Kirjoista ja omistamisesta

Ei liene yllätys, että kotoani löytyy kirjoja. Laskutavasta ja katsantokannasta riippuen niitä on paljon, kohtuullisesti, ihan mukavasti tai tolkuttomasti. Kun ostimme tämän asunnon, tuore avomieheni alkoi miltei ensimmäisenä mittailla ja laskeskella, paljonko tarvitsemme hyllymetrejä ja mihin ne mahtuvat. Ensimmäisten joukossa kotiin kannettiinkin kirjahyllyjä ja kuohuviinilasit.

Osa kirjoista on kulkenut mukanani vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Osan olen saanut työni kautta arvostelukappaleina tai haastattelijan lukukappaleina, osan lämpiäisinä kirjoittavilta ystäviltä ja kollegoilta. Joukossa on lahjoja, kirppari- ja divarilöytöjä, kirjakaupoista kotiutettuja, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä. Ja tietenkin kirjahyllyjen sulauduttua sekaan ovat solahtaneet siipan kirjat, varsin kirjavaa alkuperää nekin.

Koska kirjoja on paljon ja niitä tulee kotiin jatkuvasti lisää, jokaiseen teokseen ei voi suhtautua yhtä intohimoisesti tai kiintyä joka opukseen. Se on sekä helpotus että harmi. Mutta millaisia tunteita kirjan omistamiseen liittyy? Kerron kolmen kirjan tarinan. Kaikissa se, miten kirja on minulle päätynyt, on olennainen osa sitä, millainen suhde minulla on teokseen.

1. Varisto

Susinukke Kosolan keväällä julkaisemaan Varistokokoelmaan liittyy juju. Kirjaa ei voi ostaa rahalla. Sen saa tunnustusta vastaan. Turun Sanomien haastattelussa Kosola pohtii, muuttuuko suhde kirjaan, jos sitä ei saakaan rahalla, kuten yleensä.

IMG_1227

Susinukke Kosola esiintyi kesäkuussa Annikin runofestivaaleilla – ja olisinpa kuunnellut (ja haastatellut) häntä mieluusti paljon pidempään! Esiintymisen jälkeen Kosola siirtyi signeerauspisteelle, jossa oli myös hänen kirjojaan tarjolla. Varisto-jono lienee pisimpiä, mitä Annikilla on nähty. Kaikki kirjat menivät.

Kävin hakemassa oman kappaleeni myöhemmin kesäkuussa Teoksen ja Tulenkantajien kirjakaupasta. Oli sateinen päivä, yksi niistä harvoista. Kaupassa ei ollut muita asiakkaita lisäkseni, mikä ehkäpä lisäsi tapahtuman intiimiyttä. Pyysin Varistoa ja sain kortin ja kirjekuoren. Korttiin piti kirjoittaa tunnustus, vasta sitten saisin kirjani. Olin miettinyt tunnustustani etukäteen, mutta silti sen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Miten minä nyt sen tähän muotoilen? Tämänkö minä nyt haluan jakaa?

Tunnustukset tehdään nimettömästi eikä kukaan tarkista, miten henkilökohtaisia asioita korttiin kirjoitetaan – tai kirjoitetaanko mitään. Silti ei tullut mieleenkään fuskata. Kun lopulta suljin kortin kuoreen ja palautin sen, myyjä kertoi, ettei tämä ole ihan kevyttä kenellekään. Jotkut ovat istuneet kortin äärellä tunninkin miettimässä, mitä kertoisivat.

Tämä ei ole korttiin kirjoittamani tunnustus, mutta tunnustan silti, että onnistuin sanomaan Susinukke Kosolan oikean nimen vähintään kerran väärin Annikilla haastatellessani. Tiedättekö sen hetken, kun on sanomassa ihmisen nimen ja ensimmäisen tavun jälkeen tajuaa, ettei olekaan enää varma, mitä on sanomassa ja mitä pitäisi sanoa? Ja sitten suusta tulee jotain jonkin verran oikeaa muistuttavaa, ja on vain toivottava, että eiköhän se noin ollut? Ja samalla tuijottaa kädessään olevaa muistilappua ja koettaa löytää sen rivin, jolla kerrotaan se, mitä oikeasti piti sanoa? Ja ajattelee, että just tällaiset juontajat ovat ihan saakelin raivostuttavia, kyllähän nyt nimet pitää sanoa oikein! Nolottaa edelleen, mutten onneksi ole menettänyt yöuniani tämän takia.

