Vuosi vaatteidenostolakossa

Viime vuoden elokuussa vietin kaksi viikkoa kirjoittajaresidenssissä Haapsalussa. Eräänä päivänä kävin jälleen läpi sähköpostejani, myös mainosposteja. Eräs ekologisia vaatteita valmistava firma oli lähettänyt minulle viestin uusista alennuksistaan. Klikkasin linkkiä ja ihailin näkemääni. Mekkoja, hameita, paitoja… Keskitin huomioni alennuksessa oleviin, selasin kuvia, pohdin värivaihtoehtoja.

Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, pitäisikö ostaa musta jakku. Se näytti mallin päällä tyylikkäältä ja rennolta – ehkä siis minunkin ylläni? En varsinaisesti ole jakkutyyppiä, mutta tämä oli vähän takkimaisempi, joten… Toisaalta takkimaisuus tarkoitti suorempaa siluettia, eli kadottaisiko se vyötärön?

Suljin selaimen. Mitä täällä tapahtuu? Miksi edes harkitsen ostavani vaatteen, jollaisia en käytä? Missä tilanteessa tarvitsisin jakkua? Millaiseksi ihmiseksi ajattelin jakun muuttavan minut?

Olin jo vuodenvaihteessa miettinyt uudenvuodenlupasta: en osta vaatteita tämä vuonna. Lupaus jäi tekemättä, koska arvelin jo joka tapauksessa olevani harkitseva kuluttaja, joka ei liiemmin hengaile vaatekaupoissa.

Sitten listasin kuluneiden kuukausien aikana ostamani vaatteet ja kengät. Viisi mekkoa. Kolmet rintaliivit. Yksi takki. Viisi paitaa. Yksi hame. Ainakin yhdet kengät. Laskematon määrä sukkahousuja. Alusvaatteita. Olin myös saanut yhdet kengät ja ommellut itse yhden mekon ja kaksi hametta.

Lista oli pidempi kuin osasin odottaa. Osan vaatteista olin hankkinut tai tehnyt selkeän tarpeen vuoksi, mutta joukossa oli myös huvin vuoksi hankittuja: kun nyt sattui kiva ja sopivan kokoinen vastaan, kivalla ja sopivalla hinnallakin.

Pidän tyylikokeiluista ja pukeutumisesta, nautin kuosien ja värien yhdistelemisestä. Minulle ei ole samantekevää, minkä näköisenä lähden ulos. Olen kiinnostunut materiaaleista ja leikkauksista. Vaatteet eivät ole yhdentekevä asia – mutta hankinko niitä siltikään harkiten?

Ajatus vaatteidenostolakosta palasi mieleeni. Yritin miettiä, onko minulla jokin akuutti vaatepuute, jonka vuoksi pitäisi hankkia jotain. En keksinyt. Pikemminkin muistin lukuisia kenkäpareja, mekkoja ja paitoja, joita käytin harvoin tai en koskaan.

Syntyi päätös: olen ainakin loppuvuoden 2018 vaatteidenostolakossa. Vuodenvaihde tuntui selkeältä ja helposti hahmotettavalta etapilta, jonka jälkeen voisin päättää, jatkanko lakkoani edelleen.

Perusperiaatteeni oli siis: ei uusia vaatteita tai kenkiä, ei kaupasta eikä kirpputorilta. Tietenkin, jos jokin Ehdottoman Tarpeellinen Hankinta täytyisi tehdä, saisin poiketa säännöstä. Jos esimerkiksi kaikki takkini hajoaisivat yhtä aikaa. Tai jokikinen uimapukuni (kyllä, niitäkin omistan jostain syystä kolme) jäisi pieneksi. Tai jos saisin kutsun iltapukujuhliin (jolloin voisin myös vuokrata puvun).

Koska ompelen osan vaatteistani itse, mietin myös kankaiden ostamista. Päätin käyttää tässäkin tarkkaa harkintaa: vaikka itse tekeminen on kivaa, voisin silti pohtia, tarvitsenko vielä yhden mekon sillä samalla kaavalla kuin aina ennenkin.

Yhden liennytyksen tein: koska Yöstäjän sanataidepajoissa käytetään usein roolivaatteita, niiden hankkiminen ei ollut kiellettyä.

Päätöksen tekeminen tuntui hyvältä. Selkeältä. Seuraavina päivinä raksin itseni pois vaatefirmojen postituslistoilta: poissa silmistä, poissa mielestä. Haapsalun vaatekauppatarjonta ei ole kovin muhkea, joten en joutunut kiusauksiin. Yhtä design-t-paitaa muistan hypistelleeni, mutta se hinta olisi estänyt minua ostamasta ilman mitään lakkopäätöksiäkään.

Kotiin palattuani sama helppous jatkui. En ole vaatekaupoissa notkuvaa sorttia muutenkaan, mutta nyt vähensin käyntejä entisestään. En piipahtanut tavaratalojen vaateosastoilla ohimennessäni tai poikennut puodissa odotellessani ystävääni. Miksi käydä, kun ei aio ostaa mitään?

Vuodenvaihde tuli, ja ostolakko oli sujunut häkellyttävän helposti. Päätin jatkaa ainakin niin kauan, että saan vuoden täyteen.

Alkuvuonna 2019 jouduin koetukselle: rakastamani vaatemerkki Haldin ilmoitti jäävänsä tauolle, ja varastot myytäisiin pois. Olisiko tässä riittävä syy rikkoa lupaukseni? Tutkin nettikauppaa kuumeisesti. Olisiko tuo paita kiva? Onko tuosta mekosta enää kokoja? Saako tätä muissa väreissä? Koska en tiennyt, mitä haluaisin, sopivat koot ja värit hupenivat nenäni edestä. Puodilla oli loppuunmyynti lähes naapurissani, mutten päässyt töiden vuoksi paikalle. Lopulta tein tilauksen netissä. Laserpyssypingviinikorvakorut ja säärystimet tupsahtivat postiluukustani.

Niin, säärystimet. Olin sortunut vaateostokseen.

IMG_3252

Tämän jälkeen palasin ruotuun. Saatoin käväistä vaatekaupoissa, mutta huomasin, etteivät mekot, paidat ja sukkahousut huutele minulle entiseen malliin. Välillä näin jotain ihan kivaa, mutta en niin kiinnostavaa, että olisin halunnut kotiuttaa näkemäni. Niuhotin antaumuksella: jos väri tai malli oli vähänkin väärä tai materiaali huonoa, luovuin jo muutenkin niukoista ostoaikeistani.

Nyt ostolakkoa on kestänyt vuoden. Mitä tuli hankittua säärystimien lisäksi?

  • Kaksi roolivaatetta Yöstäjän pajoja varten. (Nämä kuuluivat sallittuihin poikkeuksiin.)
  • Olen ostanut yhden t-paidan lahjaksi ja trikookangasta toista lahjapaitaa varten. (En laske rikkomuksiksi, koska vaatteet eivät tulleet minulle.)
  • Virkkasin kaksi myssyä itselleni. Toisen tarvikkeet olin saanut lahjaksi jo hyvän aikaa sitten, toisenkin langat löytyivät omista varastoistani.
  • Lahjaksi olen saanut käsineet, huivin ja villasukat. Näitäkään en voi laskea lakkorikkeiksi eivätkä ne ole varsinaisia hankintoja.

