Mitä siinä laulettiin? Too Many Broken Hearts

Jo pitkään olen miettinyt erityisesti popmusiikin sanoituksia – ja etenkin niiden käsitystä rakkaudesta ja parisuhteista. Mieleeni on livahtanut jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mitäpä jos osa ihmissuhdeongelmistamme johtuu siitä, että niistä lauluissa annettu kuva on kieroutunut. Tietenkään näin ei ole viisasta väittää: musiikin tehtävä ei ole antaa neuvoja rakkauselämään, eikä taiteelle pidä antaa yksisilmäistä kansanvalistajan tehtävää. Mutta laulut raikuvat radiossa ja soittolistoilla, niitä hyräillään töissä ja vapaa-ajalla, niiden tahdissa lenkkeillään ja tanssitaan. Jos tietty biisi soi usein, altistumme väistämättä sen sanoille tavalla tai toisella.

Kun jätin lastenlaulut taakseni ja aloin kuunnella itse valitsemaani ”aikuisten” musiikkia, en kiinnittänyt sanoihin kovinkaan paljon huomiota. Lauluissa oli sanat, eipä siinä sen kummempaa. Jos kielenä oli englanti, ymmärrykseni ei edes riittänyt kaikkiin sanoihin. Lauloin silti sujuvasti mukana, merkityksestä ja äänneasusta viis.

Jason Donovanin Ten Good Reasons -levy ilmestyi vuonna 1989 ja nousi isoksi hitiksi. Muistan, kun äitini kysyi, haluaisinko Jason Donovanin levyn. Olin kymmenvuotias enkä ollut miehestä kuullutkaan, joten kieltäydyin. Äiti toi minulle kuitenkin kasetin, jolle hänen työkaverinsa oli nauhoittanut Ten Good Reasons -levyn. Minulla oli oma kasettisoitin, jonne napsautin äänitteen soimaan. Ja kyllä se sitten soikin.

Too Many Broken Hearts on levyn avauskappale. Se on hyväntuulinen popralli, joka menee pääosin duurissa. Hittibiisi, sen kuulee edelleen. Aivan varmasti olen kuunnellut ja laulanut sitä paljon: kun vuosikymmeniä myöhemmin kuulin kappaleen, osasin edelleen ison osan sanoista.

Kappaleen sävelestä ja sanoista vastaavat Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Waterman (joista käytetään myös lyhenettä SAW). Kolmikko tiesi jotain hittien tekemisestä: heidän tekosistaan löytyy yli sata brittien top 40 -listalle noussutta kappaletta ja he ovat myyneet yli 40 miljoonaa levyä. SAW sekä sävelsi, sanoitti että tuotti musiikkia. Melkoinen tilaisuus vaikuttaa siihen, mitä ihmiset hyräilevät toistuvasti.

Too Many Broken Heartsin kertoja sinuttelee toista ihmistä – mitä ilmeisimmin seurustelukumppaniaan. Tekee mieli olettaa, että kyse on miehestä ja naisesta, vaikkei sukupuolia esiin tuodakaan. Miesoletettu on huolissaan, sillä edellisenä päivänä rakastettu (oletettavasti nainen) on puhunut lähtemisestä, suhteen päättämisestä. Mies ei tunne samoin, hänestä suhteen pitäisi vielä jatkua. Hän kertoo tarvitsevansa rakastettuaan, sekä naisen ruumista että sielua. Ehkä hieman yllättäen tässä kappaleessa ei ihailla naisen kauneutta lainkaan, hänen lumoavat kasvonpiirteensä eivät ole rakkauden syynä.

Ymmärrän miestä hyvin, olenhan itsekin ollut tilanteessa, jossa näkemykset suhteen tulevaisuudesta ovat rajun erilaiset. On järkyttävääkuulla, että toinen on valmis lopettamaan kaiken, kun itse uhkuu rakkautta ja mielessä väikkyvät toiveet yhteisestä, onnellisesta tulevaisuudesta.

Mutta silti seuraavat säkeet kammoksuttavat: ”You give me one good reason to leave me / I’ll give you ten good reasons to stay”, mies vaatii. Yksi kymmentä vastaan! Hyvänen aika. Ei kai tässä nyt kuvitella, että parisuhteen syyt voidaan yksitellen punnita ja painojen avulla tehdä päätöksiä? Olen jo valmis puolustamaan rakastettua. Jos hänellä on yksikin hänelle hänelle hyvä syy lopettaa suhde, sitä on kunnioitettava. Se yksi EI on tarpeeksi, se riittää.

