Lisää kirjauutisia: Pysähdyskoe on julki!

Omakohtainen tietokirjani Pysähdyskoe – kirjoituksia lorvimisen luvasta ja luvattomuudesta on valmis, olemassa, ilmestynyt, kirjakaupoissa (ja jos ei ole, kannattaa kysäistä myyjältä, että tilattaisiinko!). Lukuaikapalveluihinkin se on tulossa sekä e-kirjana että äänikirjana (lukijana Mervi Takatalo), mutta vasta loppuvuodesta.

Kirjan kalendäärisen (onko se sana?) syntyhistorian voisi tiivistää näin:

Loppukesästä 2018 väsytti, vaikka olin juuri lomaillut. Aloin haaveilla pitkästä vapaasta, freelancerin vuorotteluvapaasta. Pysähdyskokeesta. Syksyllä 2019 pidin viiden kuukauden vapaan erityisesti opetustyöstä. Tunnustan: vähäsen tein muita töitä, kuten jokusen kirjamessuhaastattelun ja yhden kirjan loppuviilauksen. Mutta pääasiassa vain olin. Keväällä 2020 aloin purkaa kokemuksia, ajatuksia ja tunnelmia tekstitiedostoon. Kesällä 2020 lähetin näytetekstiä Art Houselle. Alkusyksystä 2020 solmimme kustannussopimuksen. Jatkoin kirjoittamista minkä muilta töiltä pystyin. Nautin kirjoittamisesta mutta tuskailin ajankäytön kanssa – etenkin marraskuu oli ihan mahdoton kirjoittamisen kannalta.

Alkuvuodesta 2021 karsin opetustöitä vähemmälle ja naputin kässäriä vimmaisesti, kiitos Suomen tietokirjailijoiden apurahan. Välillä tuskanhiki valui, kun en vain tiennyt, mitä tekstimassan kanssa pitäisi tehdä – muokata ja muuttaa, joo, mutta miten? Lopulta löysin ratkaisuja ja pääsin taas vauhtiin. Maaliskuussa palautin kokonaisen käsikirjoituksen kustantamolle. Myöhemmin keväällä sain palautteen, ja kesän ajan viilasin tekstiä paremmaksi. Muutoksia tuli vielä oikovedokseenkin, mutta vihdoin syyskuun puolivälin jälkeen teksti oli valmis ja lähti painoon.

Tekijänkappalelaatikko avattu! Upea kansi on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa.

Kirja esitellään Art Housen sivuilla näin:

Kun arkeen väsynyt kulttuurityöläinen antaa itselleen 40-vuotislahjaksi omakustanteisen puolen vuoden vapaan, alkaa Pysähdyskoe. Kokeen tarkoituksena ei ole matkustaa Intiaan etsimään itseä, ei laittaa koko elämää uusiksi. Tarkoituksena on vain pysähtyä, olla ja ihmetellä elämää ilman työtä. 

Työorientoituneessa nykymaailmassa moni määrittelee itsensä työn kautta, työ on osa identiteettiä. Mitä tapahtuu, kun työtä ei olekaan? Mitä käy kiireelle? Miten vaikeaa on sanoa ei, kun joku tarjoaa töitä? Miten hävytöntä on sanoa ei, kun moni on ilman töitä? Muuttuuko ilman työtä kotirouvaksi, ja mitä se sitten tarkoittaa? Muuttuuko arki tylsäksi? Paljastuuko hyggen hienous? Entä kuluttaminen ja pysähtyminen, miten ne kohtaavat? 

Rento, omakohtainen kirjoituskokoelma on keskustelukumppani ihmiselle, joka miettii, onko elämässä muutakin kuin työ – ja tarvitseeko olla. 

Pidän kovasti sanasta keskustelukumppani. En lupaa ratkaisuja tai kaikille sopivia malleja. Enemmän esitän kysymyksiä, pohdin näkökulmia – ja kerron omista havainnoistani. Ja tietenkin peilaan ajatuksiani lukemaani, kuten esseen perinteissä usein.

Nautin kovasti prosessiin kuuluvasta lukemisesta. Tiedonhausta, uusien näkökulmien löytämisestä, toisten teksteistä inspiroitumisesta. On ihanaa tehdä taustatyötä: etsiä kirjallisuutta, törmätä sopiviin artikkeleihin, muistaa jotain jo aiemmin luettua ja palata siihen. Yhdistellä tiedonmurusia, hahmotella kokonaisuuksia, poimia sitaatteja.

