Miksi tyytyä yhdenlaiseen?

Teetä kaukopartiomiesten seurassa.

”Millaisia kirjoja sä yleensä luet?” kysyi eräs 15-vuotias minulta hiljattain koulukeikalla. ”Kaikenlaisia”, taisin aloittaa vastaukseni, vaikka saman tien tiesin, että tällainen vastaus on mitäänsanomaton. Kaikenlaisia ei avaa kirjallisuuden monimuotoisuutta, vaikka väite olisikin totta. (Ja harvoin tuollainen on – useimmilla taiteen kaikkiruokaisilla on kuitenkin omat suosikkinsa, joiden pariin hakeutuu useammin.)

Minulla on se ilo, että työ pitää huolen lukemisen monipuolisuudesta. Koska luen sekä vapaa-ajallani että ammatikseni, on selvää, etten voi valita kaikkea lukemaani. Etenkin kirjahaastattelut ja opiskelijoiden tekstit voivat tuoda eteen tekstejä, joihin en välttämättä vapaa-ajallani osaisi tarttua. Ja se on mahtavaa.

Vierastan ajatusta, että pitäisi pysytellä yhdessä genressä – tai että yhden genren pitäisi riittää. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat lähes ainoastaan dekkareita tai tietyntyyppistä fantasiaa. Tai vain sotakirjoja. Jos se on heille, hyvä, mikäs siinä. Minulle se ei olisi.

Pelkästään tänä syksynä olen lukenut feminististä esseistiikkaa, tosipohjaista sotakirjallisuutta, isonvihan aikaan sijoittuvaa historiallista proosaa, satumuunnelmia, jännärin sormia katkovasta naisesta, valokuvaa ja runoa yhdistelevän teoksen, romantiikkaa maaseutumiljöössä, japanilaista runoutta ja kertomuksia dekkareiden synnystä. Muiden muassa. Osan kirjoista olen lukenut vapaa-ajallani, osan töihin liittyen.

Jos jotain yhteistä nimittäjää yrittäisin lukemistani kirjoista etsiä, voisin poimia ainakin nämä: uutta ja kotimaista. Eniten proosaa, realismipainotteista (jos vastakohtana on spefi). Mutta tuohon realismiinkin mahtuu lajikirjoa viihteestä esseeseen, dekkarista lasten seikkailuromaaniin.

Luetun monipuolisuudesta huolimatta olen koko ajan tietoinen siitä, miten paljon kaikenlaista kiinnostavaa on jäänyt viime aikoina vähemmälle lukemiselle. Sarjakuvat, novellit, kuvakirjat, uusi käännetty kauno… Lisää tunteja lukemiselle, mistä?

Mainokset

Kirjoja instassa

Ihailen kirjabloggareita, jotka lukevat tarkkaan ja käyttävät aikaa lukukokemuksensa sanoiksi pukemiseen. Blogeista löytyy välillä erinomaisia arvioita ja pohdintoja kirjoista. Itse olen ehkä laiska – tai sitten käytän arviointienergiani Hämeen Sanomiin kirjoittamiini kritiikkeihin, mutta blogiin harvemmin kirjoitan syvällisiä lukemisistani.

Instagramiin sen sijaan laitan toisinaan pieniä huomioita lukemistani kirjoista. Arvioita ne eivät aina ole, mutta muutaman sanan tiivistelmiä tai tunnelmapoimintoja.

Löydyn instasta nimellä @paivihaanpaa. Saa seurata ja kommentoida. Tai vain kurkata välillä. Kirjojen lisäksi kuvaan muutakin.

Ai niin, tuo tekstikatkelma: se löytyy Petri Tammisen teoksesta Suomen historia.

