Poimintoja loka- ja marraskuun kirjapinoista

Marraskuun lopussa uskaltaa jo sanoa: tänäkin vuonna tästä kuusta selvittiin. Marraskuu on pitkä ja vähävaloinen kuukausi, johon minulla on vaikea suhde. Marraskuuhun on myös työntäyteinen kuukausi: vietin juuri tämän kuun ensimmäisen kokonaan vapaan viikonlopun. Edellinen vapaapäivä oli isänpäivänä. Kyllähän sellainen tuntuu.

Tuntuu myös lukemisessa. Olen lukenut, kyllä, mutta jonkin verran vähemmän kuin yleensä. Netflixin voima on ollut valtava, enkä osaa pitää sitä pelkästään pahana. Katsoin vihdoinkin Unorthodoxin ja pidin siitä kovasti. (Pitäisiköhän lukea kirja, johon sarja perustuu?) Samoin Queen’s Gambit eli Musta kuningatar vei mukanaan – enpä olisi etukäteen uskonut, että shakista voi tehdä noin vetävän ja kiehtovan tv-sarjan! (Ja tämäkin on ensin ollut romaani, lisäisinköhän senkin lukulistalle…) Toki nautin myös estetiikasta ja 60-luvun musiikista. Minisarjojen lisäksi olen tuijottanut New Girliä (uudelleen), Glow’ta, Columboa (dvd:t lainassa anopilta), elokuvia…

Lokakuun poiminnat jäivät marraskuun työsuman alle, joten nyt poimin kolme kirjaa loka- ja marraskuun luetuista. Sattumalta nämä kaikki luin paperikirjoina, ja osassa visuaalisuus onkin tärkeässä roolissa.

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjoittajan kirja. Docendo 2019.

Ostin Tietokirjoittajan kirjan jo viime syksynä mutten lukenut sitä kokonaan. Selailin, valikoin sopivia kohtia, sitten laitoin hyllyyn. Kunnes tänä syksynä, osin työsyistä, tartuin kirjaan uudelleen ja aloin lukea alusta loppuun. Ja miten innoissani luinkaan! Raevaara ja Strellman käsittelevät tietokirjallisuutta monipuolisesti ja tuovat esiin lajin lukuisat mahdollisuudet. Samalla kirja kertoo kirjoittamisen prosessista monine vaiheineen ja välillä mutkineenkin.

Raevaara ja Strellman kirjoittavat mukavan välittömästi mutteivät sorru kosiskelevaan tuttavallisuuteen. Ei, tämän kirjan kanssa on varma olo: kirjoittajat todellakin tietävät, mistä puhuvat, ja kertovat sen selkeästi, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Samalla he pudottelevat kirjavinkin toisensa perään ja houkuttelevat lähdekirjojen pariin.

Eräs suosikkilainaukseni löytyy heti kirjan alusta:

”Ehkä kaikkein vaikeinta kirjan kirjoittamisessa on keskeneräisyyden sietäminen. Kirjan valmistuminen toki on upea hetki, mutta se tulee eteen vain kerran. Kaikki muut kuukaudet ja jopa vuodet kirja on kesken, ja kirjoittaja voi vain yrittää pitää kirkkaana mielessään käsityksen teoksesta, jota ei ole vielä olemassa. Tämä kyky saattaa olla yksi luovuuden olennaisimmista osista. Ainakin se on edellytys kirjan kirjoittamiselle.”

Oi kyllä. Voi kyllä.

Käsikirjoituksen tekeminen puretaan vaiheisiin ja osiin. Kirjoittajat esittävät hyviä kysymyksiä ja selittävät, miksi esimerkiksi on tärkeää muotoilla kirjan pääväite, argumentti. (Myönnän, että tämän kohdan lukeminen tuskastutti, koska oman käsikirjoituksen argumentti lipesi koko ajan käsistäni. Mutta ajatus jäi vaivaamaan, ja muutamaa viikkoa myöhemmin taisin saada pääväitteeni muotoiltua.)

Tietokirjoittajan kirja jää hyllyyni käytännölliseksi apulaiseksi, työkaluksi, innostajaksikin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita. Siltala 2020.

Tämä kaunis runokirja on enemmän kuin 64 sivuaan. Kuten parhaat runokirjat tapaavat olla.

Omantunnon asioita jakautuu viiteen osioon, jotka on otsikoitu Vauvoille, Saarelle, Rakastetulle, Ystäville ja Menneille. Heille puhutaan, heistä puhutaan. Runot ovat vakavia, hauskoja, arkisia, oivaltavia, koskettavia.

Jo ensimmäiset rivit riemastuttavat: ”Älä odota vanhemmiltasi niin paljon. Ne eivät opi aikaisin puhumaan.” Ja myöhemmin annetaan ohjeita kodinhoitoon: ”3. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin imureihin.”

Huotarinen tekee tarkkoja havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista, katsoo lempeästi mutta kohti, hankaliakin asioita. Proosamaisesti asetellut tekstit ovat lyhyitä mutta avaavat historioita: mitä näiden ihmisten kanssa on ollut, tehnyt, tuntenut, mitä heidän kanssaan on nyt. ”Kukaan muu kuin sukulainen ei tunne sinua lapsena yhtä hyvin ja aikuisena yhtä huonosti.”

Solja Järvenpää (toim.): Päivän sarjakuva. 2020.