Ostolakko ei ole tehnyt minusta minimalistia. Vuoden aikana olen ostanut kirjoja, korvakoruja, kosmetiikkaa ja vinyylilevyjä, eli materiasta luopumisesta ei varsinaisesti ole kyse. Ostolakko ei ole jalostanut minusta viisasta olentoa, joka pelastaa maapallon. En pidä itseäni hyveellisenä ihmisenä, jolla olisi varaa leveillä ekotekosillaan.

Monina aamuina olen jupissut, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Ja toisaalta monena aamuna olen huomannut, että sama mekko toimii useassa eri tilanteessa vallan mainiosti.

En tiedä, olenko keksinyt uusia tapoja yhdistellä vanhoja vaatteitani. Luultavasti en. Mutta olen huomannut, että vaatteita riittää, vaikken koko ajan ostaisi lisää. (Tämä tietenkin kertoo erityisesti siitä, miten paljon olen pukimia vuosien varrella hankkinut…) Rakkauteni lempimekkoihini on syventynyt. Kenkiä olen myynyt, antanut ja lahjoittanut, koska liika on liikaa (ja kodin säilytystilat rajalliset). Yhden liki käyttämättä jääneen kauluspaidan uudistin kirjomalla siihen kukkia, ja nyt paita on päässyt ylleni useammin kuin vuosikausiin.

Eetti julisti vuoden alussa Lempivaatteeni-kampanjan, joka ilahdutti minua suuresti. Lisää rakkautta lempivaatteille! Osa omista lempivaatteistani on jo vuosien takaisia hankintoja – kuten vaaleansininen kirpputorimekkolöytö, jonka ostin teini-ikäisenä. Käytän mekkoa edelleen. Tänä kesänä innostuin Marimekon mustavalkoisesta maksimekosta, jonka sain muutama vuosi sitten ystävältäni, jolle mekko oli käynyt tarpeettomaksi. Yli kymmenen vuoden takainen H&M:stä ostettu takki miellyttää edelleen silmääni, vaikka vihreä väri onkin hieman haalistunut. Ehkä värjään sen uudelleen.

Joskus vaatteen pitää saada levätä varastossa pari vuotta, minkä jälkeen se tuntuu melkein uudelta. Käyn vaatekaappini läpi ainakin kahdesti vuodessa – ennen talvea ja kesää – ja vien tylsät ja/tai vuodenaikaan sopimattomat vaatteet varastoon. Kun mekko on huilannut muutaman kuukauden poissa silmistä, se saattaa näyttää yllättävän kiinnostavalta tauon jälkeen. Tai sitten se saa jatka uinumistaan.

En tiedä, jatkanko lakkoa. Se tuntuisi helpolta, koska en edelleenkään koe tarvitsevani mitään uutta. Se, että saatan haluta jotain uutta, on eri asia.

Mutta ostokynnys on noussut. Mikä vaate olisi sellainen, että se ansaitsisi tulla ostetuksi?

Mainokset

Paperia, ihanaa!

Kun muistikirjaintoilija pääsee Tarttoon, minne hän haluaa matkustaa? Tietenkin paino- ja paperimuseoon!

Löysin ensimmäiset Tartuensis-muistikirjani Tallinnan Nu Nordik -puodista muutama vuosi sitten. Ihastuin heti: muistikirjat on tehty vanhoista poistokirjoista, ne ovat viivattomia, jokainen on uniikki – ja kokokin on passeli, vähän aavitosta pienempi. Useita muistikirjoja myöhemmin voin lisätä, että ne ovat myös kestäviä: kulmat voivat hieman nuhjaantua, mutta jokainen kirja on pysynyt täysin muodossaan. Kannet eivät repsota, sidokset ovat pysyneet napakoina. Ja minä kuitenkin kuljetan muistikirjoja päivittäin repussani.

Muistikirjojen koti eli Eesti Trüki- ja Paberimuuseum löytyy pienen matkan päästä Tarton keskustasta Kastani-kadulta. Matka ei ole kävellenkään mahdoton, mutta erityisen sutjakasti se taittui Tarton sähköavusteisilla kaupunkipyörillä, jotka olivat erinomaisia turisteiluun. Naapurissa on Aparaaditehas, jossa on vaikka millaista puotia ja ravintelia, eli pelkästään museon takia ei tarvitse lähteä liikkeelle.

IMG_3154

Omin päin museoon ei pääse tutustumaan, mutta opastettu kierros onkin varsin antoisa. Onneksemme pääsimme mukaan englanninkieliselle kierrokselle, jossa oli lisäksemme vain kaksi ihmistä. Neljän hengen ryhmä oli vallan sopiva, sillä museossa oli varsin toiminnallinen meininki.

Aluksi tutustuimme paperin tekemiseen ja erilaisiin materiaaleihin, joista paperia voi tehdä. Pääsin heti kokeilemaan.

_DSC6520

_DSC6522

Paperiarkki jätettiin kuivumaan tällaiseen jännittävän näköiseen laitteeseen, kun jatkoimme kierrosta:

_DSC6523

Tilassa oli komeita origamitöitä mutta myös tällainen iso kartonkinen pyörä:

_DSC6526

Masiina toimi oikeasti: pyörittämällä sivut / kuvat vaihtuivat – kunhan joku muu teki työt!

Museon toisessa salissa keskityttiin painotekniikkaan. Lukuisia erilaisia painokoneita, laatikoittain kirjasimia, ladontalaattoja, lisää kirjasimia… Ihmettelimme ja tunnustelimme eri materiaaleista tehtyjä laattoja, arvailimme käyttötarkoituksia ja ihailimme puukaiverruksia.

Opas haki tekemämme paperiarkit kuivurista, ja saimme valita, millaisen kuvan painamme niille. Esillä oli useita erilaisia kuva-aiheita, mutta lopulta päädyin lohikäärmeeseen. Taas päästiin tekemään itse. Vaihe vaiheelta opas kertoi, mitä ja miten.

Tässä olen tarmokkaana painotöissä:

IMG_3157

Ja ooh, miten hieno siitä tulikaan! (Onneksi kuvat olivat valmiina, muuten ei olisi tullut ihan näin hienoa…)

_DSC6531

Saimme kokeilla myös julisteen painamista ja paperigiljotiinin käyttöä. Reilu tunti hujahti nopeasti, kiitos rennon ja asiantuntevan oppaan – sekä mukavien kanssaopastettavien. Opas esitti paljon kysymyksiä ja antoi meidän oivaltaa itsekin. Pedagogisesti erittäin toimiva ratkaisu. Ja olihan kierros myös viihdyttävä!

Museon yhteydessä on pieni puoti, josta voi ostaa mm. muistikirjoja. Tietenkin ostin yhden. Vain yhden, tekisi mieleni huomauttaa. Monta kaunokaista jäi odottamaan seuraavia kävijöitä.

