Lisää novelleja nuorille: Likainen tusina

Syksy on vilahtanut sellaisella vauhdilla, että blogi on jäänyt ihan jalkoihin – vaikka olisi ollut kerrottavaakin! Kuten esimerkiksi: erityisesti nuorille suunnattu novelliantologia Likainen tusina ilmestyi heinäkuun lopulla.

Tusinan julkistustilaisuudessa vuonna 2018 heitettiin vitsi, että seuraavaksi sitten likainen tusina. Hahhah, mitähän likaiset novellit voisivat olla? Mutta niin vain ajatus jäi itämään. Keväällä 2020 laitettiin nimet papereihin, eli minä ja Riikosen Marika lupasimme toimittaa Art Houselle toisenkin nuortennovelliantologian. Jonka nimi olisi tietenkin Likainen tusina.

Noin puolitoista vuotta myöhemmin teos on valmis, kansissa, luettavissa. Kannesta ja taitosta vastaa tälläkin kertaa Samppa Ranta, ja tähänkin antologiaan löytyy opettajan oheismateriaali Art Housen sivuilta.

Tekijänkappaleet! Aina niin sykähdyttävä näky.

Likaisen tusinan kirjailijakaarti on kokonaan eri kuin Tusinan. Tälläkin kertaa kirjailjat saivat kukin oman tehtävänantonsa, ja lisäksi heidän piti miettiä, miten likaisuus näkyy novellissa – ja kirjoittaa novelli nimenomaan nuorille. Mukana on scifiä, draamaa, säenovelli, selkonovelli, fragmentaarista rakennetta, fyysistä likaa, korttien innoittama teksti… Antologian lopussa kukin kirjailija kertoo hieman tekstistään.

Vaikka itse sanonkin, niin hieno tuli!

Ja hei: nämäkin sopivat myös aikuisten luettaviksi.

Poimintoja helmikuun kirjapinosta

Aika monessa helmikuun kirjassa mainittiin eläin. Poimin luetuista kaksi, joissa eläimillä on varsin keskeinen rooli. Tietokirjassa kohdataan hevosia, runokirjassa lokki.

Mirkka Mattheiszen: Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot. Puru-kollektiivi 2019.

Olisinkohan löytänyt tätä kokoelmaa ilman Instagramia? Puru-kollektiivin instatilille alkoi ilmestyä viime syksynä lokkiaiheisia kuvia ja tekstejä. Tekstit olivat usein lyhyitä, lauseen mittaisia – ja sellaisia, jotka herättivät uteliaisuuden. ”Lokki on tukevasti juovuksissa” lukee nokka auki ja niska körmyssä rantakalliolla seisovan lokin kuvan alla. Toisessa kuvassa joku on kirjoittanut paperille ”Tää tyyppihän on ihan kuin minä!” Kuvatekstissä lukee: ”Lukija kohtaa Lokin.”

Vihdoin hankin kokoelman itselleni. Teos on muodoltaan muistivihko. Sivunumeroton, tekstiä vain toisella puolen sivua. Kansi on paksua pahvia, jolle on liimattu lokin kuva ja kirjan nimi. Tämä on jo esineenä kiehtova – ja hyvä esimerkki siitä, miten muoto tukee sisältöä. Nyt ollaan muistiinpanojen äärellä.

Kokoelmassa minäpuhuja kohtaa Lokin, ja kertoo havaintojaan siitä. Tai tietenkin hänestä! Lokki on nimittäin melkoinen persoona. Hän kaahaa moottoritiellä, synnyttää kolmoset, ryhtyy kehonrakentajaksi, liikuttuu yliajetusta kastemadosta, kirjoittaa sonetin. Lokki on raivostuttava, inhimillinen, kiehtova ja kummallinen.

”En saa kiinni hänestä: / Onko hänellä harmaat vai mustat / vai valkoiset siivet? / vittumainen katse?”, kirjoittaa runojen puhujakin.

Lokki on vapauttava lukukokemus. Välillä tajuan valtavasti, välillä hämmennyn tyystin. Välillä naurattaa. Ja niin saa ollakin. Lokki on omanlaisensa, ei minun kuulukaan sitä tyhjiin selittää. Niin kuin ei runojakaan.