Mitä tapahtui 1.4.2020? Päivän sarjakuva koostuu 15 sarjakuvataiteilijan päiväkirjasta aprillipäivältä. Kuravettä näissä ruuduissa ei juoda, havainnot keskittyvät koronakevään arkeen. On huolta työtilanteesta, etätyöolosuhteiden kanssa säätämistä, mietteitä läheisten terveydestä. Toisaalta merkinnöissä kerrotaan hyvästä työvireestä, luontohavainnoista ja hyvistä hetkistä läheisten kanssa.

Päivän sarjakuva on mainio katsaus ja vertaistuki koronan sävyttämään elämään. Päiväkirjoissa on paljon samaistuttavaa, ja toisaalta on virkistävää lukea myös toisenlaisisesta arjesta. Ja teos on myös oiva tapa tutustua erilaisiin sarjakuvataiteilijoihin – ja ehkäpä etsiä enemmänkin heidän töitään luettavakseen. Minä kiinnostuin mm. Ina Majaniemen ja Tea Tauriaisen töistä. Toivottavasti kirjastosta löytyy lisää luettavaa!

Päivän sarjakuvassa mukana ovat Kati Kovács, Heikki Rönkkö, Maria Björklund, Kaltsu Kallio, Jupu Kallio, Ina Majaniemi, Solja Järvenpää, Tea Tauriainen, Jukka Tilus, Mika Myyry, Jouko Nuora, Ville Pynnönen, Benjamin Bergman, Kivi Larmola ja Tommi Hämäläinen. 66-sivuinen kokonaisuus on Solja Järvenpään kustantama, ja sitä voi tilata suoraan Soljalta osoitteesta solja(ät)gmail.com. Eikä maksa kuin kympin, ja siihen sisältyvät postimaksutkin. (Ei, tämä ei ole maksettu mainos vaan teoksesta innostuneen lukijan suositus! )

Poimintoja syyskuun kirjapinosta

Syyskuun kirjapinossa on ilahduttavan moninainen genre- ja aihekirjo, mutta poimintohin haluan nostaa kaksi romaania, joissa ihmissuhdekuviot ovat keskeisiä. Niihin liittyy myös pohdintaa viihteestä: millä perusteella jokin kirja on (romanttista) viihdettä – ja pitääkö tämän määrittelyn piiriin solahtaneita kirjoja jotenkin puolustella tai kyseenalaistaa?

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Saga Egmont 2020. (Ensimmäisen kerran julkaissut Karisto vuonna 2005.)

Kirsti Ellilän romaani kertoo Selmasta, joka työskentelee toimittajana ja remontoi avopuolisonsa Samin kanssa vanhaa puutaloa. Kaikki on tavallaan hyvin – kunnes ei todellakaan ole. Suhteen säröt kasvavat kunnon halkeamiksi eikä työrintamalla mene sen paremmin. Mutta Selma keksii keinot: hän kirjoittaa rakkausromaanin! Eihän se niin vaikeaa voi olla, eihän? Ja sitten viihderomaani myy valtavia määriä, ja rahahuolet jäävät taakse. Selma on lukenut rakkausromaaneja nuoresta pitäen, kyllä hän tietää, mitä niissä kuuluu olla.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on itsessään rakkausromaani. Lisäksi sen sisällä on Selman kirjottama rakkausromaani, joka peilaa Selman elämän tapahtumia – ja toisaalta sisältää hurmaavan ironisesti kirjoitettuja viihdekliseitä, joissa shampanja virtaa ja kaihoisia katseita luodaan ylellisissä juhlissa. Teos kysyy, miksi viihde on vähän noloa ja pohtii, onko sellaisen kirjoittaminen sittenkään ihan helppoa. Mikään pamfletti romaani ei ole, vaan se esittää kysymyksensä luontevasti juonenkäänteiden lomassa. Kerronta sujuu, dialogeissa on napakkuutta ja huumoria. Romantiikka ja kirpeys ovat mainiossa tasapainossa.

Maija Kajanto: Itsepä tilasit. Myllylahti 2020.

Maija Kajannon Itsepä tilasit on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Mittoja ja tilaustöitä -romaanille. Nyt rakkaussuhdekiemurat jäävät vähemmälle, sillä parisuhde on pienistä kompasteluista huolimatta varsin vakaalla pohjalla, mutta tilalle tulee uusi mullistus. Työpaikalla riittää opeteltavaa yrityskaupan jäljiltä, mutta kun Titan flunssa osoittautuukin raskaudeksi, ei supertehokkaan excelöijänkään kapasiteetti tahdo enää riittää.

Romaanissa seurataan Titan sopeutumista yllätysraskauteen, paniikkia keskustelupalstojen ja lastenvaunuvertailujen keskellä ja hämmennystä muiden tulevien äitien keskellä: näistäkö pitäisi löytää vertaistukea? Entä saako vauvauutisesta kauhistua vai onko huono nainen ja äiti, jos ei heti hypi riemusta?

Tarina etenee sujuvasti, ja Titan kimpoiluun on helppo samaistua. Titan ja Mikan suhteessa on lämpöä ja huumoria, joka on kuvattu uskottavasti ja lempeästi.

Kajannon ja Ellilän kirjoja yhdistää se, että molemmat voidaan helposti lukea viihdekategoriaan. Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin ei yritäkään olla mitään muuta, onhan genre myös yksi sen keskeinen aihe. Itsepä tilasit ei ole ehkä yhtä itsestäänselvästi romanttista viihdettä (koska suhdesäätöä ei juuri ole), mutta toisaalta se on jatkoa viihteeksi luokitellulle romaanille ja juonikin noudattelee melko odotuksenmukaista kaavaa: arkijärjestys rikkoutuu, tulee hakaluuksia ja selvitettäviä asioita, lopulta vielä isompi käännekohta ja lopulta onnellinen loppu.

