Terveisiä prosessista

Seuraava ihka oma kirjani ilmestyy syksyllä 2021 Art Housen kustantamana. Olen jo nähnyt kirjan kannen, muokannut kustannustoimittajani kanssa katalogitekstiä ja lähettänyt pari kirjailijakuvaa. Vaikka viime syksynä allekirjoitettu kustannussopimuskin valoi uskoa ja toi konkretiaa, tämä vaihe toi sitä lisää. Nyt tähän on sotkettu jo muitakin ihmisiä! Ja kohta kirja näkyy kustantamon katalogissakin! Kaikelle kansalle!

Kirjoittamisen prosessi on minusta äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Mm. Eeva Åkerbladin blogissa on mainio tiivistys kirjoittamisen vaiheista, ja Anneli Kannon Nousee hirmuinen prosessi on teksti, johon palaan. Olen lukenut luovuusteorioita ja kirjailijoiden työpäiväkirjoja. Prosesseissa on aina jotain tuttua ja aina jotain omanlaistaan. Se kiehtoo minua.

Olen jo luopunut siitä kuvitelmasta, että voisin joskus tietää varmasti, miten oma kirjoitusprosessini etenee. Se kun keksii joka kerta uusia jujuja. Tutut elementit pysyvät, mutta jonkin vaiheen kesto onkin jotain ihan muuta kuin ennen tai hyviksi luullut juminpurkukeinot eivät toimikaan.

Tämän käsikirjoituksen kanssa on ollut jo monenlaista. Innostusta, pidättelyä (kun ihan vielä ei ollut viisasta aloittaa), sujumista, hurmaantunutta lähdekirjojen lukemista, innokasta kirjoittamista, tuskailua aikataulujen kanssa (heippa hei, viime marraskuu, jolloin en kirjoittanut käytännössä mitään), oivalluksia, kokeiluja. Muistan, miten ihanaa joulukuun alussa oli päästä kirjoittamaan, kun sitä ennen kaikki aika oli mennyt muihin asioihin. Muistan helpotuksen, kun tekstiä syntyi, vihdoinkin sille oli tilaa.

Mutta tammikuussa fiilis oli toisenlainen. Olin viettänyt joululomaa, levännyt kunnolla. Olin saanut Suomen tietokirjailijoilta apurahan, jonka turvin kirjoittaa alkuvuosi. Deadline siinsi tarpeeksi etäällä – ei paniikkia mutta ymmärrys, että ei tässä toimettomana kannata olla. Olin saanut kannustavaa ja rakentavaa palautetta niin ystävältä kuin kustannustoimittajalta. Ja sitten mikään ei tuntunut toimivan.

Kirjoittaminen ei vain tökkinyt, se tuntui vastenmieliseltä. Keksin sijaistoimintoja. Printtasin tekstin, koska toivon sen auttavan. Ei auttanut. Piirtelin nuolia ja kirjoitin marginaaliin kysymyksiä, mutten osannut jatkaa. Kirjoitin päiväkirjaan, että mikä on kun en saa tekstistä otetta. Luin liuskojani ja tiesin, että jotain pitää tehdä – mutta mitä ja miten?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää keskeneräisen tekstini haukkumista. Kyllä, sen on vaiheessa, se on osin jäsentymätöntä, sieltä puuttuu asioita, väitteiden perusteet onnahtelevat eivätkä lauseet ole aina mallikelpoisia. Ja niin pitääkin olla, sillä teksti on KESKEN. Se on versio, se on prosessissa, se on vasta muotoutumassa. Minua ei auta eikä kannusta, jos nimittelen tekstiäni hirveäksi tai kuraksi tai paskaksi, tai itseäni huonoksi kirjoittajaksi joka ei osaa mitään. (Niinkin on kyllä tullut tehtyä – mutta kuten todettua, se ei edistä kirjoittamistani, päinvastoin. Tulee vain surkeampi olo.)

Pyrin olemaan armollinen ja näkemään prosessin vaiheita. Arvostamaan sitä, että tiedostossa on edes hataraa viritelmä, josta voi vielä kasvaa oikea luku. Anne Lamott kirjoittaa mainiossa kirjoittajaoppaassaan ensimmäisistä karmeista versioista, first shitty drafts. Ne kuuluvat asiaan, niistä täytyy aloittaa. Koska ilman sitä ensimmäistä, haparoivaa versiota ei voi kirjoittaa toista, kolmatta, neljättä versiota.

Silti keskeneräisyyden sietäminen on välillä vaikeaa. Etenkin, jos ei saa tekstiä liikahtamaan. Tietää vain, että jokin on pielessä muttei pysty tarkentamaan, mikä.

