Kolme parasta vuodelta 2020, osa 2

Eilen listasin viisi top kolmosta tältä vuodelta, jatketaan samaan tapaan:

6. Kuvataide-elämykset

• Tommi Toija: Omia kuvia, Hämeenlinnan taidemuseo. Oli työlauantai Hämeenlinnassa, ja olin päättänyt mahduttaa työpäivän ja kotiinpaluun väliin visiitin Hämeenlinnan taidemuseoon. Mietin, miten vastaanottavainen olen opetustuntien jälkeen, mutta turhaan. Tommi Toijan maalaukset ja etenkin toiseen kerrokseen sijoitetut veistokset riemastuttivat. Inhimilliset, hassutkin veistoshahmot olivat sympaattisia kohdattavia, joista saattoi nähdä uusia puolia kunhan malttoi pysähtyä katsomaan. Yhdessä huoneessa pienet veistokset miltei täyttivät lattian, ja niiden keskellä sai kävellä. Olla yksi niistä?
• Jussi TwoSeven: All Is One, Kimmo Pyykkö -taidemuseo. Kevään koronarajoitteita oli purettu, ja kesäkuussa oli hyvä hetki pistäytyä Kangasalla – päästä pitkän tuntuisen tauon jälkeen taidenäyttelyyn. Jussi TwoSevenin katutaidevaikutteiset teokset olivat isoja ja vaikuttavia. Luontokappaleet ja urbaanit maisemat kävivät vuoropuhelua ja esittivät suoria kysymyksiä ihmisen toiminnasta. Näyttelyyn muuten pääsee edelleen, museon sivuille on koottu verkkonäyttely teoksista.
• Galleria Kone, Hämeenlinna. Myönnetään, nyt vähän oikaisen – mutta on mahdotonta valita vain yhtä Koneen näyttelyä tai toisaalta täysin erottaa niistä siitä kontekstista, jossa ne koen. Olen pitänyt Galleria Koneessa kokoontuvaa kirjoittajakurssia vuodesta 2013. Idea on yksinkertainen: kokoonnumme kerran kuussa kirjoittamaan senkertaiseen näyttelyyn tavalla tai toisella liittyviä tekstejä. Tutustun aina näyttelyyn etukäteen ja mietin jokusen kirjoitustehtävän ja keskusteluaiheen. Ja sitten vietän ryhmän kanssa 90 minuuttia galleriatilassa, teosten keskellä. On huimaa, miten teokset saavat uusia syvyyksiä ja tulkinnat laajenevat, kun tekstejä luetaan ja peilataan ympärillä oleviin töihin. Näyttelyt tuntuvat läheisemmiltä ja niiden teemat koskettavat vahvemmin kuin tavallisesti. Kirjoituksia Koneesta -kurssi on minulle tärkeä tapa kokea kuvataidetta ja saada yhteys muihin.

7. Parhaat hetket yksin

Näitä miettiessäni havaitsin, että vuonna 2020 yksinoloon liittyy usein käveleminen. Kävelylenkit ovat olleet tapa viettää tovi itsekseni, ajatella kaikenlaista tai kuunnella äänikirjaa.

• Eräänä toukokuun alkupuolen päivänä oli sen verran lämmin, että pakkasin reppuuni teetermarin ja kirjan, hain kaupasta evääksi suklaapatukan – ja ostin käsidesiä. Kaipasin kahviloita, mutta ne olivat kiinni. Niinpä kävelin Koskipuistoon, täytin kuksani teellä ja annoin auringon lämmittää puistonpenkillä istuessani. Koskipuisto oli melko hiljainen, satunnaiset ohikulkijat ohittivat kaukaa. Joku puhui kovaan ääneen puhelimessa vähän kauempana. Ilmassa oli kevään tuntua, vaikka sää vielä viileä olikin. Koronakevään outous leijui kaikkialla, mutta silti tuossa puistohetkessä oli vapautta.
• Kesäkuun alussa kävelin Mältinrantaan. Eväiden kanssa, tietenkin. Edellisenä päivänä oli ollut Annikin runofestivaalin suora lähetys, jonka olin juontanut. Tapahtuma toteutettiin ilman yleisöä ja striimattiin YouTubeen. Päivä oli lämminhenkinen ja onnellinen, ja seuraavana päivänä tarvitsin aikaa kaiken tapahtuneen sulatteluun. Kävelin Pinninkadun Runopuu-muraalin ja Ranta-Tampellan Tärkeitä asioita -teoksen kautta Mältinrannan uimapaikan tienoille, katselin ohikulkevia ihmisiä ja punatiilisiä rakennuksia. Tuntui hyvältä ihan vain olla, rauhoittua, hymyillä tapahtuneille asioille.
• Kaupin lenkkipolut kulkevat Näsijärven kupeessa, ja olenkin alkanut kutsua rantakallioita Tampereen parhaaksi teehuoneeksi. Välillä (liian harvoin!) otan suunnaksi järvenrannan ja istahdan harmaille kallioille nauttimaan teetä kiireettä. Välillä kuuluu ohikulkevien lenkkeilijöiden puhetta tai kävelysuvojen suihketta, joskus jonkun koira pyrkii moikkaamaan istuskelevaa ihmistä, joskus joku ihminenkin jää juttusille. Mutta useimmiten saan olla yksikseni. Kuuntelen laineita, katselen pilviä, tunnustelen tuulta. Hengittelen.

8. Juomareseptit

• Orange bitter. Törmäsin jossain drinkkiohjeeseen, jossa lorautettiin hieman orange bitteriä juomasekoitukseen. Nettihaku tuotti joukon ohjeita, miten tätä ainetta voisi tehdä itsekin. Siispä kokeilemaan. Lopputuloksena on oiva, varsin appelsiininen mauste, jota en suosittele sellaisenaan nautittavaksi vaan nimeomaan drinkkien osana. Tilkkanen esimerkiksi Negroniin sopii vallan mainiosti. Sovelsin David Lebowitzin ohjetta, mutta monia muitakin reseptejä löytyy.
• Mustikkalikööri. Pakastimessa lojui muutaman vuoden takaista mustikkasatoa – miksipä en kokeilisi liköörin tekemistä niistä? Kääpiölinnan köökissä -blogissa on lukuisia ohjeita ja vinkkejä liköörien valmistamiseen, ja heidän neuvoillaan valmistuikin pieni satsi mustikkalikööriä. Väri on todella tumma, mustikkaisen violetti ja maku kaukana esansseista.
• Kaneliviski. Ostimme joskus Rocket Cat -nimistä juomasekoitusta, jossa maistuivat kaneli ja viski. Fireball on tunnetumpi versio tästä, mutta Rakettikissaan mieltyneinä emme ole hankkineet sitä baarikaappiimme. Loppuvuodesta havahduin miettimään, miten vaikeaa omatekoisen kaneliviskin valmistaminen nyt sitten voisi olla. Ensimmäisessä kokeilussa viskin sekaan meni muutama ceyloninkanelitanko. Kumariinia vähemmän, mutta niin myös makua. Toisessa kokeilussa vaihdoin kanelin kassiakaneliin, ja johan alkoi kaivattu maku löytyä! Viski ja kaneli saivat maustua noin viikon, jonka jälkeen lisäsin joukkoon sokerisiirappia. Joissain ohjeissa juomaa maustetaan appelsiinilla tai chilillä, itse en kaivannut mitään ns. ylimääräistä. Mutta kukin omien makunystyröidensä mukaan.

