Poimintoja kesäkuun kirjapainosta

Tietokirjat ovat vallanneet lukupinoni! Se ei ole huono juttu, mutta ehkäpä tällainen piintynyt romaaninlukija on hieman yllättynyt siitä, miten moni kesäkuussa luettu teos kuuluu muuhun kuin fiktiokategoriaan. Luin etenkin esseitä ja matkakertomuksia, ja kaikissa lukemissani tietokirjoissa oli jollain tapaa omakohtainen ote. Sehän sopii.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Tammi 2015.

2000-luvun alkupuolella joku (luultavasti Taija Tuominen) suositteli Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin -teosta. Lainasin, luin, ihastuin. Lainasin muutaman muunkin Mazzarellan kirjan, ihastus jatkui. Sitten, jostain syystä, tuli vuosien tauko. Muutama vuosi sitten luin kirjoittamisesta kertovan Elämä sanoiksi -kirjan ja tunnistin tutun äänen.

Mazzarellan tekstistä huokuu lukeneisuus. Hän yhdistelee henkilökohtaista historiaansa, luettua kaunokirjallisuutta, tutkimuksia, kuultuja tarinoita, lähipiirinsäkin elämää – ja tekee sen sulavasti. Aiheet virtaavat, ja vaikkei tekstissä olisi väliotsikoita, kokonaisuus pysyy koossa.

Näin Aurinkokissan vuodessakin. Sen aiheita ovat mm. vanheneminen, rakkaus ja ero sekä valintojen tekeminen. Iän tuomat muutokset, ihmissuhteet ja sairastamiset pohdiskellaan, ja lukiessa tuntuu, kuin olisi saman pöydän äärellä kuuntelemassa juttelua. Mazzarella kertoo ja ihmettelee, päästää lukijan mukaan pohdintoihinsa. Ja aina välillä palataan aurinkoenergialla tassuaan heiluttavaan kissaan, josta näkyy valon määrä ja voima.

Ja hauska yllätys: Mazzarella viittaa kirjassaan erääseen tutkimukseen, jonka kaltaista olen etsinyt oman kirjoitustyöni lähteeksi. Ja sieltä se lähdekirja vain pomppasi tietooni – ja nyt odottaa, että luen tutkimuksen itse. Sattumaa vai Suuri ja Tärkeä Merkki siitä, että kulje oikeaan suuntaan käsikirjoitukseni kanssa?

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Suomentanut Heli Naski. Atena 2019.

Myönnetään, sanapari venäläinen klassikko on hieman pelottava. Jostain syystä ajattelen ensimmäisenä julmetun paksuja romaaneja, vaikka ikisuosikkini Anton Tšehov ja Daniil Harms eivät edusta tätä laitaa, niin klassikkoja kuin ovatkin.

Viv Groskop käsittelee yhtätoista venäläisen kirjallisuuden klassikkoa ja höystää kerrontaa tarinoilla omasta elämästään ja wannabe-venäläisyydestään. Groskop on opiskellut venäjää ja Venäjällä, etsinyt juuriaan ja tuntenut niin vahvaa yhteenkuuluvuutta kuin vierauden tunteita tuossa valtavassa maassa.

Groskop tekee juonitiivistelmiä, tarinoi kirjailijoiden elämänvaiheista, lisää anekdootin jos toisenkin omista kokemuksistaan. Klassikoiden ytimet paketoidaan elämänohjeiden muotoon, todistetaan, että ne toimivat tänäkin päivänä. Kerronta on rentoa. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jossa puhutteleva tyyli korostui luultavasti entisestään.

Tein kesäkuussa paljon kävelylenkkejä kuulokkeet korvillani. Älä heittäydy junan alle osoittautui vallan mainioksi kävelyseuraksi, jonka parissa lenkkini saattoivat välillä pidentyä huomattavasti aiotusta. Oli hauskaa innostua kirjoista, joista en olisi luullut innostuvani näin kovasti. Groskop sai minut jopa lainaamaan Ivan Denisovitšin päivän kirjastosta (joskaan en ole vielä avannutkaan sitä, mutta ei nyt puhuta siitä).

Poimintoja toukokuun kirjapinosta

Latasin toukokuussa Suomalainen Plus -äänikirjapalvelun – ihan vain kokeeksi, kun nyt ilmaisjaksoa tarjottiin. Olin pari vuotta sitten kokeillut toista vastaavaa palvelua, enkä oikein innostunut. Nytkin olin skeptinen. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Koska kirjastot olivat vielä kiinni, oli lähes hengästyttävän ihanaa päästä Suomalainen Plussan uutuuskirjavalikoimien äärelle omassa puhelimessa. Luin tai kuuntelin kuukauden aikana 14 kirjaa sovelluksella.