Oma jumini talttui tällä kertaa pienellä huijauksella. Koska vanhan muokkaaminen ei sujunut, päätin jättää sen tuonnemmaksi ja kirjottaa uutta – sitäkin tarvittiin. Ja koska monikymmensivuisen tiedoston avaaminenkin kauhistutti, loin jokaiselle uudelle luvulle uuden tiedoston. Sillä tavoin edessäni oli aina hallittavan kokoinen tekstikappale. Muutama sivu, kyllä tämän kanssa pärjätään! Minä vain tätä pientä välilukua tässä kirjoitan, en sen enempää!

Toinen keinoni oli lukea. Etenkin esseitä, omakohtaisia tekstejä, tietokirjallisuutta jossa kertoja on mukana. Olin pohtinut paljon sitä, missä määrin oma kokemukseni on kiinnostava. Miksi minä olisin kiinnostava? Teki mieli vain paeta faktojen alle. Muiden kirjoittamista kirjoista muistin, miten tärkeää omakohtaisuus on. Se, että on itse läsnä, pohtimassa ja kutsumassa lukijaa keskusteluun.

Nyt käsikirjoituksen deadlineen on alle kuukausi. Huomasin viime viikolla, että sisäinen editoijani alkaa olla hereillä. Tervetuloa, teki mieli huutaa, sinua onkin odotettu. Ensi töikseen se yhdisti kaksi lukua, joiden tiesinkin kuuluvan yhteen mutten ollut hahmottanut, miten ne voisi lomittaa. Sittemmin editoija on tarttunut muihinkin lukuihin ja keksinyt jopa pari väliotsikkoa. (Se on saavutus, sillä otsikointi on tuskallista.) Välillä se täydentelee lukuja ja antaa minun lukea vielä paria lähdekirjaa.

En tiedä, millaisia yllätyksiä prosessiin ehtii vielä tulla. Mutta prosessissa ollaan ja pysytään, ja käsikirjoitus valmistuu tavalla tai toisella. Yritän olla ihan zen ja cool ja peace and love. Kyllä tämä tästä.

Kolme parasta vuodelta 2020, osa 2

Eilen listasin viisi top kolmosta tältä vuodelta, jatketaan samaan tapaan:

6. Kuvataide-elämykset

  • Tommi Toija: Omia kuvia, Hämeenlinnan taidemuseo. Oli työlauantai Hämeenlinnassa, ja olin päättänyt mahduttaa työpäivän ja kotiinpaluun väliin visiitin Hämeenlinnan taidemuseoon. Mietin, miten vastaanottavainen olen opetustuntien jälkeen, mutta turhaan. Tommi Toijan maalaukset ja etenkin toiseen kerrokseen sijoitetut veistokset riemastuttivat. Inhimilliset, hassutkin veistoshahmot olivat sympaattisia kohdattavia, joista saattoi nähdä uusia puolia kunhan malttoi pysähtyä katsomaan. Yhdessä huoneessa pienet veistokset miltei täyttivät lattian, ja niiden keskellä sai kävellä. Olla yksi niistä?
  • Jussi TwoSeven: All Is One, Kimmo Pyykkö -taidemuseo. Kevään koronarajoitteita oli purettu, ja kesäkuussa oli hyvä hetki pistäytyä Kangasalla – päästä pitkän tuntuisen tauon jälkeen taidenäyttelyyn. Jussi TwoSevenin katutaidevaikutteiset teokset olivat isoja ja vaikuttavia. Luontokappaleet ja urbaanit maisemat kävivät vuoropuhelua ja esittivät suoria kysymyksiä ihmisen toiminnasta. Näyttelyyn muuten pääsee edelleen, museon sivuille on koottu verkkonäyttely teoksista.
  • Galleria Kone, Hämeenlinna. Myönnetään, nyt vähän oikaisen – mutta on mahdotonta valita vain yhtä Koneen näyttelyä tai toisaalta täysin erottaa niistä siitä kontekstista, jossa ne koen. Olen pitänyt Galleria Koneessa kokoontuvaa kirjoittajakurssia vuodesta 2013. Idea on yksinkertainen: kokoonnumme kerran kuussa kirjoittamaan senkertaiseen näyttelyyn tavalla tai toisella liittyviä tekstejä. Tutustun aina näyttelyyn etukäteen ja mietin jokusen kirjoitustehtävän ja keskusteluaiheen. Ja sitten vietän ryhmän kanssa 90 minuuttia galleriatilassa, teosten keskellä. On huimaa, miten teokset saavat uusia syvyyksiä ja tulkinnat laajenevat, kun tekstejä luetaan ja peilataan ympärillä oleviin töihin. Näyttelyt tuntuvat läheisemmiltä ja niiden teemat koskettavat vahvemmin kuin tavallisesti. Kirjoituksia Koneesta -kurssi on minulle tärkeä tapa kokea kuvataidetta ja saada yhteys muihin.