9. Kestävimmät kirjoitusvirheet

• Oma nimi. Miten monta kertaa olenkaan kirjoittanut sähköpostin loppuun Päii, Pväivi tai Päiiv. How hard can it be?
• Kurja kurjallisuus. Etenkin kännykällä kirjoitettaessa klassikko. Kirjoista tulee kurjia, kirjallisuudesta kurjallisuutta, kiitos iin ja uun vierekkäisyyden näppäimistössä. Vai olisiko Freudilla jokin muu selitys?
• Luultavasti en vain tunnista omia perusmokiani tai kiinnitä niihin tarpeeksi huomiota, sillä en osaa nimetä kolmatta selkeää vakiomokaa. Mutta tiedän, että etenkin väsyneenä kirjaimet menevät helposti sekaisin. Mutta lähinnä koneella kirjoittaessani, eivät käsin kirjoitettuna! Kaksoiskonsonantit vaihtavat paikkaa (kenkä onkin keknä) tai diftongin toinen vokaali karkaa väärään kohtaan (voitelu onkin votielu).

10. Levyt

En seuraa uutta musiikkia aktiivisesti, olen säännönmukaisesti pihalla uusista bändeistä ja artisteista. Mutta ilahdun, kun löydän jotain itselleni uutta – oli se ilmestynyt vuonna 2020 tai kymmeniä vuosia aikaisemmin.

• Antti Tuisku: Valittu kansa. Antti Tuiskun musiikki ei ole ollut minulle erityisen läheistä koskaan – paitsi nyt. Kun Valittu kansa -albumi ilmestyi alkuvuodesta, laitoin sen itsellenikin yllätykseksi soimaan. Ja hurmaannuin. Välillä mahtavaa discotykitystä, sitten taas balladimpaa, ja pikkuisen räpäytystäkin. Levyn kaikki kappaleet käsittelevät tavalla tai toisella uskontoa ja/tai hengellisyyttä, ja välillä mukana on hienoa itseironiaa. Lyriikat ovat oivaltavia ja intertekstuaalisuus toimii. Motherfucking aamen tälle.
• Matthew Halsall & The Gondwana Orchestra: Into Forever. Tämä jazzlevy karkasi kuunnelluimpien joukkoon vähän vahingossa. Luultavasti Spotify suositteli sitä jollain listallaan, ja nappasin levyn tarkempaan soittoon. Välillä keinun mukana, välillä vain fiilistelen.
• Minnie Riperton: Come to My Garden. Miten tämä levy on voinut mennä ohitseni? Mutta onneksi tajusin sen olemassaolon tänä vuonna. Ripertonin esikoisstudioalbmi vuodelta 1970 tarjoaa soulhenkistä meininkiä ja Ripertonin upeaa ääntä. Ah.

Sellainen(kin) oli vuosi 2020. Listojen painopiste on muualla kuin töissä, ehkä juuri siksi, että erilaiset työpaineet ja -sumat ovat leimanneet tätä vuotta. Ja kuitenkin olen saanut tehdä hienoja juttuja sanataiteen parissa. Ehkä bonuslistaksi kuuluukin tiivis työasioiden top 3 -lista: Kariston kirjoituskilpailun esiraatityö – Kaksi allekirjoitettua kustannussopimusta – Suomen tietokirjailijoilta saatu apuraha ensi vuoden työskentelyä varten. Kirjaprojekteista lisää tuonnempana, lupaan!

Heippa vaan, vuosi 2020. Oli, noh, monipuolista ja unohtumatonta, monella tapaa.

Sukkula vuoteen 2020

 

On tullut tavaksi valita biisi, joka soi ensimmäisenä vuoden vaihduttua. Eli ei soimaan jätettyä levyä tai auki olevaa radiota puolenyön paikkeilla, sillä ensimmäinen kappale on valittava ihan itse. Luotan valinnassa intuitioon ja muistin sattumanvaraisuuteen, eli en mieti biisiä päivätolkulla etukäteen, hyvä jos samana aamuna – ei ole tarkoitus stressata tästä saati antaa valinnalle liian suurta valtaa. Mutta onhan se jollain tavalla mielessä, ehkä alitajunnalla pohdittavana.

Vuoden 2020 ensimmäiseksi pääsi tänä vuonna Minä ja Nieminen -duon cover Kikan klassikkokappaleesta Sukkula Venukseen. Miksi, voi perustellusti kysyä – etenkin, jos korvamadot ovat jo alkaneet jorata alkuperäistä versiota, jossa sähköurut soittavat alkuriffiä vähintäänkin kiihkeästi.

Kuuntelin viime kesänä Paula Salmisen käsikirjoittaman musiikkidraaman Kikka – tarina tähdestä Yle Areenasta. Sarjan viimeisessä osassa soi Kikan omien levytysten lisäksi jotain muuta. Tuttua mutta ihan toisenlaista. Selvisi, että kyseessä on Minä ja Nieminen -yhtyeen versio Sukkulasta Venukseen. Myöhemmin kuuntelin koko version Spotifysta ja olin myyty.

Versio yhdistää Kikan Ihmemies MacGyverin tunnusmusiikkiin ja tekee kappaleesta yhtä aikaa tunnistettavan ja täysin omansa. Vauhdikas menobiisi onkin raukea, kaunis ja eri tavalla intensiivinen kuin ennen. Henrika Niemisen ääni on ihana ja kuulas, kappale soljuu jäämättä lillumaan paikoilleen. Rumba on kuvannut biisiä ”vuoden perversseimmällä tavalla kauneimmaksi coveriksi”, ja ymmärrän lausuman.

Jo tuossa on useita syitä laittaa kappale soimaan vuoden alkajaisiksi. MacGyver oli lapsuuteni sankari ja ihastukseni kohde – miksipä ei toivoa ripaus MacGyverin selviytymistaitoja tulevaan vuoteen? Kikka puolestaan oli hyväntuulinen esiintyjä, jonka kappaleissa on annos huumoria. Läheisyys, hellyys ja erotiikka eivät ole huonoja juttuja nekään. Minä ja Nieminen käyttää vanhoja aineksia ja tekee niistä uutta ja omaa: tätä toivon myös omaan vuoteeni 2020. Luottamusta pitää se, mikä toimii ja rohkeutta tehdä jotain toisin, jos ja kun tarvitsee. Luovuutta tehdä omannäköisiä juttuja.

Mitä siinä laulettiin? Cecilia

Joskus mietin, että minulle voi laulaa mistä tahansa, kunhan lauluharmoniat ovat kunnossa. Rakastan sitä, miten ihmisäänet soivat yhteen, miten stemmat tuovat melodiaan syvyyttä ja kiinnostavuutta, miten kauniilta äänten yhdistelmä voi kuulostaa. Ei siis ihme, että Simon & Garfunkelin levyt ovat soineet kotonani paljon.