Tuntuko tutulta? Samalla kaavalla kulkevat myös sadut ja monet dekkarit. Niiden kohdalla käydään harvemmin keskustelua siitä, ovatko genret jotenkin blaah tai liian kaavamaisia. Juonikuviossa viihde ei useinkaan pääse yllättämään, mutta eipä se ole tarkoituskaan. Itse nautin tunnistettavasti kuvatuista tunteista: eron tuskasta, ihastuksen lepatuksesta vatsanpohjassa, sähköisistä kosketuksista ja poskipäitä pakottavasta onnenhymystä. Ja nasakasta dialogista! Toisinaan mukana on muitakin aiheita, kuten vaikkapa genren itsensä pohtiminen, äitiyteen liittyvien odotusten esiintuominen tai suorittamisen ja kontrolloinnin käsitteleminen. Tällaisia pikkujuttuja.

Kirjailija ja tutkija Niina Mero on kirjoittanut Parnassoon (5/2018) erinomaisen artikkelin romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Romantiikan puolustus löytyy myös Meron kotisivuilta, suosittelen lukemaan! Lämmin suositukseni myös hänen romaanilleen Englantilainen romanssi. Jos lukee vaikkapa Meron, Ellilän ja Kajannon romaanit, ei ainakaan voi väittää kaiken romanttisen viihteen olevan samanlaista.

Poimintoja elokuun kirjapinosta

Syyskuu ehti pitkälle ennen kuin ehdin koota elokuun poiminnat. Mutta parempi myöhään… Elokuu oli aktiivinen ja monipuolinen lukukuu. Poimin kirjoja omasta kirjahyllystä, kirjastosta, kuuntelin äänikirjoja ja luin e-kirjoja. Välillä huvikseni, välillä taustatutkimuksen nimissä. Elokuun nostoissa on autofiktiota ja tietoa, ja kaikkia kolmea kirjaa yhdistää se, että ne tempasivat mukaansa, antoivat ajateltavaa, avasivat ajattelemisen tapoja.

Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu. Gaudeamus 2019.

En ollut kuullutkaan tästä kirjasta, kunnes eräässä podcastissa mainittiin tutkimus Kalifornian teknovaimoista. Kiinnostuin, etsinhän juuri tietoa kotirouvista. Ajattelin vähän selailla tätäkin. En tyytynyt selailemaan, luin antaumuksella joka sivun.

Taina Kinnunen on haastatellut suomalaisia naisia, jotka ovat lähteneet miehen työn perässä Kalifornian Piilaaksoon. Monesti työkomennus on tarkoittanut naisille sitä, että oma ura on täytynyt jättää ainakin joksikin aikaa tai jossain määrin syrjään, ja tilalle on tullut amerikkalaisen kotiäidin arki. Kinnunen on itse asunut Kaliforniassa ja seurannut haastateltaviensa elämää. Kirjassaan hän kertoo naisten uudesta arjesta ja antaa teknovaimojen puhua identiteetistä, kulttuurieroista, haasteita ja hyvistä asioista. Eikä hän itsekään jää näkymättömäksi: Kinnunen tuo ilmi oman positionsa, saattaa kommentoida haastateltavien ajatuksia, tuo omaa persoonaansa mukaan. Ja vaikka hän saattaa välillä esittää kriittiseen kallistuvankin väitteen, minusta tuntui koko ajan, että hän on haastateltujen puolella, tekee parhaansa ymmärtääkseen heitä ja tehdäkseen heidän tarinoilleen oikeutta.

Kalifornia kutsuu on kiehtova kurkistus elämään, joka poikkeaa monin tavoin omastani. Se sai pohtimaan unelmien toteuttamista, parisuhteen dynamiikkaa, suhteessa joustamista, rahaa ja perinteitä sekä ympäristön paineita. Kinnusen teksti vetää mukaansa, ja kirjassa on parhaimmillaan esseististä pohdiskelua, joka laajenee paljon Piilaaksoa pidemmälle.

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020.

Vietin elokuussa toista viikkoa karanteenissa, kun ensin odotin pääsyä koronatestiin ja sitten testin tulosta. Ompelin kangasmaskin (jos joku olisi väittänyt puoli vuotta sitten, että tällainen ompelutyö tulee tehtyä, en olisi uskonut), joka naamallani tein kävelyretkiä lähikaupunginosiin. Onnekseni asun parinkin metsäalueen lähellä, eli pelkkiä asfalttiteitä ei tarvinnut tallata.

Eräällä metsäpolulla napsautin kuulokkeisiin Jussi Seppäsen autofiktion nimeltä Jussi Seppänen. En oikeastaan osannut odottaa mitään. En ollut lukenut Seppästä aikaisemmin (miksi en?!?), ja kirjaan olin törmännyt jossain Instagram-päivityksessä, jonka sanamuodotkin olin jo unohtanut. Oli vain jäänyt fiilis, että tässä voisi olla kiinnostava kirja.