fullsizeoutput_5f7

Tunnustuskortista jätettiin itselle pieni palanen, jota olen käyttänyt Variston kirjanmerkkinä. (Kyllä, kirja on edelleen kesken – olen aika hidas runonlukija.) Kun lähdin kaupasta sekä Varisto että ihan rahalla ostettu Aura Nurmen Villieläimiä-kokoelma repussani, olin melkeinpä hengästynyt. Harvinaisen henkilökohtainen ostokokemus.

2. Rakkaudelma

IMG_1229

Lahtelainen runoilija Lealiisa Kivikari on ystäväni ja kollegani, jonka uraa minulla on ollut ilo seurata jo usean vuoden ajan. Tutustuimme läänintaiteilija-aikanani, ja vaikkemme tapaa usein, on ihanaa tietää, että Lealiisa on olemassa, hänelle voi kertoa työhuolia tai iloita kirjoista ja kirjoittamisesta tai ihan vain jakaa kuulumisia.

Rakkaudelma on Lealiisan neljäs runokokoelma. Puhuimme alkuvuodesta kirjan teemoista Whatsappissa (eläköön ääniviestit!) ja sain silloin tällöin kuulumisia kirjan etenemisestä.

Rakkaudelma on sitä, mitä nimi lupaa: runokokoelma rakkaudesta. Voiko olla vaikeampaa aihetta? Jopa anarkistisempaa? Sillä Rakkaudelma on avoimesti, täysillä rakkauden asialla. Se näyttää rakkauden monet puolet mutta kyyninen se ei ole. Osa runoista hätkähdyttää paljaudellaan, rohkeudellaan: miten intiimiä rakastaminen on, miten alttiiksi ihminen itsensä siinä asettaa. Ja miten alttiiksi runoilija, joka etsii sanoja kokemukselle, joka on aisteja, tunnetta, jotain nimeämätöntä.

”Tule luokseni sanoitta, ota minut heti aamulla / kirjaile selkäranka huulilla, hampailla” alkaa runo nimeltä Olemuksesi järisyttää niin paljon että lakkaan pelkäämästä elämää. Kokoelmassa on sekä intohimoa että arkea. ”Sinä nukut, minä luen vanhoja runoja niin kuin lukisin / tätä hetkeä tai tulevaa. Käännät kylkeä ja hengityksesi / ilmavirta puhaltaa unesi kohti aavaa.” Rakkaus on hurja voima. ”katson peiliä niin kuin katsoisin sinua, / painan silmäni kiinni; jään kuuntelemaan, / ajattelen sinut eteeni niin lujasti kuin uskallan”

IMG_1233

En osaa enkä ehkä koe tarvettakaan selittää, mikä kokoelman säkeissä osuu ja liikuttaa, mutta jotain niissä on. On huimaa, kun joku osaa sanoittaa asioita siten, että tunnistan kokemuksen ja säkeet herättävät muiston tai toiveen.

Muistan, kun Lealiisa lähetti keväällä ääniviestin, johon oli lukenut erään kokoelmaan tulevan runon (ja runo päätyi lopulta takakanteenkin). Kuuntelin viestiä keittiössä, pilkoin vihanneksia ruokaan ja silmäni vettyivät. Aurinko paistoi, kesä oli vielä liian monen viikon päässä ja minä ajattelin rakkautta, joka on hetkellinen ja ikuinen ja jolle on annettava tilaa ja josta on nautittava, kun se on.

fullsizeoutput_5fc

Kirja on erityinen ja tärkeä paitsi sisältönsä vuoksi myös siksi, että sen on kirjoittanut minulle rakas ihminen. Lisäksi kirjassa on omistuskirjoitus, juuri minulle.

3. Yö ja lasi

Keväällä sanoin ohimennen kotona, että Harry Salmenniemen Yö ja lasi on sellainen kokoelma, jonka kyllä haluaisin lukea. Ehkä hankkia ihan itsellenikin. En muista, olinko yrittänyt etsiä sitä kaupoista vai miksi kirja tuli puheeksi, mutta muistan, ettei aiheesta käyty pitkää keskustelua.

