyt tehty, että eteenpäin saa ja voi mennä? Vastaukset vaihtelivat urkumusiikista konsolipeleihin, ja tunnereaktioissa mainittiin tyhjyys ja suru useaankin kertaan.

Ymmärrän.

Kun on raatanut jonkin kokonaisuuden eteen viikkoja, kuukausia, ehkä vuosiakin, on projektista luopuminen joskus vaikeaa. Koko juttua on ehkä inhonnut jo monesti, toivonut, ettei tällaiseen olisi koskaan ryhtynytkään, manannut aikataulut ja materiaalit helvetin alimpiin kerroksiin. On myös kokenut iloa, innostusta, kaikkivoipaisuutta ja syvää ymmärrystä. Mutta nyt pitäisi päästää irti.

Minä en puhu taideteoksesta, sillä sellaista en ole viime aikoina viimeistellyt. Puhun kirjailijafestivaalista. Viime viikonloppuna päättyi kolmas Kirjan aika -festivaali. Kun aloitin työni kirjallisuuden läänintaiteilijana, tiesin, että tällainen festivaali on yksi työtehtävistäni. Neljä päivää kirjailijoita, lukijoita, kirjallisuutta Hämeenlinnassa. Taidetoimikunta sitoutui tapahtumaan kolmeksi vuodeksi. Silloin se tuntui pitkältä ajalta. Ei tunnu enää.

En ollut koskaan aikaisemmin järjestänyt mitään näin isoa tapahtumaa, mutta sellaiseen minut vuonna 2010 heitettiin. Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin. Ja onneksi opin nopeasti. Toisen Kirjan ajan järjestäminen oli jo helpompaa. Ja kolmannen vielä vähän helpompaa. Silti, jotkut asiat toistuvat vuosittain. Kuten se, ettei kirjailija X pääsekään paikalle, koska hänen kalenterissaan on jo muuta. Tai se, ettei hän vastaa viesteihin. Tai se, että otsikoiden keksiminen keskusteluille on tuskallista, aina. Tai se, että deadlinet tulevat turhan nopeasti vastaan, vaikka kaikki periaatteessa sujuisikin ihan mukavasti.

Mutta oli toisenlaistakin toistuvuutta. Hykertely ohjelman alkaessa valmistua. Uudet esiintyjäehdotukset, jotka osoittautuvat loistaviksi. Innostuneet sähköpostit esiintyjiltä. Ilo siitä, kun festivaaliohjelman sai lähettää painettavaksi huhtikuussa.

Ja lopulta tietenkin itse tapahtuma, Kirjan aika. Se, kun ihmiset saapuvat paikalle, he puhuvat, kysyvät, keskustelevat, kuuntelevat. Ihmiset vaeltavat kirjapinojen äärellä, poimivat teoksia. He lukevat runoja, he pyytävät signeerausta lempikirjailijaltaan, he istuvat hievahtamatta ja kuuntelevat, kun runo valtaa tilan.

(Kuvat voi klikata isommiksi! Kuvatekstien kanssa on näköjään vielä säätöä, mutta ehkä palajan niihin myöhemmin.)

Teatterin yksi hienous on ensi-iltajuhlat. Ja hautajaiset. Juhlitaan sitä, että näytelmä on ”valmis”, se on julkinen. Ja lopulta näytelmä myös haudataan, poistetaan ohjelmistosta sellaisena kuin se oli. Pidän siitä, että tiettyjen virstanpylväiden kohdalle pysähdytään. Annetaan arvo tehdylle työlle, vietetään hetki sen äärellä. Samasta syystä iloitsen näyttelynavajaisistakin. Osa kirjailijoista pitää kirjanjulkkarit – ja minusta aivan syystä. Eikö silloin muka ole syytä (edes pieneen) juhlaan, kun uusi teos valmistuu?

Kirjan aika -festivaalin tekijät eivät ole pitäneet erityisiä juhlia, järjestäneet karonkkaa, tai mitään muutakaan sellaista. Kun ohjelma on keväällä valmistunut, olen hihkunut itsekseni työhuoneessani, ehkä laittanut iloisen facebook-päivityksen. Puolivahingossa minulle ja kahdelle ystävälleni kehittyi kuitenkin Kirjan ajan lopettamisrutiini, oma pieni juhla, kiitos itsellemme tehdystä työstä.

Kolmena vuonna Kirjan ajan jälkeen olen ottanut pari päivää vapaata töistä ja lähtenyt kahden mainion naisen kanssa Tallinnaan. Menomatkalla olemme puineet tapahtumaa ja purkaneet mieltämme, iloinneet parhaista hetkistä. Tallinnassa olemme saunoneet, maanneet hierottavina, sovitelleet kenkiä, ostelleet mekkoja, kopistelleet pitkin vanhan kaupungin katuja ja syöneet hotellihuoneen lattialle kattamallamme piknikillä. Ihan parasta nollausta, etenkin, kun matkaseuralaiset tietävät, mistä on kysymys, kun kaikki ovat samassa väsymyksen tilassa (koska kaikki ovat olleet jollain tapaa tekemisissä festivaalin kanssa). Kun tiistai-iltana olemme saapuneet kotiin, on kuin olisi ollut kauemmankin poissa. Ai, oliko Kirjan aika vielä toissapäivänä käynnissä? Keskiviikkona voi jo palata töihin, avata sähköpostit ja ryhtyä vastailemaan viesteihin. Voi jo katsoa eteenpäin, muihin sovittuihin töihin ja tapaamisiin.

Nollaaminen on tärkeää. On tärkeää antaa tehdylle työlle se arvo, että sen jälkeen pysähtyy hetkeksi, katsoo, mitä tuli tehtyä, kiittää itseään. Ja sitten jatkaa eteenpäin. Se, miten nollauksen tekee, onkin toinen juttu. Pääasia kai, että voi hetken olla välitilassa, kiitollisena jo tehdystä työstä, uteliaana seuraavia projekteja kohtaan, mutta siten, että juuri sillä hetkellä ei tarvitse enää viimeistellä vanhaa eikä suunnitella tulevaa. Voi vain olla siinä välissä.

En vielä tiedä, mikä on Kirjan ajan kohtalo ensi vuonna. Sen kuitenkin tiedän, että en ole sen tekemisessä mukana samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. En taida ihan vielä tajuta asiaa. Ehkä tarvitsen jonkinlaisen kokonaislopetusriitin siihen vielä.  Tarvitseeko sitä varten lähteä Tallinnaan vai riittääkö kunnon huokaus, sitä en vielä tiedä.

Kohti kiviä ja betonia

Vielä tätäkin kautta: kiitos kaikille Kirjan aikaan osallistuneille! Oli hienoa, kolmannen kerrankin. Saatan palata festariin tarkemmin myöhemmin, mutta nyt olen siinä festarinjälkeisessä tilassa, jossa sanavarasto on kaventunut ja aivotoiminta vaihtunut tikapuuhermostomaiseksi.

Kuvassa neljän päivän aikana tarvittua kaikenlaista paperista – mutta päällimmäisenä kaksi muovikorttia, jotka antavat vihjeen siitä, minne kohta suuntaan kahden ystäväni kanssa.

Miniloma, olen valmis.

…otsikollekin on ihan järkevä selitys, uskokaa pois. Sanat liittyvät hierontaan ja rakennusmateriaaliin. Toivottavasti muistan ottaa kuvia. Mutta en hieronnasta.