7. Parhaat hetket yksin

Näitä miettiessäni havaitsin, että vuonna 2020 yksinoloon liittyy usein käveleminen. Kävelylenkit ovat olleet tapa viettää tovi itsekseni, ajatella kaikenlaista tai kuunnella äänikirjaa.

  • Eräänä toukokuun alkupuolen päivänä oli sen verran lämmin, että pakkasin reppuuni teetermarin ja kirjan, hain kaupasta evääksi suklaapatukan – ja ostin käsidesiä. Kaipasin kahviloita, mutta ne olivat kiinni. Niinpä kävelin Koskipuistoon, täytin kuksani teellä ja annoin auringon lämmittää puistonpenkillä istuessani. Koskipuisto oli melko hiljainen, satunnaiset ohikulkijat ohittivat kaukaa. Joku puhui kovaan ääneen puhelimessa vähän kauempana. Ilmassa oli kevään tuntua, vaikka sää vielä viileä olikin. Koronakevään outous leijui kaikkialla, mutta silti tuossa puistohetkessä oli vapautta.
  • Kesäkuun alussa kävelin Mältinrantaan. Eväiden kanssa, tietenkin. Edellisenä päivänä oli ollut Annikin runofestivaalin suora lähetys, jonka olin juontanut. Tapahtuma toteutettiin ilman yleisöä ja striimattiin YouTubeen. Päivä oli lämminhenkinen ja onnellinen, ja seuraavana päivänä tarvitsin aikaa kaiken tapahtuneen sulatteluun. Kävelin Pinninkadun Runopuu-muraalin ja Ranta-Tampellan Tärkeitä asioita -teoksen kautta Mältinrannan uimapaikan tienoille, katselin ohikulkevia ihmisiä ja punatiilisiä rakennuksia. Tuntui hyvältä ihan vain olla, rauhoittua, hymyillä tapahtuneille asioille.
  • Kaupin lenkkipolut kulkevat Näsijärven kupeessa, ja olenkin alkanut kutsua rantakallioita Tampereen parhaaksi teehuoneeksi. Välillä (liian harvoin!) otan suunnaksi järvenrannan ja istahdan harmaille kallioille nauttimaan teetä kiireettä. Välillä kuuluu ohikulkevien lenkkeilijöiden puhetta tai kävelysuvojen suihketta, joskus jonkun koira pyrkii moikkaamaan istuskelevaa ihmistä, joskus joku ihminenkin jää juttusille. Mutta useimmiten saan olla yksikseni. Kuuntelen laineita, katselen pilviä, tunnustelen tuulta. Hengittelen.

8. Juomareseptit

  • Orange bitter. Törmäsin jossain drinkkiohjeeseen, jossa lorautettiin hieman orange bitteriä juomasekoitukseen. Nettihaku tuotti joukon ohjeita, miten tätä ainetta voisi tehdä itsekin. Siispä kokeilemaan. Lopputuloksena on oiva, varsin appelsiininen mauste, jota en suosittele sellaisenaan nautittavaksi vaan nimeomaan drinkkien osana. Tilkkanen esimerkiksi Negroniin sopii vallan mainiosti. Sovelsin David Lebowitzin ohjetta, mutta monia muitakin reseptejä löytyy.
  • Mustikkalikööri. Pakastimessa lojui muutaman vuoden takaista mustikkasatoa – miksipä en kokeilisi liköörin tekemistä niistä? Kääpiölinnan köökissä -blogissa on lukuisia ohjeita ja vinkkejä liköörien valmistamiseen, ja heidän neuvoillaan valmistuikin pieni satsi mustikkalikööriä. Väri on todella tumma, mustikkaisen violetti ja maku kaukana esansseista.
  • Kaneliviski. Ostimme joskus Rocket Cat -nimistä juomasekoitusta, jossa maistuivat kaneli ja viski. Fireball on tunnetumpi versio tästä, mutta Rakettikissaan mieltyneinä emme ole hankkineet sitä baarikaappiimme. Loppuvuodesta havahduin miettimään, miten vaikeaa omatekoisen kaneliviskin valmistaminen nyt sitten voisi olla. Ensimmäisessä kokeilussa viskin sekaan meni muutama ceyloninkanelitanko. Kumariinia vähemmän, mutta niin myös makua. Toisessa kokeilussa vaihdoin kanelin kassiakaneliin, ja johan alkoi kaivattu maku löytyä! Viski ja kaneli saivat maustua noin viikon, jonka jälkeen lisäsin joukkoon sokerisiirappia. Joissain ohjeissa juomaa maustetaan appelsiinilla tai chilillä, itse en kaivannut mitään ns. ylimääräistä. Mutta kukin omien makunystyröidensä mukaan.