IMG_3156

Lisämaksusta museolla saisi opastusta myös kirjansidontaan. Ehkä ensi kerralla sitten?

Jos Tartuensis-muistikirjat kiinnostavat, täältä löytyy lista jälleenmyyjistä. Suomessa ei toistaiseksi ole yhtäkään, mutta Etsy myy Suomeenkin. Ja jos vierailee Tallinnassa, kannattaa tutkia jo mainitun Nu Nordikin lisäksi esim. Rahva Raamat -kirjakaupat.  Hyvän muistikirjan eteen voi nähdä vähän vaivaakin!

Kuvat: Jussi Koukku & minä

Freelancerelämää ihan niin kuin haluan

Elin joskus siinä herttaisessa kuvitelmassa, että freelancerina voin tehdä ihan mitä haluan. Eli nukkua arkisin puoleenpäivään, istuksia kahviloissa keskellä päivää, nauttia lounaista ystävien kanssa, mennä vaikka päiväleffaan. (Jostain syystä näihin mielikuviin liittyi aina ajatus jostain muusta kuin työnteosta päiväsaikaan.) Olen ollut freelancer miltei koko aikuisikäni – ja oppinut jotain tähän kuvitelmaan liittyen.

Tämän vuoden puolella olen tainnut nukkua puolille päivin kerran. Viikonloppuna. Kahvilahengailut ovat melko harvinaisia, eivät onneksi kokonaan elämästäni puuttuvia. Jokusen kerran olen käynyt lounaallakin, tosin osa niistä oli kokouksiin liittyviä. Elokuvissa en ole käynyt kuin kerran, ja silloin oli muistaakseni lauantai.

Jossain vaiheessa alkuvuotta kalenterini oli sen verran täynnä, että lounastreffit olisivat napanneet tolkuttoman ison siivun hyvää työskentelyaikaa. Puolen tunnin kaverilounas kun on helposti tuplasti pidempi, ja kulkemiseenkin menee aikaa. Mieluummin söin kotona ja jatkoin saman tien hommia. Ystäviä tapasin sitten töiden jälkeen, jos mahdollista.

Olen huomannut, että pidän tietynlaisesta virkamiesaikataulusta: jos en ole opettamassa,  haluan pitää illat ja viikonloput vapaata enkä viettää niitä suunnittelutöiden tai tekstipinojen äärellä. Haluan erotella työtä ja vapaa-aikaa edes vähän, vaikkei se tällä alalla täysin mahdollista olekaan. Työuupumus ei kiinnosta (ja se on ollut liian lähellä pariinkin kertaan), siksi pyrin vetämään rajoja tekemisilleni. Puolisoni käy ns. tavallisissa päivätöissä, joten on myös kätevää noudattaa kutakuinkin samaa rytmiä. Sen ansiosta voimme välillä tehdä jotain yhdessä.

Tylsäksi tai kaavamaiseksi työarkeni ei kuitenkaan käy, sen verran monenlaisessa olen tähänkin asti saanut olla mukana. Opetustyöt eri kaupungeissa, vaihtelevat projektit, valmistelutyöt ynnä muut pitävät huolen siitä, etteivät päivät tai aikataulut toistu samanlaisina.

Mutta tällä viikolla havahduin siihen, että nyt on aikaa tehdä asioita, jotka vielä pari kuukautta sitten olisivat vieneet liian ison siivun arkipäivästäni. Kirjoitin esseetä ja tajusin tarvitsevani lisää tietoa. Siispä suunnaksi kirjasto – ja kaikessa rauhassa vieläpä! En vain kahmaissut lähdekirjoja kassiini ja kiiruhtanut takaisin läppärin ääreen (tai palaveriin tai junaan), vaan tutkin valikoimaa hartaasti, selasinpa uusimman Parnassonkin huvikseni.

fullsizeoutput_74e

Rauhaisan kirjastovisiitin jälkeen menin kahvilaan. Tilasin cappuccinon, kirjoitin päiväkirjaa ja luin muusista kertovaa kirjaa. Ihan muina freelancereina. Nauratti, kun tajusin, että nyt vihdoinkin, pitkästä aikaa, teen niin kuin joskus kuvittelin tekeväni päivittäin.

Onko elämäni freelancerina sitten kovin kahlittua? No, välillä on paljon aikatauluja ja menoja ja deadlineja ja tapahtumia. Mutta ihan itse olen sanonut aikatauluille kyllä. Ja ihan itse olen valinnut senkin, että opettaa voin melkein milloin vain, mutta muut työt pyrin lopettamaan arkisin iltakuuteen mennessä. Sen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sulkea läppärin ja rojahtaa sohvalle katsomaan Netflixiä.

Eli oikeastaan teen kuten joskus kuvittelinkin: niin kuin haluan. Mutta nykyään tiedän, että minun kohdallani se ei tarkoita kahteentoista asti nukkumista tai säännöllisiä päiväleffoja. Ne eivät lopulta ole kovin olennaisia minulle. Sitä paitsi pidän työstäni sen verran, ettei minun useimmiten tarvitse vältellä sen tekemistä, tartun mielelläni töihin heti aamusta. (Niitäkin päiviä tietenkin on, kun motivaatio on täysin kadoksissa.)

On mukavaa tietää, millainen työrytmi sopii itselle. Siitä voi välillä poiketa (silminnäkijähavaintojen mukaan olen joskus mm. käynyt kävelyllä keskellä päivää tai kokannut lounasta pitkään ja hartaasti), mutta pääosin noudatan ensin työ, sitten huvi -periaatetta. Ihanan perinteistä – ja minulle juuri hyvä.

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 3/3

Roadtrip Hangosta Nuorgamiin – matkakertomus jatkuu! Aiemmat osat löytyvät täältä ja täältä.

23.7. Hetta – Muonio – Kolari – Pello – Rovaniemi

Aamulla mietimme päivän matkareittiä. Olisin halunnut käydä Kittilän Kalervo Palsa -museossa, mutta sepä olikin maanantaisin suljettu. Siispä hylkäsimme Kittilän ja päätimme ajaa Rovaniemelle Muonion, Kolarin ja Pellon kautta.

Pysähdyimme läpiajopaikkakunnilla aina sen verran, että saimme etsittyä yhden geokätkön. Yksi kätköistä sijaitsi Pellon hautausmaan kupeessa. Odotellessamme etsintärauhaa kiertelimme hautuumaalla. Hautausmaat ovat kiinnostavia paikkoja: rauhallisia, kauniita ja mielikuvitusta ruokkivia. Tutkin aina nimiä, eikä tämäkään kerta tuottanut pettymystä. Finelli! Selim! Isidor! Avida! Eufemia! Severius! Oli myös hauska huomata, että sukunimet ovat erilaisia täälläpäin Suomea. Ei paljon Virtasia tai Lahtisia näkynyt, sen sijaan mm. Saukkoriipi, Alasaukko-oja ja Mäntynenä tulivat vastaan monta kertaa.IMG_1367

Yllättäen osuimme Timo K. Mukan haudan kohdalle. Tunnustan, että Mukka on jäänyt minulle aika vieraaksi kirjailijaksi, mutta sain facebook-kavereiltani suuret suositukset tutustua miehen tuotantoon. Kyyhky ja unikko on lukulistallani.