Skeptisyyteni johtui erityisesti siitä, etten ollut aiemmin innostunut äänikirjoista mitenkään erityisesti. Ne ovat mukavia, jos on jotain muuta tekemistä samalla – en oikein osaa ihan vain istua ja kuunnella. Olin joskus koettanut myös lukea kirjoja kännykällä, enkä ollut pitänyt siitä, joten arvelin, että e-kirjat jäävät ihan sivuun. Arvelin, että pari kirjaa tulee ehkä kuunneltua, ja se siitä.

Väärässä olin.

Kännykästä lukeminen alkoikin jostain syystä sujua heti. Taustaväriksi seepia ja fonttikoko sopivaksi, ja niin olin valmis sukeltamaan kirjojen syliin. Äänikirjaa kuuntelin etenkin villapaitaa kutoessani, mutta otin kuunneltavat seurakseni myös kävelylenkeille. Jossain vaiheessa huomasin, että lenkit saavat lisää pituutta, kun kirja houkuttelee jatkamaan matkaa vielä vähän, vielä vähän.

Niinpä toukokuun kirjapino on tavallista virtuaalisempi. Mutta kaikki postaukseen nostamani ovat ilmestyneet myös paperikirjoina, eli eipä hätää, jos se formaatti tuntuu miellyttävämmältä.

Rinna Saramäki: 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman. Otava 2020.

Ympäristön tila huolettaa, ja välillä oma olo on voimaton. Rinna Saramäen kirja on oiva apu ahdistukseen, sillä 250 ehdotuksen joukosta löytää varmasti jotain, jolla kantaa kortensa maailmanpelastuskekoon. Olen allerginen saarnaamiselle ja syyllistämiselle, sillä ne aiheuttavat lähinnä vastareaktion eivätkä innosta tekoihin. Tässä kirjassa ote on kannustava ja rohkaiseva: sinäkin voit tehdä jotain! Kenenkään ei tarvitse yksin ottaa maailmaa pelastettavakseen, mutta jokainen voi etsiä itselleen mahdolliset tavat toimia vastuullisemmin. Haluan uskoa, että kun jokin uusi juttu alkaa luonnistua, on helpompaa valita lisää ympäristöystävällisiä tekoja.

Kirja tarjoaa paljon tietoa ja niiden rinnalle eriasteisia tekoja. Samalla se herättelee miettimään omia valintoja ja asenteita. Niinpä: miksi kylpypyyhkeen ostaminen kirpparilta tuntuu vähän ällöltä, mutta hotellissa kietoudun onnellisena moneen kertaan pestyyn ja monien muiden käyttämään pyyhkeeseen?

Olemme erilaisia: siinä, missä joku ilmastoteko voi olla toiselle helppo ja itsestäänselvä, toiselle se voi aiheuttaa päänvaivaa ja vastarintaa. Ja toisinpäin. 250 ilmastotekoa joilla pelastat maailman huomioi tämän ja ehdottaa vaihtoehtoja. Jos kasvissyönti tuntuu liian isolta teolta, voisiko kasvisruokapäiviä pitää vaikka kerran viikossa? Jos uusia vaatteita on hankittava, voisiko harkita vaatelainaamoja tai vastuullisia merkkejä halpavaatteiden sijaan? Jos uusi auto on välttämätön, voisiko se olla vähäpäästöinen – tai voisiko sellaisen joskus vuokrata kokeeksi? (Jostain syystä kirjassa muuten huomioitiin polttoaineista nimeomaan biokaasu muttei esim. bioetanolia lainkaan.)

Kirja muistuttaa, että myös ilmastoasioista keskusteleminen on teko. Esimerkiksi työpaikalla tai taloyhtiössä voi kysyä, voitaisiinko tehdä vihreämpiä valintoja. Tai yrityksiltä voi pyytää lisätietoja vaikkapa palmuöljyn käytöstä tai vaatteiden alkuperästä. Ja vaikka mitään ei heti tapahtuisi, ainakin on yrittänyt ja tuonut esiin sen, että ympäristönäkökulma kiinnostaa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Gummerus 2020.

Petri Tamminen on kuulunut suosikkikirjailijoihini jo vuosikausia – muistan edelleen, miltä tuntui lukea Elämiä ja Miehen ikävä ensimmäistä kertaa. Oivallukset, huumori, yllättävyys ja pelkistetty kerronta hurmasivat minut.

Antti Röngän viimevuotinen esikoiskirja Jalat ilmassa vei myös heti mukaansa. Röngän romaani on koskettava, taitavasti kirjoitettu, intensiivinen teos. Toivon, että hän kirjoittaa lisää.

