Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

fullsizeoutput_8a4
Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

fullsizeoutput_8a3

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

IMG_2469
Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

fullsizeoutput_74e
Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

IMG_2978
Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

IMG_3554
Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

IMG_2576
Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Sukkula vuoteen 2020

 

On tullut tavaksi valita biisi, joka soi ensimmäisenä vuoden vaihduttua. Eli ei soimaan jätettyä levyä tai auki olevaa radiota puolenyön paikkeilla, sillä ensimmäinen kappale on valittava ihan itse. Luotan valinnassa intuitioon ja muistin sattumanvaraisuuteen, eli en mieti biisiä päivätolkulla etukäteen, hyvä jos samana aamuna – ei ole tarkoitus stressata tästä saati antaa valinnalle liian suurta valtaa. Mutta onhan se jollain tavalla mielessä, ehkä alitajunnalla pohdittavana.

Vuoden 2020 ensimmäiseksi pääsi tänä vuonna Minä ja Nieminen -duon cover Kikan klassikkokappaleesta Sukkula Venukseen. Miksi, voi perustellusti kysyä – etenkin, jos korvamadot ovat jo alkaneet jorata alkuperäistä versiota, jossa sähköurut soittavat alkuriffiä vähintäänkin kiihkeästi.

Kuuntelin viime kesänä Paula Salmisen käsikirjoittaman musiikkidraaman Kikka – tarina tähdestä Yle Areenasta. Sarjan viimeisessä osassa soi Kikan omien levytysten lisäksi jotain muuta. Tuttua mutta ihan toisenlaista. Selvisi, että kyseessä on Minä ja Nieminen -yhtyeen versio Sukkulasta Venukseen. Myöhemmin kuuntelin koko version Spotifysta ja olin myyty.

Versio yhdistää Kikan Ihmemies MacGyverin tunnusmusiikkiin ja tekee kappaleesta yhtä aikaa tunnistettavan ja täysin omansa. Vauhdikas menobiisi onkin raukea, kaunis ja eri tavalla intensiivinen kuin ennen. Henrika Niemisen ääni on ihana ja kuulas, kappale soljuu jäämättä lillumaan paikoilleen. Rumba on kuvannut biisiä ”vuoden perversseimmällä tavalla kauneimmaksi coveriksi”, ja ymmärrän lausuman.

Jo tuossa on useita syitä laittaa kappale soimaan vuoden alkajaisiksi. MacGyver oli lapsuuteni sankari ja ihastukseni kohde – miksipä ei toivoa ripaus MacGyverin selviytymistaitoja tulevaan vuoteen? Kikka puolestaan oli hyväntuulinen esiintyjä, jonka kappaleissa on annos huumoria. Läheisyys, hellyys ja erotiikka eivät ole huonoja juttuja nekään. Minä ja Nieminen käyttää vanhoja aineksia ja tekee niistä uutta ja omaa: tätä toivon myös omaan vuoteeni 2020. Luottamusta pitää se, mikä toimii ja rohkeutta tehdä jotain toisin, jos ja kun tarvitsee. Luovuutta tehdä omannäköisiä juttuja.

Opettavainen vuosi 2019

Vuosi 2019, olipa mukavaa tavata. Olit hieman erilainen kuin moni aikaisempi vuosi, ja niin etukäteen toivoinkin. Pidin tässä syyspuolella pitkän vapaan, jonka aikana en tehnyt opetustöitä lainkaan. Enkä juuri muitakaan töitä. Se tuli tarpeeseen, ja sulattelen vapaan antia varmasti vielä pitkään.

Kokosin spontaanisti muutaman vuonna 2019 oppimani tai oivaltamani asian. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä, ja joukosta puuttuukin paljon, mutta sellaista elämä on.

fullsizeoutput_84a
Supervirallinen nelikymppispotretti.

Kannattaa pyytää neuvoja. Täytin alkuvuodesta 40 vuotta, ja pyysin syntymäpäivälahjaksi elämänohjeita. Sain niitä kortteihin kirjoitettuna, Facebook-kommentteina, kirjoina, suullisesti, purkkiin laitettuina lappuina. Ohjeet olivat hauskoja ja vakavia, arkisia ja maailmaa syleileviä. Ne olivat lainoja kuuluisuuksilta ja omilta sukulaisilta, kansanviisautta ja biiseistä poimittuja. Olen muistellut niitä vuoden mittaan usein, samalla tietenkin myös ihmisiä, jotka elämänohjeita jakoivat. Miten ihania, viisaita, huumorintajuisia ja persoonallisia ihmisiä minulla onkaan ilo tuntea!