Ja kyllä olikin! Lyhyet luvut valottavat hetkiä Jussi Seppänen -nimisen kirjailijan elämästä. Tai ihan alussa Seppänen ei vielä ole kirjailija, mutta matkalla kohti sitä. On lääkärikäyntejä ja sairaus, johon todennäköisesti kuolee nuorena. On kirjoittajakoulutusta ja odotuksia niin omista taidoista, kustannusmaailmasta kuin kirjamessuista. On tarkkoja havaintoja elämästä ja kiherryttävän hauskoja lohkaisuja.

On vaikea purkaa teosta osiin, se on muotoutunut mielessäni ja muistoissani yhdeksi herkulliseksi palloksi, jossa on eri värisiä kerroksia, jotka välillä sekoittuvat toisiinsa. Jussi Seppänen on hauska ja vakava, henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen. Pidin kovasti fragmentaarisesta rakenteesta ja Toni Kamulan tavasta lukea teos.

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras. WSOY 2020.

Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaasta tiesin etukäteen yhtä vähän kuin Jussi Seppäsestä. (Huomaa, etten ole lukenut kustantajien katalogeja juuri lainkaan tänä vuonna.) Arvelin vain, että se voisi olla sovelias kuunneltava villapaidan kutomisen seuraksi. Play ja alkuun.

Kirjoituskonevaras on omakohtainen romaani – niin, kai se romaaniksi on luokiteltu eikä elämäkerraksi. Kustantamon sivuilla mainitaan kotimainen kaunokirjallisuus, esseet ja kolumnit. Tuomas Kyrö kertoo kovin itsensä oloisesta Tuomas Kyröstä, ja äänikirjan hän vieläpä lukeekin itse. Kirjasta hahmottuu kronologinen eteneminen, vaikka luvut ovatkin ehkä enemmän temaattisia kokonaisuuksia, eikä kirjassa edetä yhden selkeän juonikuvion varassa.

Kyrö on taitava sanankäyttäjä. Hän osaa tiivistää, kärjistää, yllättää. Kirjoituskonevaras on hauska, mutta ei vain hauska. Se, kuten Kinnusen ja Seppäsenkin kirjat, sisältää identiteetin ja arvojen pohdintaa, elämänpolun hahmottelua, erilaisten elämäntulkintojen punnitsemista. Kenen totuus on oikea? Voiko etäältä nähdä paremmin tai toisin? Mitä vaihtoehtoja olisi ollut? Kirjoituskonevaras sisältää anekdootteja elämän varrelta. Kyrö kirjoittaa kirjailijan työstä, julkisuudesta, perheestään. Perinteinen maskuliinisuus elää ehkä Iron Maiden -fanikulttuurissa, mutta isyydestä puhutaan aivan toisin. Elämään mahtuu monia rooleja, tapoja olla se kuka on.

Erään luvun alussa neulepuikkoni pysähtyivät. Miten tämä kuulostaa niin tutulta? Pysäytin äänikirjan ja säntäsin työhuoneeseen etsimään erästä kirjaa. Palasin mukanani Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana -66:n antologia nimeltä Juuret. Se ilmestyi yhdistyksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Olin tuolloin Vanan puheenjohtaja ja sain tehtäväkseni toimittaa kyseisen teoksen. Yksi mukaan pyydetyistä ja suostuneista oli Tuomas Kyrö. Hän lähetti tekstin nimeltä Hämeen helvetti. Selasin sen esiin Juurista ja jatkoin äänikirjan kuuntelemista. Nauratti. Siellähän se, sama teksti – vain pari pientä muokkausta (joista tietenkin sätin itseäni: miten en ollut itse huomannut, että noinhan se kannattaa sanoa!).

Myöhemmin tuli toinenkin tuttuuden tunne. Enkös ole lukenut tämän minielämäkerran joskus ennenkin? Taas työhuoneen kirjahyllylle ja penkomaan. Tiesin, millaista lehtileikettä etsin, mutta sepäs olikin eri kirjan välissä kuin luulin. Nyt teksti oli muuttunut jo enemmän, mutta laitoin silti Helsingin Sanomissa ilmestyneen kolumnin takaisin kirjoittajaoppaan väliin. Edelleen pätevää aineistoa sanataidekursseilla.

Kirjoituskonevaras tuntui uudelta ja tutulta. Siinä on suuri henkilökohtaisuuden tuntu, mutta ei tirkistelymeininkiä. Näinkin voi ja saa elämästä kirjoittaa, viihdyttää ja antaa ajateltavaa.

Poimintoja heinäkuun kirjapinosta

Heinäkuu, lomakuu. Ei ihan kokonaan, mutta iso osa siitä. Heinäkuun luetut ovat hilpeän monimuotoinen joukko: runoja, äänikirjoja, romaaneja, klassikkoja, uutuuksia, tietoa, kuvitettua, ohuita, paksuja.

Poimintoihin nostan yhden äänikirjana kuunnellun romaanin ja yhden mahtavan visuaalisen runoteoksen.

Elsa Tölli: Fun Primavera. 2020.

Runoilija, spoken word-artisti ja esiintyvä taitelija Elsa Tölli julkaisi esikoiskokoelmansa Fun Primaveran tänä keväänä. Ja millaisen! Fun Primavera on ihanan pursuileva, visuaalinen, monimuotoinen teos. Se sisältää runoja, tietenkin, mutta myös piirroksia, valokuvia, keikkamuistiinpanoja, settilistoja, reunamerkintöjä, soittolistan, kootut runokeikat… Zine-hengessä tehty teos säteilee villiä energiaa, se tuntuu hurjan henkilökohtaiselta, sillä runoilijan kädenjälki todellakin näkyy. Omasta kappaleestani myös varisi glitteriä – tätä ei liian usein kirjojen kanssa tapahdu!