Poroja lönkötteli tiellä ja teiden varsilla edelleen. Joskus ehkäpä onnistuin artikuloimaan sanan ”poro” ihan rauhallisestikin. Ja tässä onnistuimme yhdessä: aika monta huonoa Kolari- ja Pello-vitsiä. Ehkä hyvä, että olen unohtanut useimmat.

Jossain vaiheessa huomasimme, että saattaisimme hyvinkin ehtiä Rovaniemelle niin aikaisin, että Arktikum olisi vielä auki. Olin etukäteen tutkinut sen näyttelytarjonnan ja tullut siihen tulokseen, että Kuumaa kyytiä olisi juuri meille sopiva. Ja niin kävi, että kaarsimme museon parkkipaikalle viiden maissa ja marssimme tyytyväisinä – jälleen Museokortit ojossa – sisään.

Kuvittelimme tietenkin, että oikea näyttely olisi helppo löytää. Mutta kun olimme kurkkineet kaikista ovista sisään eikä mikään näyttänyt oikealta, palasimme kysymään neuvoa lipunmyynnistä. (En vieläkään ymmärrä, miksei jo aulassa voisi olla pohjapiirrosta, josta näkyisi selkeästi ja nopeasti kaikkien näyttelyiden sijainti rakennuksessa.) Ystävällinen lipunmyyjä neuvoi meidät oikeaan paikkaan. Olimme jo käyneet lähellä, muttemme olleet ymmärtäneet kurkata nurkan taakse…

Kuumaa kyytiä -näyttely esitteli pohjoista lempeä, niin eläinten kuin ihmisten. Näimme niin parittelevia jääkarhuja kuin havainnollistuksen sinivalaan peniksestä, opimme eläinten yksi- ja moniavioisuudesta ja erilaisista seksitavoista. Ja luimme ihmisten kertomuksia kuumista kohtaamisista. Hurraus ja kiitokset näyttelyn kokoajille: tämä oli erinomaisen hauska, mielenkiintoinen, tietoa lisäävä ja monipuolinen kokonaisuus.

Helle hautoi myös Rovaniemeä. Hikisinä ja uupuneina etsimme ruokapaikkaa, mikä alkoi tuntua mahdottomalta tehtävältä. Yritimme välttää samoja ketjupaikkoja, joihin törmää joka puolella. Kävelimme jo kertaalleen Gaissan ohi, mutta onneksi palasimme katsomaan ruokalistaa. Ja jäimme syömään. Hyvä ruoka, mainio palvelu.

IMG_1371

Vaikka liikuimmekin omalla autolla, pyrimme silti pakkaamaan kohtuudella. (Eikä Miniin ihan loputtomasti tavaraa edes mahdu…) Kuohuviinilaseja voisi pitää turhana lisänä, mutta höps. Kyllä on mukavampaa siemaista kuohujuomaa asiallisesta lasista kuin suoraan piccolopullon suulta tai hotelihuoneen hammasmukista.

 

24.7. Rovaniemi – Tervola – Oulu – Kalajoki – Kokkola

Rovaniemeltä lähdettyämme porojen määrä väheni, enää jokunen yksilö osui silmiimme. Päivän ensimmänen varsinainen kohteemme oli Oulu (Tervolasta haimme vain kätkön). Tutkimme kaikessa rauhassa Oulun torielämää, kun muutaman naisen polttariseurue pysäytti meidät. Tiistaina päivällä! Tuleva morsian pyysi meiltä seksivinkkejä, joita tietenkin auliisti annoimme. Jostain syystä seuruetta nauratti, kun kerroimme menneemme viikko sitten naimisiin, eli kyllä meillä nyt on jo kokemustakin. Kiitoksena vinkeistä saimme punaiset ruusut – morsiamen viimeiset. Ehkä jokin tehtävä tuli nyt suoritettua loppuun.

Ruokapaikan etsiminen tapahtui jälleen sattumametodilla, eli kävelimme keskustassa ja katsoimme, mitä tulee vastaan. Tuli Pannu, ja sepäs olikin hyvä sattuma se. Kävimme vielä etsimässä geokätkön ja täydentämässä tee- ja kahvivarastojamme Kofeiinikomppaniassa, kunnes oli aika jatkaa matkaa.

IMG_1372

Olimme vielä edellisenä iltana ajatelleet yöpyvämme Kalajoella, mutta nopeasti kävi ilmi, että kaikki hotellit olivat umpitäynnä. Siispä plan B: Kokkola.

Kalajoen kautta kuitenkin ajoimme, sillä halusimme nähdä ne kuuluisat hiekkasärkät. Navigaattorimme opasti meidät hieman sivuun kohteesta, ja vietimme hyvän tovin selvittelemällä, minne meidän pitäisi mennä ja miten. Lopulta pysäköimme leirintäalueen kupeeseen ja näimme melkoisen ihmispaljouden. Loputtomasti telttoja, asuntovaunuja, asuntoautoja. Baarin terassilla trubaduuri soitti covereita ja oli sitä mieltä, että lomalla kaikki laulaa. Kävelimme rannalle ja totesimme, että ehkä tämä ei olisi ollut meidän paikkamme.

IMG_1375
Kalajoen hiekkasärkät. Emme kuunnelleet Tapani Kansan tulkintaa näistä.

Kävin kahlaamassa, sitten olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Hotel Kokkola otti meidät ystävällisesti vastaan. Ja mikä onni: huoneemme oli ilmastoitu. Edellinen yö Rovaniemellä oli matkamme hikisin enkä halua edes arvailla huoneemme lämpötilaa. Sen jälkeen tämä ilmastoitu, korkea huone oli taivas. Lojuimme väsyneinä sängyllä ja katsoimme sitä, mitä tv sattui tarjoamaan (ainakin puolet Sekaisin Marista -leffasta ja Simpsoneita).

 

25.7. Kokkola – Kruunupyy – Alajärvi – Tampere

Arvostan hyviä hotelliaamiaisia, ja Kokkolassa tällaisen sai! Kokkola pääsi muutoinkin yllättämään: miksei kukaan ole kertonut, että Kokkolassa on upea vanha kaupunki? Otimme hotellilta mukaamme kartan, johon oli merkitty kävelykierros Neristanissa ja seurailimme sitä hieman soveltaen. Etsimme samalla geokätköjä ja olimme turhautua, kun kaksi ensimmäistä yritystä jäivät tuloksettomiksi. Emme kerta kaikkiaan keksineet, missä kätköt olisivat voineet olla. Mutta mukavan vohvelikahvilan löysimme. (Ja lopulta yhden kätkönkin.)

IMG_1378

IMG_1379
Turisti kuvaa, kun turisti kuvaa 2.

