Sata sanaa: Kuikankatu

Kaipasin omaa tilaa, päädyin omakotitalon yläkertaan. Kun muuttomiehet kantoivat pianoani portaissa, toinen kertoi jonottavansa polvileikkaukseen. Soitin hänelle uudelleen ennen kuin hänet leikattiin.

Talon takaa kulki junanrata. Katselin Jyväskylästä tulevia junia ja toivoin, että eräs tietty istuisi sellaisessa ja tulisi pian luokseni. Usein ei tullut. Kun juna suhahti ohi, astiakaapissa helisi.

Nautin isosta olohuoneesta ja vuokrantajan jättämästä kirjahyllystä, joka majoitti orastavan kotikirjastoni. Suihkusta oli vaikeaa saada lämmintä vettä. Kylmän suihkun jälkeen veri kiersi.

Nyt radanvarren maitohorsmat ovat haalistuneet ja villaantuneet. Puiden lehdet kahisevat tuulessa, naapuripihojen puut notkuvat omenista. Kuulen junan kohinan, sen mentyä on taas hiljaista. En asunut täällä enää sadonkorjuuaikaan.

IMG_3274

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu ja Sammonkatu.

Sata sanaa: Sammonkatu

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Ensimmäinen osa, Papinkatu, löytyy täältä.

IMG_3278

2. Sammonkatu (nyk. Takojankatu)

Toisen kerroksen kolmion keittiö oli maalattu vaaleanpunaiseksi ja kylpyhuoneesta löytyi amme. Näihin rakastuin.

Olohuoneeseen kannettiin piano ja sohva. Minun huoneeni oli pieni, mutta siinä oli oikea ovi. Kämppiksen huoneessa oven ja seinän virkaa toimitti haitariovi.

Muutettuamme alakerran perheenisä tuli tervehtimään ja kertoi helpottuneensa, kun oli kuullut meidän olevan tyttöjä. Loppuvuodesta hän kävi ihmettelemässä, miksi olin palannut Tampereelle heti joulunpyhien jälkeen. ”Ennen joululomalla oltiin loppiaiseen saakka.”

Keittiön ikkunasta avautui näkymä sisäpihalle. Istuin ikkunan alla olevalla tasolla, katselin mäntyjä. Kuuntelin Lemonatorin The Waltzia ja CMX:n Dinosaurus Stereophonicusta. Ihastuin ja petyin ihmisiin monta kertaa, ja samalla yritin ymmärtää, kuka olen. Välillä luulin onnistuneeni.

Sata sanaa: Papinkatu

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite.

 

1. Papinkatu

IMG_3272

Vuokrasimme kimppakämppäkolmiomme osin kalustettuna, ja lopputuloksesta tuli yhdistelmä hippiä ja hillittyä. Teimme sohvapöydän isosta pahvilaatikosta, jonka päälle heitimme sinisen kankaan. Tupareissa sekoitimme boolin kaapista löytämäämme Arabian sinivalkoiseen liemikulhoon. Hylkäsin sängyn, nukuin patjalla lattialla.

Vastapäisessä asunnossa asui eläkeikäinen mies, joka toisinaan yritti jututtaa meitä rappukäytävässä. Hänessä oli jotain outoa, vähän limaista. Ehdotteliko hän mökkireissua?

Katselen taloa, nyt jo vieraaksi unohtunutta. Etupihalla on vain parkkipaikkoja ja roskakatos, takapihalla uutta nurmikkoa ja muutama puu. Istun entisen kotini parvekkeen alapuolella. Oliko pergola olemassa jo silloin? En muista maisemaa, ehkä katselin silloin muita asioita, en ulos.

Tästä osoitteesta aloin hahmottaa Tamperetta, uutta kotikaupunkiani. Itsenäistymisen kaupunkia.

Vuosi vaatteidenostolakossa

Viime vuoden elokuussa vietin kaksi viikkoa kirjoittajaresidenssissä Haapsalussa. Eräänä päivänä kävin jälleen läpi sähköpostejani, myös mainosposteja. Eräs ekologisia vaatteita valmistava firma oli lähettänyt minulle viestin uusista alennuksistaan. Klikkasin linkkiä ja ihailin näkemääni. Mekkoja, hameita, paitoja… Keskitin huomioni alennuksessa oleviin, selasin kuvia, pohdin värivaihtoehtoja.

Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, pitäisikö ostaa musta jakku. Se näytti mallin päällä tyylikkäältä ja rennolta – ehkä siis minunkin ylläni? En varsinaisesti ole jakkutyyppiä, mutta tämä oli vähän takkimaisempi, joten… Toisaalta takkimaisuus tarkoitti suorempaa siluettia, eli kadottaisiko se vyötärön?

