Kirjoja kirjoittamisesta: kuuntelemisen tärkeydestä ja vinkkejä 1930-luvulta

Kirjoittajaoppaat kuluvat lempilukemisiini. Olen loputtoman kiinnostunut erilaisista näkemyksistä luovaan työhön, innostun uusista sanataideharjoituksista ja antaudun mukaan pohdintoihin kirjoittamisesta.

Tämän vuoden puolella olen hankkinut sanataideopashyllyyni kaksi uutta teosta: Julia Cameronin Kuuntelemisen polun (suomentanut Einari Aaltonen, Like 2021) ja Dorothea Branden Kuinka kirjailijaksi tullaan -kirjan (suomentanut Elina Koivunen,Pääjalkainen 2020). Cameronin teos ei ole ihan kirjoittamisopas, mutta menköön nyt siihen kategoriaan, kyse on kuitenkin luovuuteen liittyvästä asiasta. Luin kirjat peräjälkeen ja yllätyin joistain yhtäläisyyksistä.

Dorothea Brande (1893–1948) oli amerikkalainen kirjailija ja kirjoittamisen opettaja, jonka Becoming a Writer ilmestyi vuonna 1934. Vuosien kuluminen ei ole hapertanut teosta. Brande opastaa kehittämään kirjailijan temperamenttia ja saamaan yhteyttä tiedostumattomaan. Hän ohjaa sitoutumaan kirjoittamiseen ja tutkimaan omia tekstejä kriittisin silmin. Mukana on selkeitä harjoituksia, joiden avulla edetä ja tutkiskella kirjoittajanluontoaan.

Julia Cameronin menestysteoksesta Tie luovuuteen on otettu lukuisia painoksia, ja sen pääteesit toistuvat Cameronin muissakin oppaissa: aamusivut ja taiteilijatreffit ovat onnistumisen perustana. Myös Kuuntelemisen polku alkaa näiden perustyökalujen esittelyllä, ja kolmantena mukana ovat kävelylenkit.

Aamusivut ovat päivittäinen harjoitus, jossa kirjoitetaan käsin kolme sivua tajunnanvirtaa. Ne ovat pohdiskelua, oman itsen kuuntelua, havainnoinnin väline. Cameron ei epäröi julistaa aamusivujen toimivuutta, ja myös Kuuntelemisen taidossa annetaan isoja lupauksia:

”Jos kirjoittaisit niitä [aamusivuja] säännöllisesti, sinulla ei olisi koskaan ongelmia”, Cameron sanoo kollegalleen. Ja täydentää vähän myöhemmin: ”Juopottelu, ylipaino, läheisriippuvuus – aamusivuista on apua niihin kaikkiin. Meitä patistetaan lähtemään oikeaan suuntaan, ja jos se ei auta, meitä tuupataan.”

Kiinnostavaa kyllä, myös Brande neuvoo kirjoittamaan heti aamusta, sillä silloin tiedostumaton on vielä vallassa. On herättävä puoli tuntia tai jopa tuntia aiemmin kuin tavallisesti, ja ryhdyttävä mahdollisimman pian kirjoittamaan mitä tahansa mieleen tulee. Laatuvaatimuksia ei ole, eikä seuraavana päivänä ole syytä palata edellispäivän kirjoituksiin – vasta paljon myöhemmin. Brandelle aamukirjoittaminen on keino tutkia omaa kirjoittajuutta, ei kokonaisvaltainen elämänhallinnan metodi.

Toinen Cameronin perusmenetelmä on taiteilijatreffit. Ideana on tehdä kerran viikossa jotain kiinnostavaa ja kiehtovaa – yksin. Tarkoitus on saada uusia ideoita, nauttia ja tehdä ehkä jotain leikkisää, näennäisen hyödytöntäkin. Pidän ideasta kovasti. Se muistuttaa virikkeiden tarpeellisuudesta ja siitä, että on hyvä olla utelias. Brande ei puhu taiteilijatreffeistä, mutta hänkin käsittelee kirjoittamisen virkistämistä. Hän varoittaa siitä, että olisimme koko ajan sanojen ympäröimiä. Liiallinen lukeminen voi olla jopa haitaksi! Tätä väitettä ei usein oppaista löydä.

Jos haluat virkistää kirjoittamistasi, huvita itseäsi sanattomin tavoin”, Brande neuvoo. Hän kehottaa menemään sinfoniaorkesterin konserttiin tai museoon, matkustamaan yksin bussin yläkerrassa tai istumaan itsekseen puistonpenkillä puluja tarkkaillen. Ratsastaminen, neulominen ja pasianssi mainitaan myös, kun Brande kertoo kirjailijoiden keinoista tuulettaa mieltään. Näen näissä yhtäläisyyksiä taiteilijatreffien kanssa. Ja toisaalta ne muistuttavat monista luovuuskuvauksista, joissa kerrotaan ideoiden tulevan usein silloin, kun tekee keskittyneesti jotain ihan muuta.

Näistä parista yhtäläisyydestä huolimatta Kuinka kirjailijaksi tullaan ja Kuuntelemisen polku ovat tyystin erilaiset teokset. Brande keskittyy kirjoittamiseen ja antaa käytännöllisiä neuvoja. Hän kertoo esimerkkejä kollegoistaan ja opiskelijoistaan, hän on napakka muttei suinkaan nuiva.