Teetä, kahvia, huhtikuun valoa

Tunnit, päivät, viikot, kuukaudet vierivät hätkähdyttävän nopeasti. On tekemistä, on  hyviä ihmisiä, on kasvava valon määrä ja kevään ilo. Kirjoitan liian paljon sähköposteja ja palautteita, liian vähän omaa käsikirjoitusta. Silti en haluaisi upota vain kässäriin, silti luotan siihen, että deadlineen mennessä on riittävän valmista. Olen joko saavuttanut jonkinasteisen zenin tai todellisuudentajuni on hämärtynyt.
Vaikka ruoka on tärkeä asia, kaksi juomaa ryhdistää päiviäni: tee ja kahvi. Olen hiljalleen ottanut kahvikupillisen päivärutiineihini mukaan – en ihan joka päivä, mutta aika usein. Kahvinkeitto on projekti: jauhan pavut myllyssä, keitän kahvin mutteripannulla, lämmitän kauramaidon pienessä kasarissa ja vaahdotan sen, kaadan kahvin ja maidon isoon mukiin ja ripotan päälle kanelia tai kaakaojauhetta. Yksi kupillinen on riittävästi, enempää kofeiinia en useimmiten siedä.

Teetä voi juoda paljon enemmän. Nyt kuluu mustaa chaita ja vihreää kirsikkateetä, iltaisin kamomillaa. Läppärin äärellä on orpo olo, jos vieressä ei ole teemukillista.


Luettavat kirjat, lehdet, tekstit hiipivät työhuoneesta muihinkin huoneisiin, mutta se tuntuu kotoisalta. Selailen kirjoja, joiden vuoro ei ole vielä, painan sormenjäljen kanteen, vilkaisen ihan vähän vaan. Unohdun kirjoittamaan päiväkirjaa ja toisaalta unohdan kirjoittaa päiväkirjaa. Ehkä kaikki onkin ihan tasapainossa.

Joulukalentereita

Se aika vuodesta, kun tarvitaan kalenteri. Ensi vuoden kalenterin olen jo hankkinut, tietenkin. Olisi mahdotonta olla ilman moista enää tässä vaiheessa vuotta! Turkuhan minut tänäkin vuonna pelasti. Kirjamessujen ohessa oli aikaa piipahtaa Pienessä kirjakaupassa, ja siellä se minua odotti: pieni ja nätti Paperblanksin kalenteri, jonne olen raapustanut tulevia menoja ahkerasti.

Vaikka älykäs puhelimeni tietääkin paljon elämästäni, sähköiseen kalenteriin en ole vielä halunnut siirtyä. Minusta on mukavaa nähdä käsinkirjoitettuja merkintöjä paperilla, yliviivauksia, puhelinnumeroita, mahdollisia keikka-ajatuksia ynnä muita. Saisihan nuo kaikki sähköiseenkin kalenteriin, mutta… Ei vielä.

Mutta tarkoitukseni oli kirjoittaa joulukalenterista. Viime vuonna tein teejoulukalenterin blogiin, tänä vuonna vinkkaan muualta saatavista kirjallisista kalentereista.

Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry tarjoaa kirjallisen joulukalenterin kaikille halukkaille. Olemme valinneet jäsentemme lähettämästä tuotannosta 24 tekstiä viemään kohti joulun tunnelmaa. Joulukalenterin voi tilata sähköpostiin maksutta lähettämällä viestin ”tilaan joulukalenterin osoitteeseen kirjailijayhdistysvana@gmail.com. Tekstit ilmestyvät myös Vanan facebook-sivuille. Joulukalenteri on maksuton eikä sido yhtikäs mihinkään.

Toinen kalenterivinkki on kirjan muotoinen. Kirjailija Kirsi Pehkoselta on ilmestynyt lyhytproosateos Lahja, joka sisältää 24 joulutarinaa aikuisille. Tekstit ovat lyhyitä ja sopivat vaikka ääneen luettaviksi. Nautiskele yksin tai seurassa! Minulla on ollut ilo olla jonkin verran mukana kirjan käsikirjoitusvaiheessa, ja olenkin riemuissani, että kirja on nyt päässyt muidenkin lukijoiden ulottuville.

Muita kirjallisia joulukalentereita? Saa vinkata!

Lisää kirjailoa

Kirjan ilmestyminen on ilo. Ja ihan erityinen ilo silloin, kun kirjoittaja on tuttu. Sain tällä viikolla riemastuttavaa postia, kun Sara Saarela lähetti kirjansa minulle. Se on valmis, hihkuin, vaikka toki olin uutisen kuullut jo aikaisemminkin. Mutta nyt kirja oli kädessäni.