Iltapäivällä lähdimme ajelemaan Kruunupyyn, Kaustisen ja Alajärven kautta kotia kohti. Alajärvellä pysähdyimme kahveille Kesäkahvilaan, joka mainosti myös kirpputoria ja Arapian (!) astioita. Sympaattinen meininki, hyvä kahvi ja hauskoja tavaroita kirppispuolella. Olisi löytynyt mm. tupakan holkkeja, pussinsulkijoita ja vanhoja radioita. Arapiaa oli kovin vähän, ehkä muut olivat jo käyneet tekemässä löytöjä. Tutkimme innoissamme hyllyjä, mutta lähdimme lopulta ilman ostoksia.

Olimme jo Ylöjärven kohdalla, kun sain tekstiviestin kultasepänliikkeestä. Sormuksemme olivat valmiina! (Mehän menimme etsimään sormuksia hurjat kaksi viikkoa ennen vihkipäivää. Juuei onnistu sormusten saaminen noin nopeasti. Mutta ei se mitään, meillä oli tilapäissormukset vihkimisessä ja reissussa.) Mukava tervetulotoivotus Tampereelta tämä.

Nautin matkasta suunnattomasti, mutta kyllähän kotiinpaluussa oma ihanuutensa on. Muistaa, mistä on lähtenyt, olla heti tutussa tilassa, tietää paikkojen ja asioiden sijainnit.

fullsizeoutput_633-e1534322280532.jpeg

Kartalla näkyy koko reittimme. Kilometrejä kertyi yhdeksässä päivässä hieman yli 3500, joista bioetanolilla ajettiin noin 2100 km. Fossiilisia polttoaineita oli käytettävä Lapissa, koska pohjoisin E85-asema on Rovaniemellä.

Oi Suomi, olet kaunis, kiinnostava ja yllättävä matkailumaa. Ja mahtava häämatkamaa! Olen löytänyt itsestäni vankan kotimaanmatkailun kannattajan.

Koska lähdetään uudestaan, honeybunny?

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 2/3

Roadtrip-saaga jatkuu! Edellisen osan voi lukea tästä.

20.7. Ruka – Pelkosenniemi – Sodankylä – Saariselkä

Ennen kuin Rukalta lähdimme, nappasimme yhden geokätkön löydettyjen listalle. Sen jälkeen olimme valmiita ajamaan kohti Napapiiriä ja Lappia. Tuulenpesä-kahvila ei ollut auki, mutta se ei pihan lumiukkoa tuntunut vaivaavan, hän pysytteli coolina hellelukemista huolimatta. (Lumiukko kuvassa oikealla. #puujalka) Mekin olimme tyytyväisiä – geokätkö löytyi täältäkin.

IMG_1329

Alun perin olimme ajatelleet ajaa Sodankylään Luoston kautta, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun otimme selvää Pelkosenniemen nähtävyyksistä.

IMG_1331

Andy McCoy patsas odotti meitä Pelkosenniemen torilla. Lähettyviltä löytyi myös kirpputori ja geokätkö. Kätkön määritelmässä lukenut ”vene vaaditaan” hieman hämmensi, mutta selviydyimme haasteesta erinomaisesti ilman venettä. Samalla tuli tutkittua Pelkosenniemen infotaulua, jossa paikkakuntaa kehuttiin monisanaisesti. (Me kieliniuhot olisimme toki suoneet, että kieliasu olisi tarkistettu vielä kerran ennen taulun pystyttämistä.)

Patsastelun jälkeen jatkoimme matkaa Sodankylään. Paikkakunta kuuluu siippani armeija-aikaan, ja siksi tärkeimpänä kohteenamme oli sotilaskodin kahvila.

fullsizeoutput_645

Kun saavuimme sotkuun, olimme lähes ainoat asiakkaat. Tämä taisi olla itselleni ensimmäinen kerta sotkun munkkien parissa, ja nyt ymmärrän kehut. Sitä paitsi kahvi oli erinomaista! (En tiedä, miksi suhtauduin sen makuun ennakkoluuloisesti, mutta sainpas olla kunnolla väärässä pahakahvioletuksineni.) Siinä istuksiessamme paikalle saapui lauma siilitukkaisia, vihreäasuisia varussotilaita. Toivottavasti heillä oli viikonloppuloma edessään.

Sodankylässä lenteli hyvin äkäisiä ja sitkeitä paarmoja. Niistä huolimatta etsimme yhden geokätkön, enempää ei huvittanut.

IMG_1337

Poroja hengaili tienpientareilla ja jolkotteli tiellä aina silloin tällöin. Tarmokkaana apukuskina pidin katseeni valppaana, että voisin varoittaa eläimistä tarpeen tullessa. Mielestäni ”varo, poro!” olisi ollut ihan pätevä huudahdus. Tai edes ”poroja!”, mutta hyvin usein poron nähdessäni suustani tuli jotain ihan muuta. Kuten epämääräistä vokaalihihkuntaa. Tai suosikkini: ”Ääaaaää! Tienvarsieläin!” KUKA kiljaisee spontaanisti noin, kun näkee poron mussuttamassa heinää tienvarressa? Minä, kuten todistettu on. Tienvarsieläin, tuo kätevä ja usein käytetty sana!

Majoituimme Saariselällä, ja illalla jaksoimme tehdä pienen kävely- ja kätköilylenkin Saariselän keskustassa. Yhtäkään poroa emme nähneet, mutta poronkakkaa sitäkin enemmän. Mitä ilmeisimmin porot tykkäsivät käyttää samoja katuja ja polkuja kuin mekin. Väistöliikkeemme olivat varmasti tyylikkäitä, kun yritimme olla astumatta edes suurimpien ryppäiden päälle.

Mutta  porot. Kyllä niistä yhdenlaiseksi sieluneläimeksi tai opettajaksi olisi. Tyypit kulkevat siellä missä huvittaa ja seisovat vaikka keskellä tietä, jos siltä tuntuu. Ihan kuin niillä olisi vankka luottamus siihen, että kyllä muut väistävät, minulla on nyt muuta meneillään. Ja hei, kumpi oli ensin, poro vai auto? Niinpä, eli auto väistää. Poroilla ei vaikuttanut olevan kiire minnekään. Ehkä jatkossa pitäisi säännöllisin välein kysyä itseltään: Mitä poro tekisi? (Ja toivottavasti vastaus olisi jotain muuta kuin ”kakkaisi kadulle”.)

 

21.7. Saariselkä – Inari – Utsjoki – Nuorgam (– Tana – Varangerbotn – Nuorgam)

Aamiaisen söimme saksalaisturistien keskellä. Olisinpa opiskellut saksaa pidempään, olisin voinut salakuunnella aamiaiskeskusteluita.