Etsin isän ja pojan kirjeenvaihdon e-kirjaversion äänikirjapalvelusta. Sivulla 20 lopetin lukemisen. Tiesin, että tämä ei toimi sähköisenä lukukokemuksena. Tämä on luettava paperilta, jolle voin tehdä merkintöjä. Seuraavana päivänä marssin Prisman kirjaosastolle ja kiivaan etsimisen jälkeen löysin haluamani. Teki mieli heilutella kirjaa ruokaostoksia tekevien asiakkaiden edessä ja kannustaa heitä hakemaan oma kappaleensa – hyllyyn jäi muistaakseni kaksi – mutta hillitsin itseni, kuten tämän kirjan henkeen ehkä kuuluukin. Myönnän, että kirjan ostaminen ruokamarketista on jonkinlainen antikliimaksi, siitä puuttuu kirjakaupan fiilis ja tunne siitä, että on omiensa keskellä. Mutta miten iloinen olenkaan, että sain kirjan nopeasti ja helposti.

Röngän ja Tammisen keskustelu on nautittavaa. He puhuvat kirjoittamisesta, peloista, isä-poika -suhteesta, menneestä ja nykyisestä. He ovat viisaita, neuroottisia, hauskoja, kiivaita, epävarmoja. Inhimillisiä.

Silloin tällöin onnellinen on kirja kirjoittamisesta, mutta myös muusta. Se nauratti ja kosketti. Ja kyllä, luin sitä kynä kädessä, tein alleviivauksia ja huutomerkkejä. Minulle se on yksi hyvän kirjan tunnusmerkeistä.

Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja. Tammi 2020.

Tee, mikä ihana aihe! Suomalainen teekirja keskittyy (tietenkin!) suomalaiseen teekulttuuriin. Sirkka-Liisa Ranta kertoo teenjuontitavoista, teelaatujen suosiosta, teen myyjistä ja juojista.

Suomalainen teekirja viehättää historiallisilla yksityiskohdillaan ja mukavan kertovalla otteellaan. Nyt tiedän, mitä ovat tiilitee tai karavaanitee. Lukemisen lomassa oli pakko hauduttaa pannullinen kiinalaista vihreää teetä. Ei tätä teettä voi lukea! Ja taisipa teos vaikuttaa ostopäätöksiinikin: pari päivää sitten huomasin ruokakaupan teehyllyllä tutun nimen: Sergejeff. Sergejeffin teetalostahan kirjassa myös kerrottiin, ja niin ostoskoriini päätyi paketillinen Jaavan teetä.

Kuvituksena on mm. vanhoja teemainoksia, ja niiden vuoksi paperikirja olisi ollut parempi vaihtoehto. Mainostekstien tihrustaminen puhelimen näytöltä oli hetkittäin, hmm, haastavaa. (Mitenkähän asia on hoidettu äänikirjassa?)

Nelli Hietala: Sisar hento Martikainen. Karisto 2020.

Olen fanittanut Miia Martikasta kirjasarjan ykkösosasta saakka. Miia on raikas henkilöhahmo: hän innostuu, tuntee, kiivastuu, toimii. Hän on uskottava ja hurmaava, hänellä on mielipiteitä. Välillä Miia äityy paasaamaan näkemyksiään, mutta silti teksti ei lipsu ankeaksi julistukseksi tai ilottomaksi besserwisseröinniksi. Miia Martikais -sarjaan kuuluu kepeys ja hauskuus, vaikka isoista asioista puhutaankin.

Sarjan neljännessä osassa Miia on urapohdintojen äärellä. Kaikilla muilla tuntuu olevan jokin käsitys tulevaisuudesta, mutta Miia epäröi. Sairaanhoitajan työ kiinnostaa, mutta onko perinteinen naisten ammatti kuitenkaan Miian juttu?

Nelli Hietala kirjoittaa rennosti ja ilmavasti, havainnoi nuoren elämää taitavasti ja saa varhaiskeski-ikäisenkin muistamaan, millaista on olla alle parikymppinen. Martikaiset löytyvät nuortenkirjahyllystä, mutta miten toivonkaan, että myös aikuiset tarttuisivat niihin! Miialla on asiaa meille kaikille.

Tänä keväänä ilmestyi myös Hietalan aikuisille suunnattu romaani Varotoimia, jolle myös lämmin suositukseni: samaa keveyttä ja sujuvuutta on siinäkin. Ja vaikka tämäkin romaani hykerryttää, siihen on ujutettu lempeitä muistutuksia ennakkoluulojen ja kapeiden ajattelumallien vaaroista.

Poimintoja huhtikuun kirjapinosta

Hups, maaliskuun kirjapoiminnat unohtuivat. Mutta käykäämme sitäkin tarmokkaammin huhtikuisten kirjojen kimppuun!