IMG_0143

Tutustuin Saraan, kun hän tuli opiskelemaan kirjoittamista Etelä-Pohjanmaan Opistoon joitain vuosia sitten. Vuonna 2011 ilmestyikin Saran esikoisteos Mun on pakko. Mutta seuraavakin käsikirjoitus oli syntymässä. Luin ja annoin palautetta yhdestä versiosta – ja oletin, että tämä löytää kustantajansa pian. Mutta muutama vuosi vierähti, ennen kuin päästiin nykytilanteeseen.

Nimeä minut uudelleen on tarina insestistä, kasvamisesta, väkivallasta – mutta myös toivosta. Kirjasta ja kirjailijasta voi lukea lisää Saran kotisivulta. On jännittävää lukea teosta, josta tietää jo aika paljon, muttei silti kaikkea. En vielä tiedä, millaisia muodonmuutoksia teksti on käynyt läpi, kirja on minulle yhtä aikaa tuttu ja uusi.

Aihe ei ole helppo, mutta taitavan kirjoittajan käsissä on hyvä olla. Tiedän, mitä luen seuraavaksi.

Luetut numeroina

Sisäinen tilastonörttini on herännyt jälleen! Tässäpä vuosikatsaus vuonna 2014 luettuihin kirjoihin. Kuten tapoihini kuuluu, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Kesken jääneet ja jätetyt, sieltä täältä selaillut, opiskelijoiden & ystävien keskeneräiset käsikirjoitukset tai lehdet eivät kuulu mukaan lukuihin.

Viime vuoden katsaus löytyy täältä.

IMG_4545

Olen yrittänyt merkitä lukupäiväkirjaani tunnollisesti kaiken lukemani, mutta on täysin mahdollista, että jotain on vain unohtunut. En merkitse kirjojen aloituspäiviä, vain sen päivän, kun kirja on luettu loppuun, joten keskimääräisiä lukunopeuksia kirjanpidostani on turha etsiä.

Luin vuonna 2014 yhteensä 70 kirjaa alusta loppuun. Mukaan mahtuu niin runoja, näytelmiä, esseitä, romaaneja, kuvakirjoja  kuin novellejakin. Lasten, nuorten ja aikuisten kirjoja. Myös tietokirjoja on joukossa. Suurimman osan luin paperisina, mutta joukossa on kaksi pdf-muotoista (runokokoelma ja romaanikäsis, joka silloin ei ollut vielä mennyt painoon) ja seitsemän e-kirjaa. Noin kymmenen prosenttia lukemisistani on siis sijainnut iPadilla!

Minulla ei ole erityisen intohimoista ja jyrkkää suhdetta e-kirjoihin tai paperikirjoihin. Sisältö ratkaisee. E-kirjojen hankkiminen on todella kätevää ja nopeaa, ja Elisa Kirjan tarjoukset ovat etenkin tänä syksynä olleet vallan kohtuullisia ja impulsiivisiin ostopäätöksiin kannustavia… En silti haluaisi kaikkia kirjojani sähköisinä. Ne oikeat sitaatit ja hyvät kohdat löytyvät parhaiten paperikirjoja selaamalla. Sanataideoppaissa on alleviivauksiani ja kommenttejani, runokirjoissa hiirenkorville taitettuja sivuja, ja onhan kirja kaunis esine. Toisaalta monta muuttoa tehneenä ihmisenä en voi olla miettimättä, miten paljon kätevämpää olisikaan siirtää kotikirjasto uuteen osoitteeseen, jos se olisi sähköisessä muodossa. Matkoilla e-kirjat ovat mainioita, sillä määrää ei tarvitse miettiä. Puolensa molemmilla, molemmat ovat tervetulleita kirjastooni. Minä pidän hyvistä kirjoista, ja silloin formaatti on toissijainen.

Mutta lisää lukuja!