Marika Riikonen: Hevostytöt. Mikä saa ihmisen raahautumaan tallille vuodesta toiseen? Art House 2020.

On vinha tunne lukea hyvän ystävän kirjoittamaa kirjaa ja huomata, että voi edelleen oppia hänestä ihan uusia puolia. Näin kävi, kun luin Hevostyttöjä. Olemme Marikan kanssa tunteneet yli 20 vuotta, puhuneet kepeitä ja syviä, tehneet teatteria yhdessä, toimittaneet novellikokoelmia, kommentoineet toistemme tekstejä, reissanneet, jakaneet monenlaisia vaiheita. Olen aina tiennyt, että Marika on hevostyttö, mutta se on jäänyt marginaaliseksi aiheeksi keskusteluissamme. Luultavasti siksi, että minä en ole hevostyttö.

Se ei silti estänyt minua uppoutumasta tähän tietokirjaan. Luin sen ahmien.

Hevostytöt käy läpi hevostyttöyden historiaa, määritteitä, henkistä ja rahallista hintaa, identiteetin muodostumista ja vaikutusta. Kirjailijan oma historia kulkee mukana, mutta sitä rikastuttavat haastattelut ja internetkyselyyn saadut vastaukset. Rakastan kirjan kieltä, joka on kaukana pölyisestä asiatekstistä. Teksti virtaa. Välillä pysähdytään kuvailemaan ja tunnelmoimaan, välillä napautetaan vähättelijöitä. Tietoa riittää, mutta tunnettakaan ei vähätellä. Välillä jopa liikutuin.

Minulle Hevostytöt on kirja ennen kaikkea intohimosta. Siitä, miten itselle tärkeän jutun löytäminen mullistaa kaiken. Siitä, miten jokin asia voi viedä mennessään. Ja miten se jokin voi jäädä merkittäväksi osaksi elämää.

Minä en innostunut hevosista lapsena. Minä innostuin koirista. Luin kaiken niihin liittyvän, opettelin rodut, osasin näyttelysäännöt, tiesin erilaisia tapoja opettaa koiruuksille niin temppuja kuin olennaisia käskyjä. Unelmieni täyttymys oli, kun perheeseemme otettiin koira. Ja myöhemmin toinen. Hevostyttöjen kautta sain muistutuksen noista ajoista, ja siitä, miten edelleen etenkin pienet mäyräkoirat aiheuttavat lämpimän läikähdyksen rinnassani. (Ehkä ihan vähän aloin myös miettiä, miksi elän koiratonta elämää. Vaarallinen kirja, kun tällaista aiheuttaa.)

Hevostytöt antaa äänen monenikäisille tytöille ja naisille, jotka kertovat, mitä hevostyttöys on ja mitä se on heille antanut. Vihdoinkin, tekisi mieli sanoa. Näiden tarinoiden jälkeen on silkkaa hölmöyttä puhua hevosten kanssa vietetystä ajasta lapsekkaana puuhasteluna, söpöstelynä tai helppona satulassa istuskeluna. Niin tekemisen, kokemisen kuin tunteiden skaala on laaja, ja se näkyy kirjassa ihanasti – oli lukija hevostyttö tai ei.

2018 meni, mitä tapahtui?

Vuosi on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika. Juurihan oli vuodenvaihde ja mietin, mitä tapahtui 2017! Ja toisaalta: kun selaan kalenteriani, hämmästyn joistain merkinnöistä: onko tästä vasta vuosi? Tuntuu pidemmältä.

Liekö omaa huonomuistisuutta, freelancerin hahmottamiskyvytömyyttä vai jotain muuta, mutta olen ehtinyt jo monta kertaa unohtaa, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Laiska töitään, kuulen vanhan kansan aloittelevan, ja jatkan siitä huolimatta tai juuri siksi. Työpainotteisesti.