”Ei tartte auttaa” -mentaliteetti on minulle enemmän kuin tuttu: hampaat irvessä tehdään kaikki itse, eikä apua pyydetä. Opettelen edelleen kysymään neuvoa ja ennen kaikkea pyytämään apua. Edes joskus, edes joissain asioissa. (Sillä niin hämmästyttävää kuin se onkin, ihan kaikkeen en minäkään pysty.)

Museot onnellistuttavat. Olen tehnyt vuoden aikana 14 museovisiittiä, suurimman osan taidemuseoihin. On ylellistä vaeltaa museoissa, ihmetellä näkemäänsä, vaikuttua, oppia uutta, saada ajateltavaa. Tamperella Vapriikki hurmaa monipuolisuudellaan, Sara Hildénin taidemuseo tarkkaan mietityillä näyttelykokonaisuuksillaan. Helsingissä käydessäni haluan usein Kiasmaan, jonka näyttelyt eivät aina saa rakastumaan mutta jotka haastavat aina miettimään omaa suhdetta taiteeseen. (Viimeksi näin siellä Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen, joka hurmasi täysin – minut, jolla on usein vähän vaikea suhde videotaiteeseen!) Arvostan myös hyviä museokauppoja, joista olenkin hankkinut vuosien varrella lahjan jos toisenkin.

Lompakossani kulkee aina mukana Museokortti. Ei voi tietää, milloin yhtäkkiä osuukin museon kohdalle! Museokäynti on miniloma.

Olen opetellut tekemään villasukkiin tiimalasikantapään. Olen todella ylpeä uudesta taidostani (vaikka joudunkin vielä vähän tarkistelemaan ohjeesta, miten se nyt menikään) enkä kaipaa kauan sitten oppimaani lappukantapäätä tällä hetkellä lainkaan. Tiimalasikantapää on helppo, kaunis ja jalkaan sopiva. Jostain syystä kuvittelin, että sen tekeminen olisi kamalan vaikeaa, mutta väärässäpä olin.

Paluu joogaan on mahdollinen. Muutama vuosi sitten olin vallan ahkera joogi, tein joogaharjoituksia monta kertaa viikossa ja pidin erityisesti fyysistä voimaa vaativista tunneista. Tuntui hyvältä haastaa sekä keho että mieli. Tasapaino parani, lihasvoima lisääntyi. Sitten jotain tapahtui – enkä edelleenkään tiedä, mitä. Harjoitukset alkoivat tylsistyttää, motivaatio katosi. Jätin yhä useammin joogamaton kaappiin. Kokonaan en joogaa hylännyt, mutta saattoi kulua jopa kuukausia, etten tehnyt asanaharjoitusta lainkaan.

Tänä vuonna olen varovaisesti palaillut jooga-asanoiden pariin. Yksi merkittävä sytyke oli, kun aloin lukea uudelleen Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen muutaman vuoden takaista Joogaa! -kirjaa. Huomasin innostuvani uudelleen, ja kirjassa esitellyn vapauden joogan hengessä vein kesällä joogamattoni uloskin. (Kerran tai kaksi, mutta kuitenkin!) Kirja on mainio yleiskatsaus tämän päivän joogaan ja sen moninaisuuteen, ja tyyliltään rennon innostava.

Tänä syksynä olen kuntouttanut oikuttelevaa olkapäätäni, ja fysioterapeutin antamien harjoitusten lisäksi olen joogannut vaihtelevalla intensiteetillä. Joogan opettama kehon kuuntelu ja lempeys omaa itseä kohtaan ovat minulle iso apu, kun liikeradat eivät ole (vielä) ennallaan. Toisinaan teen asanaharjoituksen oman mieleni mukaan, toisinaan käytän apuna YouTubesta löytyvää Yoga with Kassandra -kanavaa, jossa on videoita monenlaisille joogeille ja monenlaisiin tilanteisiin. Haen edelleen suhdettani joogaan ja sopivinta harjoitustapaa, mutta matto pääsee pois kaapista, ja se on tärkeää.

Kirjoja kannattaa varata. Pirkanmaan kirjastoissa varaaminen on maksutonta – en tiedä, miten pitkään näin on ollut, mutta itse tajusin asian kunnolla tänä vuonna. Vielä paremmaksi varaaminen muuttui, kun kirjaston mobiilisovellus ilmestyi. Nyt voin tehdä varauksen puhelimellani saman tien, kun kuulen mielenkiintoisesta teoksesta. Sovelluksessa on myös sähköinen kirjastokortti, mistä on iso apu minulle. Lompakkoni on varsin minimalistinen korttikotelo, ja joudun miettimään tarkkaan, mitkä kortit kulkevat mukanani. Kiitos sovelluksen, kirjastokortti on nyt puhelimessani.