Huhtikuussa lukeminen maistui mukavasti. Nautiskelin erityisesti romaaneja, tietokirjoja ja sarjakuvia. T.S. Eliotin kuuluisan säkeen mukaan Huhtikuu on kuukausista julmin (suom. Lauri Viljanen) tai Huhtikuu on julmin kuukausista  (suom. Markus Jääskeläinen), ja ehkäpä siihen henkeen sopivat kirjalliset poiminnatkin. Molemmissa käsitellään kuolemaa omakohtaisella otteella.

IMG_4589

Terhi Rannela: Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen. Karisto 2020.

Sain lukea rakkaan ystäväni ja kollegani Terhi Rannelan Äiti. Ajatuksia äkkikuoleman jälkeen -käsikirjoituksen sen ollessa melkein valmis. Kun kirja huhtikuussa ilmestyi, luin sen uudelleen. Lienen monestakin syystä jäävi hehkuttamaan kirjaa, mutta teen sen silti.

Terhin äiti kuoli äkillisesti ja odottamatta tammikuussa 2016. Äiti oli vasta joitain kuukausia sitten jäänyt eläkkeelle, hän oli asettumassa uuteen elämänvaiheeseen, teki teatteriretkiä ja kaikki vaikutti olevan hyvin. Kunnes tuli päivä, kun äiti ei vastannutkaan puhelimeen.

Kirja on kaunis, surullinenkin mutta etenkin lohdullinen ja viisas kirja. Se kertoo menettämisestä, äitisuhteesta, surutyöstä. Ja rakkaudesta, erityisesti siitä.

Surussa on jotain syvästi henkilökohtaista, yksityistäkin. Miten puhua surusta, miten ottaa toisen suru vastaan? Miten käsitellä väistämätöntä: läheisen ihmisen menettämistä. Kuolemaa.

Terhi kirjoittaa omakohtaisesti mutta ei vain itseensä käpertyen. Mukana on keskusteluita ystävien ja kirjojen kanssa, pohdintaa monelta kannalta. ”Niin kauan kuin elän, minulla on äitisuhde”, Terhi kirjoittaa. Siksi uskallan väittää, että tämä kirja koskettaa jokaista, jolla on tai on joskus ollut äiti. Olipa se äitisuhde millainen hyvänsä.

Ajattelen myös, että Äiti on lohtukirja, olipa suru äidin tai muun tärkeän ihmisen menettämisestä johtuvaa. Lempeät mutta kaikki tunteet sallivat lauseet sanoittavat monenlaisia suruja. En edes tiedä, mitä kaikkia surujani – menneitä, nykyisiä, tulevia – itkin kirjaa lukiessani (molemmilla kerroilla), mutta itku oli puhdistavaa, helpottavaa.

fullsizeoutput_8c8

Tiitu Takalo: Memento mori. WSOY 2020.

Luin omaelämäkerrallista tarinaa aivoverenvuodosta ja siitä selviämisestä jo Tiitun blogista (nyt sarjakuvaa ei enää verkosta löydy) ja ilahduin kuullessani, että tarina kootaan kirjaksi. Pidän Takalon kädenjäljestä valtavasti, hän osaa kertoa tarinoita ja käyttää kuvia oivaltavasti. (Jos saman tekijän Minä, Mikko ja Annikki on vielä lukematta, hopihop lukemaan! Ehdottomasti top 10 -listalla sarjakuvasuosikeissani.)

Memento mori kertoo omakohtaisesti sairastumisesta, toipumisesta ja ison mullistuksen käsittelemisestä. Takalo kertoo samaistuttavasti itsemäärämisoikeuden menettämisestä, oman jaksamisen hahmottamisesta ja työn merkityksestä identiteetille. Hän miettii, mitkä asiat ovat oikeasti tärkeitä ja tekee välitilinpäätöstä elämästään. Hän joutuu vaatimaan oikeanlaista hoitoa ja vetämään rajoja. Toipumisen myötä herää monenlaisia tunteita, eikä kaikkien kanssa ole helppo olla.

Myös tämä kirja osuu omiin kipukohtiin, vaikken olekaan kokenut vastaavaa sairastumista kuin Takalo. Mutta pohdinnat elämän rajallisuudesta ja hauraudesta koskettavat kaikkia. Memento mori on myös elossaolon iloa ja havahtumista siihen kaikkeen, mikä on hyvin.

Tähänkin kirjaan aion vielä palata, se kestää monta lukukertaa.

Poimintoja helmikuun kirjapinosta

Aika monessa helmikuun kirjassa mainittiin eläin. Poimin luetuista kaksi, joissa eläimillä on varsin keskeinen rooli. Tietokirjassa kohdataan hevosia, runokirjassa lokki.

fullsizeoutput_88c

Mirkka Mattheiszen: Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot. Puru-kollektiivi 2019.