On aina huimaava hetki, kun kirja ilmestyy. Käsissä on konkreettinen esine. Se, mikä on kuukausia, vuosiakin näkynyt vain tekstitiedostona läppärillä, onkin kirja. Nyt on lukijoiden vuoro. Pysähdyskoe odottaa teitä.

Lisää novelleja nuorille: Likainen tusina

Syksy on vilahtanut sellaisella vauhdilla, että blogi on jäänyt ihan jalkoihin – vaikka olisi ollut kerrottavaakin! Kuten esimerkiksi: erityisesti nuorille suunnattu novelliantologia Likainen tusina ilmestyi heinäkuun lopulla.

Tusinan julkistustilaisuudessa vuonna 2018 heitettiin vitsi, että seuraavaksi sitten likainen tusina. Hahhah, mitähän likaiset novellit voisivat olla? Mutta niin vain ajatus jäi itämään. Keväällä 2020 laitettiin nimet papereihin, eli minä ja Riikosen Marika lupasimme toimittaa Art Houselle toisenkin nuortennovelliantologian. Jonka nimi olisi tietenkin Likainen tusina.

Noin puolitoista vuotta myöhemmin teos on valmis, kansissa, luettavissa. Kannesta ja taitosta vastaa tälläkin kertaa Samppa Ranta, ja tähänkin antologiaan löytyy opettajan oheismateriaali Art Housen sivuilta.

Tekijänkappaleet! Aina niin sykähdyttävä näky.

Likaisen tusinan kirjailijakaarti on kokonaan eri kuin Tusinan. Tälläkin kertaa kirjailjat saivat kukin oman tehtävänantonsa, ja lisäksi heidän piti miettiä, miten likaisuus näkyy novellissa – ja kirjoittaa novelli nimenomaan nuorille. Mukana on scifiä, draamaa, säenovelli, selkonovelli, fragmentaarista rakennetta, fyysistä likaa, korttien innoittama teksti… Antologian lopussa kukin kirjailija kertoo hieman tekstistään.

Vaikka itse sanonkin, niin hieno tuli!

Ja hei: nämäkin sopivat myös aikuisten luettaviksi.

Terveisiä prosessista

Seuraava ihka oma kirjani ilmestyy syksyllä 2021 Art Housen kustantamana. Olen jo nähnyt kirjan kannen, muokannut kustannustoimittajani kanssa katalogitekstiä ja lähettänyt pari kirjailijakuvaa. Vaikka viime syksynä allekirjoitettu kustannussopimuskin valoi uskoa ja toi konkretiaa, tämä vaihe toi sitä lisää. Nyt tähän on sotkettu jo muitakin ihmisiä! Ja kohta kirja näkyy kustantamon katalogissakin! Kaikelle kansalle!

Kirjoittamisen prosessi on minusta äärimmäisen mielenkiintoinen aihe. Mm. Eeva Åkerbladin blogissa on mainio tiivistys kirjoittamisen vaiheista, ja Anneli Kannon Nousee hirmuinen prosessi on teksti, johon palaan. Olen lukenut luovuusteorioita ja kirjailijoiden työpäiväkirjoja. Prosesseissa on aina jotain tuttua ja aina jotain omanlaistaan. Se kiehtoo minua.

Olen jo luopunut siitä kuvitelmasta, että voisin joskus tietää varmasti, miten oma kirjoitusprosessini etenee. Se kun keksii joka kerta uusia jujuja. Tutut elementit pysyvät, mutta jonkin vaiheen kesto onkin jotain ihan muuta kuin ennen tai hyviksi luullut juminpurkukeinot eivät toimikaan.

Tämän käsikirjoituksen kanssa on ollut jo monenlaista. Innostusta, pidättelyä (kun ihan vielä ei ollut viisasta aloittaa), sujumista, hurmaantunutta lähdekirjojen lukemista, innokasta kirjoittamista, tuskailua aikataulujen kanssa (heippa hei, viime marraskuu, jolloin en kirjoittanut käytännössä mitään), oivalluksia, kokeiluja. Muistan, miten ihanaa joulukuun alussa oli päästä kirjoittamaan, kun sitä ennen kaikki aika oli mennyt muihin asioihin. Muistan helpotuksen, kun tekstiä syntyi, vihdoinkin sille oli tilaa.

Mutta tammikuussa fiilis oli toisenlainen. Olin viettänyt joululomaa, levännyt kunnolla. Olin saanut Suomen tietokirjailijoilta apurahan, jonka turvin kirjoittaa alkuvuosi. Deadline siinsi tarpeeksi etäällä – ei paniikkia mutta ymmärrys, että ei tässä toimettomana kannata olla. Olin saanut kannustavaa ja rakentavaa palautetta niin ystävältä kuin kustannustoimittajalta. Ja sitten mikään ei tuntunut toimivan.