9. Kestävimmät kirjoitusvirheet

  • Oma nimi. Miten monta kertaa olenkaan kirjoittanut sähköpostin loppuun Päii, Pväivi tai Päiiv. How hard can it be?
  • Kurja kurjallisuus. Etenkin kännykällä kirjoitettaessa klassikko. Kirjoista tulee kurjia, kirjallisuudesta kurjallisuutta, kiitos iin ja uun vierekkäisyyden näppäimistössä. Vai olisiko Freudilla jokin muu selitys?
  • Luultavasti en vain tunnista omia perusmokiani tai kiinnitä niihin tarpeeksi huomiota, sillä en osaa nimetä kolmatta selkeää vakiomokaa. Mutta tiedän, että etenkin väsyneenä kirjaimet menevät helposti sekaisin. Mutta lähinnä koneella kirjoittaessani, eivät käsin kirjoitettuna! Kaksoiskonsonantit vaihtavat paikkaa (kenkä onkin keknä) tai diftongin toinen vokaali karkaa väärään kohtaan (voitelu onkin votielu).

10. Levyt

En seuraa uutta musiikkia aktiivisesti, olen säännönmukaisesti pihalla uusista bändeistä ja artisteista. Mutta ilahdun, kun löydän jotain itselleni uutta – oli se ilmestynyt vuonna 2020 tai kymmeniä vuosia aikaisemmin.

  • Antti Tuisku: Valittu kansa. Antti Tuiskun musiikki ei ole ollut minulle erityisen läheistä koskaan – paitsi nyt. Kun Valittu kansa -albumi ilmestyi alkuvuodesta, laitoin sen itsellenikin yllätykseksi soimaan. Ja hurmaannuin. Välillä mahtavaa discotykitystä, sitten taas balladimpaa, ja pikkuisen räpäytystäkin. Levyn kaikki kappaleet käsittelevät tavalla tai toisella uskontoa ja/tai hengellisyyttä, ja välillä mukana on hienoa itseironiaa. Lyriikat ovat oivaltavia ja intertekstuaalisuus toimii. Motherfucking aamen tälle.
  • Matthew Halsall & The Gondwana Orchestra: Into Forever. Tämä jazzlevy karkasi kuunnelluimpien joukkoon vähän vahingossa. Luultavasti Spotify suositteli sitä jollain listallaan, ja nappasin levyn tarkempaan soittoon. Välillä keinun mukana, välillä vain fiilistelen.
  • Minnie Riperton: Come to My Garden. Miten tämä levy on voinut mennä ohitseni? Mutta onneksi tajusin sen olemassaolon tänä vuonna. Ripertonin esikoisstudioalbmi vuodelta 1970 tarjoaa soulhenkistä meininkiä ja Ripertonin upeaa ääntä. Ah.

Sellainen(kin) oli vuosi 2020. Listojen painopiste on muualla kuin töissä, ehkä juuri siksi, että erilaiset työpaineet ja -sumat ovat leimanneet tätä vuotta. Ja kuitenkin olen saanut tehdä hienoja juttuja sanataiteen parissa. Ehkä bonuslistaksi kuuluukin tiivis työasioiden top 3 -lista: Kariston kirjoituskilpailun esiraatityö – Kaksi allekirjoitettua kustannussopimusta – Suomen tietokirjailijoilta saatu apuraha ensi vuoden työskentelyä varten. Kirjaprojekteista lisää tuonnempana, lupaan!

Heippa vaan, vuosi 2020. Oli, noh, monipuolista ja unohtumatonta, monella tapaa.

Kolme parasta vuodelta 2020, osa 1

Miten tiivistää monin tavoin yllättävä vuosi 2020? Ei mitenkään. Mutta kokosin muutaman top 3 -listan tämän vuoden asioista. Asiat eivät välttämättä ole parhausjärjestyksessä, ovatpahan vain kärkikolmikossa tasavahvoina.