Olisinkohan löytänyt tätä kokoelmaa ilman Instagramia? Puru-kollektiivin instatilille alkoi ilmestyä viime syksynä lokkiaiheisia kuvia ja tekstejä. Tekstit olivat usein lyhyitä, lauseen mittaisia – ja sellaisia, jotka herättivät uteliaisuuden. ”Lokki on tukevasti juovuksissa” lukee nokka auki ja niska körmyssä rantakalliolla seisovan lokin kuvan alla. Toisessa kuvassa joku on kirjoittanut paperille ”Tää tyyppihän on ihan kuin minä!” Kuvatekstissä lukee: ”Lukija kohtaa Lokin.

Vihdoin hankin kokoelman itselleni. Teos on muodoltaan muistivihko. Sivunumeroton, tekstiä vain toisella puolen sivua. Kansi on paksua pahvia, jolle on liimattu lokin kuva ja kirjan nimi. Tämä on jo esineenä kiehtova – ja hyvä esimerkki siitä, miten muoto tukee sisältöä. Nyt ollaan muistiinpanojen äärellä.

Kokoelmassa minäpuhuja kohtaa Lokin, ja kertoo havaintojaan siitä. Tai tietenkin hänestä! Lokki on nimittäin melkoinen persoona. Hän kaahaa moottoritiellä, synnyttää kolmoset, ryhtyy kehonrakentajaksi, liikuttuu yliajetusta kastemadosta, kirjoittaa sonetin. Lokki on raivostuttava, inhimillinen, kiehtova ja kummallinen.

En saa kiinni hänestä: / Onko hänellä harmaat vai mustat / vai valkoiset siivet? / vittumainen katse?”, kirjoittaa runojen puhujakin.

Lokki on vapauttava lukukokemus. Välillä tajuan valtavasti, välillä hämmennyn tyystin. Välillä naurattaa. Ja niin saa ollakin. Lokki on omanlaisensa, ei minun kuulukaan sitä tyhjiin selittää. Niin kuin ei runojakaan.

2592395

Marika Riikonen: Hevostytöt. Mikä saa ihmisen raahautumaan tallille vuodesta toiseen? Art House 2020.

On vinha tunne lukea hyvän ystävän kirjoittamaa kirjaa ja huomata, että voi edelleen oppia hänestä ihan uusia puolia. Näin kävi, kun luin Hevostyttöjä. Olemme Marikan kanssa tunteneet yli 20 vuotta, puhuneet kepeitä ja syviä, tehneet teatteria yhdessä, toimittaneet novellikokoelmia, kommentoineet toistemme tekstejä, reissanneet, jakaneet monenlaisia vaiheita. Olen aina tiennyt, että Marika on hevostyttö, mutta se on jäänyt marginaaliseksi aiheeksi keskusteluissamme. Luultavasti siksi, että minä en ole hevostyttö.

Se ei silti estänyt minua uppoutumasta tähän tietokirjaan. Luin sen ahmien.

Hevostytöt käy läpi hevostyttöyden historiaa, määritteitä, henkistä ja rahallista hintaa, identiteetin muodostumista ja vaikutusta. Kirjailijan oma historia kulkee mukana, mutta sitä rikastuttavat haastattelut ja internetkyselyyn saadut vastaukset. Rakastan kirjan kieltä, joka on kaukana pölyisestä asiatekstistä. Teksti virtaa. Välillä pysähdytään kuvailemaan ja tunnelmoimaan, välillä napautetaan vähättelijöitä. Tietoa riittää, mutta tunnettakaan ei vähätellä. Välillä jopa liikutuin.

Minulle Hevostytöt on kirja ennen kaikkea intohimosta. Siitä, miten itselle tärkeän jutun löytäminen mullistaa kaiken. Siitä, miten jokin asia voi viedä mennessään. Ja miten se jokin voi jäädä merkittäväksi osaksi elämää.

Minä en innostunut hevosista lapsena. Minä innostuin koirista. Luin kaiken niihin liittyvän, opettelin rodut, osasin näyttelysäännöt, tiesin erilaisia tapoja opettaa koiruuksille niin temppuja kuin olennaisia käskyjä. Unelmieni täyttymys oli, kun perheeseemme otettiin koira. Ja myöhemmin toinen. Hevostyttöjen kautta sain muistutuksen noista ajoista, ja siitä, miten edelleen etenkin pienet mäyräkoirat aiheuttavat lämpimän läikähdyksen rinnassani. (Ehkä ihan vähän aloin myös miettiä, miksi elän koiratonta elämää. Vaarallinen kirja, kun tällaista aiheuttaa.)

Hevostytöt antaa äänen monenikäisille tytöille ja naisille, jotka kertovat, mitä hevostyttöys on ja mitä se on heille antanut. Vihdoinkin, tekisi mieli sanoa. Näiden tarinoiden jälkeen on silkkaa hölmöyttä puhua hevosten kanssa vietetystä ajasta lapsekkaana puuhasteluna, söpöstelynä tai helppona satulassa istuskeluna. Niin tekemisen, kokemisen kuin tunteiden skaala on laaja, ja se näkyy kirjassa ihanasti – oli lukija hevostyttö tai ei.