Kesäkuussa oli nimipäiväni. Ei meillä ole sitä mitenkään ihmeemmin tapana juhlia, joten hämmästyinkin suuresti, kun sain aamulla lahjakassin, jonka sisältä paljastui – Yö ja lasi. (Hyvät ihmiset: jos rakkaanne antaa teille lahjaksi runokokoelman, jonka olette maininneet kerran monta kuukautta sitten, voitte olla varmoja, että olette tavanneet hyvin erityisen ihmisen. Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää häntä hyvänä.)

IMG_1231

Graafinen suunnittelu on jälleen Markus Pyörälän hienoa jälkeä. Kansi on hätkähdyttävän pelkistetty. Takannessa lukee vain kustantamon (Siltala) nimi. Runokirjaksi teos on tuhti, yli 300 sivua.

Kokoelma on jaettu yhdeksään osioon, joista jokaisessa on hieman erilainen tunnelma ja tematiikka. Mutta yö ja lasi toistuvat, ne kulkevat mukana osiosta toiseen.

Luin kokoelmaa rauhassa, nautiskellen. Jo sivumäärästä voi arvata, että se pitää sisällään monenlaisia runoja. Yllätyin huomatessani, että osa runoista on suorastaan hauskoja. Salmenniemi leikkii sanoilla ja tekee yllättäviä rinnastuksia, mutta toisaalta myös pysähtyy ihan erilaisiin aatoksiin.

Kuten tapanani on, taittelin sivuja suosikkieni kohdalla. Minusta kirjan ei tarvitse säilyä uudenveroisena tai näyttää koskemattomalta. Jos kirja on oma, voin kantaa sitä melko huolettomasti mukanani, taitella koirankorvia, tehdä alleviivauksia. (Muiden kirjoja kohtelen varovaisemmin, lupaan!) Ensimmäinen merkkini löytyy sivulta 15: ”Meri sisältäpäin, / sen kohina. // Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.”

Kesäkuun keskellä myös tämä puhutteli: ”Onni on linnyt. / Kesäisin on tuntea, / kävellä ja mekastaa.” Seuraavien säkeiden kohdalla saatoin nauraa ääneen: ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä.” Hillitöntä!

IMG_1232

Yö ja lasi jäisi muutenkin kirjahyllyyni, mutta koska olen saanut sen siipaltani, kirja muuttuu vieläkin tärkeämmäksi.

Niin. Kirja on enemmän kuin sisältönsä. Kirjaan liittyy myös sen ulkopuolista historiaa, ihmissuhteita, lukutilanteita, paikkoja, tunteita. Toisinaan minun on pakko raivata kirjahyllyäni, tehdä tilaa uusille teoksille. Silloin mietinnässä ovat kirjan omien ansioiden lisäksi myös nämä muut asiat, joista kirjailija ei välttämättä ole mitenkään tietoinen. Eikä hänen tarvitsekaan olla.

Mainokset

Miksi tyytyä yhdenlaiseen?

Teetä kaukopartiomiesten seurassa.

”Millaisia kirjoja sä yleensä luet?” kysyi eräs 15-vuotias minulta hiljattain koulukeikalla. ”Kaikenlaisia”, taisin aloittaa vastaukseni, vaikka saman tien tiesin, että tällainen vastaus on mitäänsanomaton. Kaikenlaisia ei avaa kirjallisuuden monimuotoisuutta, vaikka väite olisikin totta. (Ja harvoin tuollainen on – useimmilla taiteen kaikkiruokaisilla on kuitenkin omat suosikkinsa, joiden pariin hakeutuu useammin.)

Minulla on se ilo, että työ pitää huolen lukemisen monipuolisuudesta. Koska luen sekä vapaa-ajallani että ammatikseni, on selvää, etten voi valita kaikkea lukemaani. Etenkin kirjahaastattelut ja opiskelijoiden tekstit voivat tuoda eteen tekstejä, joihin en välttämättä vapaa-ajallani osaisi tarttua. Ja se on mahtavaa.

Vierastan ajatusta, että pitäisi pysytellä yhdessä genressä – tai että yhden genren pitäisi riittää. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat lähes ainoastaan dekkareita tai tietyntyyppistä fantasiaa. Tai vain sotakirjoja. Jos se on heille, hyvä, mikäs siinä. Minulle se ei olisi.

