Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2013

Ranteet lämpimiksi

Jos automatkaa riittää eikä tarvitse itse ajaa eikä niin koko ajan kartturoidakaan, voi kutoa. Neuloa siis. Darling oli valitellut ranteitaan, ja kaapista löytyi joutilas kerä alpakkalankaa. Yhtälö selvä, rannikkaat puikoille.

20130731-211029.jpg

Tuntimääriä tälle työlle on vaikea laskea, mutta malli oli niin helppo ja rento tehdä, että aika sutjakkaasti työ sujui. Jopa se perinteinen toisen kappaleen nihkeys puuttui, kun ensimmäinenkin valmistui niin reippaasti.

Suurin hidaste työlle oli oma kömpelyys. Tiedoksi: sukkapuikko voi pudota käsijarrun koloon ja jäädä sinne. Lohduksi: puikko ei vaikuttanut käsijarrun toimintaan. Neljälläkin puikolla voi helposti neuloa, eli hidasteen vaikutus oli lyhytaikainen. Ja saatiin se puikkokin lopulta pois sieltä loukusta, pihdeillä se kuulemma sieltä ongittiin. Kerta se ensimmäinenkin, kun tällaisesta ongelmasta saa autonkorjaajalle kertoa… Auto sentään oli ihan toisesta syystä korjaamolla.

20130731-211557.jpg

Rannikkaat miehelle
Puikot: 3,5
Lanka: Novita alpaca, menekki 36 g
Malli: oma (48 s, 4 krs 2o, 2n, 4 krs 2n, 2o)

Jos rannikkaat näyttävät isoilta, sille on syynsä. Esimerkiksi se, että ne on mitoitettu miehelle, mutta kuvissa ne ovat minun käsissäni… Hätäinen kuvaaja, miten niin?

20130731-212051.jpg


Matkalla Salterin kanssa

Matkalle ei voi lähteä ilman matkalukemista. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että mukana on roikkunut teos, jonka olen hädin tuskin avannut, ehkä vilkuillut muutaman sivun ennen nukahtamista, mutta johon en ole uppoutunut, jonka tarinaa en ole kaivannut päivän aikana, jonka tarinaan en ole osannut upota juuri sillä hetkellä. Matkalla en osaa syventyä samalla tavalla kuin kotona. Ympäristö vaatii ja saa enemmän huomiota, tarinoita ja runoja virtaa kaupungilla kävellessä, ympärillä, ihmisissä. Ilman kirjaa ei silti voi lähteä, se olisi kamalaa. Mahdotonta.

Toisinaan nappaan matkakirjaksi jonkin kepeän, helpon, nautinnollisen mutta nopeasti sulavan kirjan. Sellaisen pystyy lukemaan matkan aikana, mutta se ei hallitse ajankäyttöä. Sellaisen voi myös jättää hotelliin, junaan, lentokentälle, matkatoverille.

Nyt matkakirjaksi valikoitui James Salterin Kiitävät vuodet. Keltaista kirjastoa – laatua, mutta onko liian tuhtia? En ollut lukenut Salterilta mitään aikaisemmin, joten en tiennyt mitä odottaa. Joitain odotuksia toki oli – eräässä hiljattain lukemassani käsikirjoituksessa puhuttiin tästä romaanista, mikä innoitti minut hakemaan kirjan kirjastosta.

Ensimmäiset sivut luin Valgassa, Helgen kotimajoituksen pedissä makoillen. Illalla, pitkän matkapäivän jälkeen. Myönnän, että huolestuin. Että onko tämä ollenkaan matkakirja-ainesta. Verkkaista, liianko? Henkilöihin tutustuminen vie aina aikansa, pääsenkö heitä liki tarvittavan pian? Alku meni katkonaisesti. Onnistuin luulemaan, että romaanin pääparilla Virillä ja Nedralla on kaksi poikaa. Sitten tajusin, että toinenhan on tyttö. Kunnes ymmärsin, että molemmat ovat tyttöjä. Hienoja hetkiä lukijan elämässä…

Mutta jatkoin lukemista seuraavana päivänä Vilnassa. Jossain vaiheessa huomasin olevani kirjan lumoissa. Kolmantena iltana luin kirjaa koko illan. Ja kun matkan viidentenä päivänä luin Pärnussa viimeisetkin sivut, olin kylläinen lukemastani. Erittäin hyvällä tavalla.