Opetustöitä on riittänyt tänäkin vuonna. Sanataideyhdistys Yöstäjän riveissä olen tehnyt lukuisia koulutyöpajoja, joista ihan uutta kokemusta tarjosivat valmistavan opetuksen sanataidepajat. Eli sanataidetta maahanmuuttajille, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä ns. tavallisella luokalla olemiseen. Mukana oli lapsia, jotka olivat tulleet kouluun vasta pari päivää sitten ja lapsia, jotka olivat kohta siirtymässä suomenkielisten joukkoon oppimaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kerroimme yhdessä satuja, loimme uusia kaupunkeja ja opimme lisää sanoja. Yhdessä tekeminen ja suullinen sanataide olivat näissä pajoissa avainsanoja.

Yöstäjä on mukana myös Tampereen kaupungin Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmassa. Kaupungin kolmasluokkaiset saavat teatteriesitykseen liittyvän sanataidepajan, ja tänä vuonna räppäsimme ja riimittelimme Ahaa-teatterin Betoniviidakon innoittamina. Koulupajat ovat mahtavia, alakoululaisten into ja mielikuvitus huimaa!

Lapset saivat valita opelle asusteet. Ei hassumpaa.

Aikuisille suunnattuja opetustöitä oli monenlaisia. Sanataideohjaajakoulutusta, parin tunnin koulutuskeikkoja, kansalaisopistojen kurssseja, lyhytkursseja, kesäkursseja, avoimen yliopiston opetusta. Ihan omana kokonaisuutenaan erottuu muistisairaille vanhuksille suunnattu sanataideprojekti, jossa pääsin tapaamaan Koukkuniemen vanhainkodin asukkaita heille räätälöidyn Ikäopisto-hankkeen kautta. Yöstäjän riveissä tämäkin, muuten.

Kalenteria nopeasti tutkien olen opettanut ainakin Tampereella, Kuopiossa, Nokialla, Helsingissä, Lahdessa, Hämeenlinnassa ja Salossa. Pidettyjä tunteja tai kohdattuja kirjoittajia en jaksa laskea, mutta molempia on varmasti satoja. Aiheina on ollut omaelämäkertaa, runotta, satuja, novelleja, lukemista, tarinankerrontaa ja paljon muuta. Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan työskennellä niin monenlaisten kirjoittajien parissa.

Vuotta 2018 leimaavat novellit.Keväällä pääsin tuomaroimaan Kustannus Aarnin novellikipailua, jossa etsittiin kokonaisia, hienoja novellikokoelmia. Kilpailuun lähetettiin 86 novellikokoelmaa, ja niiden joukosta ryhdyimme seulomaan parhaita. Parasta tuomarointityössä on ehdottomasti keskustelu muiden tuomareiden kanssa. On kiehtovaa kuulla, mikä toisille on tärkeää, millaisista teksteistä he innostuvat – ja pohtia yhdessä, miten näemme lukemamme tekstit. Ja tietenkin on mahtavaa olla löytämässä uusia tekstejä.

Keväällä myös toimitimme Marika Riikosen kanssa Tusina-kokoelmaamme ja siihen kirjoitin itsekin yhden novellin. (Se novelli olikin omapäinen kaveri, josta tuli jotain ihan muuta kuin alun perin piti. Ehkä kerron siitä lisää joskus myöhemmin.) Elokuun ensimmäisenä päivänä työmme tulos julkistettiin kaikelle kansalle, ja se sai erinomaisen vastaanoton. Ja uskomattominta: ensimmäinen painos myytiin käytännössä viikossa!

Novelli on kurssien kestosuosikki aihetoiveissa, joten opettaakin sain aiheesta. Ja vieläpä pitää yhden pidemmän kurssin, jonka aiheena oli lähes ainoastaan novelli.

Mahtui vuoteen runoakin. Annikin runofestarit tarjosivat huumaavan annoksen kaikkea runokentälle mahtuvaa. Annikista kirjoitinkin jo kesällä. Runojen lukemisesta kerron lisää, kunhan pääsen lukupäiväkirjaa purkamaan.

Annikin juontokeikan lisäksi olen haastatellut kirjailijoita mm. kirjamessuilla. Hauskaa oli päästä itsekin haastateltavaksi, kiitos Tusinan.

Draamaakin on riittänyt – kirjoitetussa muodossa. Tammikuussa esitimme Parisuhdemonologeja Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä, ja marraskuussa ensi-iltaan tuli tämän teoksen itsenäinen jatko-osa (joka ei oikeastaan ole jatko-osa) Terveisiä Parisuhteesta. Työryhmä ja työnjaot pysyivät entisellään: minä ja Riikosen Marika kirjoitimme ja esitimme tekstit, esityksen ohjasi Salla Heikkinen ja paikkana toimi Tukkateatteri. Ja tähänkin sain säveltää pari biisiä!