Pelkästään tänä syksynä olen lukenut feminististä esseistiikkaa, tosipohjaista sotakirjallisuutta, isonvihan aikaan sijoittuvaa historiallista proosaa, satumuunnelmia, jännärin sormia katkovasta naisesta, valokuvaa ja runoa yhdistelevän teoksen, romantiikkaa maaseutumiljöössä, japanilaista runoutta ja kertomuksia dekkareiden synnystä. Muiden muassa. Osan kirjoista olen lukenut vapaa-ajallani, osan töihin liittyen.

Jos jotain yhteistä nimittäjää yrittäisin lukemistani kirjoista etsiä, voisin poimia ainakin nämä: uutta ja kotimaista. Eniten proosaa, realismipainotteista (jos vastakohtana on spefi). Mutta tuohon realismiinkin mahtuu lajikirjoa viihteestä esseeseen, dekkarista lasten seikkailuromaaniin.

Luetun monipuolisuudesta huolimatta olen koko ajan tietoinen siitä, miten paljon kaikenlaista kiinnostavaa on jäänyt viime aikoina vähemmälle lukemiselle. Sarjakuvat, novellit, kuvakirjat, uusi käännetty kauno… Lisää tunteja lukemiselle, mistä?

Kirjoja instassa

Ihailen kirjabloggareita, jotka lukevat tarkkaan ja käyttävät aikaa lukukokemuksensa sanoiksi pukemiseen. Blogeista löytyy välillä erinomaisia arvioita ja pohdintoja kirjoista. Itse olen ehkä laiska – tai sitten käytän arviointienergiani Hämeen Sanomiin kirjoittamiini kritiikkeihin, mutta blogiin harvemmin kirjoitan syvällisiä lukemisistani.

Instagramiin sen sijaan laitan toisinaan pieniä huomioita lukemistani kirjoista. Arvioita ne eivät aina ole, mutta muutaman sanan tiivistelmiä tai tunnelmapoimintoja.

Löydyn instasta nimellä @paivihaanpaa. Saa seurata ja kommentoida. Tai vain kurkata välillä. Kirjojen lisäksi kuvaan muutakin.

Ai niin, tuo tekstikatkelma: se löytyy Petri Tammisen teoksesta Suomen historia.

Loman jälkeen

Ai niin, mulla on tää blogi.

Olen miettinyt monta kertaa, pitäisikö päivittää blogia säännöllisemmin. Tai miettiä selkeä rajaus, mistä tänne kirjoitan. Luoda rutiini, jakaa jotain edes kerran kuussa. Tai tehdä tästä vain infosivusto, jonka kautta löytää yhteystietoni ja vähän vinkkiä siitä, mitä teen työkseni.

Ei, tietenkään en ole päättänyt mitään.

IMG_9448
Kotona näkee vaaleanpunaista.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut valtavasti ihania asioita. Yksi tuoreimmista on muutto Tampereelle. Tai oikeastaan paluumuutto. Asuin Tampereella 1999-2010, tulin kaupunkiin opiskelemaan Suomen kirjallisuutta Tampereen yliopistossa. Kasvatin juuria kaupunkiin, koin omakseni. Sitten työt veivät Kanta-Hämeeseen. Hyviä vuosia nekin. Oli aika lähteä muualle. Ammatillisesti Kanta-Hämeen vuodet ovat olleet huimia. Opin valtavasti lisää kirjallisesta kentästä, tutustuin upeisiin kollegoihin ja kirjoitin ensimmäiset julkaistut teokseni.

Tarkoitus oli muuttaa Riihimäeltä takaisin Hämeenlinnaan, mutta rakastuminen laittoi suunnitelmat uusiksi. Niinpä, kun keväällä vihdoin ja viimein sain myytyä Riihimäen asuntoni, oli selvää, että uusi koti olisi Tampereella. Ja nyt olen asunut täällä lähes kaksi kuukautta.

Freelancerin kesään on kuulunut töitä, seinien maalaamista, omaisuuden konmarittamista ja tulevan suunnittelemista. Mutta kuului siihen myös kolmen viikon kesäloma, jota kutsuttiin nimellä lukuloma – haaveilin alkukesästä, että kunpa saisi vain haahuilla aikatauluttomasti ja lukea mitä tahansa kirjoja eikä tarvitsisi olla niistä mitään mieltä.