Suomentaja Elina Koivunen tuumii alkusanoissaan, että Branden teos poikkeaa lähes kaikista luovan kirjoittamisen opaskirjoista, sillä se ei käsittele esimerkiksi juonta, dialogia tai romaanin rakennetta, eikä se ole ”tsemppikirja” Natalie Goldbergin tai Julia Cameronin tapaan. (Goldberg-fanina vähän nyrpistän tsemppikirja-käsitteelle, minusta hänen oppaissaan on kyse paljosta muustakin, vaikka sävy onkin kannustava.) Brandella on oma lähestymiskulmansa, totta, mutta ei sanataideoppaissa suinkaan aina paneuduta proosan elementteihin. Ehkä samanhenkisiä kirjoja voisivat olla ainakin Claes Anderssonin Luova mieli, Merete Mazzarellan Elämä sanoiksi ja miksei myös Torsti Lehtisen Sanojen avaruus. Ne ovat omanlaisiaan, kyllä, mutta samantyylistä kirjoittajuuden ja luovuuden pohdiskelua niistäkin löytyy. Eikä niissäkään keskitytä teoretisoimaan yksittäisiä tarinan elementtejä kovin pitkäksi aikaa. Mikään niistä ei silti ole Branden opas, ja toivotankin Kuinka kirjailijaksi tullaan -teoksen lämpimästi tervetulleeksi opashyllyyni ja sanataidekurssieni vinkkimateriaaliksi.

Kuuntelemisen polku jäi minulle valitettavan etäiseksi. Cameron kuvaa paljon arkeaan, kertoo taajaan Lily-koirastaan, käy keskusteluita eri taiteenaloja edustavien ystäviensä kanssa, kuvailee luontoa. Kuunteleminen sinänsä on kiinnostava aihe, ja sen tietoinen kehittäminen olennaista myös kirjoittajalle. Mutta mitään kovin uutta Cameron ei tuo esiin. Jossain vaiheessa alkaa jo huvittaa, kun Cameron referoi keskusteluitaan ja jokainen puhekumppani aloittaa kertomalla, että kuunteleminen on erittäin tärkeää. Uskotaan! Kirjassa on myös harjoituksia, joissa keskitytään kuuntelemaan eri asioita, kuten ympäristöä, muita ihmisiä, omaa itseä. Osa harjoituksista auttaa havainnoimaan ja suuntamaan huomion uusiin asioihin. Mutta etenkin toisten ihmisten kuuntelemiseen keskittyvässä luvussa harjoitukset toistavat itseään:

Kuuntele tarkkaavaisesti ystävääsi. Pane merkille, mihin hän suhtautuu intohimoisesti ja kehu hänen antaumustaan.

Puhu kahden kesken ystäväsi kanssa. Ole tarkkaavainen ja pane merkille hänen innostuksensa. Esitä kysymyksiä saadaksesi hänet vielä enemmän ulos kuorestaan.

Ehkäpä Kuuntelemisen polusta silti vielä jää jotain joko omaan kirjoittamiseen tai opetustyöhön, ainakin hieman jatkokehiteltynä. Branden kirjan ajatuksista tulen varmasti puhumaan opettaessani.

Ahne kun olen, jään jo odottelemaan seuraavia sanataideopasjulkaisuja. Lisää, lisää!

Lukuvuosi 2020

Yksi alkuvuoden lempirutiineistani: menneen vuoden lukemisten tutkiminen ja numeroistaminen. Vuorossa on siis katsaus lukuvuoteen 2020 numeroiden kera. Aiempien vuosien tilastoinnit löytyvät avainsanalla lukupäiväkirja.

Kuten tavallista, mukana ovat vain kokonaan luetut (tai kuunnellut) kirjat. Mukana ei ole arvostelupalveluun lähtettyjä tekstejä tai kirjoituskilpailun esiraatihommissa luettuja käsikirjoituksia tai muutakaan ei-vielä-julkaistua.

Lasken äänikirjojen kuuntelun lukemiseksi. Viime vuonna en eritellyt, mitkä kirjat kuuntelin ja mitkä luin e-kirjana – nuo molemmat ovat samaa kategoriaa. Tänä vuonna taidan merkkailla äänikirjatkin erikseen.

Vuonna 2020 luin kirjoja noin 37 165 sivun verran. Sanon noin, koska ihan kaikissa ei ollut sivunumeroita. Alusta loppuun luin 160 kirjaa.

Aiempien vuosien perusteella osasin arvella, että tietty tuttuus kirjavalinnoissa jatkuu: uutta kotimaista, eniten proosaa ja naisten kirjoittamaa. Näin olikin, mutta joitain yllätyksiäkin mukaan mahtui.

Tietokirjojen osuus kasvoi, ja kaikista luetuista niiden osuus oli 33 %. Ylivoimainen ykkönen on kaunokirjallinen proosa, 52 %. Runot ja sarjakuvat saivat 14 %, ja viimeiseen prosenttiin jää jokunen kuvakirja. Yli 60 % luetuista oli naisten (tai naisoletettujen) kirjoittamia, mieheksi olettamieni osuudeksi jäi 29 %.