Duon viimeisellä levyllä on lukuisia hittejä, kuten nimikappale Bridge Over Troubled Water. A-puolen kolmas kappale on selvästi iloisempi ja reippaampi kuin edeltäjänsä: nyt on hyvä groove! Kappaleen nimi on Cecilia. Se kuulostaa hyvin meiningin biisiltä. Siinä on vinkeä rytmi ja yhteislauluun inspiroivia koukkuja, mutta sanoitus kertoo jostain ihan muusta. Laulun minän ja Cecilian suhde on yksinkertaisesti karmea.

Cecilian lyriikat eivät pituudella juhli, mutta siitä huolimatta laulussa ehditään kertoa pieni suhdetarina, jossa erotaan ja palataan takaisin yhteen. Kertomuksessa on runsaasti aukkoja, ja kuulija jätetään monin paikoin täydelliseen pimentoon, mutta tämän tiedämme: Cecilian käytös saa minäkertojan sydämen murtumaan. Cecilia vaihtaa lennossa toiseen rakastajaan, mutta siitä huolimatta kertoja kaihoaa häntä takaisin. Sydänsurut vaihtuvat äkilliseen onneen, kun Cecilia alkaakin taas rakastaa kertojaa. Juhlan paikka!

Sydänsurut vielä ymmärrän – toista ihmistä voi ja saa kaivata, kun suhde on ohi. Se on osa suruprosessia. Mutta Cecilia ei vaikuta kovin miellyttävältä ihmiseltä. ”You’re shaking my confidence daily”, hänestä kerrotaan. Miksi kertoja haluaa olla suhteessa ihmisen kanssa, joka horjuttaa hänen itseluottamustaan päivittäin? Cecilian toiminta kuulostaa henkiseltä väkivallalta. Mietin huolestuneena, onko suhde kestänyt jo niin pitkään, että kertoja kokee ansaitsevansa huonon kohtelun eikä siksi pidä sitä kummallisena tai vääränä. Tilanne tuntuu normaalilta, eikä kertojalla ole voimia muuttaa sitä.

Esimerkki Cecilian järkyttävästä käytöksestä tulee säkeistössä, jossa kuvataan yhteistä iltapäivää. Kertoja ja Cecilia ovat rakastelleet puhujan makuuhuoneessa (”up in my bedroom”). Kertoja käväisee välillä pesemässä kasvonsa, mutta kun hän palaa vuoteeseen, siellä onkin jo toinen hänen tilallaan. Jo se, että (oletettavasti nopean) pesun aikana Cecilia saa uuden petikumppanin, on tyrmistyttävää – saati se, että tämä kaikki tapahtuu kertojan makuuhuoneessa! Onko toinen rakastaja odotellut tilaisuuttaan vaatekaapissa? Miten hän ehtii paikalle näin vauhdikkaasti? Lyriikat eivät anna ymmärtää, että järjestelystä olisi sovittu, kolmas pyörä tulee yllätyksenä ainakin kertojalle.

Tästä huolimatta hän anelee Ceciliaa polvillaan: ”I’m begging you please to come home.” Ilmeisesti Cecilia ei jää vuoteeseen uuden kumppaninsa kanssa, vaan lähtee pois. (Mikä onkin vähintä, mitä hän voi tuossa tilanteessa tehdä.)

Kertoja antaa ristiriitaista tietoa mainitessaan ensin oman makuuhuoneensa (my bedroom), mikä ei viittaa yhteiseen kotiin. Myöhemmin hän kuitenkin pyytää Ceciliaa palaamaan kotiin, minkä voisi tulkita viittaavan yhteisasumiseen. Tulkitsen kuitenkin kodin olevan ennemmin metafora yhdessäolosta kuin konkreettinen asunto.

Etsiessäni tietoa kappaleesta törmäsin ihmettelyyn, miksi kertoja käy välillä pesemässä kasvonsa. Ohitan erään ilmeisen selityksen (”siksi että face ja place rimmaavat”), koska kysymys on kiintoisa. Miksi juuri kasvot on pestävä välillä? Epäilen, että kyse on eritteistä. Jospa kertoja hikoilee runsaasti rakastellessaan, ja haluaa välillä huuhtoa edes naamahikensä? Ehkäpä kertoja on antanut Cecilialle suuseksiä antaumuksellisesti ja käy sen jälkeen puhdistamassa kasvonsa? Ehkä hänellä on viikset tai parta, jotka olisi mukava välillä valella vedellä? Olisiko kasvojenpesu toinen ilmaus juomatauolle?

Ilmeisesti takaisinpaluuanelut toimivat, sillä kappaleen lopussa kertoja ja Cecilia palaavat onnellisesti yhteen. Cecilia rakastaa kertojaa jälleen! Kertoja on niin onnellinen, että hän vain kaatuu lattialle ja nauraa. Ihan kuin katselisi ystäväänsä, joka jälleen kerran palaa yhteen häntä huonosti kohtelevan seurustelukumppanin kanssa: ystävyyden nimissä on edes yritettävä iloita sovinnosta ja uudesta onnenhuumasta, vaikka tietää, että kaikkien kannalta olisi parempi lopettaa suhde. Mutta kuuntelisiko ystävä, jos hänelle kertoisi mielipiteensä? Ei varmasti. Niinpä täytyy vain yrittää hymyillä ja varautua toimimaan olkapäänä, kun suhde seuraavan kerran karahtaa karille tismalleen samoista syistä kuin ennenkin.

Kertoja-parka. Toivottavasti hän ei luule, että suhteet ovat aina tällaisia kuin Cecilian kanssa.

Miksi näin kauheasta suhteesta edes kerrotaan iloisesti rallatellen? Ehkäpä vastaus on toisessa tulkinnassa: Kristillisessä perinteessä Pyhä Cecilia on musiikin suojeluspyhimys. Hän auttaa muiden muassa säveltäjiä, soitinrakentajia, muusikkoja, runoilijoita ja laulajia. Pyhän Cecilian legendassa ei ole yhtymäkohtia Simonin ja Garfunkelin laulun tarinaan, päinvastoin: Cecilia pysyi neitsyenä avioliitostaan huolimatta ja käännytti puolisonsa ja tämän veljenkin kristinuskoon.

Antiikin muusain joukossa Euterpe vastasi musiikista. Polyhymnian aluetta oli laulu. Pyhä Cecilia on varsin erilainen hahmo kuin kreikkalaiset nymfit, mutta ehkäpä laulu yhdistelee niin antiikin kuin katolisen kirkon kertomuksia.

Jos suhtaudumme Ceciliaan kuin muusaan, suhde alkaa näyttää ymmärrettävämmältä. Jos Cecilia onkin oikukas inspiraation antaja, kertojan anteeksiantava asenne ja halu saada nainen takaisin saavat kirkkaamman valon. Lähes kaikki luovaa työtä tehneet tunnistavat tilanteen: parhaimmillaan luominen on ihanaa, kaikki sujuu, ideoita pulppuaa. Tunnetta voisi verrata jopa iltapäiväiseen lemmiskelyyn. Mutta yhtä yllättäen kuin inspiraatio on tullut, se voi kadota. Kaikki vaikuttaa kuluneelta, hölmöltä ja kankealta, työ on jumissa eikä iloa näy missään. Polvillaan anelu alkaa vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta, mikäli se palauttaa luovuuden.