  1. Neuletyöt
  • Maailman synty -villapaita. Ensimmäinen kirjoneulevillapaitani, luulisin. Olin kuvitellut, etteivät kirjoneuleet ja ylipäätään isot neuletyöt ole minun juttuni, mutta tätä tein riemumielin.
  • Anna huolia hevosen -villapaita. Kun eka kirjoneule meni ihan kivasti, voikin jo lupautua tekemään toisen lahjaksi kaverille, eikö? Ystäväni Marika Riikonen julkaisi tänä vuonna kaksi esikoiskirjaa (miksi tyytyä yhteen), molemmat hevosaiheisia. Oli aika selvää, että tämä paita kuuluu hänelle.
  • Suolaulu-villapaita. Lisää kirjoneuletta! Ja edellisiä ohuemmalla langalla! Neulekuvion kanssa oli välillä hiki, mutta lopputuloksesta tuli ihana.

Kaikki edellämainitut kuuluvat Jenna K:n (Instagramissa nimellä @ihtiriekkoknits) Neulottu Kalevala -projektiin, ja ohjeet löytyvät Ravelrysta.

2. Itse leivotut kakut

Kyllä, minäkin aloin leipoa tavallista enemmän, kun koronakevät iski.

  • Appelsiinikakku. Kuivakakku kuulostaa masentavalta, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Kamomillan konditorian appelsiinikakku on helppo, eikä sen ainesosia tarvitse metsästää kaukaa. Useimmiten korkeintaan appelsiini puuttuu. Ja tämä kakku sopii myös vegaanille. Jouluna vaihdoin sokerin fariinisokeriin ja kuorrutin komeuden Biscoff-tahnalla. Toimii.
  • Kolmen ainesosan limettipiirakka. Tämäkin vaatii joitain tunteja odottelua, mutta lopputulos on erittäin hyvä. Limetit voi vaihtaa sitruunaan, ja jos ainesosat puolittaa, saa oikein soman piirakan, joka sopii mainiosti 20-senttiseen vuokaan. Sitrus taittaa makeutta, jota tässä piirakassa kyllä riittää.
  • Valkosuklaajuustokakku. Tämäkään ei vaadi mahdottomasti osaamista – suklaan sulattaminen lienee vaativin osuus. Ja se, että kakun pitää antaa hyytyä rauhassa. Liivatteiden kanssa ei tarvitse läträtä, täyte asettuu muutoinkin. Kuvan kakku on koristeltu valkosuklaarouheella ja salmiakki-lakritsi-suklaapalloilla, mmm.

3. Parhaat hankinnat

Harkitsin otsikoivani tämän listan ”parhaat hankinnat joita ilmankin voisi elää”, mutta enpäs nyt viitsi nimitellä näitä turhakkeiden sukulaisiksi. Kyllä, ilmankin voi elää, mutta nämä ovat sulostuttaneet arkeani todella paljon. Ja se ei ole pikkujuttu se.

  • Diffuuseri. Harkitsin aromadiffuuserin hankkimista yli vuoden, kunnes tänä syksynä tein ostopäätöksen. Esinettä kutsutaan meillä kotoisesti Pöfiksi, ja se tupruttelee yleensä työhuoneessa arkipäivinä. Olen pitänyt eteeristen öljyjen hankkimisen yllättävän maltillisena (hyvä minä!), mutta muutama vaihtoehto toki löytyy. Suosikkituoksuni on mänty.
  • Robotti-imuri. Tästä haaveilin vuosikausia, mutta jostain syystä epäilin, toimisiko se mattojen kanssa ja huonekalujen seassa. Kyllä toimii. Imurimme nimettiin Ridgeksi, ja se siivoaa aina yhtä tarmokkaasti. Imurointi oli eniten inhoamani kotityö, mutta Ridgen käynnistäminen ei harmita. Väitän, että kotona on Ridgen ansiosta pölyttömämää kuin ennen.
  • Pesupussi. Kuulostaa tylsältä eikä mitenkään juhlavalta, tiedetään. Toinen pesupussi roikkui kuukausia kauppalistalla, mutta aina se joko unohtui tai sitten kaupassa ei ollut pesupusseja. Kesälomamatkalla Kittilässä poikkesimme Tiinan torilla (vai mikähän sen nimi oli…), puodissa, jossa myytiin ns. kaikkea. Ja kas: siellä oli myös pesupusseja! Villasukat, sukkahousut, kasvomaskit ynnä muut pussipesua arvostavat tekstiilit kiittävät. Tai minä ainakin.