Suljin selaimen. Mitä täällä tapahtuu? Miksi edes harkitsen ostavani vaatteen, jollaisia en käytä? Missä tilanteessa tarvitsisin jakkua? Millaiseksi ihmiseksi ajattelin jakun muuttavan minut?

Olin jo vuodenvaihteessa miettinyt uudenvuodenlupasta: en osta vaatteita tämä vuonna. Lupaus jäi tekemättä, koska arvelin jo joka tapauksessa olevani harkitseva kuluttaja, joka ei liiemmin hengaile vaatekaupoissa.

Sitten listasin kuluneiden kuukausien aikana ostamani vaatteet ja kengät. Viisi mekkoa. Kolmet rintaliivit. Yksi takki. Viisi paitaa. Yksi hame. Ainakin yhdet kengät. Laskematon määrä sukkahousuja. Alusvaatteita. Olin myös saanut yhdet kengät ja ommellut itse yhden mekon ja kaksi hametta.

Lista oli pidempi kuin osasin odottaa. Osan vaatteista olin hankkinut tai tehnyt selkeän tarpeen vuoksi, mutta joukossa oli myös huvin vuoksi hankittuja: kun nyt sattui kiva ja sopivan kokoinen vastaan, kivalla ja sopivalla hinnallakin.

Pidän tyylikokeiluista ja pukeutumisesta, nautin kuosien ja värien yhdistelemisestä. Minulle ei ole samantekevää, minkä näköisenä lähden ulos. Olen kiinnostunut materiaaleista ja leikkauksista. Vaatteet eivät ole yhdentekevä asia – mutta hankinko niitä siltikään harkiten?

Ajatus vaatteidenostolakosta palasi mieleeni. Yritin miettiä, onko minulla jokin akuutti vaatepuute, jonka vuoksi pitäisi hankkia jotain. En keksinyt. Pikemminkin muistin lukuisia kenkäpareja, mekkoja ja paitoja, joita käytin harvoin tai en koskaan.

Syntyi päätös: olen ainakin loppuvuoden 2018 vaatteidenostolakossa. Vuodenvaihde tuntui selkeältä ja helposti hahmotettavalta etapilta, jonka jälkeen voisin päättää, jatkanko lakkoani edelleen.

Perusperiaatteeni oli siis: ei uusia vaatteita tai kenkiä, ei kaupasta eikä kirpputorilta. Tietenkin, jos jokin Ehdottoman Tarpeellinen Hankinta täytyisi tehdä, saisin poiketa säännöstä. Jos esimerkiksi kaikki takkini hajoaisivat yhtä aikaa. Tai jokikinen uimapukuni (kyllä, niitäkin omistan jostain syystä kolme) jäisi pieneksi. Tai jos saisin kutsun iltapukujuhliin (jolloin voisin myös vuokrata puvun).

Koska ompelen osan vaatteistani itse, mietin myös kankaiden ostamista. Päätin käyttää tässäkin tarkkaa harkintaa: vaikka itse tekeminen on kivaa, voisin silti pohtia, tarvitsenko vielä yhden mekon sillä samalla kaavalla kuin aina ennenkin.

Yhden liennytyksen tein: koska Yöstäjän sanataidepajoissa käytetään usein roolivaatteita, niiden hankkiminen ei ollut kiellettyä.

Päätöksen tekeminen tuntui hyvältä. Selkeältä. Seuraavina päivinä raksin itseni pois vaatefirmojen postituslistoilta: poissa silmistä, poissa mielestä. Haapsalun vaatekauppatarjonta ei ole kovin muhkea, joten en joutunut kiusauksiin. Yhtä design-t-paitaa muistan hypistelleeni, mutta se hinta olisi estänyt minua ostamasta ilman mitään lakkopäätöksiäkään.

Kotiin palattuani sama helppous jatkui. En ole vaatekaupoissa notkuvaa sorttia muutenkaan, mutta nyt vähensin käyntejä entisestään. En piipahtanut tavaratalojen vaateosastoilla ohimennessäni tai poikennut puodissa odotellessani ystävääni. Miksi käydä, kun ei aio ostaa mitään?

Vuodenvaihde tuli, ja ostolakko oli sujunut häkellyttävän helposti. Päätin jatkaa ainakin niin kauan, että saan vuoden täyteen.