Muusat voivat olla oikukkaita, ja sen on laulun kertojakin huomannut. Pienikin tauko luomistyössä, ja muusa vaihtaa jo toiseen taiteilijaan ja tuhahtaa: ”Mitäs pidit tauon.” Ceciliaa ei tunneta luotettavuudestaan tai pitkäjännitteisyydestään. Kohta häntä täytyy jälleen rukoilla palaamaan.

Mitä siinä laulettiin? Always

Tauko venähti odotettua pidemmäksi, mutta kyllä laululyriikka kiinnostaa edelleen. Nyt mennään vähän rockimpaan suuntaan ja käännetään tuulikoneet päälle.

Bon Jovi on bändi, joka on ollut minulle olemassa ns. aina, mutta jota en ole koskaan varsinaisesti fanittanut. Ainoa omistamani Bon Jovi -levy on vuonna 1994 julkaistu kokoelma Cross Road, jonka löysin kirpputorilta tukevasti 2000-luvun puolella. Sillä levyllä onkin pärjätty mainiosti, sillä se sisältää bonjoviuden ytimen: suuria tunteita, mahtipontisia balladeja, tarttuvia melodioita, kitaravetoista rockmeininkiä, kaikua soundissa. Lauluissa rakastetaan, erotaan, sovitaan ja kuljetaan omaa tietä – isosti ja häpeilemättä.

Always on yksi Bon Jovin isoista hiteistä, eikä ihme. Se on kunnon voimaballadi menetetystä rakkaudesta ja yhä roihuavista tunteista. Kappale julkaistiin ensimmäistä kertaa Cross Road -kokoelmalla. Alun perin sen piti tulla elokuvaan Romeo Is Bleeding (suomeksi Mafian otteessa), mutta Jon Bon Jovi päättikin olla antamatta kappaletta elokuvakäyttöön, koska ei pitänyt filmatisoinnista. ”The script was great: the movie wasn’t”, Wikipedia kertoo hänen sanoneen. Elokuvan nimi mainitaankin heti kappaleen aloitussäkeessä: ”This Romeo is bleeding.”

Oma suhteeni Alwaysiin on kahtiajakoinen. Siihen ei liity henkilökohtaisia vahvoja muistoja, se ei ole minkään tietyn elämäntilanteen nimikkokappale. Silti olen kuunnellut kappaletta melko paljon ja osaan sen lähes ulkoa. Se kuuluu niihin biiseihin, joiden soittaminen pianolla tuntuu hyvältä (paitsi naapureiden mielestä) ja joita on vaikea kuunnella laulamatta mukana. Olen hieman liian kyyninen uskoakseni Alwaysin sanoihin, ja silti palaan lauluun ajoittain. Kappaleessa on minun makuuni jopa huumorielementtejä, mutten kuitenkaan vielä nelikymppisenäkään ole immuuni sen tunnelataukselle. Mitä täällä oikein tapahtuu, Jon Bon Jovi?

Kappaleen alussa laulun mieheksi tulkitsemani kertojaminä kuvailee olotilaansa dramaattisesti. Hän osoittaa sanansa sinulle, naiselle, jonka kanssa hänellä on ollut suhde. Mies on vertavuotava Romeo, joskin veri on vertauskuvallista. Nainen on lähtenyt miehen luota, ja sen jälkeen hallitsevana sääilmiönä on ollut (edelleen oletettavan vertauskuvallisesti) sade. Vettä on tullut niin paljon, että mies kertoo hukkuvansa tulvaan. Verenvuotoa, veden virtauksia, hallitsemattomia tilanteita, joiden suhteen mies on voimaton! Ilman naistaan hän ei ole se taistelija, joka hän ennen oli, hän kertoo ääni karheana.

Tästä päästäänkin jo kertosäkeeseen, jossa mies vakuuttaa rakastavansa naista aina. Always, oooooolveis! Ja eipäs tässä nyt pelkkään aina-sanaan tyydytä: mies lupaa läsnäoloa (ja rakkautta) tästä ikuisuuteen, vieläpä silloin kun tähdet ovat jo sammuneet ja riimitkin loppuneet. Vaikka mies nyt kuolisi, rakastettu olisi silläkin hetkellä hänen mielessään.

Toisessa säkeistössä ryhdytään muistelemaan päättynyttä suhdetta. Yhteisiä valokuvia ja muistoja on kertynyt monenlaisia. ”Some that made us laugh, some that made us cry / One that made you have to say goodbye” antaa ymmärtää, että jotain dramaattista on tapahtunut, ja sen vuoksi rakastetun on täytynyt lähteä.

Mies havahtuu muistoistaan tähän hetkeen ja tunteisiinsa nyt. Miten hän haluaisikaan koskettaa rakastettuaan, antaa sormiensa kulkea tämän hiuksissa. Mutta rakastetulla on jo joku toinen, joka antaa naiselle sen, mitä hän kaipaa. ”When he says the words you’ve been needing to hear”, mies ymmärtää. Olisipa hän tämän uuden rakastajan tilalla! Suruun ja kaipaukseen sekoittuu myös mustasukkaisuutta.

Mies tietää mokanneensa, hänestä tämä ero johtuu. Kovin suurta vastuuta hän ei kuitenkaan tekosistaan ota: ”When you say your prayers try to understand / I’ve made mistakes, I’m just a man”, hän pyytää. Erehtyminen on ah niin inhimillistä ja kaikki me teemme virheitä. Kappaleessa ei kerrota tarkemmin, millaisesta virheestä on kyse. Mutta jos se on riittänyt syyksi eroon, teko lienee ollut pahempi kuin vääränlaisen jugurtin ostaminen kaupasta.

Kun kappaleen rakenne on tullut tutuksi, onkin aika siirtyä c-osaan, jossa rakastetun vakuuttelu viedään vielä pidemmälle. Mies kertoo olevansa valmis tekemään oikeastaan ihan mitä tahansa, että pääsisi vielä kertomaan rakkaudestaan naiselle. Onnea hänelle ei ole suotu, mutta silti hän uskoo, että paluu vanhaan hyvään yhteiseen aikaan olisi vielä mahdollista. Anna vielä yksi mahdollisuus, rakas!

Loppu onkin silkkaa kertosäettä. Mies on horjumaton rakkaudessaan eikä epäröi julistaa sitä. Oletan, ettei rakastettu ole paikalla kuulemassa vuodatusta, kappaleessa on vahva yksinolemisen tuntu. Miespolo miettii näitä itsekseen, kaipuunsa ja kriisinsä keskellä.

Always on samaan aikaan sekä erittäin samaistuttava että kyllästynyttä silmienpyörittelyä aiheuttava kappale. On hirveää, kun tajuaa mokanneensa oikein kunnolla. On hirveää, kun rakastettu päättää suhteen. Kaikki muistot satuttavat, ja ajatuskin rakastetun uudesta kumppanista räjäyttää pään. Nämä tunteet ovat vahvoja ja tunnistettavia.