Kun varatusta kirjasta tulee saapumisilmoitus, olo on kuin joulupakettia avaisi. Sähköpostin otsikossa ei nimittäin vielä kerrota, mistä teoksesta on kysymys. Joskus olen unohtanut, mitä olenkaan varannut, ja yllättynyt iloisesti nähtyäni kirjan nimen.

Kiitos näistä opeista ja oivalluksista, 2019!

Leffapurkki pelastaa vaihtoehtohalvaantuneen

”Vois katsoa tänään jonkun leffan?”

Kiva, suorastaan viattoman helpolta kuulostava idea. Joo, katsotaan vaan! Kunnes päästään seuraavaan vaiheeseen: täytyy päättää, mitä katsotaan. Valinta ei ole helppo edes yksin ollessa, ja jos valitsijoita on enemmän, homma ei varsinaisesti helpotu. Kaipaisiko tänään kepeää romantiikkaa, teinikomediaa, historiallisia hetkiä vai avaruustaisteluita? Jaksaako yli kolmetuntista leffaa sitten kuitenkaan? Joo ei tuo näyttelijä, yleensä en ole tykännyt siitä. Kuka sai viimeksi valita elokuvan?

Erilaisissa suoratoistopalveluissa voi olla satoja elokuvia – miten niistä valitaan juuri se tälle päivälle paras? Tai miten leffakaveri innostetaan katsomaan oma suosikki? Kauanko aikaa valitsemiseen voi käyttää? (Vastaus: todella kauan.) Vaihtoehtohalvaus uhkaa.

Meillä asian on ratkaissut nerokas keksintömme. Saanko esitellä:

LEFFAPURKKI.

Leffapurkki ratkaisee valintaongelmat ja tarjoaa yksinkertaisen ratkaisun.

IMG_3549

Leffapurkki tehdään näin:

Purkin käyttäjät miettivät, mitä elokuvia he haluaisivat tulevaisuudessa kotonaan katsoa. (Jos katsojia on useita, kannattaa miettiä elokuvat siten, että ne sopivat esim. ikärajoiltaan tai genreiltään kaikille. Meillä esimerkiksi ei laiteta kauhua leffapurkkiin, koska minä en suostu katsomaan sitä.)

Sen jälkeen tarkistetaan, mitkä elokuvat ovat helposti saatavilla – niiden täytyy löytyä omista kokoelmista tai käytössä olevista suoratoistopalveluista. (On olennaisen tärkeää, että elokuvat ovat heti saatavilla, Leffapurkki ei toimi täysin, jos ollaan esim. kirjaston tai vuokraamon varassa.)

Halutut elokuvat kirjoitetaan lapuille. Lappuun kannattaa myös merkitä, mistä ko. taide-elämys löytyy (dvd, Netflix jne.). Sen jälkeen laput taitellaan pienemmiksi ja laitetaan purkkiin. Me käytämme post it -lappuja, koska ne liimautuvat nätisti kiinni, eli niiden avaamisessa on lisäjännitystä, kun sivut eivät heti irtaudu toisistaan.

Kas näin, Leffapurkki on valmis.

fullsizeoutput_7d5

Kun aloimme koota Leffapurkkimme, käytimme apuna mm. Juha Virkin Sohvaperunan leffaraamattua (Docendo 2012), joka sisältää yli tuhat Virkin kirjoittamaa elokuva-arvostelua. Kirjan avulla oli helppo virkistää muistia (”Ai niin tääkin oli hyvä!”) ja kiinnostua uudesta (”Tämä olisi kiva nähdä!”).

Alun perin purkin kokoaminen alkoi siitä, että oma elokuvasivistykseni oli ikävän ohkainen. Tiesin useita ns. Tärkeitä Elokuvia nimeltä, mutten ollut koskaan nähnyt niitä. Niinpä purkkiin laitettiin rainoja, jotka laskimme yleissivistäviksi.

Mutta jos purkin käyttäjiä on kaksi tai enemmän, tärkeää on myös omien lempielokuvien näyttäminen toiselle. (Siinä on tosin riskinsä: miten suhtaudun, jos toinen inhoaa omaa ikisuosikkiani?) Lapuille päätyi siis myös sellaisia elokuvia, jotka toinen oli nähnyt kenties useitakin kertoja, mutta halusi vielä katsoa yhdessä.