Kuten ennenkin, enemmistö (70 %) lukemistani kirjoista oli kotimaisia. Osin tämä selittyy työseikoilla: Turun kirjamessut, Tampereen Näin on kirjat -tapahtuma, Kirjan yö Hämeenlinnassa – kotimaisen kirjan juhlaa. Mutta tietenkin olen myös erityisen kiinnostunut suomalaisista kirjoista, siitä, mitä täällä tapahtuu nyt. Niinpä ei ole yllätys, että 69 % lukemistani kirjoista ilmestyi 2010-luvulla.

En kirjaa valitessani mieti sen kummemmin, onko sen kirjoittanut nainen vai mies. Tilasto näyttää, että viime vuonna luin hieman enemmän naisten kuin miesten kirjoittamia kirjoja, prosenttiluvut asettuvat 51-45. Syy, miksi yhteenlaskettu summa ei ole sata, johtuu siitä, että osa kirjoista on monen kirjoittajan tekemiä, jolloin en ole tilastoinut niitä kumpaankaan sukupuoleen.

Eniten kirjoja luin loppuun kesäkuussa (9), heinäkuussa (8) ja elokuussa (8). Vapaampi aikataulu lienee yksi syy, mutta myös lähestyvät syksyn kirjatapahtumat vaikuttivat tahtiin. Hiljaisinta oli helmikuussa (3), maaliskuussa (3) ja joulukuussa (2). Joulukuuta puolustelen sillä, että luin Täällä Pohjantähden alla -trilogian kaksi osaa ja kolmannestakin ison osan – ja lomailin. (Ensimmäinen yli viikon mittainen loma vuonna 2014!)

En ole laskenut, miten iso osa kirjoista on ns. työkirjoja, ja osan kanssa rajanveto olisikin hankalaa. Työn iloa olen kuitenkin varmasti saanut. Sivutolkulla suorastaan, yhteenlaskettu sivumäärä on 17245. Keskimäärin siis jokainen lukemani kirja olisi ollut noin 246-sivuinen. Eniten sivuja (yli 600) oli Karl Ove Knausgårdin Taisteluni-sarjan toisessa osassa, vähiten Riina Katajavuoren ja Liisa Kallion Herra Paasio -kuvakirjassa, jossa ei muuten edes ollut sivunumeroita.

Lukupäiväkirja odottaa vuoden 2015 ensimmäistä merkintäänsä. Ennustan, että se tulee Koskelan suvun vaiheista. Eikä luettava siihen lopu, ihanan monta kirjaa on pinossa odottamassa vuoroaan. Tervetuloa, kirjavuosi 2015!

Lukemiset numeroiksi

Vuosikatsauksen aika! Hyvä olisi tehdä se laajemmassakin mielessä, mutta aloitetaan nyt edes jollain. Lukemisella, tietenkin.

Aloin pitää lukupäiväkirjaa syksyllä 2011. Minikokoinen muistikirjani täyttyi tänä vuonna ja siirryin uuteen. Edelleenkään en tee kovin syvällisiä tai suuria muistiinpanoja kirjoista. Perustietojen lisäksi kirjoitan pari huomiota – ehkä tunnelmasta, ehkä jostain, mikä ilahdutti tai ärsytti, ehkä sen, mitä kirja toi mieleen. En anna tähtiä tai pisteitä.

Lukupäiväkirjan pitäminen ei ole suuri vaiva, jos muistikirja kulkee aina mukana – luetun kirjan voi merkitä muistiin saman tien. Tänä vuonna onnistuin siitä huolimatta laiskottelemaan: kirjasessa on muutama teos, joista mainitaan vain tekijä ja nimi, ei muuta.

Sisälläni majaileva pieni tilastotieteilijä hinkui koostetta vuoden 2013 lukusaldosta, joten sellainen on blogattava. Ah, mitä tyydytystä ihminen voikaan saada siitä, että luetut kirjat asettuvat siisteiksi numeroiksi, prosenteiksi, vertailtaviksi luvuiksi. Onneksi en osaa tehdä piirakkakaavioita tai muita pylpyröitä…

20140107-163957.jpg

Vuonna 2013

Luin 78 kirjaa kokonaan. Lukuun eivät sisälly kesken jääneet tai vain osittain selaillut teokset. Mukana eivät ole myöskään käsikirjoitukset.