Eniten yllätti ääni- ja e-kirjojen iso osuus: peräti 43 % (eli 69 kappaletta!) kaikesta lukemastani olen joko kuunnellut tai lukenut e-kirjana. Alkuvuoteen mahtuu vielä jokunen kirjastosta lainattu e-kirja, mutta toukokuussa tapahtuu käänne: otin kokeiluun Suomalainen Plus -lukuaikapalvelun. Olin epäileväinen, sillä en ollut aikaisemmin kokenut äänikirjoja omakseni, ja kännyän ruudulta lukemiseenkaan en ollut ihastunut. Mutta nyt kävi toisin. Äänikirjat ovat ihania kävelylenkeillä ja neuletöiden parissa, mutta vielä enemmän olen lukenut kirjoja juuri siltä parjaamaltani älypuhelimen ruudulta.

Todennäköisesti ruudulta lukemista on lisännyt eräs ikävä riesa: yövalvominen. Se, kun herää aamuyöllä neljän-viiden aikaan eikä saa nukahdettua uudelleen. Paitsi parin tunnin kuluttua, kun herätyskellon soimiseen ei olekaan enää kovin pitkä aika… Paperikirjaa varten pitäisi sytyttää valo (mikä kuulemma ei siippaa haittaisi), mutta puhelimen ruutu ei valaise yhtä ärhäkkäästi. Ja niinpä olen käyttänyt aamuyön tunteja lukemiseen. Etenkin kevyehköt käännösromaanit ovat sopineet niihin erinomaisesti.

Kesällä vaihdoin lukuaikapalvelun BookBeatiin. Syy oli hyvin käytännöllinen: hinta. Siipalla oli jo BookBeat-tili, ja siihen oli mahdollista tehdä perhetilaus, jota Suomalainen Plussalla ei ollut.

Lukuaikapalvelu on varmasti vaikuttanut kirjavalintoihini jonkin verran. Keväällä, kun kirjastot olivat tyystin kiinni, oli ihanaa valita laajoista valikoimista uutuuksia ja tuntemattomia houkutuksia. Etenkin amerikkalaisia, viihteellisehköjä romaaneja on hyvin tarjolla ja tyrkyllä, ja niihin olenkin tarttunut tavallista useammin. Toisaalta olen lukenut myös esseitä ja nuortenkirjoja, eli yksipuoliseksi ei ole päässyt. Mutta luulenpa, että käännöskirjojen aiempaa isompi osuus lukemistani liittyy lukuaikapalveluihin. Toisaalta nautin myös osan paperisista sarjakuvistani ja tietokirjoistani englannin kielellä. Kotimaisen kirjallisuuden osuus on silti iso: 66 %.

Uutuuskirjat kuuluivat lukuvaliooni yhä ja edelleen. Neljä kymmenestä luetusta oli julkaistu vuonna 2020, ja 48 % 2010-luvulla. Ennen vuotta 2000 ilmeistyneitä nimikkeitä oli alle kymmenen.

Kuukausissa oli eroja. Tammikuu oli lukumäärällisesti vaisuin, kahdeksan luettua teosta. Sivumäärällisesti heinäkuu oli alhaisin, 1914 sivua. Myös marraskuussa oli hiljaista, yhdeksän kirjaa ja parisen tuhatta sivua. Enkä ihmettele. Tammikuut ovat minulle perinteisesti laiskoja lukukuukausia – en tiedä, miksi. Heinäkuussa lomareissu hidasti lukemista, ja kaiken nähdyn ja koetun keskellä kirjat jäivät vähän sivummalle. Marraskuussa puolestaan rämmin upottavan työsuon keskellä, enkä iltaisin jaksanut juuri muuta kuin Netflixiä katsella.

Aktiivisin kuukausi oli joulukuu: 22 luettua kirjaa, 5019 sivua. Osinhan kuukausikohtaiset luvut myös valehtelevat: olen saattanut lukea 400-sivusesta kirjasta valtaosan edellisessä kuussa, mutta koska viimeiset sivut luetaan seuraavan kuun puolella, teos kirjataan sinne.

Lukuvuosi 2020 näyttää hyvältä. Sinne on mahtunut kaikenlaista: esseitä, tutkimustietoa, runoja, uudelleen luettuja teoksia, YA-kirjallisuutta, kotimaisia romaaneja, englanninkielistä sarjakuvaa, pienkustanteita, ystävien kirjoittamia kirjoja, säeromaaneja, novelleja, sanataideoppaita ja mitä vielä.

Samaa toivon lukuvuodelta 2021. Ja yhden lukemiseen liittyvän uudenvuodenlupauksenkin olen tehnyt. Koska tyypillinen lukemani kirja on 2000-luvulla ilmestynyt, noin 200-sivuinen naisen kirjoittama teos, aion muistutella itseäni myös näihin tavanomaisuuksiin sopimattomista kirjoista. Lupaan, että vuonna 2021 pyrin lukemaan ainakin yhden Kalle Päätalon kirjoittaman romaanin. Olen jo hakenut kirjastosta Iijoki-sarjan aloitusosan. Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971, ja siinä on rapsakat 600 sivua.

Hyvää uutta lukuvuotta!