Tämäkin esitys muistutti siitä, miten yksityinen voi olla yleistä: moni tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten tunnistettavia tilanteita näyttämöllä oli ollut. Tietenkin tilanteita oli etäännytetty, liioiteltu, yhdistelty ja kuviteltu – mutta ne pohdinnat ja kysymykset joiden pohjalta esitys syntyi: ne olivat mietityttäneet muitakin.

Mitä muuta vuonna 2018? Muutamia kritiikkejä, eräs lukemiseen liittyvä hanke josta lisää joskus toiste, pieni apurahakausi elo-syyskuussa (johon liittyy residenssijakso Haapsalussa). Oma kirjoittaminen jää aina jalkoihin, kun opettaa paljon. Minulla ei useimmiten riitä energiaa omille teksteille intensiivisten opetuspäivien jälkeen. Ihailen (ja vähän kadehdinkin) ihmisiä, jotka jaksavat päivätyönsä ohella kirjoittaa säännöllisesti.

Mutta syntyihän tänä vuonna yksi julkaistu novelli ja oma osuuteni teatteriesityksestä. Ja joitain vielä julkaisemattomia esseitä, osa valmiimpia, osa keskeneräisempiä. Muutama bloggaus. Päiväkirjamerkintöjä. Ideoita.

2018, olit täyteläinen työvuosi. Olit monipuolinen. Ryöpsähtelevä. Välillä raskas, välillä ihana. Joskus näitä molempia yhtä aikaa. Kiitos.

Novelleja nuorille (saavat aikuisetkin lukea!)

Ihmettelyn hyviin puoliin kuuluu se, että se voi johtaa tekoihin – jopa kohtuullisen nopeasti. Viime vuonna istuin ystäväni ja kirjoittajakollegani Marika Riikosen luona Pispalassa, kun aloimme miettiä, millaisia novelleja tämän päivän nuoret lukevat. Omilta kouluvuosiltamme muistimme lähinnä klassikkonovellit (Boccaccion Metsästyshaukan ja jotain Tšehovia ja ehkä Kafkaa), joissa ei ollut sinänsä vikaa – mutta eivät ne nyt ihan tuoreinta novellistiikkaa edustaneet enää silloinkaan. Toki koulukirjoissa oli silloin ja on nytkin uudempia tekstejä, mutta silti jäimme pohtimaan, onko siinä kaikki.

Kun Marika on kyseessä, ei mene pitkään, kun antologiaidea singahtaa ilmoille. Mitäs, jos me toimittaisimme valikoiman nuorille kirjoitettuja novelleja? Sellaisen, jossa riittäisi luettavaa monenlaisille lukijoille? Siinä pitäisi olla pitkiä ja lyhyitä tekstejä, fantasiaa ja realismia, jotain rakenteellisesti yllättävää, historiallista, hauskaa, helppoa, haastavaa… Kirjan pitäisi olla sellainen, että se olisi kiva lukea ihan muuten vain, mutta myös sellainen, että etenkin yläkoulun ja toisen asteen opettajat voisivat tarttua siihen ja tarjota luokilleen luettavaksi.

Kun tarjosimme ideaa Art Houselle, siellä innostuttiin heti. Lähdimme kokoamaan kirjailijalistaa ja lähettelemään novellipyyntöjä. Jokaiselle kerrottiin, että novellin on tavalla tai toisella kosketettava nuorten maailmaa, lisäksi kukin sai jonkin erityispyynnön, joka saattoi liittyä genreen, rakenteeseen tai aiheeseen. Sen jälkeen jokaisella olikin vapaat kädet käsittää nämä pyynnöt miten halusi.

On kutkuttavaa odottaa tekstejä ja miettiä, millaisia tarinoita ja ratkaisuja kirjailijat ovat keksineet. Ja ihanaa yllättyä tuoreiden tekstien äärellä.