Alkuvuonna 2019 jouduin koetukselle: rakastamani vaatemerkki Haldin ilmoitti jäävänsä tauolle, ja varastot myytäisiin pois. Olisiko tässä riittävä syy rikkoa lupaukseni? Tutkin nettikauppaa kuumeisesti. Olisiko tuo paita kiva? Onko tuosta mekosta enää kokoja? Saako tätä muissa väreissä? Koska en tiennyt, mitä haluaisin, sopivat koot ja värit hupenivat nenäni edestä. Puodilla oli loppuunmyynti lähes naapurissani, mutten päässyt töiden vuoksi paikalle. Lopulta tein tilauksen netissä. Laserpyssypingviinikorvakorut ja säärystimet tupsahtivat postiluukustani.

Niin, säärystimet. Olin sortunut vaateostokseen.

IMG_3252

Tämän jälkeen palasin ruotuun. Saatoin käväistä vaatekaupoissa, mutta huomasin, etteivät mekot, paidat ja sukkahousut huutele minulle entiseen malliin. Välillä näin jotain ihan kivaa, mutta en niin kiinnostavaa, että olisin halunnut kotiuttaa näkemäni. Niuhotin antaumuksella: jos väri tai malli oli vähänkin väärä tai materiaali huonoa, luovuin jo muutenkin niukoista ostoaikeistani.

Nyt ostolakkoa on kestänyt vuoden. Mitä tuli hankittua säärystimien lisäksi?

  • Kaksi roolivaatetta Yöstäjän pajoja varten. (Nämä kuuluivat sallittuihin poikkeuksiin.)
  • Olen ostanut yhden t-paidan lahjaksi ja trikookangasta toista lahjapaitaa varten. (En laske rikkomuksiksi, koska vaatteet eivät tulleet minulle.)
  • Virkkasin kaksi myssyä itselleni. Toisen tarvikkeet olin saanut lahjaksi jo hyvän aikaa sitten, toisenkin langat löytyivät omista varastoistani.
  • Lahjaksi olen saanut käsineet, huivin ja villasukat. Näitäkään en voi laskea lakkorikkeiksi eivätkä ne ole varsinaisia hankintoja.

Ostolakko ei ole tehnyt minusta minimalistia. Vuoden aikana olen ostanut kirjoja, korvakoruja, kosmetiikkaa ja vinyylilevyjä, eli materiasta luopumisesta ei varsinaisesti ole kyse. Ostolakko ei ole jalostanut minusta viisasta olentoa, joka pelastaa maapallon. En pidä itseäni hyveellisenä ihmisenä, jolla olisi varaa leveillä ekotekosillaan.

Monina aamuina olen jupissut, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Ja toisaalta monena aamuna olen huomannut, että sama mekko toimii useassa eri tilanteessa vallan mainiosti.

En tiedä, olenko keksinyt uusia tapoja yhdistellä vanhoja vaatteitani. Luultavasti en. Mutta olen huomannut, että vaatteita riittää, vaikken koko ajan ostaisi lisää. (Tämä tietenkin kertoo erityisesti siitä, miten paljon olen pukimia vuosien varrella hankkinut…) Rakkauteni lempimekkoihini on syventynyt. Kenkiä olen myynyt, antanut ja lahjoittanut, koska liika on liikaa (ja kodin säilytystilat rajalliset). Yhden liki käyttämättä jääneen kauluspaidan uudistin kirjomalla siihen kukkia, ja nyt paita on päässyt ylleni useammin kuin vuosikausiin.

Eetti julisti vuoden alussa Lempivaatteeni-kampanjan, joka ilahdutti minua suuresti. Lisää rakkautta lempivaatteille! Osa omista lempivaatteistani on jo vuosien takaisia hankintoja – kuten vaaleansininen kirpputorimekkolöytö, jonka ostin teini-ikäisenä. Käytän mekkoa edelleen. Tänä kesänä innostuin Marimekon mustavalkoisesta maksimekosta, jonka sain muutama vuosi sitten ystävältäni, jolle mekko oli käynyt tarpeettomaksi. Yli kymmenen vuoden takainen H&M:stä ostettu takki miellyttää edelleen silmääni, vaikka vihreä väri onkin hieman haalistunut. Ehkä värjään sen uudelleen.

Joskus vaatteen pitää saada levätä varastossa pari vuotta, minkä jälkeen se tuntuu melkein uudelta. Käyn vaatekaappini läpi ainakin kahdesti vuodessa – ennen talvea ja kesää – ja vien tylsät ja/tai vuodenaikaan sopimattomat vaatteet varastoon. Kun mekko on huilannut muutaman kuukauden poissa silmistä, se saattaa näyttää yllättävän kiinnostavalta tauon jälkeen. Tai sitten se saa jatka uinumistaan.

En tiedä, jatkanko lakkoa. Se tuntuisi helpolta, koska en edelleenkään koe tarvitsevani mitään uutta. Se, että saatan haluta jotain uutta, on eri asia.