Poimintoja loka- ja marraskuun kirjapinoista

Marraskuun lopussa uskaltaa jo sanoa: tänäkin vuonna tästä kuusta selvittiin. Marraskuu on pitkä ja vähävaloinen kuukausi, johon minulla on vaikea suhde. Marraskuuhun on myös työntäyteinen kuukausi: vietin juuri tämän kuun ensimmäisen kokonaan vapaan viikonlopun. Edellinen vapaapäivä oli isänpäivänä. Kyllähän sellainen tuntuu.

Tuntuu myös lukemisessa. Olen lukenut, kyllä, mutta jonkin verran vähemmän kuin yleensä. Netflixin voima on ollut valtava, enkä osaa pitää sitä pelkästään pahana. Katsoin vihdoinkin Unorthodoxin ja pidin siitä kovasti. (Pitäisiköhän lukea kirja, johon sarja perustuu?) Samoin Queen’s Gambit eli Musta kuningatar vei mukanaan – enpä olisi etukäteen uskonut, että shakista voi tehdä noin vetävän ja kiehtovan tv-sarjan! (Ja tämäkin on ensin ollut romaani, lisäisinköhän senkin lukulistalle…) Toki nautin myös estetiikasta ja 60-luvun musiikista. Minisarjojen lisäksi olen tuijottanut New Girliä (uudelleen), Glow’ta, Columboa (dvd:t lainassa anopilta), elokuvia…

Lokakuun poiminnat jäivät marraskuun työsuman alle, joten nyt poimin kolme kirjaa loka- ja marraskuun luetuista. Sattumalta nämä kaikki luin paperikirjoina, ja osassa visuaalisuus onkin tärkeässä roolissa.

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjoittajan kirja. Docendo 2019.

Ostin Tietokirjoittajan kirjan jo viime syksynä mutten lukenut sitä kokonaan. Selailin, valikoin sopivia kohtia, sitten laitoin hyllyyn. Kunnes tänä syksynä, osin työsyistä, tartuin kirjaan uudelleen ja aloin lukea alusta loppuun. Ja miten innoissani luinkaan! Raevaara ja Strellman käsittelevät tietokirjallisuutta monipuolisesti ja tuovat esiin lajin lukuisat mahdollisuudet. Samalla kirja kertoo kirjoittamisen prosessista monine vaiheineen ja välillä mutkineenkin.

Raevaara ja Strellman kirjoittavat mukavan välittömästi mutteivät sorru kosiskelevaan tuttavallisuuteen. Ei, tämän kirjan kanssa on varma olo: kirjoittajat todellakin tietävät, mistä puhuvat, ja kertovat sen selkeästi, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Samalla he pudottelevat kirjavinkin toisensa perään ja houkuttelevat lähdekirjojen pariin.

Eräs suosikkilainaukseni löytyy heti kirjan alusta:

Ehkä kaikkein vaikeinta kirjan kirjoittamisessa on keskeneräisyyden sietäminen. Kirjan valmistuminen toki on upea hetki, mutta se tulee eteen vain kerran. Kaikki muut kuukaudet ja jopa vuodet kirja on kesken, ja kirjoittaja voi vain yrittää pitää kirkkaana mielessään käsityksen teoksesta, jota ei ole vielä olemassa. Tämä kyky saattaa olla yksi luovuuden olennaisimmista osista. Ainakin se on edellytys kirjan kirjoittamiselle.”

Oi kyllä. Voi kyllä.

Käsikirjoituksen tekeminen puretaan vaiheisiin ja osiin. Kirjoittajat esittävät hyviä kysymyksiä ja selittävät, miksi esimerkiksi on tärkeää muotoilla kirjan pääväite, argumentti. (Myönnän, että tämän kohdan lukeminen tuskastutti, koska oman käsikirjoituksen argumentti lipesi koko ajan käsistäni. Mutta ajatus jäi vaivaamaan, ja muutamaa viikkoa myöhemmin taisin saada pääväitteeni muotoiltua.)

Tietokirjoittajan kirja jää hyllyyni käytännölliseksi apulaiseksi, työkaluksi, innostajaksikin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita. Siltala 2020.

Tämä kaunis runokirja on enemmän kuin 64 sivuaan. Kuten parhaat runokirjat tapaavat olla.

Omantunnon asioita jakautuu viiteen osioon, jotka on otsikoitu Vauvoille, Saarelle, Rakastetulle, Ystäville ja Menneille. Heille puhutaan, heistä puhutaan. Runot ovat vakavia, hauskoja, arkisia, oivaltavia, koskettavia.

Jo ensimmäiset rivit riemastuttavat: ”Älä odota vanhemmiltasi niin paljon. Ne eivät opi aikaisin puhumaan.” Ja myöhemmin annetaan ohjeita kodinhoitoon: ”3. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin imureihin.

Huotarinen tekee tarkkoja havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista, katsoo lempeästi mutta kohti, hankaliakin asioita. Proosamaisesti asetellut tekstit ovat lyhyitä mutta avaavat historioita: mitä näiden ihmisten kanssa on ollut, tehnyt, tuntenut, mitä heidän kanssaan on nyt. ”Kukaan muu kuin sukulainen ei tunne sinua lapsena yhtä hyvin ja aikuisena yhtä huonosti.