Kirjoittajan sieluani hurmasi se, että osassa teksteistä on näkyvillä niihin tehtyjä muokkauksia. Yliviivauksia, muutettuja sanoja, alleviivauksia. On kiehtovaa kurkistaa prosessiin, nähdä vaihtoehtoisia muotoja teksteistä, pohtia, millaisia vaikutuksia muutoksilla on.

Ja koska runoja on esitetty yleisöille, mukana on myös esitysohjeita. Tunnetiloja, tekoja, tausta-ajatuksia. Sanoinko jo, että tässä on intiimi fiilis?

Sain oman kappaleeni Annikin runofestivaaleilla, joilla Tölli myös esiintyi. (Lyhytelokuva Annikin Suorasta lähetyksestä on katsottavissa täällä!) Ehdin juuri ja juuri kurkistaa nimelläni varustettuun kirjekuoreen, kun pian sainkin jo haastatella Tölliä ja kuulla tekstejä lavalta.

Fun Primavera on riehakas ja hurmaava, mutta siinä on myös synkät sävynsä. Runoissa on myös suruja ja ahdistusta, toisaalta vimmaa oman tilan raivaamiseen.

Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019.

Anni Saastamoisen Sirkka on mainio hahmo ja kirja. ”Sirkka on nimien nakkikastike”, romaanissa kerrotaan, ja vastaavia hauskoja huomioita riittää koko matkalle. Sirkka ei ole täynnä suuria käänteitä toistensa perään tai räjähtävää toimintaa. Silti siinä on tapahtumia aivan tarpeeksi.

Sirkka on persoonallinen tyyppi, jolla on vahvat käsitykset hänelle sopivasta elämästä. Hän tekee työnsä tunnollisesti, tietää miten kierrätetään (eikä pidä siitä, etteivät naapurit toimi ohjeiden mukaan), ja mitä asioita tehdään viikon minäkin päivänä. Hän on jossain määrin huomaamaton, mutta en usko, etteikö Sirkka kuitenkin jäisi mieleen, jos häneen vähänkin tutustuu.

Nautin kovasti siitä, että Sirkkaa kuvailtiin huolella ja rauhassa. Miten hän toimii, mistä hän pitää, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Ehdin jopa ajatella, että tässäpä on romaani, jota voi kutsua myös pitkäksi henkilönkuvaukseksi. (Eikä se haitannut ollenkaan!) Mutta tuo kuvaus olisi väärin, sillä kyllä Sirkalle myös tapahtuu. On menneitä rakkaussuruja ja uutta ihastumista, jopa yllättäviä muutoksia uomiinsa asettuneessa arjessa.

Äänikirjan lukee Pirjo Heikkilä, ja hän on loistava valinta tälle kirjalle. Sirkan eleetön huumori tulee hienosti esiin Heikkilän luennassa. Tämä ei ole kuoliaaksinaurattaja, vaan sellainen, joka hytkyttää hiljaa ja oivalluttaa ihanasti.

Erityiskiitos lopetuksesta, joka ei ollut ollenkaan sitä mitä vähän pelkäsin, vaan sellainen, joka sopii Sirkalle mitä parhaiten. (Pahoittelut kryptisyydestä, mutten halua paljastaa liikaa.) Sirkka, olet ihana!

Poimintoja kesäkuun kirjapainosta

Tietokirjat ovat vallanneet lukupinoni! Se ei ole huono juttu, mutta ehkäpä tällainen piintynyt romaaninlukija on hieman yllättynyt siitä, miten moni kesäkuussa luettu teos kuuluu muuhun kuin fiktiokategoriaan. Luin etenkin esseitä ja matkakertomuksia, ja kaikissa lukemissani tietokirjoissa oli jollain tapaa omakohtainen ote. Sehän sopii.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Tammi 2015.

2000-luvun alkupuolella joku (luultavasti Taija Tuominen) suositteli Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin -teosta. Lainasin, luin, ihastuin. Lainasin muutaman muunkin Mazzarellan kirjan, ihastus jatkui. Sitten, jostain syystä, tuli vuosien tauko. Muutama vuosi sitten luin kirjoittamisesta kertovan Elämä sanoiksi -kirjan ja tunnistin tutun äänen.

Mazzarellan tekstistä huokuu lukeneisuus. Hän yhdistelee henkilökohtaista historiaansa, luettua kaunokirjallisuutta, tutkimuksia, kuultuja tarinoita, lähipiirinsäkin elämää – ja tekee sen sulavasti. Aiheet virtaavat, ja vaikkei tekstissä olisi väliotsikoita, kokonaisuus pysyy koossa.

Näin Aurinkokissan vuodessakin. Sen aiheita ovat mm. vanheneminen, rakkaus ja ero sekä valintojen tekeminen. Iän tuomat muutokset, ihmissuhteet ja sairastamiset pohdiskellaan, ja lukiessa tuntuu, kuin olisi saman pöydän äärellä kuuntelemassa juttelua. Mazzarella kertoo ja ihmettelee, päästää lukijan mukaan pohdintoihinsa. Ja aina välillä palataan aurinkoenergialla tassuaan heiluttavaan kissaan, josta näkyy valon määrä ja voima.