Antologian nimeksi tuli ytimekkäästi Tusina, joka mahdollistaa myös leikittelyn tusinanovelli-ajatuksella – meidän mielestämme nämä eivät tietenkään sellaisia ole! Kuten arvata saattaa, Tusinassa on 12 novellia 12 kirjoittajalta. Koko kirjailijaköörimme on tällainen: Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala, J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Alexandra Salmela, Harry Salmenniemi – ja kirjoitimmehan siihen minä ja Marikakin novellimme.

Julkkaritunnelmissa Paasisalin parvekkeella puolet Tusinan kirjailijoista: vasemmalta Haanpää itte, Roope Lipasti, Riina Katajavuori, kirjan varjossa Marika Riikonen, Hannu Luntiala ja Alexandra Salmela. Kuva: Tuija Lappalainen / Art House

Novelleja kirjoitettiin ja viilattiin viime syksystä viime kevääseen. Kesällä kirja lähti taittoon, ja keskiviikkona 1.8. nostimme maljat uutukaiselle antologialle Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumilla Helsingin Paasisalissa. Maljoja kohottelivat kirjoittajien ja kustantamon väen kanssa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat – olisimmeko voineet saada parempaa paikkaa kirjan julkistamiselle! Heti julkkareiden jälkeen myyntipöydän Tusina-pinot hupenivat melkoista vauhtia, useampi kymmenen kirjaa katosi opettajien kasseihin.

Tusinan toimittaja-kirjoittajat Haanpää & Riikonen iloisen häkeltyneinä tuore teos hyppysissään.

Kirjaan emme halunneet kouluviitteitä, mutta opetuskäytöstä kiinnostuneet voivat käydä nappaamassa pienen oheismateriaalimme Art Housen sivuilta. Jokaisesta novellista on yksi kysymys pohdittavaksi ja yksi sanataidetehtävä omaa kirjoittamista ruokkimaan. Kysymyksiä ja tehtäviä voi kukin muokata omiin tarpeisiinsa sopiviksi – ja tietenkin keksiä lisää.

Jos kirja kiinnostaa, sen voi hankkia esimerkiksi täältä. Ja kas, ainakin kirjoitushetkellä Tusinalla näyttää olevan tarjoushintakin.

Tämänhän pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta kirjoitetaan se nyt vielä tähänkin: kyllä, myös aikuiset voivat ja saavat lukea nämä novellit. Ehkä Tusinasta löytyy uutta innostuttavaa täysi-ikäisillekin?

Muokattu 8.1.2020: vaihdettu oheismateriaaliin vievä linkki toimivaksi.

And what have you done

John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) ehtii juuri ja juuri alkaa, kun kuulijalle heitetään kysymys: So this is Christmas / and what have you done? Niin, taas on vuosi mennyt – mitä olet saanut aikaan? Koska menneen kertaaminen kuuluu perinteisesti loppuvuoteen, otanpa minäkin katsauksen kuluneeseen vuoteen.

Tarkoitus oli kirjata työtehtäviä tiedostoon pitkin vuotta, pikku hiljaa. Mutta kuinkas kävikään? Etsin tiedostoa ja huomasin, ettei sellaista ole. Koska sellaista ei ole luotu. Paitsi nyt, sillä halusin itselleni dokumentin siitä, mihin vuosi 2017 on työrintamalla mennyt.

Freelancerin vuodet voivat olla varsin erilaisia. Vuosi 2017 oli työntäyteinen vuosi, näin rohkenen todeta. Olen opettanut sanataidetta aikuisille ja nuorille, työssäkäyville ja eläkeläisille, vasta-alkajille ja pitkään kirjoittaneille. Yläkouluissa, kansalaisopistoissa, kesäyliopistoissa, yhdistyksissä. Lyhytkursseja, pidempiä koulutuksia. Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Tampereella, Riihimäellä, Lahdessa, Salossa, Orivedellä. Kirjoittajien lisäksi olen kouluttanut sanataideohjaajia.

Laskin, että opetustunteja on kertynyt yli 400, ja näistä yli puolet ajoittuu iltoihin ja viikonloppuihin. Eikä tietenkään riitä, että käy opettamassa – on varattava aikaa myös suunnitteluun, kurssitehtävien lukemiseen ja kommentointiin sekä matkoihin. Onneksi junissa voi usein myös työskennellä.