Solja Järvenpää (toim.): Päivän sarjakuva. 2020.

Mitä tapahtui 1.4.2020? Päivän sarjakuva koostuu 15 sarjakuvataiteilijan päiväkirjasta aprillipäivältä. Kuravettä näissä ruuduissa ei juoda, havainnot keskittyvät koronakevään arkeen. On huolta työtilanteesta, etätyöolosuhteiden kanssa säätämistä, mietteitä läheisten terveydestä. Toisaalta merkinnöissä kerrotaan hyvästä työvireestä, luontohavainnoista ja hyvistä hetkistä läheisten kanssa.

Päivän sarjakuva on mainio katsaus ja vertaistuki koronan sävyttämään elämään. Päiväkirjoissa on paljon samaistuttavaa, ja toisaalta on virkistävää lukea myös toisenlaisisesta arjesta. Ja teos on myös oiva tapa tutustua erilaisiin sarjakuvataiteilijoihin – ja ehkäpä etsiä enemmänkin heidän töitään luettavakseen. Minä kiinnostuin mm. Ina Majaniemen ja Tea Tauriaisen töistä. Toivottavasti kirjastosta löytyy lisää luettavaa!

Päivän sarjakuvassa mukana ovat Kati Kovács, Heikki Rönkkö, Maria Björklund, Kaltsu Kallio, Jupu Kallio, Ina Majaniemi, Solja Järvenpää, Tea Tauriainen, Jukka Tilus, Mika Myyry, Jouko Nuora, Ville Pynnönen, Benjamin Bergman, Kivi Larmola ja Tommi Hämäläinen. 66-sivuinen kokonaisuus on Solja Järvenpään kustantama, ja sitä voi tilata suoraan Soljalta osoitteesta solja(ät)gmail.com. Eikä maksa kuin kympin, ja siihen sisältyvät postimaksutkin. (Ei, tämä ei ole maksettu mainos vaan teoksesta innostuneen lukijan suositus! )

Poimintoja syyskuun kirjapinosta

Syyskuun kirjapinossa on ilahduttavan moninainen genre- ja aihekirjo, mutta poimintohin haluan nostaa kaksi romaania, joissa ihmissuhdekuviot ovat keskeisiä. Niihin liittyy myös pohdintaa viihteestä: millä perusteella jokin kirja on (romanttista) viihdettä – ja pitääkö tämän määrittelyn piiriin solahtaneita kirjoja jotenkin puolustella tai kyseenalaistaa?

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Saga Egmont 2020. (Ensimmäisen kerran julkaissut Karisto vuonna 2005.)

Kirsti Ellilän romaani kertoo Selmasta, joka työskentelee toimittajana ja remontoi avopuolisonsa Samin kanssa vanhaa puutaloa. Kaikki on tavallaan hyvin – kunnes ei todellakaan ole. Suhteen säröt kasvavat kunnon halkeamiksi eikä työrintamalla mene sen paremmin. Mutta Selma keksii keinot: hän kirjoittaa rakkausromaanin! Eihän se niin vaikeaa voi olla, eihän? Ja sitten viihderomaani myy valtavia määriä, ja rahahuolet jäävät taakse. Selma on lukenut rakkausromaaneja nuoresta pitäen, kyllä hän tietää, mitä niissä kuuluu olla.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on itsessään rakkausromaani. Lisäksi sen sisällä on Selman kirjottama rakkausromaani, joka peilaa Selman elämän tapahtumia – ja toisaalta sisältää hurmaavan ironisesti kirjoitettuja viihdekliseitä, joissa shampanja virtaa ja kaihoisia katseita luodaan ylellisissä juhlissa. Teos kysyy, miksi viihde on vähän noloa ja pohtii, onko sellaisen kirjoittaminen sittenkään ihan helppoa. Mikään pamfletti romaani ei ole, vaan se esittää kysymyksensä luontevasti juonenkäänteiden lomassa. Kerronta sujuu, dialogeissa on napakkuutta ja huumoria. Romantiikka ja kirpeys ovat mainiossa tasapainossa.

Maija Kajanto: Itsepä tilasit. Myllylahti 2020.

Maija Kajannon Itsepä tilasit on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Mittoja ja tilaustöitä -romaanille. Nyt rakkaussuhdekiemurat jäävät vähemmälle, sillä parisuhde on pienistä kompasteluista huolimatta varsin vakaalla pohjalla, mutta tilalle tulee uusi mullistus. Työpaikalla riittää opeteltavaa yrityskaupan jäljiltä, mutta kun Titan flunssa osoittautuukin raskaudeksi, ei supertehokkaan excelöijänkään kapasiteetti tahdo enää riittää.

Romaanissa seurataan Titan sopeutumista yllätysraskauteen, paniikkia keskustelupalstojen ja lastenvaunuvertailujen keskellä ja hämmennystä muiden tulevien äitien keskellä: näistäkö pitäisi löytää vertaistukea? Entä saako vauvauutisesta kauhistua vai onko huono nainen ja äiti, jos ei heti hypi riemusta?

Tarina etenee sujuvasti, ja Titan kimpoiluun on helppo samaistua. Titan ja Mikan suhteessa on lämpöä ja huumoria, joka on kuvattu uskottavasti ja lempeästi.