Ensimmäinen kohteemme oli Saamelaismuseo Siida. Museokortit käyttöön! Museo oli varsin laaja, sen kokonaan kiertämiseen kannattaisi varata enemmän aikaa. Tai ehkäpä parempi olisi, ettei yrittäisikään nähdä kaikkea yhden päivän aikana. Infoähkyn vaara, kiinnostavasta asiasta huolimatta! Itse innostuin eniten 11 Saamelaista ajankuvaa -kuvasarjasta, jossa tämän päivän saamelaiset kertovat elämästään ja identiteetistään. Johan Nuorgamista kertovassa näyttelyssä oli hänen keräämiään viisauksia ja ohjeita. Yhden mukaan vieraalta ei saa kysyä kuulumisia ennen kuin on tarjonnut hänelle kahvia. Sitä ennen vieraan suu on nimittäin kohmeessa.

IMG_1345
Saako nuolaista huulia välillä, kun syö sokerimunkkia?

Keräilimme matkan aikana puolisuunnitelmallisesti uusia paikkakuntia geokätköilykartallemme. Lapissa kunnat ovat isoja, joten karttamme vihertävät komeasti pohjoisen Suomen osalta, kun taas etelämmässä on vielä paljon punaisia alueita, joilta ei ole kätköä löydetty. Yhden kätkön etsimme läheltä Utsjoen rajaa:

IMG_1346

Nuo koivut! Tervehdin niitä myöhemminkin ja ihastelin niiden muotoa.

IMG_1348
Maisemia Utsjoella.

Utsjoen ravintolatarjonta ei häikäissyt monipuolisuudellaan, ja lopulta päädyimme yllätysvalintaan: Annukan grilli tarjosi ruokaa nopeasti ja vaivattomasti. Kaiken lisäksi listalla oli kasvishampurilainen, joten tämäkin ituhippi sai murua rintansa alle.

Innokkaat turistit melkein ajoivat Norjaan, kun eivät heti huomanneet, että tie Nuorgamiin kääntyy juuri ennen rajaa…

IMG_1349

Nautimme Suomen pohjoisimmat omenakakkukahvit majapaikkamme Nuorgamin lomakeskuksen kahvilassa. Majoituimme mukavasti pienessä ja tyylikkäässä huoneistossa. Aamiaistarpeet haimme läheisestä ruokakaupasta.

IMG_1351

Illan ohjelmaan kuului tietenkin käynti Suomen pohjoisimmassa kohdassa. Hetkisen pohdittuamme päätimme tehdä pienen autoajelun Norjan puolelle päästäksemme Jäämerelle. Olisimme halunneet kastaa varpaamme mereen, mutta näkemämme rannat eivät moiseen houkuttaneet. Mutta merta nähty, se riittäköön!

IMG_1353

Paluumatkalla kehittelimme lukuisia huonolaatuisia vitsejä Tanasta (miten moni asia voikaan olla T/tanassa…) ja tutkimme tien varrelle pystytettyä opaskarttaa. Joku voisi olla sitä mieltä, että sen voisi päivittää, mutta onko se nyt niin nuukaa, jos joku Neuvostoliitto mainitaan?

IMG_1357

 

22.7. Nuorgam – Utsjoki – Karigasniemi – Kautokeino – Hetta

Kuudes matkapäivä alkoi shokilla: aurinko ei paista! Yöllä oli satanut! Mitä on tämä, voiko hyväksyä tällaistä kesäsäätä?!

Ajoimme Suomen kauneinta tietä Karigasniemeen, jossa ylitimme Tenon ja seurailimme sitä Norjan puolella.

Välillä satoi, välillä paistoi. Yllättäen Norjan puolella tiet olivat kuoppaisempia kuin Suomessa, mutta pysyipä hereillä kun välillä pomppasi.

IMG_1360
Turisti kuvasi, kun turisti kuvasi.
IMG_1358
Teno.

Kahvittelimme Kautokeinossa, ja sieltä lähtiessämme näimme kokonaisen sateenkaaren.

Enontekiön hautausmaa oli ensimmäinen paikka, jossa hyönteiset alkoivat todella haitata. Sääsket innostuivat tulokkaista, emmekä viitsineet tutkia hautausmaata kovin pitkään. Geokätkökin tuli napattua mahdollisimman nopeasti. Asiaa auttoi se, että juuri meitä ennen kätkön löysi eräs pariskunta, ja siksipä meiltä ei mennyt kovin pitkään kätkön löytämisessä.

Huomasimme myös olevamme etelän oloihin tottuneita. Oli sunnuntai-ilta ja kello yli kuusi – tietenkin Hetan kaupat olivat jo kiinni! Auki oleva huoltoasema ei myynyt alkoholia lainkaan, joten saimme selvitä ilman siiderilasillisiamme illalla.

Lappi antoi kieltämättä perspektiiviä välimatkoihin. Kun lähin pankkiautomaatti tai apteekki on yli sadan kilometrin päässä, ei kummassakaan noin vain kipaista. Utsjoen ja Nuorgamin (no, teknisesti Nuorgam on Utsjokea) kaupoissa on jonkinlaiset apteekkikaapit, joista saa ainakin joitain lääkkeitä ensi hätään.

Hetan kodassa taisin ensimmäisen kerran hätkähtää, että kohtahan reissu on jo tehty, kaksi kolmasosaa matkasta on jo takana. Ääk! Ei näin nopeasti!

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 1/3

Roadtrip! En tiedä sanalle hyvää suomennosta, sellaista, joka pitäisi sisällään ajatuksen autoilusta, vapaudesta, seikkailumeiningistä ja ilosta. Sillä sellaiset asiat roadtripille kuuluvat.

Aloimme siippani kanssa suunnitella kesäreissua joskus talvella. Olemme tehneet aika paljon pieniä automatkoja Suomessa, ja nyt tuli mieleen tehdä vähän pidempi matka. Entä, jos ajettaisiin Suomi päästä päähän, Hangosta Nuorgamiin? Miksipäs ei.

Talvella emme sitä vielä tienneet, mutta roadtripistä tuli myös häämatkamme. Kun meidät oli Tampereen maistraatissa todettu aviopuolisoiksi (kyllä, toteaminen on virallisen kaavan mukainen sana), lähdimme matkaan. Punainen Mini Cooper S oli jo pakattu.

Matkamusiikkia olimme pohtineet paljon jo etukäteen. Olimme muistelleet vanhoja autokasettejamme, ja niiden innoittamina sovimme, että kumpikin saa tehdä 90 minuutin mittaisen Spotify-soittolistan. Sääntönä oli, että molemmat soittolistat kuunnellaan joka päivä, eikä biisien soittojärjestystä saa vaihtaa. Siipan soittolista löytyy täältä, minun täältä. Sovimme myös, että kerran päivässä saa hypätä yhden kappaleen yli toisen listalta – mutta tätä oikeutta kumpikaan ei käyttänyt kertaakaan.

Biisilistoja hiottiin vielä lähtöä edeltävänä päivänä, vaihdeltiin järjestyksiä ja tiputettiin jotain pois, että jotain muuta saataisiin tilalle. Ei ole kevyt asia tämä!

17.7. Tampere – Perniö – Hanko – Porvoo

Ensin kohti etelää. Perniössä iski kahvintarve, ja tienvarsimainosten houkuttelemina käännyimme kohti keskustaa. Mainostettua kahvilaa emme löytäneet, mutta Kahvila Pavun kyltti osui silmiimme. Sinne.