Kirjoittaminen ei vain tökkinyt, se tuntui vastenmieliseltä. Keksin sijaistoimintoja. Printtasin tekstin, koska toivon sen auttavan. Ei auttanut. Piirtelin nuolia ja kirjoitin marginaaliin kysymyksiä, mutten osannut jatkaa. Kirjoitin päiväkirjaan, että mikä on kun en saa tekstistä otetta. Luin liuskojani ja tiesin, että jotain pitää tehdä – mutta mitä ja miten?

Olen tietoisesti yrittänyt välttää keskeneräisen tekstini haukkumista. Kyllä, sen on vaiheessa, se on osin jäsentymätöntä, sieltä puuttuu asioita, väitteiden perusteet onnahtelevat eivätkä lauseet ole aina mallikelpoisia. Ja niin pitääkin olla, sillä teksti on KESKEN. Se on versio, se on prosessissa, se on vasta muotoutumassa. Minua ei auta eikä kannusta, jos nimittelen tekstiäni hirveäksi tai kuraksi tai paskaksi, tai itseäni huonoksi kirjoittajaksi joka ei osaa mitään. (Niinkin on kyllä tullut tehtyä – mutta kuten todettua, se ei edistä kirjoittamistani, päinvastoin. Tulee vain surkeampi olo.)

Pyrin olemaan armollinen ja näkemään prosessin vaiheita. Arvostamaan sitä, että tiedostossa on edes hataraa viritelmä, josta voi vielä kasvaa oikea luku. Anne Lamott kirjoittaa mainiossa kirjoittajaoppaassaan ensimmäisistä karmeista versioista, first shitty drafts. Ne kuuluvat asiaan, niistä täytyy aloittaa. Koska ilman sitä ensimmäistä, haparoivaa versiota ei voi kirjoittaa toista, kolmatta, neljättä versiota.

Silti keskeneräisyyden sietäminen on välillä vaikeaa. Etenkin, jos ei saa tekstiä liikahtamaan. Tietää vain, että jokin on pielessä muttei pysty tarkentamaan, mikä.

Oma jumini talttui tällä kertaa pienellä huijauksella. Koska vanhan muokkaaminen ei sujunut, päätin jättää sen tuonnemmaksi ja kirjottaa uutta – sitäkin tarvittiin. Ja koska monikymmensivuisen tiedoston avaaminenkin kauhistutti, loin jokaiselle uudelle luvulle uuden tiedoston. Sillä tavoin edessäni oli aina hallittavan kokoinen tekstikappale. Muutama sivu, kyllä tämän kanssa pärjätään! Minä vain tätä pientä välilukua tässä kirjoitan, en sen enempää!

Toinen keinoni oli lukea. Etenkin esseitä, omakohtaisia tekstejä, tietokirjallisuutta jossa kertoja on mukana. Olin pohtinut paljon sitä, missä määrin oma kokemukseni on kiinnostava. Miksi minä olisin kiinnostava? Teki mieli vain paeta faktojen alle. Muiden kirjoittamista kirjoista muistin, miten tärkeää omakohtaisuus on. Se, että on itse läsnä, pohtimassa ja kutsumassa lukijaa keskusteluun.

Nyt käsikirjoituksen deadlineen on alle kuukausi. Huomasin viime viikolla, että sisäinen editoijani alkaa olla hereillä. Tervetuloa, teki mieli huutaa, sinua onkin odotettu. Ensi töikseen se yhdisti kaksi lukua, joiden tiesinkin kuuluvan yhteen mutten ollut hahmottanut, miten ne voisi lomittaa. Sittemmin editoija on tarttunut muihinkin lukuihin ja keksinyt jopa pari väliotsikkoa. (Se on saavutus, sillä otsikointi on tuskallista.) Välillä se täydentelee lukuja ja antaa minun lukea vielä paria lähdekirjaa.

En tiedä, millaisia yllätyksiä prosessiin ehtii vielä tulla. Mutta prosessissa ollaan ja pysytään, ja käsikirjoitus valmistuu tavalla tai toisella. Yritän olla ihan zen ja cool ja peace and love. Kyllä tämä tästä.

Novelleja nuorille (saavat aikuisetkin lukea!)