Poimintoja tammikuun kirjapinosta

IMG_4264

Kirjavuosi 2020 käynnistyi ilahduttavalla lajikirjolla. Luin tammikuussa runoa, proosaa, esseitä, sarjakuvia, käännöskirjallisuutta ja kotimaista. Tammikuun poimintoihin valitsin yllättävän tietokirjalöydön, sykähdyttävän sarjakuvaromaanin ja tuhoamisen kautta tutuksi tulleen runokokoelman.

 

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni. Presidenttien puolisot. S&S 2017.

Alkuvuodesta kävin jälleen kerran ruokaostoksilla läheisessä Prismassa, ja kuten tavallista, päätin piipahtaa myös kirjaosastolla. Silmäilin alekirjapinoja hajamielisesti, selailin joitain, toisista vilkaisin takakannen, siirtelin kirjoja puolilaiskasti. En ollut ostoaikeissa.

Sitten tartuin presidenttien puolisoista kertovaan kirjaan. Osuin kohtaan, jossa Risto Ryti kirjoittaa vaimolleen Gerdalle suurta rakkautta ja intohimoakin huokuvia kirjeitä. Kiinnostuin. Selasin lisää, kiinnostuin lisää. Pian alle viiden euron kirja oli ostoskorissani.

Olet valaissut minun tietäni tarjoaa pienoiselämäkerrat Suomen presidenttien puolisoista. Päivi Storgård kertoo muutamalla sivulla kunkin haaveista, peloista, kiinnostuksen kohteista, ristiriidoistakin. Mukana on katkelmia kirjeistä, päiväkirjoista, puheista. Puolisoiden myötä Suomen historiasta ja itsenäisyyden ajasta piirtyy taas hieman tarkempi kuva.

Aivan erityisesti kiinnostuin Rytien tarinasta – haluaisin lukea lisää! Nämä kirjalliset muotokuvat nostavat valokeilaan heidät, jotka ovat usein toimineet taustalla, mutta joiden merkitystä ei silti voi vähätellä. Puolisot.

Craig Thompson: Blankets. Drawn & Quarterly 2015 (ensimmäinen painos 2003).

Eläköön-huuto lähikirjastoni sarjakuvahyllylle! Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tein löydön. Blankets on tuhti teos, mutta onneksi en miettinyt, mahtuuko se reppuuni ja jaksanko kantaa vielä senkin kotiin.

Blankets perustuu Craig Thompsonin omiin kokemuksiin ja kertoo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Päähenkilö asuu pohjoisessa pienehköllä paikkakunnalla. Yhteisö on uskonnollinen, isä ankara ja koulu täynnä kiusaajia. Kaikki muuttuu, kun teini-ikäinen Craig tapaa leirillä Raina-nimisen tytön ja ihastuu.

Kirja on pakahduttava kuvaus niin ahtaasta uskonnollisuudesta, oman tien löytämisestä, yksinäisyydestä – ja ensirakkauden valtavasta voimasta. Thompson käyttää näkökulmia taitavasti, piirroksissa on oivaltavia yllätyksiä. Hän kuljettaa niin aikatasoja, todellisuutta kuin kuvitelmia kauniisti.

Kun luin Blanketsia, en olisi malttanut lopettaa. Ja samaan aikaan jarruttelin, sillä en olisi halunnut sen loppuvan. Lumoava teos, jonka haluan omaan sarjakuvahyllyyni.

Tuomas Timonen: Asetelmia. Teos 2013.

Asetelmia sisältää nimensä mukaisesti asetelmia, runon keinoin pysäytettyjä näkymiä ja hetkiä, havaintoja. Mutta kokoelman sivuilla seikkailee  myös virkamies. Hänestä kertovat runot nousivat ehdottomiksi suosikeikseni. Virkamies aloittaa virallisesti, mutta hiljalleen häneen pujahtaa yhä hallitsemattomampia tekoja. Ei kai hän ole… lähes holtiton välillä? Virkamies pyrkii aina palaamaan ruotuun, muistamaan virkamieheytensä, mutta jokin pyrkii hänestä ulos. Lopulta hän jopa kirjoittaa runon.

Asetelmissa on mielikuvitusta herätteleviä säkeitä, assosiaatioketjuja käynnistäviä kielikuvia. Välillä se äityy hauskaksikin.

Minulla on, poikkeuksellista kyllä, kolme kappaletta tätä teosta. Yksi on ja pysyy runohyllyssäni, mutta kaksi olen luvannut tuhota. Kyllä, tuhota.