 

Kahvila Papu on helmi! Vinkeä sisustus (vessaankin mentiin kuin pankkiholviin) ja erinomainen mutakakku vaniljajäätelön kera. Totesimme, että tämähän on mitä parhain hääkakku meille.

Perniöstä matka jatkui eteläisimpään kohteeseemme, Hankoon. Päivä oli helteinen, ja kun astuimme ilmastoidusta autosta Hangon paahteeseen häävermeissämme, tuntui, että sulamme saman tien.

IMG_1282

Hangon Makaronitehtaan tarjoilija harmitteli, ettei terassilla taida nyt olla tilaa. Kerroimme kiivaasti ja innokkaasti haluavamme sisätiloihin varjoon, mikäli suinkin mahdollista. Onneksi oli!

Meressä kahlaaminen oli i-h-a-n-a-a. Enkä muista, milloin viimeksi olen kävellyt paljain jaloin hiekkarannalla. Jo oli aikakin.

Hanko vaikutti viehättävältä paikalta, mutta kuumuus ei houkuttanut jäämään sinne kovin pitkäksi aikaa. Porvoo kutsui, ja me lähdimme. Ensimmäisen yöpaikan olimme varanneet Haikon kartanosta, ja tahdoimme ehtiä vielä kylpylänkin puolelle. Erilaisissa poreissa lilluminen teki hyvää pitkän päivän jälkeen. Ja hotellihuoneessa pääsimme vihdoinkin poksauttamaan kuohuviinin. Onnea meille!

18.7. Porvoo – Mikkeli – Savonlinna – Enonkoski – Liperi

IMG_1295
Pac-man-pannukakku syö viinirypäleitä.

Hyvä aamiainen, hyvä mieli. Toisena päivänä suuntasimme iloiseen Itä-Suomeen. Ensimmäinen pysähdys oli Mikkelissä Tertin kartanossa, jossa piti ihmetellä maisemia ja juoda välikaffeet.

img_1305.jpg

IMG_1302

Kahvila-ravintolan lisäksi kartanolla oli parikin puotia, joista sai niin paikallisia herkkuja kuin vaatteita ja asusteita. Tämä päähine jäi kuitenkin ostamatta, vaikka henkiihän se häätunnelmaa varsin tarmokkaasti…

IMG_1306

Matka jatkui kohti Savonlinnaa. Laskeskelimme, että voisimme hyvinkin ehtiä vielä edes pikaiselle kierrokselle Olavinlinnaan. Nettisivut kertoivat, että museo on auki kuuteen saakka, ja mehän olisimme kaupungissa pian viiden jälkeen. Hurraa!

Autolle löytyi parkkipaikka yllättävän kivuttomasti, ja me lähdimme marssimaan kohti Olavinlinnaa. Mutta aargh! Kun saavuimme portille Museokorttejamme heilutellen, meille kerrottiin, että viimeinen opaskierros lähti 17.15, eikä sen jälkeen enää myydä lippuja. Olimme myöhästyneet kymmenen minuuttia. Tieto lipunmyynnin lopettamisajasta kerrotaan Olavinlinnan verkkosivuilla, mutta ei tietenkään etusivulla, jolta aukioloajan katsoimme. Näin sitä turisti oppii. Tiesimme toki, että puoli tuntia on lyhyt aika tutkia linnaa, mutta ajattelimme, että parempi sekin olisi kuin ei mitään. Mutta ehkä joku toinen vuosi sitten.

IMG_1309

Hieno se linna oli kauempaakin katsottuna. Seurasimme myös paikallisten lokkien puuhia. Mutta nälkä tuli, joten astuimme Linnakrouviin, joka tarjosikin todella kauniit ja maittavat annokset. Sanataideihminen kiittää Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi -teoksen mukaan nimettyä vegeannosta. Ruuan jälkeen jaksoimme etsiä yhden geokätkönkin. Melkoista pusikossa hikoilua, mutta löytyipäs lopulta. Onneksi kaikki ihmiset taisivat olla oopperanäytöksessä, eli saimme mönkiä kivien ja oksien seurassa rauhassa.

Yöpaikan olimme varanneet Liperistä. Matkamme kulki Enonkosken kautta, jossa oli vähän aikaisemmin pidetty hiekkaveiston EM-kilpailut. Olimme jo ajamassa keskustan läpi, kun huomasimme joukon isoja teoksia. U-käännös ja lähempää tutkimaan. Hillittömän hienoja taideteoksia, en ymmärrä, miten hiekasta saa aikaan tuollaisia!

IMG_1313

IMG_1311

Enonkoski tarjosi meille myös lossikyydin, mikä oli eksoottista. Ihmettelimme vähän aikaisemmin liikennemerkkiä, joka varoitti ajamasta veteen, kunnes tie todellakin päättyi. Maakravut innostuivat tajutessaan, että vastarannalla meitä kohti todellakin lipuu lossi.

Liperissä meitä odotti Parren Peti ja Puuro, sympaattinen B&B-majoitus. Saimme oman mökin kaikilla mukavuuksilla, ja miten ihanan viileä makuuhuoneemme olikaan! Hyvä oli nukahtaa muumilakanoihin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

19.7. Liperi – Joensuu – Vuokatti – Rukatunturi

Aamiaisen jälkeen majapaikkamme isäntä Rolf vei meidät tutustumaan rakkaaseen harrastukseensa, pienoisrautateihin. Eräässä pihapiirin rakennuksessa on oma tilansa pienoismalleille, joita hän oli kerännyt ja rakentanut jo kymmenien vuosien ajan. On aina ihanaa seurata ihmistä, joka on todella innostunut jostain, eikä Rolf ollut poikkeus. Junat puksuttivat pikkuisilla raiteillaan, katossa liikkui samaan mittakaavaan rakennettu zeppeliini.

Liperistä lähdimme kohti Joensuun bunkkerimuseota. Emme ole sotahistorian innokkaita harrastajia, tämä kohde valikoitui siksi, että… No hei, bunkkerimuseo. Onhan sellainen nähtävä. Alueella sai vaellella vapaasti, mutta eteensä kannatti katsoa, ettei pudonnut juoksuhautaan. Yhden geokätkönkin etsimme museon lähettyviltä.

Joensuun keskustasta valitsimme kahvilan Googlen avulla: hakusanaksi Joensuun paras kahvila, ja sitten vain annettuun osoitteeseen. Googlen ensimmäinen valinta oli Kahvila Houkutus, eikä se ollutkaan ollenkaan huono ehdotus.

IMG_1325

Tienpintareilla oli valtavia maitohorsmapöheikköjä. Onko niitä ollut aina, vai olenko vasta nyt herännyt näkemään ne? Olin ajatellut poimia maitohorsmia morsiuskimppuuni, mutta eiväthän ne kestäneet poimimista, nuupahtivat saman tien. Jälkiviisaana voin todeta, että kukat olisivat olleet vain tiellä. Mutta näitä tienvarsihorsmia ihailin jatkuvasti. Tuumin, että minun morsiuskimppuni on ympäri Suomea, koko Suomi on yhtä morsiuskimppua. Ja kuten myöhemmin kävi ilmi, vaaleanpunaisia kukkaketoja riitti aina Hangosta Nuorgamiin, kaikkialla.