Kiitävät vuodet kertoo Nedrasta ja Viristä, heidän perheestään ja ystävistään. Siitä, miten kaikki on niin hyvin ja silti jotain puuttuu. Ja miten nopeasti aika kuluukaan, miten mikään ei ole pysyvää, vaikka jollain hetkellä niin tuntuukin. Kirja ei ole ahdistava, mutta melankolinen se voisi olla. Romaanin ihmiset etsivät itseään, vapauttaan, sitä tapaa elää, joka olisi oma ja oikea juuri heille. Pidin kirjan hiljaisuudesta, pitkistä keskusteluista ja viipyilevistä hetkistä – juuri niistä, jotka tuntuvat kestävän pitkään mutta ovatkin ohi aivan liian pian.

Mitkä sanat voisivat kuvata Kiitäviä vuosia? Haikea, lempeä, kirkas, ajaton, kaunis, viisas, melankolinen. Ainakin. Kirjan ihmiset etsivät harmoniaa, mutta kirja itsessään sisältää eräänlaista harmoniaa. Vaikka henkilöt ovat epätasapainossa, romaani ei ole meluisa tai riitaisa tai ankara, vaikkei se väitäkään elämää liian leppoisaksi.

Jos kirja olisi omani, olisin tehnyt siihen alleviivauksia. Sellaista halua en usein saa, mutta nyt olisin halunnut merkitä parhaat lauseet aforismeiksi, joihin palata myöhemmin. Olisin toki voinut kirjoittaa niitä muistiin, mutten malttanut keskeyttää lukemista niin pitkiksi ajoiksi. Voisin myös kuvitella, että lukisin kirjan uudelleen. Sitä ennen tosin haluan lukea, mitä muuta Salter on kirjoittanut.

Epätyypillinen matkakirja, mutta toimi ehkä myös siksi, että olin osan matkasta yksin. Onneksi otin Kiitävät vuodet mukaani. Hieno kirja.


Om ja muita luontoääniä

Ei autojen melua, ei liikennettä, ei kännyköiden jatkuvaa kilkatusta. Paljon vihreää niin ympärillä kuin lautasella, lintujen laulua, pari lempeää basenjia, idylliset kesäsäät ja jänniä unia.

Darling kokkailee kesän Villa Mandalassa, minäkin pääsin näkemään ja kokemaan paikan viikonloppuna. Ehdottomasti paikka, jonne voisin vetäytyä kirjoittamaan.

 

Ja tulihan siellä myös kirjoitettua. Ajatuksia, unia, ideoita, havaintoja. Ja kas: kolumnin aihe pomppasi tältä reissulta, tästä paikasta. Lauantain Hämeen Sanomat kertoo enemmän. Itsekseni hykertelin erityisesti otsikkoani. Otsikointi on kauheaa ja vaikeaa ja rasittavaa, mutta tällä kertaa oiva nimi löytyi vaivattomasti: Transvestiitti ja joogaohjaaja saivat minut tajuamaan. Transvestiitti tosin ei tullut vastaan Villa Mandalassa, vaan jo paljon, paljon aikaisemmin.