Kuten pop-sanoituksiin kuuluu, tilannetta ei avata enempää. Emme saa tietää, mitä nämä syyt puolesta ja vastaan ovat. ”I’ll be hurt / I’ll be hurt if you walk away”, bridge-osassa lauletaan. En epäile – tuo tuskaa, jos rakastettu lähtee. Mutta se ei saa olla syy jäädä. On kauhea ajatus, että joku jäisi suhteeseen vain siksi, ettei kestä toisen pahaa mieltä.

Kertosäkeessä lauletaan liian monesta särkyneestä sydämestä ja siitä, miten liian monet unelmat menevät myös kahtia. Ja koska maailmassa on liian paljon särkyneitä sydämiä, mies ei aio luovuttaa vielä. Hänelle tämä on taistelu rakastetusta.

Seuraavassa säkeistössä suostuttelu jatkuu. Kerrotaan maailman lukuisista yksinäisistä ihmisistä, joista osa ei ole koskaan kokenut rakkautta. Mies kertoo, miten on koettanut saada yhteyden naiseen, mutta jostain syystä se ei ole riittänyt. Hän lupaa antaa kaiken, mitä rakastajan kuuluukin (hmm), hän ei ole tähän liian ylpeä!

Mitä nainen oikein tahtoo, kun tämäkään ei riitä? Miehellä on kymmenen syytä jatkaa suhdetta. Rakastettu on hänelle tärkeä. ”You’re the only one I believe in”, hän sanoo monta kertaa. Minusta on ihanaa, että mies uskoo naiseensa noin lujasti. Mutta silti hän vaikuttaa painostavalta. Hei mies, kuuntele naista! Sellainenkin on olennainen osa hyvänä rakastajana olemista.

En muista nähneeni Jason Donovanin musiikkivideoita lapsuudessani, mutta nyt etsin videon YouTubesta. Ehkäpä se avaisi tämän parisuhteen tarinaa ja dynamiikkaa enemmän?

Ei. Video ei selitä mitään. Aluksi näemme ratsastavan naisen, ja sitten ollaankin jo vuoteessa, josta Donovan herää yksin ja kylmissään, farkut ja valkoinen t-paita yllään. Sitten hän alkaakin laulaa – ja kävelee avoimesta ovesta (sieltä se kylmä tulee!) pienen punaisen talon kuistille katselemaan maalaismaisemaa. Paleleminen unohtuu, ja pian Donovan hakkaa halkoja valkoisessa hihattomassa paidassa. Välillä hän viskoo kiviä lampeen (t-paidassa) ja soittaa kitaraa (farkkupaidassa) kukkulan laella. Kitaraa itse kappaleessa ei ole, mutta mitäpä moisesta. Alun ratsastava nainen kohdataan vielä uudelleenkin – hän tulee Donovania vastaan sekä hevosella että traktorilla. Katseita luodaan, mutta mitään ei sanota, matkat jatkuvat eri suuntiin. Välillä palataan punaisen talon kuistille, jossa Donovan soittaa edelleen kappaleeseen kuulumatonta kitaraansa iloisesti hymyillen. Mahdollisen eron tuska ei tunnu – vai onko kertosäkeessä vahva tunne siitä, että tämä taistelu kyllä voitetaan? Illan hämärryttyä Donovan palaa mökkiin, laittaa kitaran koteloonsa ja pienen mietinnän jälkeen nappaa olalleen repun ja lähtee ulos. Seuraavassa kuvassa onkin taas valoisaa, ja Donovan liftaa auton kyytiin. Ennen loppufeidausta näemme kuitenkin vielä kitaransoittelua kukkuloilla. Väliin on leikattu kuva ratsastavasta naisesta, mutta enää emme näe miestä ja naista samassa kuvassa.

Video on hämmentävämpi ja epäselvempi kuin laululyriikka. Onko lopussa toive siitä, että nainen ratsastaakin vielä Donovanin luo? Mutta mieshän lähti autolla pois! En osaa tulkita videota muuksi kuin syväksi kohtaamattomuudeksi näiden kahden välillä. Ehkä siis hyvä, että suhde päättyy, sillä kohtaamattomuus on raskas taakka, jota ei läheiseen ihmisuhteeseen toivoisi.

Too Many Broken Hearts uskoo sinnikkyyteen ja positiivisuuteenkin, ainakin sointuvalinnoissa. En olisi liian huolissani laulun miehen sydänsuruista, niin kepeästi hän niistä laulaa. Vai onko kyseessä iloisen naamarin taakse kätketty tuska?