Mutta ostokynnys on noussut. Mikä vaate olisi sellainen, että se ansaitsisi tulla ostetuksi?

Paperia, ihanaa!

Kun muistikirjaintoilija pääsee Tarttoon, minne hän haluaa matkustaa? Tietenkin paino- ja paperimuseoon!

Löysin ensimmäiset Tartuensis-muistikirjani Tallinnan Nu Nordik -puodista muutama vuosi sitten. Ihastuin heti: muistikirjat on tehty vanhoista poistokirjoista, ne ovat viivattomia, jokainen on uniikki – ja kokokin on passeli, vähän aavitosta pienempi. Useita muistikirjoja myöhemmin voin lisätä, että ne ovat myös kestäviä: kulmat voivat hieman nuhjaantua, mutta jokainen kirja on pysynyt täysin muodossaan. Kannet eivät repsota, sidokset ovat pysyneet napakoina. Ja minä kuitenkin kuljetan muistikirjoja päivittäin repussani.

Muistikirjojen koti eli Eesti Trüki- ja Paberimuuseum löytyy pienen matkan päästä Tarton keskustasta Kastani-kadulta. Matka ei ole kävellenkään mahdoton, mutta erityisen sutjakasti se taittui Tarton sähköavusteisilla kaupunkipyörillä, jotka olivat erinomaisia turisteiluun. Naapurissa on Aparaaditehas, jossa on vaikka millaista puotia ja ravintelia, eli pelkästään museon takia ei tarvitse lähteä liikkeelle.

IMG_3154

Omin päin museoon ei pääse tutustumaan, mutta opastettu kierros onkin varsin antoisa. Onneksemme pääsimme mukaan englanninkieliselle kierrokselle, jossa oli lisäksemme vain kaksi ihmistä. Neljän hengen ryhmä oli vallan sopiva, sillä museossa oli varsin toiminnallinen meininki.

Aluksi tutustuimme paperin tekemiseen ja erilaisiin materiaaleihin, joista paperia voi tehdä. Pääsin heti kokeilemaan.

_DSC6520

_DSC6522

Paperiarkki jätettiin kuivumaan tällaiseen jännittävän näköiseen laitteeseen, kun jatkoimme kierrosta:

_DSC6523

Tilassa oli komeita origamitöitä mutta myös tällainen iso kartonkinen pyörä:

_DSC6526

Masiina toimi oikeasti: pyörittämällä sivut / kuvat vaihtuivat – kunhan joku muu teki työt!

Museon toisessa salissa keskityttiin painotekniikkaan. Lukuisia erilaisia painokoneita, laatikoittain kirjasimia, ladontalaattoja, lisää kirjasimia… Ihmettelimme ja tunnustelimme eri materiaaleista tehtyjä laattoja, arvailimme käyttötarkoituksia ja ihailimme puukaiverruksia.

Opas haki tekemämme paperiarkit kuivurista, ja saimme valita, millaisen kuvan painamme niille. Esillä oli useita erilaisia kuva-aiheita, mutta lopulta päädyin lohikäärmeeseen. Taas päästiin tekemään itse. Vaihe vaiheelta opas kertoi, mitä ja miten.

Tässä olen tarmokkaana painotöissä:

IMG_3157

Ja ooh, miten hieno siitä tulikaan! (Onneksi kuvat olivat valmiina, muuten ei olisi tullut ihan näin hienoa…)

_DSC6531

Saimme kokeilla myös julisteen painamista ja paperigiljotiinin käyttöä. Reilu tunti hujahti nopeasti, kiitos rennon ja asiantuntevan oppaan – sekä mukavien kanssaopastettavien. Opas esitti paljon kysymyksiä ja antoi meidän oivaltaa itsekin. Pedagogisesti erittäin toimiva ratkaisu. Ja olihan kierros myös viihdyttävä!

Museon yhteydessä on pieni puoti, josta voi ostaa mm. muistikirjoja. Tietenkin ostin yhden. Vain yhden, tekisi mieleni huomauttaa. Monta kaunokaista jäi odottamaan seuraavia kävijöitä.

IMG_3156

Lisämaksusta museolla saisi opastusta myös kirjansidontaan. Ehkä ensi kerralla sitten?

Jos Tartuensis-muistikirjat kiinnostavat, täältä löytyy lista jälleenmyyjistä. Suomessa ei toistaiseksi ole yhtäkään, mutta Etsy myy Suomeenkin. Ja jos vierailee Tallinnassa, kannattaa tutkia jo mainitun Nu Nordikin lisäksi esim. Rahva Raamat -kirjakaupat.  Hyvän muistikirjan eteen voi nähdä vähän vaivaakin!

Kuvat: Jussi Koukku & minä