Ihan kone ompelemaan

Käsityöblogivaroitus: olen vuoden tauon jälkeen ehtinyt istahtaa ompelukoneen ääreen. Nyt olen kantanut koneen kolmena peräkkäisenä iltana olohuoneeseen, valinnut musiikit Spotifysta ja alkanut suristella. Aivot eivät välttämättä lepää koko ajan, mutta työskentelevät toisella tavalla kuin lukiessa tai kirjoittaessa, väitän. Ja onhan tässä jotain flow-tilaan saattelevaa. Ja on palkitsevaa nähdä tekemistensä tulokset nopeasti, jopa päästä käyttämään niitä. Ne saattavat jopa helpottaa arkea.

Kankaisissa lautasliinoissa on jotain erityistä. Kertakäyttöiset ovat helpommat, myönnetään, mutta kankaisissa on juhlaa – ja asennettakin. Olen aikaisemmin ommellut pellavaiset valkoiset, mutta tarvetta olisi a) useammalle kuin kuudelle ja b) värikkäille. Jo kauan sitten ostetut puuvillakankaat pääsivät lopultakin ommeltaviksi.

20130712-223740.jpg

20130712-223921.jpg

Voisin kysyä itseltäni, miksen tehnyt näitä jo aikaisemmin, niin helppoa hommaa tämä oli. Aikaa kului sen verran, että ehdin kuunnella Von Hertzen Brothersin Nine Lives -levyn kokonaan ja Best of -levystä osan. Silitin ja nuppineulasin hartaasti, se vie aikaa! Mutta sitähän minulla on.

20130712-224416.jpg

Huomattavasti nopeampi jämäkangasprojekti oli makuupussin ompeleminen Frankille. Frank, iPadini, on toki varustettu suojalla, mutta vielä mukavampaa sen kanssa olisi reissata, jos koko laitteen ympärillä olisi vähän kangasta. Kankaiden valinta oli vaikein osuus, muu sujui melkein kuin itsestään. Vaikka tietenkin olisin voinut laskea väljyyttä vaikka vain sentinkin enemmän… Mutta toimii makuupussi näinkin.

20130712-224816.jpg

20130712-224904.jpg

20130712-224945.jpg

Designers Guildin teekuppikangas on joskus roikkunut seinävaatteenakin, tykkään siitä kovin. Iso pala jäi vielä jäljelle. Miltähän se näyttäisi mekossa?

20130712-225110.jpg

Muutakin on valmistunut, mutta niistä lisää sitten, kun on kuvamateriaalia. Seuraavaksi ajattelin syventyä kirjaan. Nappasin kirjastonkirjapinosta (on se sana, onhan?) Anu Silfverbergin Luonto pakastimessa -kirjan, ja lupaavalta vaikuttaa. Taitavan kirjoittajan esseistisiä pohdintoja on aina ilo lukea. Ja miettiä, mitä mieltä itse on. On taito olla jotain mieltä ja kertoa se kiinnostavasti, haastaa lukija ajattelemaan ja saada hänet myös viihtymään, viipymään mielellään tekstien äärellä. Siitäkin huolimatta, ettei aihe ole aina niin kauhean kiva, vaan surullinen, vastenmielinenkin.


Gröna saker

20130712-112859.jpg

20130712-112934.jpg

20130712-113011.jpg

20130712-113031.jpg

20130712-113053.jpg


Hyvät asiat tulevat postitse

…ainakin tänään. Olen kovin kiintynyt keltaiseen Fjällrävenin Kånken-reppuuni, koska se on passelin kokoinen eikä liian sportti-erä-koululainen. Mutta täytyy myöntää, ettei keltainen väri ole viisain valinta. Ainakaan, jos käyttää tummia takkeja. Reppu on nuhjaantunut siihen kuntoon, että keltaisesta puhuminen on hieman vaivaannuttavaa, enkä ihan kaikissa työtilanteissa haluaisi tuota festarihenkiseksi kulunutta reppua käyttää. Ja ei, pesemine ei auta. On kivaa olla boheemi, mutta…

Etsiskelin jo talvella korvaavaa reppua (ja harkitsin uuden Kånkenin ostoa mutten osannut valita väriä) ja sorruin Samsoniten läppärireppuun. Joka on järkevä, musta ja ihan kiva. Mutta joka ei tunnu omalta.