Yksi vuoden isoimmista kokonaisuuksista oli Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahaston hanke Kirjoita! – sanataidetta kouluihin. Sain ilon ja kunnian toteuttaa Hämeen rahaston tämänvuotisen hankkeen: kiersin Kanta-Hämeen yläkouluissa pitämässä yhdeksäsluokkalaisille sanataidepajoja. Kouluja kertyi 16 kappaletta, pajoja 31 ja oppilaita 455. Hankkeen alkaessa asuin vielä Riihimäellä, mutta kesäkuinen muutto Tampereelle tarkoitti hieman pidempiä automatkoja halki Hämeen.

Ajokammoiseksi autoilijaksi suoriuduin urakasta mainiosti (ja tietenkin kuljin junalla aina, kun se oli mahdollista). Jostain kertonee se, että stressasin ajamista huomattavasti enemmän kuin pajoja. Vaikka myönnetään: oma stressinsä siinäkin, kun joka kerta kohtaa ihan uudet ihmiset ja tilat, koettaa nopeasti aistia, millainen porukka tällä kertaa on kyseessä ja miten heihin saa kontaktin.

Kirjoita! oli hieno hanke ja kiehtova tilaisuus tutustua yläkouluihin. Kohtasin heitä, joille kirjoittaminen on vastenmielistä ja turhaa ja tarpeetonta – mutta myös heitä, jotka olivat upeita sanankäyttäjiä, jotka halusivat oppia lisää ja joille sanat ovat ravintoa. Ja heitä, jotka yllättyivät siitä, mitä osasivatkaan sanataidepajassa tehdä.

Vuoteen kuului myös luentoja ja haastatteluita. Heti tammikuussa vierailin Seinäjoella ÄOL:n talvipäivillä – luento, joka oli laitettu kalenteriin yli vuotta aikaisemmin. Seinäjoella puhuin itsensä näkyväksi kirjoittamisesta. Hämeenlinnassa luennoin kansalaisopistojen merkityksestä ja Sastamalassa annoin kymmenen syytä tarttua kynään. SKR:n projekti vei minut Hämeen rahaston vuosijuhlan juhlapuhujaksi. Kirjoittaminen on selviytymiskeino, julistin.

Kirjailijoiden haastatteleminen messuilla ja kirjakaupoissa on mukavaa. On ilo tavata kirjailijoita, kysellä kirjoittamisprosessista, pohtia kirjojen teemoja tekijöiden kanssa. Parasta on, kun tilanne ei jää kysymys-vastaus-vuorotteluksi, vaan syntyy keskustelua, vuoropuhelua, pohdintaa, tarinointia. Haastatteluja voi ja pitääkin suunnitella, mutta ei niitä kokonaan voi käsikirjoittaa. Tilanteet elävät, ja juuri se on hienoa.

Haastattelin keväällä Terttu Auteretta Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Tertun uutuusdekkari Kaunis mutta kuollut oli juuri ilmestynyt, ja käsittelimme sen kirjoittamisprosessia. Hieman etäämmällä kirjailija Seppo Jokinen oli juuri lopettelemassa signeeraamistaan. ”Tämä on minun tapani, mutta muut tekevät varmasti eri tavalla”, Terttu sanoi ja äkkäsi Sepon. ”Seppo, mitenkäs sinä tämän teet?” hän huudahti ja viittilöi hämmentyneen dekkaristikollegan luoksemme. Minä annoin oman mikrofonini Sepolle ja hän liittyi toviksi mukaan haastatteluun. Loistavaa!

Erilaisia haastatteluita oli vuoden mittaan viitisentoista. Turun ja Helsingin kirjamessuilla, Näin on kirjat -tapahtumassa sekä kirjakauppojen tapahtumissa.

Viime vuonna esitimme Parisuhdemonologeja Marika Riikosen kanssa – ja niin myös tänä vuonna. Kolme esitystä Teatterikesän Off-ohjelmistossa, kolme esitystä joulukuussa. Iloksemme saimme kuulle, että pääsemme myös Mikkeliin Työväen näyttämöpäiville! Parisuhdemonologit on siis mahdollista nähdä Mikkelissä 27.1.2018.

Vuoteen kuului myös kirjoittamista. Kolumnoin Hämeen Sanomien Ajastin-sivuille yhdeksän kolumnia ja kulttuurisivuille kirjoitin kymmenen kirjakritiikkiä. Peltosaaren Olohuoneen tupaantuliaisia varten kirjoitin runon. Smart girl -novellin kirjoitin tietenkin jo vuonna 2016, mutta tänä vuonna se pääsi kansiin Marilyn, Marilyn -novelliantologiaan. Suosittelen koko antologiaa, mutta jos haluaa lukea vain Smart girlin, sekin on mahdollista: Elisa Kirjasta löytyvät kaikki kokoelman novellit myös yksittäisinä.

Kalevalaisten naisten Pirta-lehteen kirjoitin jutun omasta pukeutumisestani. Lehti löytyy myös verkosta, klik!

Ja tulipa tänä vuonna myös osallistuttua kirjoituskilpailuihin. Menestys jäi saavuttamatta, mutta toisaalta lasken saavutukseksi myös sen, että olen kirjoittanut sellaisia tekstilajeja, joita en ennen ole kokeillut: libretto ja kuvakirja. Eikä mikään kirjoittaminen mene hukkaan. Vaikkeivät nämä koskaan yleisön nähtäväksi pääsisikään, ne ovat vähintään olleet hyvää harjoitusta. (Ja eihän sitä tiedä, jos ne vielä jalostuisivat julkaisukuntoonkin joskus…)

Kirjoittamista on tiedossa lisää: Suomen Tietokirjailijat myönsivät minulle apurahan esseekokoelman kirjoittamista varten. Hurraa! Kokoelman suhteen on olemassa suunnitelmia, mutta moni asia on vielä myös ihanasti auki. Niinpä tästä asiasta ei ole toistaiseksi enempää kerrottavaa. Keskityn kirjoittamiseen ensin!

Kirjoittamiseen liittyy myös muuan antologiaprojekti, jolle löytyi kustantaja tänä syksynä. Projektin on tarkoitus päästä kansiin asti vuonna 2018, joten lupaan kertoa lisää ensi vuonna.

Siinä kai työasiat pääpiirteissään. Ehkä. On täysin mahdollista, että olen unohtanut jotain. Kun selasin tämän vuoden kalenteria, olin häkeltynyt monta kertaa. Ai tällaistakin oli? Oliko tämäkin tänä vuonna? Ahaa, että tällainen seitsenpäiväinen työviikko?

Ylläoleva kuva on nykyisen kotimme pohjapiirros. Sillä tottahan tämän kaiken ohessa yksi muutto paikkakunnalta toiselle hoituu. Tuo pienempi makuuhuone toimii työhuoneenani. Siellä on työpöytä ja läppäri, hyllymetreittäin sanataideoppaita ja nojatuoli, jossa lukea tekstejä.

Tänä vuonna elvytin myös vanhan tavan pitää lukupäiväkirjaa. Siitä teen oman postauksensa myöhemmin. Minussa asuu pieni tilastointoilija, joka tuskin malttaa odottaa, että pääsee laskemaan prosenttiosuuksia ja sivumääriä.

Ensi vuodelle on jo sovittu monenlaista. Mutta kalenterissa on tilaa vielä. Ihanaa nähdä, mitä kaikkea sinne vielä merkataankaan!

Kaunista uutta vuotta 2018! Tulkoon valo!

Marilyn novellissa

Kun Marika Riikonen ja Salla Simukka kysyivät, haluaisinko kirjoittaa novellin, joka liittyy Marilyn Monroeen, en juurikaan miettinyt. Tietenkin halusin. En ole erityinen Marilyn-fani, en ole nähnyt jokaista elokuvaa (mutta Piukat paikat on mitä mainioin) tai osaa vuorosanoja ulkoa, en ole uppoutunut hänen elämänsä käänteisiin kovin syvällisesti enkä ole ajatellut, että siinäpä minulle naisen malli. Mutta Marilynilta ei ole voinut välttyä. Hän on ikoni, hän on käsite, hän on merkittävä ihminen. Hän on ristiriitainen, hän herättää tunteita. Hänestä syntyisi kaunokirjallisuutta.