IMG_3550

Leffapurkin käyttöön liittyy pari sääntöä:

– Laput pyritään nostamaan vuorotellen. Ei saa kurkkia, mitä lapuissa lukee!

– Kun lappu on nostettu, sitä ei vaihdeta.

– Puolen tunnin sääntö: elokuvaa on katsottava 30 minuuttia. Sen jälkeen se voidaan keskeyttää ja mahdollisesti vaihtaa toiseen, jos yksikin katsoja niin haluaa.

Pidämme listaa elokuvista, jotka haluamme purkkiin lisätä, ja etsimme niitä kirpputoreilta – ja tietenkin Viiden Tähden Elokuvadivarista Tampereelta. Ja kun elokuva on katsottu, mitä todennäköisimmin viemme sen takaisin divariin. Ja otamme taas jotain uutta tilalle. Tarkoitus ei ole koota mittavaa elokuvakirjastoa kotiin, se ei tunnu tarpeelliselta. Vain harva elokuva saa jäädä omaan hyllyyn.

Puolen litran hillopurkki on tarjonnut jo kymmeniä elokuvaelämyksiä. Myönnän, että monen kohdalla olisin ollut ennakkoluuloinen ja lykännyt katsomista hamaan tulevaisuuteen, ellei purkki olisi määrännyt toisin. Ja miten paljon helpompaa katsottavan valitseminen onkaan!

Aina leffa ja fiilis eivät ihan kohtaa – vähän aikaa sitten perjantaielokuvaksemme päätyi Roman Polanskin ohjaama Pianisti. Hieno elokuva, mutta yli kaksi tuntia ahdistavia juutalaisvainoja ei ehkä olisi ollut ykkösvalintamme viikonlopun avaukseksi… Mutta näin Leffapurkki toimii. Itsepä olin kyseisen elokuvan purkkiin laittanut – koska pidän siitä (ja rakastan siinä soivaa Chopinin pianomusiikkia).

Hmm. Tänään voisi kyllä olla leffapurkki-ilta.

Sata sanaa: Vainiokatu

En ollut suunnitellut oman asunnon hankkimista, mutta puolivahingossa kysyin, paljonko voisin saada asuntolainaa. Tai saisiko yksin asuva freelancer mitään.

Sai sen verran, että laittoi lainarahat kahden huoneen ja keittiön kulma-asuntoon ensimmäisessä kerroksessa.Välittäjä vei ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle. ”Täältähän näkyy Näsijärvi, olisi pitänyt mainita esitteessä”, hän nauroi. Edes Tampereella pitkään asuneet ystävät eivät tienneet, missä on Saukonmäki. Sopivan sivussa, silti lähellä, opimme.

Revin vaaleanhaaleita tapetteja Foo Fightersin ja Apulannan tahtiin, hikoilin ja nautin. Oma koti! Maalasin seinät keltaisella ja punaisella, julistin niillä omaa lupaa. Koira teki pesän eteisen kaappiin, torkkui siellä kun remontoin.

Kun muutin kotiini, värien huomaan, katua reunustivat heleänvihreät koivut.

IMG_3276

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu, Sammonkatu, KuikankatuSavilinnankatu Turjankatu ja Ilmarinkatu. Vainiokatu on osoitesarjan viimeinen osa.

Sata sanaa: Ilmarinkatu

Kerrostalo on sisäpihan puolelta soman vaaleanpunainen. Alaovet pidetään nykyään lukossa, ehkäpä porttikin suljetaan yöksi. Sisäpiha on pieni ja asfaltin täyttämä, sentään pari kukkalaatikkoa ja penkkiä antamassa lupaa pysähtyä.

Kuudennesta kerroksesta näki Tammelantorille. Oli tilaa ja avaruuden tuntua, rauhaakin. Joskus aamuyön tunteina katselin torin poikki vaeltavia ihmisiä. Baareista palaavia, töihin kiiruhtavia, kahvilakatoksien pystyttäjiä.

Tässä kodissa minulla oli ensimmäistä kertaa työhuone. Se oli hassu välitila muiden huoneiden keskellä. Yhdellä seinällä ikkuna, kolmella oviaukko.

Katutasossa toimi kampaamo, jonne sai mennä koiran kanssa. Koiruus sai herkkuja, minä liiat sentit pois tukastani. Hain toisinaan leikkokukkia K-kaupasta ja ajattelin rouva Dallowayta, joka ”sanoi itse ostavansa kukat”.

fullsizeoutput_7a5

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu, Sammonkatu, KuikankatuSavilinnankatu ja Turjankatu.