Se, mistä olen huolissani, on miehen varmuus siitä, että taistelemalla tämä suhde saadaan jatkumaan. On totta, että asioista on hyvä keskustella. Ehkäpä pariskunnalla on puhumattomia asioita, jotka ovat synnyttäneet väärinkäsityksiä. Ehkäpä heidän olisi vielä mahdollista jatkaa yhdessä, jos he olisivat avoimia toisilleen. Mutta se ei onnistu, jos toinen alkaa kilpailla suhteenjatkumissyillä. Parisuhde ei voi jatkua vain siksi, että toinen on hyvä suostuttelemaan.

En aio syyttää Jason Donovania suhdekarikoistani, vaikka myönnän itsekin syyllistyneeni tähän ajattelumalliin. Olen kuvitellut, että pystyn kääntämään toisen pään kertomalla, miten hieno suhde meillä on ja miten paljon hän heittää menemään, jos nyt lähtee. Jos kertoisin, miten paljon kärsimystä ero minulle tuottaa, hän ei varmaankaan halua aiheuttaa moista, eihän?

Pohjimmiltani olen tietenkin toivonut, että mies vain havahtuisi siihen, miten loputtoman syvää hänen rakkautensa minua kohtaan onkaan. Hän ei ole vain ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen suhde juuri meillä on! Hän ei tietenkään jäisi suhteeseen syyllisyydestä tai siksi, että hänen erosyynsä ovat (minun mielestäni) huonoja. Ei, syynä olisi valtava rakkaus, jonka hän miltei heitti menemään. Mutta kiitos minun, näin ei kävisikään. Myöhemmin voisimme miehen kanssa katsoa toisiamme silmiin, kilistää kuohuviinilaseja ja nauraa sille höpsölle hetkelle, jolloin luulimme eroavamme. ”Onneksi puhuit minulle järkeä”, mies hymyilisi ja me eläisimme elämämme onnellisina loppuun saakka.

On toki ollut suhteita, joissa on puhuttu erosta, erottukin ja lopulta palattu taas yhteen. Onko kymmenellä hyvällä syyllä ollut osansa asiaan? Ehkä, mikäli eroajatuksissa oleva on oivaltanut ne itse. Niin järkeen kuin tunteisiin vetoaminen on tärkeä retorinen keino, ja varmasti se on käytössä myös parisuhdepuheessa.

En silti jaksa uskoa, että suhteet pysyisivät koossa pelkällä retoriikalla.

Mainokset

Joulukonserttiin, tulkaa!

Jos joulutunnelma on vielä hakusessa ja liikutte ensi lauantaina Riihimäen suunnalla, rohkenen ehdottaa alkuiltaan jouluista menoa:

20131207-130255.jpg

Tämä on jo toinen syksy, kun tiistai-iltani ovat vierähtäneet Riihimäen Kerhotalolla kuoroharjoituksissa. En ole vuosikausiin harrastanut mitän säännöllistä ja ohjattua, mutta nyt Riihimäen Naislaulajat ovat saaneet minut raivaamaan yhden illan viikosta täysin vapaaksi. Lauantaina 14.12. klo 17 Riihimäen Kappelikirkossa selviää, millaisia harmonioita harjoittelu on synnyttänyt. Laulamme paljon tuttuja joululauluja, mutta on mukana jokunen tuntemattomampikin sävelmä. Tontturallatuksilta vältytte, Seimen äärellä -konsertin ohjelmisto on kirkkokelpoista. Ja se ei sulje iloa pois! Olen itse innoissani joululauluistamme ja ennen kaikkea niiden hienoista sovituksista. Neliääninen laulanta, ei siinä ehdi säestyksiä kaivata! (No, on meillä muutamassa biisissä pianosäestys.)

Kuoroharrastus tuo ihmisestä uusia puolia esiin. Sävelkorva kehittyy, niin ainakin hartaasti toivon. Mutta sitä en tiennyt, että pystyn tekemään edes auttavannäköisen julisteen. Ei tuolla julkalla vuoden graafikko -palkintoja voiteta, mutta asia käynee ilmi, eikö? Eikä ihan tuhottomasti satu silmiin? Älkää pelätkö, en aio vaihtaa alaa kuitenkaan…

Tämän vuoden lempijoululaulun valinta konserttiohjelmasta on taas vaikeaa. jouluyö, juhlayö on loputtoman hieno kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta kärkeä kurottelee myös Arkihuolesi kaikki heitä. Aiemmin en kyseisestä kappaleesta juurikaan perustanut, mutta Ilmo Riihimäen tekemä kuorosovitus on niin hieno, että vanha klassikko hivelee korviani.

Joululauluisaa taidankin olla melkoinen konservatiivi – mitä vanhempi, sen parempi.