Kolmas matkapäivä oli myös pisin ajopäivä. Ensimmäiset porot näimme Hyrynsalmella! Pysähdyimme syömään Vuokatissa, ja iltakymmenen aikoihin olimme perillä Rukalla. Vanhemmillani on siellä lomaosake, ja menimme heidän luokseen yhdeksi yöksi.

Kilometrejä tuli hieman liikaa yhdelle päivälle, emme ehtineet pysähdellä niin paljon kuin olisi ollut kiva. Mutta niin oli suomalainen onnellinen, kun hellepäivän päätteeksi pääsi – aivan oikein, saunaan.

Tee-se-itse-häämekko

Tahtomismekko. Morsiuspuku. Vihkivaate. Hääpuku.

Kesäkuussa mietin, että voisin mennä naimisiin vintagemekossa. Jos löytyisi joku kiva, joka ei maksa tolkuttomasti. Sellainen, jota voisi käyttää myöhemminkin. Minä ja rakkaani olimme päättäneet avioitua maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa – emme kertoneet asiasta etukäteen kuin yhdelle ihmiselle. Hääpäivä oli sovittu heinäkuulle, joten ihan mahdottoman pitkää etsimisaikaa minulla ei ollut.

Selasin tamperelaisten vintagekauppojen nettisivuja puolilaiskasti, kävin parilla kirpparilla enkä löytänyt mitään sopivaa. En edes tiennyt tarkkaan, mitä etsin – sen tiesin, etten halua ns. perinteistä hääpukua, en laahuksia, huntuja, merenneitoleikkauksia tai olkaimettomia yläosia, kiiltävänvalkoisesta kankaasta puhumattakaan. Ei mitään liian hääpukua kirkuvaa. En oikeastaan ajatellut, että mekko olisi valkoinen ollenkaan, koska luultavasti en löytäisi monet epämääräiset kriteerini täyttävää valkoista vaatetta mistään. Halusin jotain juhlavaa, jotain tavallisesta poikkeavaa – ja kuitenkin rentoa. Mekon piti palvella paitsi häämekkona myös matkamekkona, olimmehan lähdössä reissuun heti vihkimisen jälkeen.

Suvi-Fintage-tapahtumassa hypistelin jo pitkähihaista ja nilkkapituista samettimekkoa, jossa oli kukkia mustalla pohjalla. Onneksi tulin järkiini jo ennen sovittamista – olisin paahtunut mekkooni!

Heinäkuun alussa päätin, että kyllähän mekon voi itsekin tehdä. Päähäni pälkähti kuva valkoisesta mekosta, jossa on punaista koristeena. Pian piirsin muistikirjaani tämän:

IMG_1622

Samana päivänä hain Eurokankaasta valkoista kangasta, materiaalina minulle tuntematon sataprosenttinen rami. Halusin luonnonkuitua, mutta pellavat olivat hivenen liian ohkaisia. Rami vaikutti juuri sopivalta.

Seuraavana päivänä luonnoksen piirtämisestä olin ommellut mekon valmiiksi. Kaavana käytin samaa kuin aina mekoissani: yläosan kaava Joka tyypin kaavakirjasta, johon olen tehnyt omat muokkaukseni selän nyöritystä varten. Kaava on helppo. Nyörilenkkien asettelu vie vähän aikaa, mutta muuten malli on kohtuullisen sutjakka ommella. Taakse pujotin jo kaapissa odotelleen punaisen satiininauhan.

Sitten alkoi jännittävämpi vaihe: kirjonta. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta luotin, että kyllä minä nyt pari peruspistoa muistan. Tein jopa koetilkun, mikä on minulle täysin poikkeuksellista.

Joitain vuosia sitten ostin riihimäkeläisestä käsityökaupasta vihkosen, jossa oli kankaaseen silitettäviä kirjontakuvioita. Olin monta kertaa miettinyt, milloin vihkon kuvat pääsisivät käyttöön. Nyt oli aika.

Valitsin pari kuviota: toisen mekon miehustaan, toisen helmaan reiden kohdalle. Helman, hihansuut ja kaula-aukon päätin tehdä vapaalla kädellä. Alun perin ajattelin, että kuvioita olisi voinut olla enemmänkin, osa selkäpuolella, mutta työn edetessä aloin hillitä itseäni. Vähemmänkin riittää.

fullsizeoutput_639

Miehustaan pistelin kukkia ja kaksi lintusta. Alemmas helmaan tein kukkia. Silityskuviot käyttäytyvät hyvin: väri irtosi ongelmitta eikä suttuja tullut. Enkä polttanut kangasta!

IMG_1513

Vapaalla kädellä kirjotut reunukset näyttävät helmassa tältä:

IMG_1515

Alemmankaltaisilla ketjupistoilla koristin myös kaula-aukon, ylemmällä ”lehtiköynnöksellä” hihansuut.

Halusin nimikoida työn jollain tapaa. Niinpä kirjoin helmapäärmeeseen nurjalle puolelle nimikirjaimemme ja hääpäivän. Se kirjonta ei näy mekkoa käytettäessä.

fullsizeoutput_638

Päiväkirjaan kirjoitin 11.7.2018: Luulenpa, että sain hääpukuni tänään valmiiksi.

Pidän materiaalista kovasti: se rypistyy pellavan tavoin eikä ole täysin tasaista pinnaltaan. En silittänyt mekkoa missään vaiheessa, sen kuuluukin olla vähän ryppyinen.

IMG_1603

Nämä mekkokuvat eivät ole ehkä edustavimmat, mutta syyttäkäämme siitä tuoretta rouvaa, joka pyysi miestään ottamaan muutaman asukuvan pienten hääjuhlien jälkeen illalla. Tässä vaiheessa rouva oli jo hikoillut mekossaan tuntitolkulla ja kärsi vatsakivuista – eikä silti malttanut olla puhumatta kuvaamisen aikana. Pahoittelen, että olen poistanut hillittömimmät ilmeet ja suunmutristukset! Maailma ei ole menettänyt minussa supermallia.

Morsiuspuku on ollut ylläni kahdesti: ensin vihkipäivänä, sitten reilua viikkoa myöhemmin pidetyissä pienissä hääjuhlissa. Nyt se roikkuu henkarilla pestynä ja puhtaana – mutta mitä sille seuraavaksi tekisi? Voisiko siihen suhtautua ensi kesänä kuin mihin tahansa kesämekkoon ja kiskaista ylleen, vai pitäisikö se värjätä (ja miten kirjonnat siihen suhtautuvat)? Helmaa lyhentämällä tulisi ihan eri ilme, mutta sitten menettäisin osan kirjonnoista.

Jään pohtimaan.