IMG_9439

Luinkin. Heinäkuussa ahmin 17 kirjaa, suurin osa proosaa. Lukuloman aikana noista nautiskelin ehkä 14. Mutta lomaan mahtui myös kaupunkihaahuilua, automatkoja kotimaassa ja huonekalujen metsästystä kirpputoreilla.

IMG_9487

IMG_9457
Uudenkaupungin Bonk-museo on hilpeä kohde!

En tietenkään ehtinyt tehdä lomalla kaikkea, mitä etukäteen ajattelin. Mutta ei se mitään. Tulee muita vapaapäiviä, tulee työpäivien jälkeisiä iltoja, tulee uusia lomia. Ja joskus tekemisen ajatus on ihanampi kuin itse tekeminen.

IMG_9477

Kesäsäistä en ole innostunut valittamaan. Ihan hyväthän ne ovat olleet. On ollut aurinkoa, on ollut sadepäiviä, on voinut kulkea sandaaleissa, on saanut pisamia. Se riittää.

IMG_9468
Rauman ilta-aurinko.

Kirjoittaminen. Sitä tein lomalla vain vähän. Mutta ehkä juuri siksi eräs tekstikokonaisuus on loman jälkeen liikahtanut vähän eteenpäin. (Hirvittää sanoa siitä edes tämän verran, sellainen Iisakin kirkko -tyyppinen prosessi on kyseessä…) Mikään kiire sillä ei ole, ei sitä kukaan odota eikä asettele deadlineja, mutta itseäni riemastuttaa uusi kulma tekstiin, jonka kanssa on ollut tahmeutta innostuksesta huolimatta.

Elokuu, tervetuloa. Meillä tulee olemaan mukavaa yhdessä.

Teetä, kahvia, huhtikuun valoa

Tunnit, päivät, viikot, kuukaudet vierivät hätkähdyttävän nopeasti. On tekemistä, on  hyviä ihmisiä, on kasvava valon määrä ja kevään ilo. Kirjoitan liian paljon sähköposteja ja palautteita, liian vähän omaa käsikirjoitusta. Silti en haluaisi upota vain kässäriin, silti luotan siihen, että deadlineen mennessä on riittävän valmista. Olen joko saavuttanut jonkinasteisen zenin tai todellisuudentajuni on hämärtynyt.
Vaikka ruoka on tärkeä asia, kaksi juomaa ryhdistää päiviäni: tee ja kahvi. Olen hiljalleen ottanut kahvikupillisen päivärutiineihini mukaan – en ihan joka päivä, mutta aika usein. Kahvinkeitto on projekti: jauhan pavut myllyssä, keitän kahvin mutteripannulla, lämmitän kauramaidon pienessä kasarissa ja vaahdotan sen, kaadan kahvin ja maidon isoon mukiin ja ripotan päälle kanelia tai kaakaojauhetta. Yksi kupillinen on riittävästi, enempää kofeiinia en useimmiten siedä.

Teetä voi juoda paljon enemmän. Nyt kuluu mustaa chaita ja vihreää kirsikkateetä, iltaisin kamomillaa. Läppärin äärellä on orpo olo, jos vieressä ei ole teemukillista.


Luettavat kirjat, lehdet, tekstit hiipivät työhuoneesta muihinkin huoneisiin, mutta se tuntuu kotoisalta. Selailen kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä, painan sormenjäljen kanteen, vilkaisen ihan vähän vaan. Unohdun kirjoittamaan päiväkirjaa ja toisaalta unohdan kirjoittaa päiväkirjaa. Ehkä kaikki onkin ihan tasapainossa.

Säläsilppupäivä

Taas niitä työpäiviä, jolloin tuntuu, ettei ole saanut aikaiseksi mitään. Tunnit ovat kuluneet ja kaikki on kesken, levällään, hajallaan.