Kirkonmäeltä Italiaan

Voi olla, että olen viime päivinä laulanut ja kuunnellut musiikkia enemmän kuin lukenut tai kirjoittanut. Voi olla, ettei se haittaa lainkaan. Riihimäen naislaulajat esiintyivät sunnuntaina Riihimäen rautatieläisten soittokunnan joulukonsertissa Riksun keskuskirkossa. Siellä lauloin siis minäkin, nuotit ojennuksessa ja alttoääni avattuna. Ei voi mitään, Jouko Saaren Jouluhymnin viimeisen säkeistön viimeisten sanojen aikana liikutun aina. ”Rakkaus voittaa”, siinä lauletaan (sanat Toivo Hyyryläinen), eikä sen kummempaa tarvita, kun ääni alkaa väristä ja fraasia ei melkein pysty laulamaan niin pitkänä kuin pitäisi.

Laulaminen tekee hyvää. On ihanaa olla yksi monesta äänestä, osa äänikokonaisuutta, olla osaltaan muodostamassa jotain, mihin ei pelkän oman äänen varassa pystyisi. Keskellä ääntä.

Joululaulujen ja vaskipuhallinten soiton jälkeen siirryimme toisenlaisiin tunnelmiin – joskin vähintään yhtä lämpimiin. Kirkolta oli lyhyt matka Vihreälle talolle, jossa sunnuntaina nautittiin suomalais-italialaisesta jazztriosta nimeltä Threetaly. Koska soitto oli alkanut samaan aikaan kuin kirkkokonsertti, ehdimme kuulemaan vasta toisen setin. Mutta onneksi sentään sen! Oi onnea, kun astuu Vihreän talon hämyisään tunnelmaan, jazz soi, isäntä istuttaa meidät vapaaseen pöytään ja kantaa eteen lautaselliset pientä syötävää ja lasilliset punaviiniä.

Tuli sellainen olo, että tänä sunnuntaina on juuri oikeassa paikassa juuri oikeiden ihmisten kanssa. Ja että mikä onni, että tällaista saa kokea tässä kaupungissa, tässä tämänhetkisessä kotikaupungissa, jota edelleen opettelen tuntemaan.

Hyvä postiviikko

20121005-180651.jpg

Postimies ei ole soittanut kertaakaan saati kahdesti, mutta onpa pudottanut mukavia posteja postiluukusta! Reissaavat ja kirjoittavat ystävät ovat yllättäneet iloisesti. Maailmanmatkaaja Taija lähetti terveisiä Ameriikasta – kuvassa osa tuliaisista. Great Gatsby seuraa minua (melko hienovaraisesti tosin), muistikirja on ollut jo käytössä, nyt paita. Paita on Out of Print Clothingin, ja he eivät vain tee kirja-aiheisia vaatteita vaan myös lahjoittavat jokaista myytyä tuotetta kohden yhden kirjan Afrikkaan.

Huomatkaa myös syötävä tuliainen: Obama-suklaa! (Hämeenlinnalaisia saattaa viehättää se yksityiskohta, että suklaan merkki on Astor Chocolate.)

Toinen riemastuttava yllätys tuli tänään, kun Terhin lähettämästä kirjekuoresta paljastui hänen ja Anneli Kannon Kuparisaari-sarjan toinen osa Korkea puoliso. Omistuskirjoituksessa enteillän myrskyä Khalkoksen saarelle, lupaavaa. Olen menossa Turun kirjamessuille sunnuntaina – olisikohan tämä sopivaa matkaluettavaa? Junatunteja kertyy, joten ilman kirjaa en voi lähteä.

Tämä ei liity postilähetyksiin lainkaan, mutta pakko kehaista: Riihimäen kirjasto on loistopaikka. Kävin tänään palauttamassa kirjoja ja ajattelin samalla vähän vilkaista, olisiko hyllyissä jotain erityisen kiinnostavaa. En päässyt uutuuskirjoja pidemmälle, kun sylini oli jo täynnä luettavaa. Ja muutama elokuva päälle. Manasin reppuni pienuutta, kun huomasin perhesalaisuuksia käsittelevien kirjojen näyttelyn (”saa lainata” -huomautuksella varustettuna!), niin monta houkutusta näkyvissä… Fjällrävenin Kånken on hyvä perusreppu, mutta ehkä sittenkin täytyy harkita isompaa rinkkaa, ainakin kirjastomatkoille.

