Tunnit, päivät, viikot, kuukaudet vierivät hätkähdyttävän nopeasti. On tekemistä, on hyviä ihmisiä, on kasvava valon määrä ja kevään ilo. Kirjoitan liian paljon sähköposteja ja palautteita, liian vähän omaa käsikirjoitusta. Silti en haluaisi upota vain kässäriin, silti luotan siihen, että deadlineen mennessä on riittävän valmista. Olen joko saavuttanut jonkinasteisen zenin tai todellisuudentajuni on hämärtynyt.
Vaikka ruoka on tärkeä asia, kaksi juomaa ryhdistää päiviäni: tee ja kahvi. Olen hiljalleen ottanut kahvikupillisen päivärutiineihini mukaan – en ihan joka päivä, mutta aika usein. Kahvinkeitto on projekti: jauhan pavut myllyssä, keitän kahvin mutteripannulla, lämmitän kauramaidon pienessä kasarissa ja vaahdotan sen, kaadan kahvin ja maidon isoon mukiin ja ripotan päälle kanelia tai kaakaojauhetta. Yksi kupillinen on riittävästi, enempää kofeiinia en useimmiten siedä.
Teetä voi juoda paljon enemmän. Nyt kuluu mustaa chaita ja vihreää kirsikkateetä, iltaisin kamomillaa. Läppärin äärellä on orpo olo, jos vieressä ei ole teemukillista.
Luettavat kirjat, lehdet, tekstit hiipivät työhuoneesta muihinkin huoneisiin, mutta se tuntuu kotoisalta. Selailen kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä, painan sormenjäljen kanteen, vilkaisen ihan vähän vaan. Unohdun kirjoittamaan päiväkirjaa ja toisaalta unohdan kirjoittaa päiväkirjaa. Ehkä kaikki onkin ihan tasapainossa.
Päiviä 