Toisesta onkin jo syntynyt paperiastioita vesi-jauholiiman avulla, ja lisää paperiaskartelua on tulossa samalla tekniikalla, kunhan taas pääsen työn ääreen. Toinen kirja tuhoutuu jollain muulla tavalla – pari ideaa on jo odottelemassa.

Kyseessä on Timosen taideprojekti, jota voi seurata Instagramissa @asetelmia_makulointi -tilillä. Vaikka kirjojen tuhoaminen tuntui ensi alkuun tyrmistyttävältä, projekti on myös hulvaton ja oivaltava. Jos kirjat on joka tapauksessa päätetty tuhota eli makuloida, miksei tehdä sitä luovasti?

Poimintoja joulukuun kirjapinosta

Joulukuussa jätin monta kirjaa kesken. Mutta kun luin, luin erityisesti uutta kaunoa ja tietoa.

9789527221778_1024x1024

Kirsi Pehkonen: Käsikirjoituksesta kirjaksi – miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Reuna 2018.

Kukaan minua vähänkään tunteva ei voi yllättyä, kun kerron, että erilaiset kirjoittajaoppaat ovat lempilukemistoani. Olen loputtoman kiinnostunut etenkin prosessikuvauksista, työpäiväkirjoista, erilaisista tekemisen tavoista. Käsikirjoituksesta kirjaksi pitää sisällään juuri niitä. Kirsi Pehkonen on haastatellut yhtätoista kirjailijaa, joista kukin kirjoittaa omalla tavallaan.

Joku luottaa vain kustannustoimittajaan, jollain on muitakin luottolukijoita. Yksi tekee useita eri versioita eri tiedostoihin, toinen muokkaa yhtä ja samaa jokusen kerran. Tehdään muistiinpanoja ja taustatutkimusta mutta toisaalta myös hämmästytään, kun runo vain tulee valmiina. Osalla on päivittäiset liuskatavoitteet, toiset eivät moiseen lähde. Eri lajit vaativat erilaista lähestymistapaa, ja välillä teksti yllättää kokeneenkin kirjoittajan.

Haastateltavina ovat Tapani Bagge, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen ja Jasu Rinneoja – mainion monipuolinen ja -ääninen kirjailijajoukko. Käsikirjoituksesta kirjaksi antaa ideoita oman prosessin pohtimiseen mutta muistuttaa huojentavasti myös siitä, ettei ole vain yhtä tekemisen tapaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen työhuoneeni kirjaston pysyväksi osaksi.

9789510437506_frontcover_final_medium

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.

Suvi Vaarlan romaani osui silmiini kirjaston vippipöydältä. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Päähenkilö Elina on lapsi, kun 1980-luvun nousukausi tuo perheelle monenlaista materiaalista hyvää. Perhe muuttaa Westendiin, uusi kaveri löytyy naapurista, isän yritys saa hienoja rakennushankkeita. Ja sitten kaikki romahtaa.

Romaanissa seurataan Elinan tarinaa vielä aikuisenakin. Laman lapsi hakee taloudellista turvaa ja pelkää koko ajan, että kaikki viedään pois. Vaarla kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kertoo koskettavasti siitä, mitä lama aiheuttaa yksilötasolla. (Suomen 90-luvun lama on muuten aihe, josta ei ole kirjoitettu ollenkaan liikaa.) Ihailin myös Vaarlan tapaa pitää jännitettä yllä – hän ei paljasta liikaa kerralla. Hieno romaani lähihistoriasta.

Poimintoja marraskuun kirjapinosta

Marraskuu(kin) oli mainio lukukuu. Tällä kertaa poimintoihin pääsevät tietokirja joka innosti uuteen lukuprojektiin, puhutteleva ja naurattava runokirja sekä upea romaanitrilogia, joka sai kyyneleet virtaamaan.

fullsizeoutput_80d

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Tammi 2019.

Innostuin jo Nyqvistin edellisestä teoksesta, Outi Ojan kanssa kirjoitetusta Kirjalliset väärennökset -teoksesta, joten osasin odottaa samanhenkistä pohdiskelua ja analyysiä tälläkin kertaa. Räjähdemiehen perinnössä paneudutaan kirjallisuuden Nobel-palkintoon kiehtovasti ja innostavasti. Nyqvist kertoo palkinnon historiasta ja nykypäivästä, nostaa esiin kummallisuuksia, kyseenalaistaakin välillä. Kas kummaa, että Nobel-palkittuja naisia on vähemmän kuin miehiä, ja naisten kirjoituksissa huonoina pidetyt asiat saattavatkin mieskirjailijoiden kohdalla olla ansioita. Palkinnossa on tietenkin kyse myös vallasta: mikä on hyvää ja oikeanlaista kirjallisuutta, kuka määrittelee ja millaisilla mittareilla? Nyqvist pohdiskelee kiintoistasti myös kirjallisuuden ja rahan suhdetta, milloin kirjoittamisella tienaaminen on hyväksyttyä ja milloin ei.