Mutta toisaalta: miten turhauttavaa onkaan, kun ihmiset tajuavat kumppaninsa ja suhteensa hienouden aina vasta sitten, kun kaikki on menetetty. Exä, joka pyytää vielä yhtä tilaisuutta hyvittää kaikki, aiheuttaa epäluuloa. Onko tämä näytelmä näytelty jo monta kertaa aikaisemminkin? Montako tilaisuutta hänelle on jo annettu? Mikä hänet tällä kertaa saisi muuttumaan? Onko tämä yksi niistä suhteista, jotka toimivat tunnevuoristoradan voimin: välillä on oltava kauheita riitoja ja välirikkoja, että voitaisiin taas palata intohimoisesti yhteen?

Vaikka romantikko olenkin, en silti jaksa uskoa, että kukaan voisi luvata ikuista rakkautta tai sitä, että minua muistellaan kuolon hetkellä. Rakkaudentunnustukset ovat ihania, mutta Jon hei, vähempikin voisi riittää. Ja lisäksi olisi kiva tietää, että jotain on opittukin matkan varrella. Vai tulevatko vanhat virheet toistumaan taas? Omat karvaat kokemukseni ovat saaneet epäilemään, ettei kenenkään käytös kovin helposti muutu. Ei, vaikka hän lupaisi olla ihan toisenlainen tästä eteenpäin. Jos vain saisi yhden mahdollisuuden! …ja toisen, kolmannen, viidennen, kymmenennen mahdollisuuden… Niinpä niin.

Valaisisko musiikkivideo kappaletta lisää? Yllätyksekseni tajusin, etten ole nähnyt Always-videota kenties koskaan aikaisemmin. Kiitos, vuosi 2019, tästä elämyksestä.

Video kertoo selkeän tarinan takaumamuodossa: Jon Bon Jovia häiritsevän paljon muistuttava paidaton mies on sängyllä muistelemassa suhteensa loppuaikoja, ja välillä kuvataan Bon Jovin jäseniä musisoimassa antaumuksellisesti. Aluksi mies ja nainen ovat rakastavaisia. Suhde vaikuttaa varsin sopuisalta, intohimoiseltakin. Pahaksi (tai ehkä sittenkin hyväksi) onneksi miehellä on taipumus videoida eroottisesti keimailevaa kumppaniaan ja jättää kamera käymään, kun pariskunta harrastaa seksiä.

Naisen ystävätär (?) näkee videon ja taitaa pitää näkemästään. Myös mies kiinnostuu ystävättärestä ja vinkkaakin tälle lupaavasti silmää lähtiessään rakastettunsa kanssa ulos. Hieman myöhemmin mies ja ystävätär istuvat vierekkäin sohvalla, ja kuin yhteisestä sopimuksesta he siirtyvät makuuhuoneen puolelle. Kun nainen tulee kaupasta ruokakassien kanssa, hän näkee televisioruudusta miehensä makoilemassa sängyllä odottaen ystävätärtä, joka kävelee miehen luo keinuvin askelin. Kun mies vetää puolipukeisen ystävättären luokseen, nainen on jo makuuhuoneen ovella ja paiskaa toisen ruokakassin heidän päälleen ja pakenee. (Mitä liikkuu päässäsi, mies? Halusitko jäädä kiinni? Miksi videokuva menee toisen huoneen televisioon?)

Tässä on jo dramatiikkaa kylliksi. Mutta ei tässä vielä kaikki: Rakastettu juoksee pois ja istahtaa lopulta satunnaisen talon portaille. Paikalle osuu siloposkinen pitkätukkamies, joka antaa takin lyhyessä, liki yöpaitamaisessa mekossaan värjöttelevälle naiselle. Kuinka ollakaan, pitkätukkamies asuu juuri sillä kohtaa ja johdattelee naisen asuntoonsa. Ja millaiseen asuntoon! Avara ateljee saa naisen huudahtamaan innostuksesta, eikä haittaa ollenkaan, että mies tarjoaa saman tien lasillisen kuohuvaa.

Mies paljastuutaiteilijaksi, joka alkaa maalata muotokuvaa naisesta. Maalaaminen on hikistä hommaa, ja kohta hänottaa paitansa pois. Näky lienee juuri petetyksi tulleen naisen mielestä varsin erootillinen, sillä pian hän riisuu harteillaan olleen vaatteen. Seuraavassa kuvassa peittoon kietoutunut nainenmakaayksin vuoteessa – ehkäpä seuraavana aamuna? Taiteilijaa ei näy, ja jostain käsittämättömästä syystä nainen soittaa petturimiehelleen, joka kiitää ateljeehen naisensa luo.

Kaikki hyvin? Eipä tietenkään. Mies, jonka kannattaisi nyt keskittyä olennaiseen (eli anteeksipyyntöön ja tekojensa miettimiseen) huomaa punaisella kankaalla peitetyn maalauksen. Tietenkin hän menee katsomaan teosta ja raivostuu havaitessaan, että se esittää hänen rakastettuaan. Mies reagoi asiaan riehumalla ja rikkomalla tavaroita naisen estelyistä välittämättä. Lopulta hän tuhoaa itse maalauksenkin. Sitten mies kääntyy naisen puoleen ja hymyilee. Kaikki on taas hyvin! Paitsi ettei ole. Nainen lähtee, eikä elekieli anna paljonkaan toivoa suhteen jatkumiselle.

Seuraavaksi asuntoa kuvataan ulkopuolelta: ikkunoista näkyy räjähdysmäinen tulipalo. Palokunta on jo paikalla, kun mies kävelee vahingoittumattomana pois. Taiteilija tulee häntä vastaan. Miesten katseet kohtaavat – ehkä he aavistavat jotain – mutta muuta ei tapahdu. Lopuksi palataan alkutilanteeseen: mies katselee vanhoja valokuvia vuoteellaan (tietenkin edelleen ilman paitaa). Hän on näkevinään rakastettunsa, mutta kun hän koettaa koskettaa tätä, nainen katoaa.

Oma neuvoni musiikkivideon naiselle on, että nyt suhde kannattaa päättää kokonaan ja lopullisesti. Mies käyttäytyy kuin idiootti, eikä naisenkaan selviytymisstrategia parhaasta päästä ole. Tai ehkä en vain ymmärrä, miten petetyksi joutuminen saa saman tien harrastamaan seksiä jonkun toisen tyypin kanssa. Sekä miehellä että naisella on erikoisia tapoja osoittaa rakkauttaan. Tai ”rakkauttaan”, tai mistä heidän suhteessaan nyt onkaan kyse.

Mutta mikä Alwaysin tarinassa kiehtoo? (Ihan pelkässä kappaleessa, unohdetaan video.) On vetoavaa kuulla suurista tunteista. Rakkaudesta, joka ei lopu. Varmuudesta, että tämä kestää ja on aina yhtä suurta. Se on ihana satu, josta tietää, että kyse on fiktiosta. Eikä tätä pidä käsittää väärin: minä uskon rakkauteen, uskon elämänmittaisiin parisuhteisiin ja onnellisten suhteiden mahdollisuuteen. Mutta Always-henkinen tunnekuohu, äärimmäisyyksiin menevä mahtipontisuus ja epätoivoisuus arveluttavat. Vai onko kyse lopulta vain eteläpohjalaisjuuristani, jotka ovat saaneet lisäkierrettä Hämeestä: ei tehrä tästä ny numeroa, sillä mitä ne naapurikki sitte sanoo? Hillitte ittes!