Ja hauska yllätys: Mazzarella viittaa kirjassaan erääseen tutkimukseen, jonka kaltaista olen etsinyt oman kirjoitustyöni lähteeksi. Ja sieltä se lähdekirja vain pomppasi tietooni – ja nyt odottaa, että luen tutkimuksen itse. Sattumaa vai Suuri ja Tärkeä Merkki siitä, että kulje oikeaan suuntaan käsikirjoitukseni kanssa?

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Suomentanut Heli Naski. Atena 2019.

Myönnetään, sanapari venäläinen klassikko on hieman pelottava. Jostain syystä ajattelen ensimmäisenä julmetun paksuja romaaneja, vaikka ikisuosikkini Anton Tšehov ja Daniil Harms eivät edusta tätä laitaa, niin klassikkoja kuin ovatkin.

Viv Groskop käsittelee yhtätoista venäläisen kirjallisuuden klassikkoa ja höystää kerrontaa tarinoilla omasta elämästään ja wannabe-venäläisyydestään. Groskop on opiskellut venäjää ja Venäjällä, etsinyt juuriaan ja tuntenut niin vahvaa yhteenkuuluvuutta kuin vierauden tunteita tuossa valtavassa maassa.

Groskop tekee juonitiivistelmiä, tarinoi kirjailijoiden elämänvaiheista, lisää anekdootin jos toisenkin omista kokemuksistaan. Klassikoiden ytimet paketoidaan elämänohjeiden muotoon, todistetaan, että ne toimivat tänäkin päivänä. Kerronta on rentoa. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jossa puhutteleva tyyli korostui luultavasti entisestään.

Tein kesäkuussa paljon kävelylenkkejä kuulokkeet korvillani. Älä heittäydy junan alle osoittautui vallan mainioksi kävelyseuraksi, jonka parissa lenkkini saattoivat välillä pidentyä huomattavasti aiotusta. Oli hauskaa innostua kirjoista, joista en olisi luullut innostuvani näin kovasti. Groskop sai minut jopa lainaamaan Ivan Denisovitšin päivän kirjastosta (joskaan en ole vielä avannutkaan sitä, mutta ei nyt puhuta siitä).

Poimintoja toukokuun kirjapinosta

Latasin toukokuussa Suomalainen Plus -äänikirjapalvelun – ihan vain kokeeksi, kun nyt ilmaisjaksoa tarjottiin. Olin pari vuotta sitten kokeillut toista vastaavaa palvelua, enkä oikein innostunut. Nytkin olin skeptinen. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Koska kirjastot olivat vielä kiinni, oli lähes hengästyttävän ihanaa päästä Suomalainen Plussan uutuuskirjavalikoimien äärelle omassa puhelimessa. Luin tai kuuntelin kuukauden aikana 14 kirjaa sovelluksella.

Skeptisyyteni johtui erityisesti siitä, etten ollut aiemmin innostunut äänikirjoista mitenkään erityisesti. Ne ovat mukavia, jos on jotain muuta tekemistä samalla – en oikein osaa ihan vain istua ja kuunnella. Olin joskus koettanut myös lukea kirjoja kännykällä, enkä ollut pitänyt siitä, joten arvelin, että e-kirjat jäävät ihan sivuun. Arvelin, että pari kirjaa tulee ehkä kuunneltua, ja se siitä.

Väärässä olin.

Kännykästä lukeminen alkoikin jostain syystä sujua heti. Taustaväriksi seepia ja fonttikoko sopivaksi, ja niin olin valmis sukeltamaan kirjojen syliin. Äänikirjaa kuuntelin etenkin villapaitaa kutoessani, mutta otin kuunneltavat seurakseni myös kävelylenkeille. Jossain vaiheessa huomasin, että lenkit saavat lisää pituutta, kun kirja houkuttelee jatkamaan matkaa vielä vähän, vielä vähän.

Niinpä toukokuun kirjapino on tavallista virtuaalisempi. Mutta kaikki postaukseen nostamani ovat ilmestyneet myös paperikirjoina, eli eipä hätää, jos se formaatti tuntuu miellyttävämmältä.

Rinna Saramäki: 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman. Otava 2020.

Ympäristön tila huolettaa, ja välillä oma olo on voimaton. Rinna Saramäen kirja on oiva apu ahdistukseen, sillä 250 ehdotuksen joukosta löytää varmasti jotain, jolla kantaa kortensa maailmanpelastuskekoon. Olen allerginen saarnaamiselle ja syyllistämiselle, sillä ne aiheuttavat lähinnä vastareaktion eivätkä innosta tekoihin. Tässä kirjassa ote on kannustava ja rohkaiseva: sinäkin voit tehdä jotain! Kenenkään ei tarvitse yksin ottaa maailmaa pelastettavakseen, mutta jokainen voi etsiä itselleen mahdolliset tavat toimia vastuullisemmin. Haluan uskoa, että kun jokin uusi juttu alkaa luonnistua, on helpompaa valita lisää ympäristöystävällisiä tekoja.

Kirja tarjoaa paljon tietoa ja niiden rinnalle eriasteisia tekoja. Samalla se herättelee miettimään omia valintoja ja asenteita. Niinpä: miksi kylpypyyhkeen ostaminen kirpparilta tuntuu vähän ällöltä, mutta hotellissa kietoudun onnellisena moneen kertaan pestyyn ja monien muiden käyttämään pyyhkeeseen?