Ihmettelyn hyviin puoliin kuuluu se, että se voi johtaa tekoihin – jopa kohtuullisen nopeasti. Viime vuonna istuin ystäväni ja kirjoittajakollegani Marika Riikosen luona Pispalassa, kun aloimme miettiä, millaisia novelleja tämän päivän nuoret lukevat. Omilta kouluvuosiltamme muistimme lähinnä klassikkonovellit (Boccaccion Metsästyshaukan ja jotain Tšehovia ja ehkä Kafkaa), joissa ei ollut sinänsä vikaa – mutta eivät ne nyt ihan tuoreinta novellistiikkaa edustaneet enää silloinkaan. Toki koulukirjoissa oli silloin ja on nytkin uudempia tekstejä, mutta silti jäimme pohtimaan, onko siinä kaikki.

Kun Marika on kyseessä, ei mene pitkään, kun antologiaidea singahtaa ilmoille. Mitäs, jos me toimittaisimme valikoiman nuorille kirjoitettuja novelleja? Sellaisen, jossa riittäisi luettavaa monenlaisille lukijoille? Siinä pitäisi olla pitkiä ja lyhyitä tekstejä, fantasiaa ja realismia, jotain rakenteellisesti yllättävää, historiallista, hauskaa, helppoa, haastavaa… Kirjan pitäisi olla sellainen, että se olisi kiva lukea ihan muuten vain, mutta myös sellainen, että etenkin yläkoulun ja toisen asteen opettajat voisivat tarttua siihen ja tarjota luokilleen luettavaksi.

Kun tarjosimme ideaa Art Houselle, siellä innostuttiin heti. Lähdimme kokoamaan kirjailijalistaa ja lähettelemään novellipyyntöjä. Jokaiselle kerrottiin, että novellin on tavalla tai toisella kosketettava nuorten maailmaa, lisäksi kukin sai jonkin erityispyynnön, joka saattoi liittyä genreen, rakenteeseen tai aiheeseen. Sen jälkeen jokaisella olikin vapaat kädet käsittää nämä pyynnöt miten halusi.

On kutkuttavaa odottaa tekstejä ja miettiä, millaisia tarinoita ja ratkaisuja kirjailijat ovat keksineet. Ja ihanaa yllättyä tuoreiden tekstien äärellä.

Antologian nimeksi tuli ytimekkäästi Tusina, joka mahdollistaa myös leikittelyn tusinanovelli-ajatuksella – meidän mielestämme nämä eivät tietenkään sellaisia ole! Kuten arvata saattaa, Tusinassa on 12 novellia 12 kirjoittajalta. Koko kirjailijaköörimme on tällainen: Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala, J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Alexandra Salmela, Harry Salmenniemi – ja kirjoitimmehan siihen minä ja Marikakin novellimme.

Tusina-01-08-2018_HaanpääLipastiKajatavuoriRiikonenLuntialaSalmela2
Julkkaritunnelmissa Paasisalin parvekkeella puolet Tusinan kirjailijoista: vasemmalta Haanpää itte, Roope Lipasti, Riina Katajavuori, kirjan varjossa Marika Riikonen, Hannu Luntiala ja Alexandra Salmela. Kuva: Tuija Lappalainen / Art House

Novelleja kirjoitettiin ja viilattiin viime syksystä viime kevääseen. Kesällä kirja lähti taittoon, ja keskiviikkona 1.8. nostimme maljat uutukaiselle antologialle Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumilla Helsingin Paasisalissa. Maljoja kohottelivat kirjoittajien ja kustantamon väen kanssa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat – olisimmeko voineet saada parempaa paikkaa kirjan julkistamiselle! Heti julkkareiden jälkeen myyntipöydän Tusina-pinot hupenivat melkoista vauhtia, useampi kymmenen kirjaa katosi opettajien kasseihin.

IMG_1519
Tusinan toimittaja-kirjoittajat Haanpää & Riikonen iloisen häkeltyneinä tuore teos hyppysissään.

Kirjaan emme halunneet kouluviitteitä, mutta opetuskäytöstä kiinnostuneet voivat käydä nappaamassa pienen oheismateriaalimme Art Housen sivuilta. Jokaisesta novellista on yksi kysymys pohdittavaksi ja yksi sanataidetehtävä omaa kirjoittamista ruokkimaan. Kysymyksiä ja tehtäviä voi kukin muokata omiin tarpeisiinsa sopiviksi – ja tietenkin keksiä lisää.

Jos kirja kiinnostaa, sen voi hankkia esimerkiksi täältä. Ja kas, ainakin kirjoitushetkellä Tusinalla näyttää olevan tarjoushintakin.

Tämänhän pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta kirjoitetaan se nyt vielä tähänkin: kyllä, myös aikuiset voivat ja saavat lukea nämä novellit. Ehkä Tusinasta löytyy uutta innostuttavaa täysi-ikäisillekin?

Muokattu 8.1.2020: vaihdettu oheismateriaaliin vievä linkki toimivaksi.