En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.
En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.
Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.
Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.
Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.
Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.
Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.
Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.
Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)
Päiviä 