Eniten kirjoja luin elokuussa, 11 kappaletta. Määrää selittää ainakin se, että aloin valmistautua Turun kirjamessuille. Tammi- ja syyskuu tulevat ihan elokuun kintereillä, kymmenen kirjan kuukausia kumpainenkin.

Vähiten kirjoja luin helmi- ja toukokuussa, kolme teosta per kuukausi.

Luvut eivät tietenkään kerro, miten paljon olen todellisuudessa lukenut missäkin kuussa: merkitsen lukupäiväkirjaani vain päivämäärän, jolloin olen lukenut kirjan loppuun. Jotkut kirjat ovat saattaneet olla kesken jopa kuukausia.

Luettuja sivuja kertyi noin 19 600. Luku on epämääräinen, koska joukossa on kirjoja, joiden sivumäärää en ollut merkinnyt. Päätin tylysti, että sellaisissa kirjoissa oli 200 sivua. Todennäköisesti ei ollut, mutta ei se nyt niin nuukaa ole. Keskimäärin kuitenkin luin noin 250-sivuisia kirjoja, mikä vaikuttaa varsin uskottavalta mitalta kirjavalinnoilleni. Tunnustan, että kavahdan tuhatsivuisia eepoksia – tarinan on oltava todella hyvä, että se kantaa satoja liuskoja.

Pisin lukemani kirja oli Ann-Marie MacDonaldsin Linnuntietä, 851 sivua. Lyhin teos lienee Anneli Kannon Veera Virtanen ja esikoulu, sivunumeroimaton lastenkirja (ei, sille en laskenut 200 sivun likiarvoa).

Olen pitkään ajatellut, että minulla on kamalasti lukemattomia uusia kirjoja, en pysy kartalla siitä, mitä kaikkea mahtavaa juuri nyt kirjoitetaan ja julkaistaan. Mutta kirjanpitoni kertoo muuta.

Luin viime vuonna ylivoimaisesti eniten (68 %) kotimaista, suomenkielistä kirjallisuutta. Käännöskirjallisuus sai tyytyä 32 prosenttiin. Hieman yllättäen 78 % lukemistani teoksista oli julkaistu 2010-luvulla. 19 % putkahti painokoneista 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, ja vain pari prosenttia aikaisempina vuosikymmeninä. Olipas todella nykykirjallisuuspainotteinen lukuvuosi! Pientä heittoa tässä voi olla – jos vaikkapa 1970-luvun kirja on käännetty suomeksi 2000-luvulla, lukupäiväkirjani mainitsee vain suomennosvuoden. Mutta mikä uuden kirjallisuuden ylivalta!

Luin naisten kirjoittamia kirjoja selvästi enemmän kuin miesten, prosenttiluvut asettuivat 71 – 27. Pari kirjaa sisälsi useiden kirjoittajien tekstejä, niitä en sukupuolikategorioinut. Mielenkiintoista tämäkin, en tee tietoisia sukupuolivalintoja. Muistaakseni viime vuonna kävi samalla tavalla.

Tekstilajeista en tehnyt tarkempaa kartoitusta, niin selkeä ylivalta romaaneilla on. Mutta oli lukusaldossa myös näytelmiä, esseitä, novelleja ja runoja. Etenkin runojen harmitus on helposti se, että en välttämättä lue kokonaista kokoelmaa alusta loppuun, vaan selailen, poimin, aloitan uudelleen alusta – eikä kirja ikinä saa kokonaan luetun merkintää lukupäiväkirjaan, vaikka ehkä jo pitäisi.

Lukupäiväkirjan pitäminen jatkuu. Vielä en ole saanut vuoden ensimmäistä kirjaa loppuun saakka, mutta sivuja on jo ahmittu. Hurjana ollaan: kirja on kirjoitettu 1990-luvulla ja se on käännöskirjallisuutta. Rajat rikki, on se hurja.