Kajannon ja Ellilän kirjoja yhdistää se, että molemmat voidaan helposti lukea viihdekategoriaan. Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin ei yritäkään olla mitään muuta, onhan genre myös yksi sen keskeinen aihe. Itsepä tilasit ei ole ehkä yhtä itsestäänselvästi romanttista viihdettä (koska suhdesäätöä ei juuri ole), mutta toisaalta se on jatkoa viihteeksi luokitellulle romaanille ja juonikin noudattelee melko odotuksenmukaista kaavaa: arkijärjestys rikkoutuu, tulee hakaluuksia ja selvitettäviä asioita, lopulta vielä isompi käännekohta ja lopulta onnellinen loppu.

Tuntuko tutulta? Samalla kaavalla kulkevat myös sadut ja monet dekkarit. Niiden kohdalla käydään harvemmin keskustelua siitä, ovatko genret jotenkin blaah tai liian kaavamaisia. Juonikuviossa viihde ei useinkaan pääse yllättämään, mutta eipä se ole tarkoituskaan. Itse nautin tunnistettavasti kuvatuista tunteista: eron tuskasta, ihastuksen lepatuksesta vatsanpohjassa, sähköisistä kosketuksista ja poskipäitä pakottavasta onnenhymystä. Ja nasakasta dialogista! Toisinaan mukana on muitakin aiheita, kuten vaikkapa genren itsensä pohtiminen, äitiyteen liittyvien odotusten esiintuominen tai suorittamisen ja kontrolloinnin käsitteleminen. Tällaisia pikkujuttuja.

Kirjailija ja tutkija Niina Mero on kirjoittanut Parnassoon (5/2018) erinomaisen artikkelin romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Romantiikan puolustus löytyy myös Meron kotisivuilta, suosittelen lukemaan! Lämmin suositukseni myös hänen romaanilleen Englantilainen romanssi. Jos lukee vaikkapa Meron, Ellilän ja Kajannon romaanit, ei ainakaan voi väittää kaiken romanttisen viihteen olevan samanlaista.

Poimintoja elokuun kirjapinosta

Syyskuu ehti pitkälle ennen kuin ehdin koota elokuun poiminnat. Mutta parempi myöhään… Elokuu oli aktiivinen ja monipuolinen lukukuu. Poimin kirjoja omasta kirjahyllystä, kirjastosta, kuuntelin äänikirjoja ja luin e-kirjoja. Välillä huvikseni, välillä taustatutkimuksen nimissä. Elokuun nostoissa on autofiktiota ja tietoa, ja kaikkia kolmea kirjaa yhdistää se, että ne tempasivat mukaansa, antoivat ajateltavaa, avasivat ajattelemisen tapoja.

Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu. Gaudeamus 2019.

En ollut kuullutkaan tästä kirjasta, kunnes eräässä podcastissa mainittiin tutkimus Kalifornian teknovaimoista. Kiinnostuin, etsinhän juuri tietoa kotirouvista. Ajattelin vähän selailla tätäkin. En tyytynyt selailemaan, luin antaumuksella joka sivun.

Taina Kinnunen on haastatellut suomalaisia naisia, jotka ovat lähteneet miehen työn perässä Kalifornian Piilaaksoon. Monesti työkomennus on tarkoittanut naisille sitä, että oma ura on täytynyt jättää ainakin joksikin aikaa tai jossain määrin syrjään, ja tilalle on tullut amerikkalaisen kotiäidin arki. Kinnunen on itse asunut Kaliforniassa ja seurannut haastateltaviensa elämää. Kirjassaan hän kertoo naisten uudesta arjesta ja antaa teknovaimojen puhua identiteetistä, kulttuurieroista, haasteita ja hyvistä asioista. Eikä hän itsekään jää näkymättömäksi: Kinnunen tuo ilmi oman positionsa, saattaa kommentoida haastateltavien ajatuksia, tuo omaa persoonaansa mukaan. Ja vaikka hän saattaa välillä esittää kriittiseen kallistuvankin väitteen, minusta tuntui koko ajan, että hän on haastateltujen puolella, tekee parhaansa ymmärtääkseen heitä ja tehdäkseen heidän tarinoilleen oikeutta.

Kalifornia kutsuu on kiehtova kurkistus elämään, joka poikkeaa monin tavoin omastani. Se sai pohtimaan unelmien toteuttamista, parisuhteen dynamiikkaa, suhteessa joustamista, rahaa ja perinteitä sekä ympäristön paineita. Kinnusen teksti vetää mukaansa, ja kirjassa on parhaimmillaan esseististä pohdiskelua, joka laajenee paljon Piilaaksoa pidemmälle.

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020.

Vietin elokuussa toista viikkoa karanteenissa, kun ensin odotin pääsyä koronatestiin ja sitten testin tulosta. Ompelin kangasmaskin (jos joku olisi väittänyt puoli vuotta sitten, että tällainen ompelutyö tulee tehtyä, en olisi uskonut), joka naamallani tein kävelyretkiä lähikaupunginosiin. Onnekseni asun parinkin metsäalueen lähellä, eli pelkkiä asfalttiteitä ei tarvinnut tallata.