Sitten Darling näytti erään kuvan Muute-merkiltä. Siinä! Kierrätysmateriaaleja, suomalaista käsityötä, retromeininkiä. Kysyin mitat ja hinnan, nekin natsasivat. Muuten tuotteita myydään Helsingissä Kesähuoneessa, mutta en tiennyt, milloin ehtisin paikalle. Ei hätää, postitus onnistuisi. Sain ihan loistopalvelua koko ajan: aikataulut kerrottiin, kangasvaihtoehdot tulivat kuvina sähköpostiin, aina ystävällisiä meilejä – ja lopulta tänään hain postista uuden, soman Ahti-reppuni. Epäilen jo nyt, että reppu kasvaa kiinni hartioihini, niin omalta se tuntuu…

20130710-164208.jpg

Eikä tässä vielä kaikki, sanoisi teeveeshopin mies. Postinkantaja toi lämpimäisen Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-sarjan päätösosasta Kapinallisesta. Tiedän, mitä teen tänä iltana – Amayan kohtaloa on jännitetty jo riittävän pitkään! Olin suunnitellut puistoretkeä eväiden ja kirjan kanssa, mutta sadesää taitaa pakottaa pysymään kotisohvalla. Eipä haittaa, Khalkoksellehan minä oikeastaan olinkin matkalla.


Yksivuotisjuhlat!

IMG_1945

 

Tasan vuosi sitten siirryin bloggaamaan WordPressiin ja vaihdoin blogin nimeksi Päiviä. Sen sijaan, että päivittelisin (ettepä varmasti osanneet odottaa näin nokkelaa sanaleikkiä!) vuoden nopeaa kulumista, totean, että onpa ollut mukavaa blogata. Kulunut vuosi on muuttanut bloggauskäytänteitä, sillä olen ottanut käyttöön Wp-sovelluksen niin puhelimeen kuin iPadiin, mikä on osoittautunut erityisesti kuvien lisäämisen kannalta loistoratkaisuksi. Välillä menee pitkiä aikoja ilman, että jaksan naputtaa sanaakaan blogiin, toisinaan juttua tulee monena päivänä peräkkäin. Samalla meiningillä ajattelin jatkaa. Päiviä on ilo ja harrastus, ei pakko ja velvollisuus. Ja te lukijat: kiitos, kun olette kulkeneet mukana! Jatketaan toki!

Suuren suurta juhlahumua yksivuotissynttäreillä ei vietetä. Kuvassa on kaikki olennainen: teetä, suklaata ja kukkia. (Kyseinen suklaa on nautittu jo toukokuussa, kiitos vielä kollega Minnalle, jolta herkun sain!)

Taidanpa jatkaa lomapäivääni keinutuolissa parvekkeella, jonne aurinko ei enää paahda – eli paikka on mitä parhain lukemiselle. Nyt meneillään on Hanne-Vibeke Holstin Mitä he toisilleen tekivät -romaani, joka onkin ihan erilainen kuin luulin. Silti kiehtova. Kahdessa aikatasossa liikkuva kertomus alkaa hiljalleen näyttää tarinoiden yhteydet, mutta odotan vielä suurempaa paljastusta. Tällä hetkellä tyytyisin pelkästään Leon, Leifin ja Ninnin suhdesoppaan, perhepiirin valhekasaumaan, joka natisee liitoksissaan. Mutta tiedän, että kohta palataan oopperanjohtajan työhuoneeseen, jossa Helena on tyttärensä poikaystävän vankina, tytär teljettynä toiseen huoneeseen. Valheista on sielläkin kyse, mutta erilaisista.

Ja kun tämä romaani on luettu, kirjastosta haettu pino odottaa vuoroaan. Juuri näin loman alkupäivien pitääkin mennä.


%d bloggers like this: