Ex-rouva Teräs

Tänään muistin rouva Teräksen.

Keväällä 1999 Etelä-Pohjanmaan Opistossa, Pohjanmaan kirjoittajakoulussa, eräs opiskelutoverini (ah, miten vanhahtava sana!) ojensi minulle yhden kortin Hullunkurisista perheistä. Muistaakseni hän oli löytänyt kortin jostain ja tullut ajatelleeksi minua. Kortissa oli rouva Teräs, tehtailijan vaimo. Muistan, että rouva Teräksellä oli musta tukka ja kulmikkaat piirteet. Oliko hän jopa kopean näköinen? Mekko taisi olla vihreä ja linjakas, kaulassa helmet ja huulissa punaa. Minussa oli kuulemma jotain samaa.

Terästä. Kovaa. Jollain tapaa taisin hyväksyä luonnehdinnan. Kortti oli pitkään kiinni ilmoitustaulussa, joka nojaili seinään työpöytäni päällä.

Tänään opettamani ryhmä nosti Pekka-pelikorttipakasta sokkona kortteja ja kertoi, mitä yhteistä heillä oli saamansa hahmon kanssa. Osa tunsi saaneensa juuri oikean hahmon, toisilla oli suurempia vaikeuksia keksiä yhtäläisyyksiä. Itse en korttia ottanut, mutta muistelin rouva Terästä (jota ei Pekka-korteista löydy) ja mietin, että olen tainnut erkaantua hänestä. Ryhdyin selaamaan korttipakkaa, etsimään uutta samaistumisen kohdetta.

Pekka-pakan hahmot ovat auttamattoman konservatiivisia, se on pakko myöntää. Miehillä on ammatti, mutta naiset – jos he ovat työväenluokkaa, he tekevät samantyyppistä työtä kuin miehensä, mutta porvarillisemmat rouvat lähinnä peilaavat tai ovat muuten mukavan joutilaita. Pojat ovat aktiivisia toimijoita (ja jopa pahanteossa), mutta monet tyttöhahmot jäävät passiivisemmiksi. Onneksi jotkut sentään tanssivat tai rummuttavat (!). Samaistumisen kohteita ei siis ihan ruuhkaksi asti riittänyt.

Mutta: olisinko rouva Kipsi, joka toteuttaa itseään maalaamalla luonnon helmassa? Paita voisi olla Marimekkoa, ja hattu suojaa helteeltä. Yksinoloonkin lienee mahdollisuus, maalaustelineen kanssa voi paeta muita velvollisuuksia. Vai sittenkin rouva Merikallio, joka ei haikaile tyrskyihin – hänelle riittää merimaisema ja päivän sanomalehti? Nojatuoli vaikuttaa mukavalta, eivätkä arjen askareet estä rouvaa syventymästä lehtijuttuihin. Ja täytyyhän rouvan seurata aikaansa!

Toisaalta rouva Linssikin puhuttelee hieman. Aamutakki ja korkokengät, kampauspöytä ja aikaa oman itsen hoitamiseen. Kenties rouva Linssi on lähdössä kulttuuririentoihin? Ei hän nukkumaan ainakaan ole menossa, siitä kielii huulipunan laittaminen. Rouva Kotka puolestaan on jo lähtövalmis. Tyylikäs takki ja asuun sointuvat kengät – ja hattu, joka varmasti huomataan. Näillä rouvilla ei vain taida olla muuta kuin tyylitajunsa, kuvat eivät anna heille mitään muuta erityistä osaamista. Tai ehkä he pitävät taitonsa salassa?

En usko, että enää saisin rouva Terästä minut tuntevilta ihmisiltä. Olen viime aikoina kuullut useamman kerran sanan herkkä yhdistettynä itseeni. Ensin se hämmensi. Herkkä? Minäkö muka? Sitten aloin miettiä sanaa tarkemmin. Herkkä voi olla monella tavalla. Herkkä itkemään. Herkkä loukkaantumaan. Mutta myös herkkä aistimaan toisten tunteita, herkkä kuuntelemaan, herkkä ottamaan vastaan. Herkkä ei ole sama kuin hauras.

Rouva Teräs saa minulta heipat – ystävälliset, mutta jämäkät. Meillä oli hetkemme, kenties tarvitsimme toisiamme, mutta emme enää. Huomasin kantaneeni mukanani yli kymmenen vuotta vanhaa, ohimennen heitettyä luonnehdintaa itsestäni. Mitähän muita käsityksiä olisi aika päivittää?

Ehtii, ehtii

Elän vaarallisesti ja yritän blogata junassa. Turvallisuushakuisesti pakkasin mukaan oman mokkulan, VR:n langaton nettiyhteys kun on viime aikoina ollut kovin tahmea. Iloitsen siitä, että edes jonkinlainen netti tarjotaan, mutta toivoisin silti parempaa.

Opiskelijakollega kertoi hiljattain, miten eräällä työpaikalla oli pysähdytty miettimään kiireen käsitettä. Porukka oli hyperventiloinut kiire-mantraa hokien, kunnes oli alettu miettiä, mistä oikeastaan on kyse. Ei ollutkaan kiire – oli vain paljon tekemistä. Noilla kahdella on ero.

Niinpä minäkin totean (zeniläisen tyynesti), että huhti-toukokuussa on ollut ja on paljon tekemistä. Ei varsinaista kiirettä, olen koko ajan muistuttanut itseäni, että ehdin kyllä. Toistaiseksi olenkin ehtinyt. Sitä paitsi tekemiset olen ihan itse valinnut, ja mielelläni. Olen myös valinnut sen, etten ryhdy (ainakaan kokoaikaiseksi) kiiremarttyyriksi. Tiedättehän ne ihmiset, jotka niin mielellään tekisivät yhtä jos toistakin kivaa, mutta ei heillä ole aikaa, ei sitten ollenkaan, kun on niin paljon tuota muuta, että toista se on teillä muilla vähemmän kiireellisillä ihmisillä. Sellaisiakin jaksoja elämään mahtuu, mutta en halua antaa niille valtaa.

Kuvassa on matkakohteeni kuukausi sitten kuvattuna. Odotan näkeväni enemmän vihreää kuin silloin.

Matkaseuralaisenani on Eija Hetekivi Olssonin Tämä ei ole lasten maa, jonka sain arvioitavakseni Hämeen Sanomiin. Tiedän jo nyt, että sanottavaa riittää – ja tasapainoilua sen suhteen, kirjoitanko kritiikkiä vai esseetä.

Mutta ah junaliikenne, jonka ansiosta voin lukea ja blogata ja tuijottaa maisemia ja mutustaa suklaata. Auton ratissa näiden tekeminen olisi haastavampaa.