4. Matkakohteet

  • Saana. Meidän oli tarkoitus kiivetä Saanan huipulle vasta saapumistamme seuraavana päivänä, mutta säätiedotus enteili sadetta ja surkeutta. Nyt sen sijaan oli mukavan aurinkoista. Joten miksipä emme tuntikausien autossa istumisen jälkeen lähtisi tunturin lakea kohti? Vähän iltayhdeksän jälkeen olimme suihkineet yllemme hyttyskarkoitteita ja varanneet mukaan juotavaa ja syötävää. Vanhan laulun mukaan Kilpisjärven mahtava Saana on ”tunturi tuimien tuulien”, mutta me osuimme paikalle, kun oli erittäin tyyntä. Takit ja huivit saivat pysyä repussa, lämpöä riitti. Kellonajasta johtuen Saanalla oli melko vähän ihmisiä mutta hyttysiä sitäkin enemmän. (Kuvista voi bongailla photobombaavia inisijöitä!)
    En tiedä, mitä odotin, mutta sain paljon: kauniinlämpimän yöttömän yön valon, upeat maisemat, vapauden ja rakkauden tunteen.
  • Helvetinkolu. Syyskuussa teimme retken Helvetinjärven kansallispuistoon Ruovedelle. Pakkasimme eväät mukaan ja hurautimme kohti Helvettiä. (Matkakohteen nimestä saa loputtomasti enemmän tai vähemmän hyviä vitsejä.) Matkamusiikiksi laitettu Spotify-lista oli hengessä mukana, ja päräytti AC/DC:n Highway to Hellin soimaan, kun käännyimme Helvetinkoluntielle.
    Kiersimme neljän kilometrin mittaisen Helvetistä itään -luontopolun ja nautimme näköalapaikalla termarikaffeet. Varsin sopiva reippailu lempeänä syyskuun päivänä.
  • Yltä ja alta, Up and Under. Pääsiäiseksi haaveiltu kylpyläreissu muuttui lähimatkailukohteeksi. Sopivaa kohdetta googlaillessani löysin Nancy Holtin Yltä ja alta -maataideteoksen. Jostain syystä sen olemassaolo oli mennyt kokonaan ohi – ja asiahan piti korjata. Termoskaffeet ja käsidesi mukaan, juhlan hengessä myös muutama pieni suklaamuna. Aurinkoinen kevätpäivä oli otollinen käveleskelyyn ja teoksen ihmettelyyn. Myöhemmin teimme vielä toisenkin reissun samoihin maisemiin, ja kiipesimme läheisen Puuvuoren laelle.

Matkakohde-kategoria on paha, tekisi mieli lisätä siihen paljon enemmän kohteita! Kuten Rovijoen putous ja Yykeänperä Norjan puolella, Posion Riisitunturi, Tampereen hautausmaat tai Pölkinvuoren kasvimaailma Urjalassa.

5. Tapahtumatta jääneet tapahtumat

  • Luovan kirjoittamisen kurssi Valamossa. Olin unelmoinut Valamossa käymisestä ja Torsti Lehtisen kirjottajakurssista jo pitkään, ja toukokuussa 2020 haaveeni piti vihdoinkin toteutua. Ilmoittauduin kurssille kuukausia etukäteen ja selvittelin, miten pääsisin julkisilla perille. Kurssi peruuntui.
  • Syksyn kirjamessut. Jo vuosikausien ajan syyskauden ohjelmaani ovat kuuluneet kirjamessut niin Turussa kuin Helsingissä. Olen haastatellut kirjalijoita, välillä ollut itsekin haastateltavana. Pidän messuhaastatteluiden tekemisestä, niissä on ihanaa iloa uusista kirjoista ja parhaimmillaan lyhyet haastattelutkin kasvavat ihaniksi keskusteluiksi. Mutta kuten tiedämme, Turun messut jäivät kokonaan pois ja Helsingissä messuttiin virtuaalisesti. Katselin menoa kotisohvalta.
  • Taidekaaren sanataidepajat kolmasluokkalaisille. Minä ja kaksi kollegaani olimme valmistautuneet kiertämään kaikissa Tampereen kolmosluokissa pitämässä tunnin mittaiset sanataidepajat. Työhuoneessani oli yli 600 tehtävämonistetta oppilaille jaettavaksi. Vain muutamaa päivää ennen pajarupeaman alkua kaikki peruttiin.

Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

fullsizeoutput_8a4
Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

fullsizeoutput_8a3

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

IMG_2469
Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

fullsizeoutput_74e
Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

IMG_2978
Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

IMG_3554
Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

IMG_2576
Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Sukkula vuoteen 2020

 

On tullut tavaksi valita biisi, joka soi ensimmäisenä vuoden vaihduttua. Eli ei soimaan jätettyä levyä tai auki olevaa radiota puolenyön paikkeilla, sillä ensimmäinen kappale on valittava ihan itse. Luotan valinnassa intuitioon ja muistin sattumanvaraisuuteen, eli en mieti biisiä päivätolkulla etukäteen, hyvä jos samana aamuna – ei ole tarkoitus stressata tästä saati antaa valinnalle liian suurta valtaa. Mutta onhan se jollain tavalla mielessä, ehkä alitajunnalla pohdittavana.