Ja kuitenkin taidan olla väärässä. Olen keskustellut ensi syksyn opetusryhmistä, hahmotellut kollegan kanssa kirjaideaa, kysellyt tapahtumanjärjestämiseen liittyviä asioita, varannut kokoustilan, tilannut kirjoja, valmistellut apurahahakemusta, vastaillut sähköposteihin, tarkistellut päivämääriä. Sälää ja silppua, sitähän riittää. Ja koska se on pientä ja muka nopeasti hoidettavaa, sen tekemistä ei arvosta. (Nopeus on aina suhteellinen käsite – ja kun näitä mukanopeita pikkujuttuja kertyy päivään riittävästi, aikaa kyllä hujahtaa.) Laiska töitään luettelee, niinpä – mutta joskus on pakko, että tajuaisi jotain tehneensäkin.

IMG_5996

Sen kun jaksaisi aina muistaa, että moni työprojekti on kuin elefantti. Muistattehan sen vanhan vitsin, jossa kysytään, kuinka elevantti syödään. Pala kerrallaan, kuuluu vastaus. Niin ne isommat työtkin hoidetaan. Pala kerrallaan. Sälä ja silppu kerrallaan. Ja jossain vaiheessa niistä hitusista koostuu isompi kokonaisuus. Seuraava opinkappale olisikin se, miten pysähtyä juhlistamaan niitä harvoja hetkiä, kun jotain todella valmistuu. Sillä niin todellakin kannattaa tehdä, siksi erityisestä tapauksesta on kysymys.

Mutta siihen asti muistuttelen itseäni pienten asioiden tekemisestä. Kaikki liittyy kaikkeen, asiat valmistuvat vähän kerrallaan. Johan tänäänkin lensi yksi post it -lappu roskiin, koska – hurraa! – olin tehnyt kaikki siihen raapustetut asiat!

Pastori, saarnamiehistä parhain

IMG_2666

Tämä postaus piti oikeastaan tehdä jo huhtikuussa. Silloin seniorikatti Pastori (Pastoraali, Le Pasteur, Pastori Maumanen, Maumis, Katten Också, Den gooande katten) lähti toisille saarnamaille.

IMG_4538

Alkuun liittyi salakavaluutta. Selvää piilovaikuttamista. Kirjojen vaarallista vaikutusta. Ostin kymmenisen vuotta sitten luovan kirjoittamisen oppaan Canterburysta. Eräällä sen sivulla luetellaan koko joukko kuuluisia kirjailijoita. J. R. R. Tolkien, Mark Twain, Ernest Hemingway ja Doris Lessing, Oscar Wilde… Mikä muu heitä yhdistää kuin kirjoittaminen? Kissat. He kaikki ovat rakastaneet kissoja, kirja kertoo. Ja listan lopussa on viaton kysymys: olisiko sinunkin aika hankkia kissa?

IMG_3316

Silloin kymmenisen vuotta sitten olin vannoutunut koiraihminen, jonka kodista löytyi yksi kääpiömäyräkoira ja monta puhki pureskeltua sählypalloa. Kissat, ihan kivoja, mutta…

IMG_3441

Aikaa kului, koira kuoli, elin lemmikittömän ihmisen vapaudessa. Vuonna 2013 aloin katsella riihimäkeläisen löytöeläintalon sivuja. Hyväkuntoisia, persoonallisia kissoja vailla kotia. Yhä uudelleen klikkasin kuvaa, jossa kökötti mustavalkoinen kissavanhus, Pastoriksi nimetty. Näytin kuvaa silloiselle miehelleni, ja kohta aloimme miettiä, mitä Pastori tekisi, jos se olisi luonamme.

IMG_3022

Syksyllä 2013 haimme saarnamiehemme kotiin. Pastori oli nimensä veroinen: sanottavaa riitti, toisinaan volyymin kera. Yli kymmenvuotiaaksi arveltu seniorikatti asettui luoksemme siivosti mutta omista mielipiteistään kiinni pitäen. Kissan elämä oli melko suoraviivaista. Kun oli nälkä, se kerrottiin. Kun oli syöty, se kerrottiin. Kun oli käyty hiekkalaatikolla, se kerrottiin. Kun herättiin, se kerrottiin. Väliajat sujuivat mukavasti sängyllä tai pahvilaatikossa nukkuen. Kaupan hienot lelut olivat turhakkeita, tämä seniori arvosti eniten virkattua hiirtä, jonka häntänä liehui pitkä pätkä villalankaa.