Räjähdemiehen perintö toi rutkasti tietoa, mutta se oli myös viihdyttävä ja sujuva lukukokemus. Havaitsin, että nobelistit kuuluvat lukulistalleni harvakseltaan, joten kehitin oman kirjahaasteeni. Päätin, että yritän jatkossa tutustua nobelistien tuotantoon – edes yksi kirja per kirjailija. Kiirettä en aio pitää, lueskelen kaikessa rauhassa. Tulostin nobelistilistan kalenterini väliin ja alleviivaan nimiä sitä mukaa kun olen lukenut.

fullsizeoutput_815

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi. WSOY 2019.

Miten kaunis kansikin jo tässä kirjassa! Pihlajanmarjat päättivät oikein loistaa kuvausvalossa. Aurinko. Porkkana. Vesi. on kuin c-vitamiinitäräys kaamoksessa. Laaksonen kirjoittaa tuttuun tapaansa lounaismurteella, joka alkaa nopeasti omassa päässäni kaikua Laaksosen omalla äänellä. Minun kotomurteeni on Etelä-Pohjanmaan murre, muttei lounaisemman kielen lukeminen vaikeaa ole.

Kokoelmassa liikutaan isojen asioiden äärellä. Rakkaus, kaipuu, kuolema. Usein runon lopussa kerrotaan jotain, joka kääntääkin näkökulman uusiksi. Laaksonen kirjoittaa soljuvaa, sointuvaa kieltä ja tuo arkisilla havainnoilla ilmi inhimillisiä ja isojakin oivalluksia. Luonto on läsnä, ja usein viisaampana kuin ihminen.

Yhden osion nimi on Luakkakuvas. Oman runonsa saavat kaikki luokkalaiset, kukin nimensä mukaan. Ahti alkaa näin: Täyty verkostoittu! / Se on tätä päivä. Minua tietenkin ilahdutti erityisesti Päivi-niminen runo, jonka alussa huokaillaan näitä päiviä, kun asiat eivät oikein suju. Lopuksi todetaan: Etteik mul yhtäkä olis mitä en pois vaihtais? / Kui huano miälkuvitus voi ol!

Yksi suosikeistani on Runo ittel, jossa otetaan oppia mustarastaalta – osaisipa olla kuten se. Käännä uus leht ko vanh on katottu. / An muista laulupuun paik / an lakat murhettumast / an otta valo vasta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga 2013 ja 2014.

En tiedä, miksi tartuin Gardellin trilogiaan vasta nyt. Mutta onneksi tartuin. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (ÄKPKPK) sijoittuu valtaosin 1980-luvun Tukholmaan ja kertoo Rasmuksesta, Benjaminista, Paulista, Lars-Åkesta, Seposta, Reinesta ja Bengtistä. He ovat toisilleen eräänlainen perhe, eikä kaikilla muuta perhettä olekaan enää sen jälkeen, kun he ovat kertoneet olevansa homoseksuaaleja. He ovat nuoria, he ovat elämänhaluisia – ja sitten tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Pelottava, vaarallinen sairaus alkaa levitä. Se homorutoksikin sanottu. Neljä kauhua herättävää kirjainta. AIDS.

ÄKPKPK kertoo heistä, jotka elivät kiihkeästi mutta joista liian moni kuoli liian nuorena. Se kertoo myös siitä, miten homoseksuaaleihin suhtauduttiin vain vähän aikaa sitten – ja vaikka haluaisinkin uskoa toisin, nuo ajat eivät edelleenkään ole kokonaan ohi. Jonkun perhe kääntää selkänsä, joidenkin hautajaisissa homoista puhutaan heteroina, jotakuta ei päästetä kumppaninsa hautajaisiin. Gardell kuljettaa miesten tarinoita limittäin, liikkuu taitavasti aikatasoilla ja tuo päähenkilönsä liki. Kyllä, kiinnyin tähän porukkaan ja myötäelin heidän vaiheissaan. ÄKPKPK:ssa on paljon surua mutta myös valtavasti rakkautta.

Kolmannessa osassa Gardell kirjoittaa sellaisen hautajaiskohtauksen, etten ole vastaavaa ikinä lukenut. Se on huima spektaakkeli, joka naurattaa, itkettää, muistuttaa elämän kauneudesta ja ainutkertaisuudesta.

Viimeisen sivun jälkeen istuin pitkään paikoillani ja itkin. Olen kiitollinen, että tämä trilogia on kirjoitettu ja että sain sen lukea. (Hankin nämä kirjat vielä itselleni, haluan varmasti palata tarinaan uudelleen.)