Kirjastosta nappasin mukaan elokuvan Kissing Jessica Stein, ja koska yhdistelmä leffa & soffa oli houkuttelevampi kuin sade & hikilenkki, laitoin dvd:n pyörimään. Pidin – hieman erilainen romanttinen komedia, jossa toimittaja Jessica Stein havaitsee, ettei ehkä olekaan ihan niin hetero kuin on aina luullut. Ja ihana soundtrack (löytyy Spotifysta), juuri sopivan jazz tälle päivälle.

Soiva Varsova

Varsova tarjosi myös musiikkia korville, kirjaimellisesti. Herra F. Chopinin sävellykset pianolle saavat minut aina melankoliseksi, hyvällä tavalla. Chopin on syysmusiikkia, sadepäivän musiikkia, kiireettömän kotonaolon musiikkia. Niinpä oli poikkeuksellista kuulla miehen sävellyksiä varsin helteisessä kaupungissa. Mutta kun Chopinin synnyinkaupungissa oltiin, niin mikäpä siinä.

Chopin-museon näyttely oli laaja, mutta onneksi myös nykyteknologiaa hyödyntävä. Chopinin kirjeitä sai kuunnella ääneen luettuina. Eräässä huoneessa lipaston laatikoista tulvi eri sävellyksiä nuotteineen, kun laatikon avasi. Alakerran piano tunnisti sen päälle lasketut nuotit ja alkoi soittaa kappaletta. Eräässä huoneessa museokävijät saivat nauhoittaa omat kommenttinsa Chopinin merkityksestä, ja puhuvat päät heijastettiin viereisen tilan seinään. Myös Chopinin kuolemasta kertova näyttelyhuone oli vaikuttava. Mustat seinät, niukasti valoa, kattoon ja seiniin heijastetut yksinkertaiset tekstit.

 

Eräs turistikartta tiesi kertoa, että Chopinin musiikkia soitetaan joka sunnuntai miehen muistomerkin juurella puistossa kello 12 ja 16. Siispä sinne – mikä voisi olla viehkompi tapa viettää sunnuntai-iltapäivää kuin pianokonsertti kauniissa puistossa auringon paistaessa? The Royal Łazienski Park on valtava (vaikka eivätpä puistot muutoinkaan ihan piskuisia Varsovassa olleet). Chopinin muistomerkkikään ei ole mikään pikkukivi, vaan säveltäjämestari katselee puistoon kokoontuvaa kansaa ja pianistia reilulta jalustalta.

Katoksen alla latvialainen pianisti soitti tunnin verran Chopinin musiikkia ihmisille – joita riitti. Voisiko Suomessakin olla jotain tällaista? Hoi vaikkapa Hämeenlinna, Sibeliuksen syntymäkaupunki – miten olisivat ilmaiset puistokonsertit, Sibeliusta sunnuntaipäiviin? Sen verran huiskutan sanataiteen lippua, että voisihan siellä musisoinnin lomassa kuulla runojakin. Niinpä – työasiathan tuolla Chopinin lumoissa mieleen lipsahtivat!

Varsova hemmottelee musiikin ystäviä, sillä myös lauantaisin tarjotaan ilmaiskonsertteja. Lauantaisin on jazzin vuoro, ja paikkana vanhankaupunginaukio. Joka kesälauantai Varsovan vanhaan kaupunkiin saapuu jazzkokoonpanoja ympäri maan. Meillä oli ilo kuunnella Michael Wollny Projectia, ja kyllä, kuulosti mainiolta ja sopi sen päivän tunnelmaan.

Hauskaa, miten erilaisia ja eri-ikäisiä ihmisiä jazz veti torille. Mietin kuunnellessani, miten paljon kaupunki on kokenut. Vanha kaupunki on kuullut pommit ja huudot, se on rakennettu uudelleen, se on nähnyt miehittäjiä ja miehitettyjä. Ja nyt – nyt sen aukiolla soitetaan musiikkia, on helteinen kesäilta, rauha ja ihmisiä monesta maasta, sovussa.

Pienimuotoisena yllätyksenä tuli, että Varsovasta löytyy John Lennonin katu (!). En tiedä, olisinko valmistautunut asiaan paremmin, jos olisin saanut tiedon vielä Suomessa ollessani – ehkä en. Ehkä yllätys oli parempi, kun näin kadun kartalla ja päätimme päästä astelemaan sille.

Ei suuri pyhiinvaelluspaikka, mutta kyllä nuo muutamat kuvat lämmittivät. Ja mitäpä tähän on lisäämistä:

Olen nähnyt Frank Zappa -patsaan Vilnassa ja John Lennonin kadun Varsovassa. Mikä epätodennäköinen yhdistelmä seuraavaksi? Ehdotuksia matkakohteeksi?