Eräällä metsäpolulla napsautin kuulokkeisiin Jussi Seppäsen autofiktion nimeltä Jussi Seppänen. En oikeastaan osannut odottaa mitään. En ollut lukenut Seppästä aikaisemmin (miksi en?!?), ja kirjaan olin törmännyt jossain Instagram-päivityksessä, jonka sanamuodotkin olin jo unohtanut. Oli vain jäänyt fiilis, että tässä voisi olla kiinnostava kirja.

Ja kyllä olikin! Lyhyet luvut valottavat hetkiä Jussi Seppänen -nimisen kirjailijan elämästä. Tai ihan alussa Seppänen ei vielä ole kirjailija, mutta matkalla kohti sitä. On lääkärikäyntejä ja sairaus, johon todennäköisesti kuolee nuorena. On kirjoittajakoulutusta ja odotuksia niin omista taidoista, kustannusmaailmasta kuin kirjamessuista. On tarkkoja havaintoja elämästä ja kiherryttävän hauskoja lohkaisuja.

On vaikea purkaa teosta osiin, se on muotoutunut mielessäni ja muistoissani yhdeksi herkulliseksi palloksi, jossa on eri värisiä kerroksia, jotka välillä sekoittuvat toisiinsa. Jussi Seppänen on hauska ja vakava, henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen. Pidin kovasti fragmentaarisesta rakenteesta ja Toni Kamulan tavasta lukea teos.

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras. WSOY 2020.

Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaasta tiesin etukäteen yhtä vähän kuin Jussi Seppäsestä. (Huomaa, etten ole lukenut kustantajien katalogeja juuri lainkaan tänä vuonna.) Arvelin vain, että se voisi olla sovelias kuunneltava villapaidan kutomisen seuraksi. Play ja alkuun.

Kirjoituskonevaras on omakohtainen romaani – niin, kai se romaaniksi on luokiteltu eikä elämäkerraksi. Kustantamon sivuilla mainitaan kotimainen kaunokirjallisuus, esseet ja kolumnit. Tuomas Kyrö kertoo kovin itsensä oloisesta Tuomas Kyröstä, ja äänikirjan hän vieläpä lukeekin itse. Kirjasta hahmottuu kronologinen eteneminen, vaikka luvut ovatkin ehkä enemmän temaattisia kokonaisuuksia, eikä kirjassa edetä yhden selkeän juonikuvion varassa.

Kyrö on taitava sanankäyttäjä. Hän osaa tiivistää, kärjistää, yllättää. Kirjoituskonevaras on hauska, mutta ei vain hauska. Se, kuten Kinnusen ja Seppäsenkin kirjat, sisältää identiteetin ja arvojen pohdintaa, elämänpolun hahmottelua, erilaisten elämäntulkintojen punnitsemista. Kenen totuus on oikea? Voiko etäältä nähdä paremmin tai toisin? Mitä vaihtoehtoja olisi ollut? Kirjoituskonevaras sisältää anekdootteja elämän varrelta. Kyrö kirjoittaa kirjailijan työstä, julkisuudesta, perheestään. Perinteinen maskuliinisuus elää ehkä Iron Maiden -fanikulttuurissa, mutta isyydestä puhutaan aivan toisin. Elämään mahtuu monia rooleja, tapoja olla se kuka on.

Erään luvun alussa neulepuikkoni pysähtyivät. Miten tämä kuulostaa niin tutulta? Pysäytin äänikirjan ja säntäsin työhuoneeseen etsimään erästä kirjaa. Palasin mukanani Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana -66:n antologia nimeltä Juuret. Se ilmestyi yhdistyksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Olin tuolloin Vanan puheenjohtaja ja sain tehtäväkseni toimittaa kyseisen teoksen. Yksi mukaan pyydetyistä ja suostuneista oli Tuomas Kyrö. Hän lähetti tekstin nimeltä Hämeen helvetti. Selasin sen esiin Juurista ja jatkoin äänikirjan kuuntelemista. Nauratti. Siellähän se, sama teksti – vain pari pientä muokkausta (joista tietenkin sätin itseäni: miten en ollut itse huomannut, että noinhan se kannattaa sanoa!).

Myöhemmin tuli toinenkin tuttuuden tunne. Enkös ole lukenut tämän minielämäkerran joskus ennenkin? Taas työhuoneen kirjahyllylle ja penkomaan. Tiesin, millaista lehtileikettä etsin, mutta sepäs olikin eri kirjan välissä kuin luulin. Nyt teksti oli muuttunut jo enemmän, mutta laitoin silti Helsingin Sanomissa ilmestyneen kolumnin takaisin kirjoittajaoppaan väliin. Edelleen pätevää aineistoa sanataidekursseilla.

Kirjoituskonevaras tuntui uudelta ja tutulta. Siinä on suuri henkilökohtaisuuden tuntu, mutta ei tirkistelymeininkiä. Näinkin voi ja saa elämästä kirjoittaa, viihdyttää ja antaa ajateltavaa.

Poimintoja heinäkuun kirjapinosta

Heinäkuu, lomakuu. Ei ihan kokonaan, mutta iso osa siitä. Heinäkuun luetut ovat hilpeän monimuotoinen joukko: runoja, äänikirjoja, romaaneja, klassikkoja, uutuuksia, tietoa, kuvitettua, ohuita, paksuja.