Vuoden 2020 ensimmäiseksi pääsi tänä vuonna Minä ja Nieminen -duon cover Kikan klassikkokappaleesta Sukkula Venukseen. Miksi, voi perustellusti kysyä – etenkin, jos korvamadot ovat jo alkaneet jorata alkuperäistä versiota, jossa sähköurut soittavat alkuriffiä vähintäänkin kiihkeästi.

Kuuntelin viime kesänä Paula Salmisen käsikirjoittaman musiikkidraaman Kikka – tarina tähdestä Yle Areenasta. Sarjan viimeisessä osassa soi Kikan omien levytysten lisäksi jotain muuta. Tuttua mutta ihan toisenlaista. Selvisi, että kyseessä on Minä ja Nieminen -yhtyeen versio Sukkulasta Venukseen. Myöhemmin kuuntelin koko version Spotifysta ja olin myyty.

Versio yhdistää Kikan Ihmemies MacGyverin tunnusmusiikkiin ja tekee kappaleesta yhtä aikaa tunnistettavan ja täysin omansa. Vauhdikas menobiisi onkin raukea, kaunis ja eri tavalla intensiivinen kuin ennen. Henrika Niemisen ääni on ihana ja kuulas, kappale soljuu jäämättä lillumaan paikoilleen. Rumba on kuvannut biisiä ”vuoden perversseimmällä tavalla kauneimmaksi coveriksi”, ja ymmärrän lausuman.

Jo tuossa on useita syitä laittaa kappale soimaan vuoden alkajaisiksi. MacGyver oli lapsuuteni sankari ja ihastukseni kohde – miksipä ei toivoa ripaus MacGyverin selviytymistaitoja tulevaan vuoteen? Kikka puolestaan oli hyväntuulinen esiintyjä, jonka kappaleissa on annos huumoria. Läheisyys, hellyys ja erotiikka eivät ole huonoja juttuja nekään. Minä ja Nieminen käyttää vanhoja aineksia ja tekee niistä uutta ja omaa: tätä toivon myös omaan vuoteeni 2020. Luottamusta pitää se, mikä toimii ja rohkeutta tehdä jotain toisin, jos ja kun tarvitsee. Luovuutta tehdä omannäköisiä juttuja.

Opettavainen vuosi 2019

Vuosi 2019, olipa mukavaa tavata. Olit hieman erilainen kuin moni aikaisempi vuosi, ja niin etukäteen toivoinkin. Pidin tässä syyspuolella pitkän vapaan, jonka aikana en tehnyt opetustöitä lainkaan. Enkä juuri muitakaan töitä. Se tuli tarpeeseen, ja sulattelen vapaan antia varmasti vielä pitkään.

Kokosin spontaanisti muutaman vuonna 2019 oppimani tai oivaltamani asian. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä, ja joukosta puuttuukin paljon, mutta sellaista elämä on.

fullsizeoutput_84a
Supervirallinen nelikymppispotretti.

Kannattaa pyytää neuvoja. Täytin alkuvuodesta 40 vuotta, ja pyysin syntymäpäivälahjaksi elämänohjeita. Sain niitä kortteihin kirjoitettuna, Facebook-kommentteina, kirjoina, suullisesti, purkkiin laitettuina lappuina. Ohjeet olivat hauskoja ja vakavia, arkisia ja maailmaa syleileviä. Ne olivat lainoja kuuluisuuksilta ja omilta sukulaisilta, kansanviisautta ja biiseistä poimittuja. Olen muistellut niitä vuoden mittaan usein, samalla tietenkin myös ihmisiä, jotka elämänohjeita jakoivat. Miten ihania, viisaita, huumorintajuisia ja persoonallisia ihmisiä minulla onkaan ilo tuntea!

”Ei tartte auttaa” -mentaliteetti on minulle enemmän kuin tuttu: hampaat irvessä tehdään kaikki itse, eikä apua pyydetä. Opettelen edelleen kysymään neuvoa ja ennen kaikkea pyytämään apua. Edes joskus, edes joissain asioissa. (Sillä niin hämmästyttävää kuin se onkin, ihan kaikkeen en minäkään pysty.)