Tiesin nopeasti, että minun novellissani Marilyn ei tule seikkailemaan ihmisenä. En halunnut kirjoittaa repliikkejä Marilynille, en laittaa häntä konkreettisesti kävelemään menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. Halusin hänet mukaan ikonina, etäisenä mutta silti vaikuttavana hahmona. Niinpä päätin, että Marilyn on mukana kuvana ja sitaattina.

Marilyn, Marilyn -kokoelman julkistamista juhlittiin 15.3.2017 Helsingissä Tennispalatsissa. Aluksi Salla ja Marika haastattelivat neljää antologian kirjailijaa, The Merry Ladies lauloi teemaan sopivia lauluja ja lopuksi katsoimme valkokankaalta Piukat paikat. Tästä linkistä pääsee katsomaan pientä katkelmaa tuosta tilaisuudesta ja saa kuulla, miten antologia sai alkunsa ja mitä Milja Kaunisto ja minä kerromme novelleistamme. (Minä myös huidon antaumuksellisesti sillä kädelläni, joka ei pitele mikrofonia. Ehkä kannattaisi pidellä mikkiä molemmin käsin? Edes välillä?)

Kaupoissa siis: Marilyn, Marilyn (toim. Marika Riikonen ja Salla Simukka). Tammi 2017. Antologian kirjoittajat: Peter Franzén, Päivi Haanpää, Jari Järvelä, Riina Katajavuori, Milja Kaunisto, Tommi Kinnunen, Siri Kolu, Taija Tuominen, Marika Riikonen, Salla Simukka, Antti Tuomainen ja Saara Turunen.

Juuret ja Parisuhdemonologit – kahden ensiesityksen viikko

Siinäpä kaksi projektia, joiden on aika tällä viikolla tulla julki. Juuret on Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry:n juhla-antologia, jonka olen toimittanut. Hämäläisessä antologiassa 11 kirjailijaa kertoo jotain Hämeestä ja hämäläisyydestä. Faktaa ja fiktiota, proosaa ja lyriikkaa, omakohtaista ja keksittyä. Mukana ovat Tuomas Kyrö, Juha Itkonen, Hanna van der Steen, Katariina Vuorinen, Terttu Autere, Outi Oja, Tapani Bagge, Ville Hytönen, Nelli Hietala, Anne Hänninen ja JP Koskinen. Kaikilla heillä on jonkinlainen side Hämeeseen, kaikki he ovat vähintään käyneet asumassa siellä.

Juuret-kirja julkistetaan tänään. Odotettavissa mielenkiintoisia pohdintoja paikan ja kirjoittamisen suhteesta!

Kirjan kannessa on Kanta-Hämeen maakuntakukka, kylmänkukka. Sen on maalannut Ulla Kauhanen.

Toinen projekti liittyy sekin kirjoittamiseen, mutta nyt ei tehdä kansiin tai paperille, vaan näyttämölle. Olen kirjoittanut yhdessä Marika Riikosen kanssa reilun tunnin mittaisen kokonaisuuden nimeltä Parisuhdemonologit, ja se saa ensi-iltansa Tampereella Tukkateatterissa tulevana lauantaina 26.11. klo 19. Ja ettei liian kepeäksi menisi, olemme tietenkin itse myös näyttämöllä. Parisuhdemonologit ohjaa Salla Heikkinen.

Parisuhdemonologeissa pääsevät ääneen monenlaiset tyypit, joilla kaikilla on asiaa ja huomioita parisuhteista. Puheenvuoron saavat miehet ja naiset, ruumiinosat sekä salatut ja häpeälliset totuudet. Vai kuka muka kehtaa heti suhteen alussa käydä vessassa niin, että siitä kuuluu ääni? Kuka kykenisi kertomaan suhteesta tarkemmin kuin omat vanhemmat? Millaisia rooleja suhteessa saadaan ja mitkä otetaan? Kuuluuko niihin arkiasetus? Kysymyksiä on paljon, vastauksiakin ehkä jonkin verran. Kuultu, nähty ja koettu on taivutettu näyttämölle, ja eniten taidamme nauraa itsellemme.

Sellainen viikko. Kaikkea jännää!