Olemme erilaisia: siinä, missä joku ilmastoteko voi olla toiselle helppo ja itsestäänselvä, toiselle se voi aiheuttaa päänvaivaa ja vastarintaa. Ja toisinpäin. 250 ilmastotekoa joilla pelastat maailman huomioi tämän ja ehdottaa vaihtoehtoja. Jos kasvissyönti tuntuu liian isolta teolta, voisiko kasvisruokapäiviä pitää vaikka kerran viikossa? Jos uusia vaatteita on hankittava, voisiko harkita vaatelainaamoja tai vastuullisia merkkejä halpavaatteiden sijaan? Jos uusi auto on välttämätön, voisiko se olla vähäpäästöinen – tai voisiko sellaisen joskus vuokrata kokeeksi? (Jostain syystä kirjassa muuten huomioitiin polttoaineista nimeomaan biokaasu muttei esim. bioetanolia lainkaan.)

Kirja muistuttaa, että myös ilmastoasioista keskusteleminen on teko. Esimerkiksi työpaikalla tai taloyhtiössä voi kysyä, voitaisiinko tehdä vihreämpiä valintoja. Tai yrityksiltä voi pyytää lisätietoja vaikkapa palmuöljyn käytöstä tai vaatteiden alkuperästä. Ja vaikka mitään ei heti tapahtuisi, ainakin on yrittänyt ja tuonut esiin sen, että ympäristönäkökulma kiinnostaa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Gummerus 2020.

Petri Tamminen on kuulunut suosikkikirjailijoihini jo vuosikausia – muistan edelleen, miltä tuntui lukea Elämiä ja Miehen ikävä ensimmäistä kertaa. Oivallukset, huumori, yllättävyys ja pelkistetty kerronta hurmasivat minut.

Antti Röngän viimevuotinen esikoiskirja Jalat ilmassa vei myös heti mukaansa. Röngän romaani on koskettava, taitavasti kirjoitettu, intensiivinen teos. Toivon, että hän kirjoittaa lisää.

Etsin isän ja pojan kirjeenvaihdon e-kirjaversion äänikirjapalvelusta. Sivulla 20 lopetin lukemisen. Tiesin, että tämä ei toimi sähköisenä lukukokemuksena. Tämä on luettava paperilta, jolle voin tehdä merkintöjä. Seuraavana päivänä marssin Prisman kirjaosastolle ja kiivaan etsimisen jälkeen löysin haluamani. Teki mieli heilutella kirjaa ruokaostoksia tekevien asiakkaiden edessä ja kannustaa heitä hakemaan oma kappaleensa – hyllyyn jäi muistaakseni kaksi – mutta hillitsin itseni, kuten tämän kirjan henkeen ehkä kuuluukin. Myönnän, että kirjan ostaminen ruokamarketista on jonkinlainen antikliimaksi, siitä puuttuu kirjakaupan fiilis ja tunne siitä, että on omiensa keskellä. Mutta miten iloinen olenkaan, että sain kirjan nopeasti ja helposti.

Röngän ja Tammisen keskustelu on nautittavaa. He puhuvat kirjoittamisesta, peloista, isä-poika -suhteesta, menneestä ja nykyisestä. He ovat viisaita, neuroottisia, hauskoja, kiivaita, epävarmoja. Inhimillisiä.

Silloin tällöin onnellinen on kirja kirjoittamisesta, mutta myös muusta. Se nauratti ja kosketti. Ja kyllä, luin sitä kynä kädessä, tein alleviivauksia ja huutomerkkejä. Minulle se on yksi hyvän kirjan tunnusmerkeistä.

Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja. Tammi 2020.

Tee, mikä ihana aihe! Suomalainen teekirja keskittyy (tietenkin!) suomalaiseen teekulttuuriin. Sirkka-Liisa Ranta kertoo teenjuontitavoista, teelaatujen suosiosta, teen myyjistä ja juojista.

Suomalainen teekirja viehättää historiallisilla yksityiskohdillaan ja mukavan kertovalla otteellaan. Nyt tiedän, mitä ovat tiilitee tai karavaanitee. Lukemisen lomassa oli pakko hauduttaa pannullinen kiinalaista vihreää teetä. Ei tätä teettä voi lukea! Ja taisipa teos vaikuttaa ostopäätöksiinikin: pari päivää sitten huomasin ruokakaupan teehyllyllä tutun nimen: Sergejeff. Sergejeffin teetalostahan kirjassa myös kerrottiin, ja niin ostoskoriini päätyi paketillinen Jaavan teetä.

Kuvituksena on mm. vanhoja teemainoksia, ja niiden vuoksi paperikirja olisi ollut parempi vaihtoehto. Mainostekstien tihrustaminen puhelimen näytöltä oli hetkittäin, hmm, haastavaa. (Mitenkähän asia on hoidettu äänikirjassa?)

Nelli Hietala: Sisar hento Martikainen. Karisto 2020.

Olen fanittanut Miia Martikasta kirjasarjan ykkösosasta saakka. Miia on raikas henkilöhahmo: hän innostuu, tuntee, kiivastuu, toimii. Hän on uskottava ja hurmaava, hänellä on mielipiteitä. Välillä Miia äityy paasaamaan näkemyksiään, mutta silti teksti ei lipsu ankeaksi julistukseksi tai ilottomaksi besserwisseröinniksi. Miia Martikais -sarjaan kuuluu kepeys ja hauskuus, vaikka isoista asioista puhutaankin.