Museot onnellistuttavat. Olen tehnyt vuoden aikana 14 museovisiittiä, suurimman osan taidemuseoihin. On ylellistä vaeltaa museoissa, ihmetellä näkemäänsä, vaikuttua, oppia uutta, saada ajateltavaa. Tamperella Vapriikki hurmaa monipuolisuudellaan, Sara Hildénin taidemuseo tarkkaan mietityillä näyttelykokonaisuuksillaan. Helsingissä käydessäni haluan usein Kiasmaan, jonka näyttelyt eivät aina saa rakastumaan mutta jotka haastavat aina miettimään omaa suhdetta taiteeseen. (Viimeksi näin siellä Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen, joka hurmasi täysin – minut, jolla on usein vähän vaikea suhde videotaiteeseen!) Arvostan myös hyviä museokauppoja, joista olenkin hankkinut vuosien varrella lahjan jos toisenkin.

Lompakossani kulkee aina mukana Museokortti. Ei voi tietää, milloin yhtäkkiä osuukin museon kohdalle! Museokäynti on miniloma.

Olen opetellut tekemään villasukkiin tiimalasikantapään. Olen todella ylpeä uudesta taidostani (vaikka joudunkin vielä vähän tarkistelemaan ohjeesta, miten se nyt menikään) enkä kaipaa kauan sitten oppimaani lappukantapäätä tällä hetkellä lainkaan. Tiimalasikantapää on helppo, kaunis ja jalkaan sopiva. Jostain syystä kuvittelin, että sen tekeminen olisi kamalan vaikeaa, mutta väärässäpä olin.

Paluu joogaan on mahdollinen. Muutama vuosi sitten olin vallan ahkera joogi, tein joogaharjoituksia monta kertaa viikossa ja pidin erityisesti fyysistä voimaa vaativista tunneista. Tuntui hyvältä haastaa sekä keho että mieli. Tasapaino parani, lihasvoima lisääntyi. Sitten jotain tapahtui – enkä edelleenkään tiedä, mitä. Harjoitukset alkoivat tylsistyttää, motivaatio katosi. Jätin yhä useammin joogamaton kaappiin. Kokonaan en joogaa hylännyt, mutta saattoi kulua jopa kuukausia, etten tehnyt asanaharjoitusta lainkaan.

Tänä vuonna olen varovaisesti palaillut jooga-asanoiden pariin. Yksi merkittävä sytyke oli, kun aloin lukea uudelleen Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen muutaman vuoden takaista Joogaa! -kirjaa. Huomasin innostuvani uudelleen, ja kirjassa esitellyn vapauden joogan hengessä vein kesällä joogamattoni uloskin. (Kerran tai kaksi, mutta kuitenkin!) Kirja on mainio yleiskatsaus tämän päivän joogaan ja sen moninaisuuteen, ja tyyliltään rennon innostava.

Tänä syksynä olen kuntouttanut oikuttelevaa olkapäätäni, ja fysioterapeutin antamien harjoitusten lisäksi olen joogannut vaihtelevalla intensiteetillä. Joogan opettama kehon kuuntelu ja lempeys omaa itseä kohtaan ovat minulle iso apu, kun liikeradat eivät ole (vielä) ennallaan. Toisinaan teen asanaharjoituksen oman mieleni mukaan, toisinaan käytän apuna YouTubesta löytyvää Yoga with Kassandra -kanavaa, jossa on videoita monenlaisille joogeille ja monenlaisiin tilanteisiin. Haen edelleen suhdettani joogaan ja sopivinta harjoitustapaa, mutta matto pääsee pois kaapista, ja se on tärkeää.

Kirjoja kannattaa varata. Pirkanmaan kirjastoissa varaaminen on maksutonta – en tiedä, miten pitkään näin on ollut, mutta itse tajusin asian kunnolla tänä vuonna. Vielä paremmaksi varaaminen muuttui, kun kirjaston mobiilisovellus ilmestyi. Nyt voin tehdä varauksen puhelimellani saman tien, kun kuulen mielenkiintoisesta teoksesta. Sovelluksessa on myös sähköinen kirjastokortti, mistä on iso apu minulle. Lompakkoni on varsin minimalistinen korttikotelo, ja joudun miettimään tarkkaan, mitkä kortit kulkevat mukanani. Kiitos sovelluksen, kirjastokortti on nyt puhelimessani.

Kun varatusta kirjasta tulee saapumisilmoitus, olo on kuin joulupakettia avaisi. Sähköpostin otsikossa ei nimittäin vielä kerrota, mistä teoksesta on kysymys. Joskus olen unohtanut, mitä olenkaan varannut, ja yllättynyt iloisesti nähtyäni kirjan nimen.

Kiitos näistä opeista ja oivalluksista, 2019!