Saa rakastaa, isostikin. Sanoillakin, mutta ennen kaikkea teoilla. Always on turha sana, jos toiminta henkii jotain ihan muuta.

Mitä siinä laulettiin? Boys (Summertime Love)

Popmusiikin laululyriikka kiinnostaa edelleen. Lokakuussa huomioni vei Jason Donovanin Too Many Broken Hearts,  nyt vuoden pimeintä aikaa saa valaista Sabrinan Boys (Summertime Love).

Bois bois bois, olen epäilemättä laulanut alakouluikäisenä. Saatoin jo tietää, että boy tarkoittaa poikaa, mutta muuten kappaleen sanoma tuskin minulle avautui. Eikä se välttämättä kielitaitoisemmillekaan avautunut – tai ainakin se saattoi vaatia jonkin verran hyvää tahtoa. Ja kevyttä poppiahan voi kuunnella sanoista välittämättä.

Sabrinan läpimurtohitti Boys (Summertime Love) raikui ympäri läntistä maailmaa vuonna 1987, myös seinäjokelaisessa omakotitalossamme. En ole enää varma, nauhoitinko sen radiosta kasetille vai kuulinko kappaletta muutoinkin usein, mutta mieleen se jäi.

Kappale on hyväntuulista tanssipoppia, vaikka sen useimmin lauletun fraasin ”boys boys boys” sävelet muodostavatkin mollikolmisoinnun. Sanoitus vie kesään ja rantabileisiin. Laulun minä, oletettavasti naispuhuja, huhuilee ensin poikia lukuisia kertoja – tai oikeastaan ensimmäisen suunvuoron saa miesääni, joka aloittaa kappaleen sanoilla ”boys, bo-bo-boys”. Vasta sitten on naisen vuoro. Poikien kutsumisen jälkeen nainen alkaa kuvailla kesäillan tunnelmaa. Auringon laskiessa kannattaa lähteä kaupunkiin, vapautua ja antautua lemmenleikkeihin. Puhuja ei lupaa pitkäaikaista suhdetta, mutta hän tietää, että hän jää mieleen kesän jälkeenkin. ”You’ll remember me”, hän lupaa.

Tässä kappaleessa ei kainostella ja verhota kesäillan toiveita komeisiin metaforiin. Laulun minä ilmoittaa suoraan ja selkeästi haluavansa hauskanpitoa ja etsivänsä rakastajaa. ”Boys, boys, boys / get ready for my love”, hän kuuluttaa – valmistautukaa, pojat! Laulun naisoletettu minä on valmis.

Poikia pitää mitä ilmeisimmin hieman rohkaista. ”Take a chance / with love romance”, laulun minä yllyttää. Kovin monimutkaisiin retorisiin keinoihin puhuja ei ryhdy. Sanatoisto, lupaus hauskasta illasta ja yksittäiset, jopa hieman irrallisiksi jäävät lauseenpätkät saavat riittää.

Kuin käännekohtana naisääni vaihtuu mieheksi, joka räppää illan tunnelmista ja kulusta. Sanavalinnat saavat miettimään, onko hän jopa itse paikalla huudattamassa yleisöä: ”Say hey, say you, say me, say what”, hän lausuu vastausta odottamatta. Todellakin tekee mieli sanoa what, sen verran absurdia lyriikkaa kappaleessa pudotellaan. ”I said hey, I said who / I said me, I say you gotta get in the groove”, hän jatkaa. Miesräppäri tarkentaa tapahtumapaikaksi rannan, aiemmin mainittiin vain kaupunki. Miksipäs ei, eihän rannan tarvitse aina olla kaukana keskustasta.

Tätä kappaletta on tietenkin mahdotonta ottaa esiin mainitsematta sen musiikkivideota. En muista, milloin näin sen ensimmäisen kerran. Jos näin videon jo vuonna 1987, en luultavasti ymmärtänyt, miksi se viehätti etenkin mieskatsojia. (Ja kuluisi vielä vuosikausia, ennen kuin alkaisin miettiä, miksi naishahmojen tehtävä musiikkivideoissa niin usein on vain viehättää mieskatsojia.)

Videolla Sabrina pulahtaa uima-altaaseen valkoisissa bikineissään. Tummaan pukuun pukeutunut mies tuo hänelle värejä ja koristeita pursuavan drinkin altaan reunalle – ja tietenkin hän kahlaa vedessä Sabrinan luo! Tämän jälkeen Sabrina vuoroin siemailee juomaansa, vuoroin laulaa ja tanssahtelee, useimmiten katse kamerassa. Hän houkuttelee musiikkivideon katsojia mukaan näihin iloisiin ja estottomiin rantakekkereihin, ja altaassa juhlimisen pyörteissä hänen bikiniensä yläosa valuu koko ajan alaspäin paljastaen osan nänneistä. Välillä Sabrinaa kuvataan pukukopin ovella ja altaan reunalla istumassa tai tanssimassa, mutta silloin kuivat bikinit peittävät ihoa enemmän. Ilmeisesti tämä ei riittänyt briteille, sillä joidenkin tietojen mukaan video olisi ollut kielletty Englannissa.

Siihen nähden, miten innokkaasti kappaleessa houkutellaan poikia kesäisiin rakkauden juhliin, videolla kukaan ei näytä lähestyvän Sabrinaa kovin halukkaasti. Pukukopin katolla istuu kolme miestä, jotka näyttävät pikemminkin tarjoavan toisiaan kuin itseään naiselle seuraksi. Miesten liioitellun hämmästyneet ja ehkä hieman kauhistuneetkin eleet ovat suurieleistä teatteria. Altaassa puolestaan muut ihmiset keskittyvät omiin juttuihinsa, eikä kukaan ota kontaktia laulajaan. Suurimman osan ajasta Sabrina flirttailee musiikkivideon katsojalle.

Eräs mies kenties koettaa tehdä vaikutusta hyppäämällä ponnahduslaudalta altaaseen. Hän päätyy hyppäämään laudalle hajareisin ja kierähtää kuperkeikalla veteen. Satuttaakohan hän jalkovälinsä? Silloin hänkään ei sopisi laulussa kaivattuun miestyyppiin.

Musiikkivideossa ei ole tarinaa, eikä oikeastaan koko laulussakaan. Kunhan vietetään kesäpäivää tai -iltaa, uidaan ja keimaillaan. Seuraa kaivataan, mutta ei tässä mitään aviopuolisoa olla etsimässä.

Ehkäpä Sabrinan hittibiisi onkin emansipatorinen julistus? Hiiteen naisiin kohdistuvat odotukset ja roolit, hauskaahan tänne on tultu pitämään! Pojat hei, miten olisi pieni romanssi? Ihan tällainen kesäjuttu vain? Kappaleessa ei ole minkäänlaista viitettä epäröintiin, myöhempään katumukseen eikä edes ”en yleensä tee mitään tällaista” -silottelua. Boys (Summertime Love) on häpeämättömästi flirtin ja yhden illan juttujen asialla. Pääasia, että kaikilla on hauskaa. Ja onko se nyt sitten niin paha asia? (Mutta muistakaa kondomi, huokaa 2010-luvun täti.)