Sarjan neljännessä osassa Miia on urapohdintojen äärellä. Kaikilla muilla tuntuu olevan jokin käsitys tulevaisuudesta, mutta Miia epäröi. Sairaanhoitajan työ kiinnostaa, mutta onko perinteinen naisten ammatti kuitenkaan Miian juttu?

Nelli Hietala kirjoittaa rennosti ja ilmavasti, havainnoi nuoren elämää taitavasti ja saa varhaiskeski-ikäisenkin muistamaan, millaista on olla alle parikymppinen. Martikaiset löytyvät nuortenkirjahyllystä, mutta miten toivonkaan, että myös aikuiset tarttuisivat niihin! Miialla on asiaa meille kaikille.

Tänä keväänä ilmestyi myös Hietalan aikuisille suunnattu romaani Varotoimia, jolle myös lämmin suositukseni: samaa keveyttä ja sujuvuutta on siinäkin. Ja vaikka tämäkin romaani hykerryttää, siihen on ujutettu lempeitä muistutuksia ennakkoluulojen ja kapeiden ajattelumallien vaaroista.

Poimintoja huhtikuun kirjapinosta

Hups, maaliskuun kirjapoiminnat unohtuivat. Mutta käykäämme sitäkin tarmokkaammin huhtikuisten kirjojen kimppuun!

Huhtikuussa lukeminen maistui mukavasti. Nautiskelin erityisesti romaaneja, tietokirjoja ja sarjakuvia. T.S. Eliotin kuuluisan säkeen mukaan Huhtikuu on kuukausista julmin (suom. Lauri Viljanen) tai Huhtikuu on julmin kuukausista  (suom. Markus Jääskeläinen), ja ehkäpä siihen henkeen sopivat kirjalliset poiminnatkin. Molemmissa käsitellään kuolemaa omakohtaisella otteella.

Terhi Rannela: Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Karisto 2020.

Sain lukea rakkaan ystäväni ja kollegani Terhi Rannelan Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen -käsikirjoituksen sen ollessa melkein valmis. Kun kirja huhtikuussa ilmestyi, luin sen uudelleen. Lienen monestakin syystä jäävi hehkuttamaan kirjaa, mutta teen sen silti.

Terhin äiti kuoli äkillisesti ja odottamatta tammikuussa 2016. Äiti oli vasta joitain kuukausia sitten jäänyt eläkkeelle, hän oli asettumassa uuteen elämänvaiheeseen, teki teatteriretkiä ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Kunnes tuli päivä, kun äiti ei vastannutkaan puhelimeen.

Kirja on kaunis, surullinenkin mutta etenkin lohdullinen ja viisas kirja. Se kertoo menettämisestä, äitisuhteesta, surutyöstä. Ja rakkaudesta, erityisesti siitä.

Surussa on jotain syvästi henkilökohtaista, yksityistäkin. Miten puhua surusta, miten ottaa toisen suru vastaan? Miten käsitellä väistämätöntä: läheisen ihmisen menettämistä. Kuolemaa.

Terhi kirjoittaa omakohtaisesti mutta ei vain itseensä käpertyen. Mukana on keskusteluita ystävien ja kirjojen kanssa, pohdintaa monelta kannalta. ”Niin kauan kuin elän, minulla on äitisuhde”, Terhi kirjoittaa. Siksi uskallan väittää, että tämä kirja koskettaa jokaista, jolla on tai on joskus ollut äiti. Olipa se äitisuhde millainen hyvänsä.

Ajattelen myös, että Äiti on lohtukirja, olipa suru äidin tai muun tärkeän ihmisen menettämisestä johtuvaa. Lempeät mutta kaikki tunteet sallivat lauseet sanoittavat monenlaisia suruja. En edes tiedä, mitä kaikkia surujani – menneitä, nykyisiä, tulevia – itkin kirjaa lukiessani (molemmilla kerroilla), mutta itku oli puhdistavaa, helpottavaa.

Tiitu Takalo: Memento mori. WSOY 2020.

Luin omaelämäkerrallista tarinaa aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä jo Tiitun blogista (nyt sarjakuvaa ei enää verkosta löydy) ja ilahduin kuullessani, että tarina kootaan kirjaksi. Pidän Takalon kädenjäljestä valtavasti, hän osaa kertoa tarinoita ja käyttää kuvia oivaltavasti. (Jos saman tekijän Minä, Mikko ja Annikki on vielä lukematta, hopihop lukemaan! Ehdottomasti top 10 -listalla sarjakuvasuosikeissani.)

Memento mori kertoo omakohtaisesti sairastumisesta, toipumisesta ja ison mullistuksen käsittelemisestä. Takalo kertoo samaistuttavasti itsemäärämisoikeuden menettämisestä, oman jaksamisen hahmottamisesta ja työn merkityksestä identiteetille. Hän miettii, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja tekee välitilinpäätöstä elämästään. Hän joutuu vaatimaan oikeanlaista hoitoa ja vetämään rajoja. Toipumisen myötä herää monenlaisia tunteita, eikä kaikkien kanssa ole helppo olla.

Myös tämä kirja osuu omiin kipukohtiin, vaikken olekaan kokenut vastaavaa sairastumista kuin Takalo. Mutta pohdinnat elämän rajallisuudesta ja hauraudesta koskettavat kaikkia. Memento mori on myös elossaolon iloa ja havahtumista siihen kaikkeen, mikä on hyvin.

Tähänkin kirjaan aion vielä palata, se kestää monta lukukertaa.