Yritin sälyttää Pastorille muusan roolia, mutta se vain katsoi minua, maukaisi ja otti suunnan kohti keittiötä. ”Ei kissa käskien muusi” muodostuikin uudeksi sanonnaksi. Toisaalta katin kunniaksi on todettava, että ei se myöskään estänyt kirjoittamistani. Ei maannut näppäimistöllä, syönyt muistiinpanoja tai tiputellut kirjoja. Tai ainakaan sitä, jossa puhuttiin kissan hankkimisesta.

IMG_3653

Pastori oli kiltti otus. Toki työhuoneen ja eteisen seinistä löytyy eläimen mielipide tapeteista, yöherätyksien kanssa piti aluksi käydä ankaria neuvotteluita, mutta suurimman osan ajasta katti käyttäytyi mallikkaasti joskin epäsosiaalisesti. Se vietti aikaansa mieluusti itsekseen, eikä milloinkaan tullut syliin vapaaehtoisesti. Muutaman kerran suorastaan hätkähdin, kun tajusin eläimen tassutelleen sängylle, nukkumaan jalkojeni viereen. Mutta se oli harvinaista.

IMG_3343

Pastori ei arastellut ihmisiä eikä suotta väistellyt ketään, mutta oman tilansa se vaati. Ymmärrän. Omat sosiaaliset hetkensä sillä kuitenkin oli. Kun tulin reissusta, kotiin, Pastori saattoi tulla eteiseen tervehtimään, jopa puskea hieman. Ja ruuan pyytämiseen tietenkin kuului ihmisen liehittely. Rapsutukset kelpasivat joskus paremmin, joskus huonommin. Hyvänä päivänä kuului hieman kehräystäkin.

IMG_4683

Opettelin puhumaan kissaa Pastorin kanssa. Se sanoi mau, minä toistin perässä. Se sanoi nga, minä toistin. Mmbau, ngau, juttelimme. Saatoimme käydä pitkiä keskusteluita, joiden aiheet eivät koskaan kunnolla selvinneet minulle. Mutta asiaa riitti.

IMG_3414

Viime kesänä Pastori hengasi mieluusti lasitetulla parvekkeellamme. Siellä se siirtyili varjoon ja aurinkoon, miten nyt lämpötilaa halusi säädellä. Mutta kun helteet kävivät liiallisiksi ja keskipäivän aurinko porotti suoraan parvekkeelle, kissakin jo närkästyi. Se pyysi päästä parvekkeelle mutta tuli takaisin varsin nopeasti – ja murputti minulle mennessään. Kyllä, ihmisen syytähän se, että on liian kuuma… Mutta iltapäivään mennessä aurinko oli jo siirtynyt ja Pastori pääsi päivystämään. Tai siis torkkumaan.

IMG_3819

IMG_3565

IMG_3564

Tänä keväänä tapahtui paljon ja kaikenlaista, eikä Pastori jäänyt tapahtumien ulkopuolelle. Katti oli exälläni hoidossa, kun sen vointi yhtäkkiä huononi. Puhuimme miehen kanssa puhelimessa ja olimme samaa mieltä: tarkoitus oli antaa Pastorille hyvät eläkepäivät, ja siitä päätöksestä pidetään kiinni. Ei turhaa kärsimystä, ei pitkitettyä kivuliasta elämää. Pastori ansaitsi vain hyvää, ja lopulta ainoa hyvä vaihtoehto oli eutanasia. En päässyt sanomaan hyvästejä, mutta eiköhän Pastori tiedä. Että se oli maailman paras Pastori.

Hänen kissuutensa maumattelee nyt jossain muualla, niin haluan ajatella. Olen onnekas, että sain ensimmäiseksi kissakseni Pastorin. Hassu, outo, persoonallinen olento, joka toi paljon iloa ja muistutuksen siitä, että omasta rauhasta voi ja saa pitää kiinni. Ja että joskus pöytäliinasta roikkuva langanpätkä on mahtavinta ikinä. Ja että jos lempiruoka on löytynyt, miksi suostua syömään mitään muuta.

IMG_4135

Heippa, Pastori. Gnau ja mau.

Teksti pohjautuu osittain kolumniin, joka on julkaistu Tyykikylän sanomissa syksyllä 2014.