Tai sitten Boys (Summertime Love) on kappaleen kirjoittajien toiveajattelua. Matteo Bonsanto, Roberto Rossi, Claudio Cecchetto, M. Charlton ja A. Gill ovat nimet teoksen takana. En tiedä heidän sukupuoltaan, mutta teen miesoletuksen. He ovat asetelleet sanat lauluun, jota Sabrina laulaa.

Boys (Summertime Love) ei ole ehkä maailman upein pop-sävellys (eikä varsinkaan sanoitus), mutta se täyttää komeasti paikkansa tarttuvana discohittinä. Muutaman soinnun varassa kulkeva syntikkavoittoinen kappale vie mukanaan ja herättää haaveen lämpimistä kesäilloista, jolloin ei tarvitse murehtia mitään. Poikia riittää – tarvitseeko edes valita vain yhtä?

Mitä siinä laulettiin? Too Many Broken Hearts

Jo pitkään olen miettinyt erityisesti popmusiikin sanoituksia – ja etenkin niiden käsitystä rakkaudesta ja parisuhteista. Mieleeni on livahtanut jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mitäpä jos osa ihmissuhdeongelmistamme johtuu siitä, että niistä lauluissa annettu kuva on kieroutunut. Tietenkään näin ei ole viisasta väittää: musiikin tehtävä ei ole antaa neuvoja rakkauselämään, eikä taiteelle pidä antaa yksisilmäistä kansanvalistajan tehtävää. Mutta laulut raikuvat radiossa ja soittolistoilla, niitä hyräillään töissä ja vapaa-ajalla, niiden tahdissa lenkkeillään ja tanssitaan. Jos tietty biisi soi usein, altistumme väistämättä sen sanoille tavalla tai toisella.

Kun jätin lastenlaulut taakseni ja aloin kuunnella itse valitsemaani ”aikuisten” musiikkia, en kiinnittänyt sanoihin kovinkaan paljon huomiota. Lauluissa oli sanat, eipä siinä sen kummempaa. Jos kielenä oli englanti, ymmärrykseni ei edes riittänyt kaikkiin sanoihin. Lauloin silti sujuvasti mukana, merkityksestä ja äänneasusta viis.

Jason Donovanin Ten Good Reasons -levy ilmestyi vuonna 1989 ja nousi isoksi hitiksi. Muistan, kun äitini kysyi, haluaisinko Jason Donovanin levyn. Olin kymmenvuotias enkä ollut miehestä kuullutkaan, joten kieltäydyin. Äiti toi minulle kuitenkin kasetin, jolle hänen työkaverinsa oli nauhoittanut Ten Good Reasons -levyn. Minulla oli oma kasettisoitin, jonne napsautin äänitteen soimaan. Ja kyllä se sitten soikin.

Too Many Broken Hearts on levyn avauskappale. Se on hyväntuulinen popralli, joka menee pääosin duurissa. Hittibiisi, sen kuulee edelleen. Aivan varmasti olen kuunnellut ja laulanut sitä paljon: kun vuosikymmeniä myöhemmin kuulin kappaleen, osasin edelleen ison osan sanoista.

Kappaleen sävelestä ja sanoista vastaavat Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Waterman (joista käytetään myös lyhenettä SAW). Kolmikko tiesi jotain hittien tekemisestä: heidän tekosistaan löytyy yli sata brittien top 40 -listalle noussutta kappaletta ja he ovat myyneet yli 40 miljoonaa levyä. SAW sekä sävelsi, sanoitti että tuotti musiikkia. Melkoinen tilaisuus vaikuttaa siihen, mitä ihmiset hyräilevät toistuvasti.

Too Many Broken Heartsin kertoja sinuttelee toista ihmistä – mitä ilmeisimmin seurustelukumppaniaan. Tekee mieli olettaa, että kyse on miehestä ja naisesta, vaikkei sukupuolia esiin tuodakaan. Miesoletettu on huolissaan, sillä edellisenä päivänä rakastettu (oletettavasti nainen) on puhunut lähtemisestä, suhteen päättämisestä. Mies ei tunne samoin, hänestä suhteen pitäisi vielä jatkua. Hän kertoo tarvitsevansa rakastettuaan, sekä naisen ruumista että sielua. Ehkä hieman yllättäen tässä kappaleessa ei ihailla naisen kauneutta lainkaan, hänen lumoavat kasvonpiirteensä eivät ole rakkauden syynä.

Ymmärrän miestä hyvin, olenhan itsekin ollut tilanteessa, jossa näkemykset suhteen tulevaisuudesta ovat rajun erilaiset. On järkyttävääkuulla, että toinen on valmis lopettamaan kaiken, kun itse uhkuu rakkautta ja mielessä väikkyvät toiveet yhteisestä, onnellisesta tulevaisuudesta.

Mutta silti seuraavat säkeet kammoksuttavat: ”You give me one good reason to leave me / I’ll give you ten good reasons to stay”, mies vaatii. Yksi kymmentä vastaan! Hyvänen aika. Ei kai tässä nyt kuvitella, että parisuhteen syyt voidaan yksitellen punnita ja painojen avulla tehdä päätöksiä? Olen jo valmis puolustamaan rakastettua. Jos hänellä on yksikin hänelle hänelle hyvä syy lopettaa suhde, sitä on kunnioitettava. Se yksi EI on tarpeeksi, se riittää.

Kuten pop-sanoituksiin kuuluu, tilannetta ei avata enempää. Emme saa tietää, mitä nämä syyt puolesta ja vastaan ovat. ”I’ll be hurt / I’ll be hurt if you walk away”, bridge-osassa lauletaan. En epäile – tuo tuskaa, jos rakastettu lähtee. Mutta se ei saa olla syy jäädä. On kauhea ajatus, että joku jäisi suhteeseen vain siksi, ettei kestä toisen pahaa mieltä.

Kertosäkeessä lauletaan liian monesta särkyneestä sydämestä ja siitä, miten liian monet unelmat menevät myös kahtia. Ja koska maailmassa on liian paljon särkyneitä sydämiä, mies ei aio luovuttaa vielä. Hänelle tämä on taistelu rakastetusta.

Seuraavassa säkeistössä suostuttelu jatkuu. Kerrotaan maailman lukuisista yksinäisistä ihmisistä, joista osa ei ole koskaan kokenut rakkautta. Mies kertoo, miten on koettanut saada yhteyden naiseen, mutta jostain syystä se ei ole riittänyt. Hän lupaa antaa kaiken, mitä rakastajan kuuluukin (hmm), hän ei ole tähän liian ylpeä!

Mitä nainen oikein tahtoo, kun tämäkään ei riitä? Miehellä on kymmenen syytä jatkaa suhdetta. Rakastettu on hänelle tärkeä. ”You’re the only one I believe in”, hän sanoo monta kertaa. Minusta on ihanaa, että mies uskoo naiseensa noin lujasti. Mutta silti hän vaikuttaa painostavalta. Hei mies, kuuntele naista! Sellainenkin on olennainen osa hyvänä rakastajana olemista.

En muista nähneeni Jason Donovanin musiikkivideoita lapsuudessani, mutta nyt etsin videon YouTubesta. Ehkäpä se avaisi tämän parisuhteen tarinaa ja dynamiikkaa enemmän?

Ei. Video ei selitä mitään. Aluksi näemme ratsastavan naisen, ja sitten ollaankin jo vuoteessa, josta Donovan herää yksin ja kylmissään, farkut ja valkoinen t-paita yllään. Sitten hän alkaakin laulaa – ja kävelee avoimesta ovesta (sieltä se kylmä tulee!) pienen punaisen talon kuistille katselemaan maalaismaisemaa. Paleleminen unohtuu, ja pian Donovan hakkaa halkoja valkoisessa hihattomassa paidassa. Välillä hän viskoo kiviä lampeen (t-paidassa) ja soittaa kitaraa (farkkupaidassa) kukkulan laella. Kitaraa itse kappaleessa ei ole, mutta mitäpä moisesta. Alun ratsastava nainen kohdataan vielä uudelleenkin – hän tulee Donovania vastaan sekä hevosella että traktorilla. Katseita luodaan, mutta mitään ei sanota, matkat jatkuvat eri suuntiin. Välillä palataan punaisen talon kuistille, jossa Donovan soittaa edelleen kappaleeseen kuulumatonta kitaraansa iloisesti hymyillen. Mahdollisen eron tuska ei tunnu – vai onko kertosäkeessä vahva tunne siitä, että tämä taistelu kyllä voitetaan? Illan hämärryttyä Donovan palaa mökkiin, laittaa kitaran koteloonsa ja pienen mietinnän jälkeen nappaa olalleen repun ja lähtee ulos. Seuraavassa kuvassa onkin taas valoisaa, ja Donovan liftaa auton kyytiin. Ennen loppufeidausta näemme kuitenkin vielä kitaransoittelua kukkuloilla. Väliin on leikattu kuva ratsastavasta naisesta, mutta enää emme näe miestä ja naista samassa kuvassa.

Video on hämmentävämpi ja epäselvempi kuin laululyriikka. Onko lopussa toive siitä, että nainen ratsastaakin vielä Donovanin luo? Mutta mieshän lähti autolla pois! En osaa tulkita videota muuksi kuin syväksi kohtaamattomuudeksi näiden kahden välillä. Ehkä siis hyvä, että suhde päättyy, sillä kohtaamattomuus on raskas taakka, jota ei läheiseen ihmisuhteeseen toivoisi.

Too Many Broken Hearts uskoo sinnikkyyteen ja positiivisuuteenkin, ainakin sointuvalinnoissa. En olisi liian huolissani laulun miehen sydänsuruista, niin kepeästi hän niistä laulaa. Vai onko kyseessä iloisen naamarin taakse kätketty tuska?

Se, mistä olen huolissani, on miehen varmuus siitä, että taistelemalla tämä suhde saadaan jatkumaan. On totta, että asioista on hyvä keskustella. Ehkäpä pariskunnalla on puhumattomia asioita, jotka ovat synnyttäneet väärinkäsityksiä. Ehkäpä heidän olisi vielä mahdollista jatkaa yhdessä, jos he olisivat avoimia toisilleen. Mutta se ei onnistu, jos toinen alkaa kilpailla suhteenjatkumissyillä. Parisuhde ei voi jatkua vain siksi, että toinen on hyvä suostuttelemaan.

En aio syyttää Jason Donovania suhdekarikoistani, vaikka myönnän itsekin syyllistyneeni tähän ajattelumalliin. Olen kuvitellut, että pystyn kääntämään toisen pään kertomalla, miten hieno suhde meillä on ja miten paljon hän heittää menemään, jos nyt lähtee. Jos kertoisin, miten paljon kärsimystä ero minulle tuottaa, hän ei varmaankaan halua aiheuttaa moista, eihän?

Pohjimmiltani olen tietenkin toivonut, että mies vain havahtuisi siihen, miten loputtoman syvää hänen rakkautensa minua kohtaan onkaan. Hän ei ole vain ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen suhde juuri meillä on! Hän ei tietenkään jäisi suhteeseen syyllisyydestä tai siksi, että hänen erosyynsä ovat (minun mielestäni) huonoja. Ei, syynä olisi valtava rakkaus, jonka hän miltei heitti menemään. Mutta kiitos minun, näin ei kävisikään. Myöhemmin voisimme miehen kanssa katsoa toisiamme silmiin, kilistää kuohuviinilaseja ja nauraa sille höpsölle hetkelle, jolloin luulimme eroavamme. ”Onneksi puhuit minulle järkeä”, mies hymyilisi ja me eläisimme elämämme onnellisina loppuun saakka.

On toki ollut suhteita, joissa on puhuttu erosta, erottukin ja lopulta palattu taas yhteen. Onko kymmenellä hyvällä syyllä ollut osansa asiaan? Ehkä, mikäli eroajatuksissa oleva on oivaltanut ne itse. Niin järkeen kuin tunteisiin vetoaminen on tärkeä retorinen keino, ja varmasti se on käytössä myös parisuhdepuheessa.

En silti jaksa uskoa, että suhteet pysyisivät koossa pelkällä retoriikalla.

Joulukonserttiin, tulkaa!

Jos joulutunnelma on vielä hakusessa ja liikutte ensi lauantaina Riihimäen suunnalla, rohkenen ehdottaa alkuiltaan jouluista menoa:

Tämä on jo toinen syksy, kun tiistai-iltani ovat vierähtäneet Riihimäen Kerhotalolla kuoroharjoituksissa. En ole vuosikausiin harrastanut mitän säännöllistä ja ohjattua, mutta nyt Riihimäen Naislaulajat ovat saaneet minut raivaamaan yhden illan viikosta täysin vapaaksi. Lauantaina 14.12. klo 17 Riihimäen Kappelikirkossa selviää, millaisia harmonioita harjoittelu on synnyttänyt. Laulamme paljon tuttuja joululauluja, mutta on mukana jokunen tuntemattomampikin sävelmä. Tontturallatuksilta vältytte, Seimen äärellä -konsertin ohjelmisto on kirkkokelpoista. Ja se ei sulje iloa pois! Olen itse innoissani joululauluistamme ja ennen kaikkea niiden hienoista sovituksista. Neliääninen laulanta, ei siinä ehdi säestyksiä kaivata! (No, on meillä muutamassa biisissä pianosäestys.)

Kuoroharrastus tuo ihmisestä uusia puolia esiin. Sävelkorva kehittyy, niin ainakin hartaasti toivon. Mutta sitä en tiennyt, että pystyn tekemään edes auttavannäköisen julisteen. Ei tuolla julkalla vuoden graafikko -palkintoja voiteta, mutta asia käynee ilmi, eikö? Eikä ihan tuhottomasti satu silmiin? Älkää pelätkö, en aio vaihtaa alaa kuitenkaan…

Tämän vuoden lempijoululaulun valinta konserttiohjelmasta on taas vaikeaa. jouluyö, juhlayö on loputtoman hieno kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta kärkeä kurottelee myös Arkihuolesi kaikki heitä. Aiemmin en kyseisestä kappaleesta juurikaan perustanut, mutta Ilmo Riihimäen tekemä kuorosovitus on niin hieno, että vanha klassikko hivelee korviani.

Joululauluisaa taidankin olla melkoinen konservatiivi – mitä vanhempi, sen parempi.