Poimintoihin nostan yhden äänikirjana kuunnellun romaanin ja yhden mahtavan visuaalisen runoteoksen.

Elsa Tölli: Fun Primavera. 2020.

Runoilija, spoken word-artisti ja esiintyvä taitelija Elsa Tölli julkaisi esikoiskokoelmansa Fun Primaveran tänä keväänä. Ja millaisen! Fun Primavera on ihanan pursuileva, visuaalinen, monimuotoinen teos. Se sisältää runoja, tietenkin, mutta myös piirroksia, valokuvia, keikkamuistiinpanoja, settilistoja, reunamerkintöjä, soittolistan, kootut runokeikat… Zine-hengessä tehty teos säteilee villiä energiaa, se tuntuu hurjan henkilökohtaiselta, sillä runoilijan kädenjälki todellakin näkyy. Omasta kappaleestani myös varisi glitteriä – tätä ei liian usein kirjojen kanssa tapahdu!

Kirjoittajan sieluani hurmasi se, että osassa teksteistä on näkyvillä niihin tehtyjä muokkauksia. Yliviivauksia, muutettuja sanoja, alleviivauksia. On kiehtovaa kurkistaa prosessiin, nähdä vaihtoehtoisia muotoja teksteistä, pohtia, millaisia vaikutuksia muutoksilla on.

Ja koska runoja on esitetty yleisöille, mukana on myös esitysohjeita. Tunnetiloja, tekoja, tausta-ajatuksia. Sanoinko jo, että tässä on intiimi fiilis?

Sain oman kappaleeni Annikin runofestivaaleilla, joilla Tölli myös esiintyi. (Lyhytelokuva Annikin Suorasta lähetyksestä on katsottavissa täällä!) Ehdin juuri ja juuri kurkistaa nimelläni varustettuun kirjekuoreen, kun pian sainkin jo haastatella Tölliä ja kuulla tekstejä lavalta.

Fun Primavera on riehakas ja hurmaava, mutta siinä on myös synkät sävynsä. Runoissa on myös suruja ja ahdistusta, toisaalta vimmaa oman tilan raivaamiseen.

Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019.

Anni Saastamoisen Sirkka on mainio hahmo ja kirja. ”Sirkka on nimien nakkikastike”, romaanissa kerrotaan, ja vastaavia hauskoja huomioita riittää koko matkalle. Sirkka ei ole täynnä suuria käänteitä toistensa perään tai räjähtävää toimintaa. Silti siinä on tapahtumia aivan tarpeeksi.

Sirkka on persoonallinen tyyppi, jolla on vahvat käsitykset hänelle sopivasta elämästä. Hän tekee työnsä tunnollisesti, tietää miten kierrätetään (eikä pidä siitä, etteivät naapurit toimi ohjeiden mukaan), ja mitä asioita tehdään viikon minäkin päivänä. Hän on jossain määrin huomaamaton, mutta en usko, etteikö Sirkka kuitenkin jäisi mieleen, jos häneen vähänkin tutustuu.

Nautin kovasti siitä, että Sirkkaa kuvailtiin huolella ja rauhassa. Miten hän toimii, mistä hän pitää, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Ehdin jopa ajatella, että tässäpä on romaani, jota voi kutsua myös pitkäksi henkilönkuvaukseksi. (Eikä se haitannut ollenkaan!) Mutta tuo kuvaus olisi väärin, sillä kyllä Sirkalle myös tapahtuu. On menneitä rakkaussuruja ja uutta ihastumista, jopa yllättäviä muutoksia uomiinsa asettuneessa arjessa.

Äänikirjan lukee Pirjo Heikkilä, ja hän on loistava valinta tälle kirjalle. Sirkan eleetön huumori tulee hienosti esiin Heikkilän luennassa. Tämä ei ole kuoliaaksinaurattaja, vaan sellainen, joka hytkyttää hiljaa ja oivalluttaa ihanasti.

Erityiskiitos lopetuksesta, joka ei ollut ollenkaan sitä mitä vähän pelkäsin, vaan sellainen, joka sopii Sirkalle mitä parhaiten. (Pahoittelut kryptisyydestä, mutten halua paljastaa liikaa.) Sirkka, olet ihana!

Poimintoja kesäkuun kirjapainosta

Tietokirjat ovat vallanneet lukupinoni! Se ei ole huono juttu, mutta ehkäpä tällainen piintynyt romaaninlukija on hieman yllättynyt siitä, miten moni kesäkuussa luettu teos kuuluu muuhun kuin fiktiokategoriaan. Luin etenkin esseitä ja matkakertomuksia, ja kaikissa lukemissani tietokirjoissa oli jollain tapaa omakohtainen ote. Sehän sopii.

Merete Mazzarella: Aurinkokissan vuosi. Tammi 2015.

2000-luvun alkupuolella joku (luultavasti Taija Tuominen) suositteli Merete Mazzarellan Silloin en koskaan ole yksin -teosta. Lainasin, luin, ihastuin. Lainasin muutaman muunkin Mazzarellan kirjan, ihastus jatkui. Sitten, jostain syystä, tuli vuosien tauko. Muutama vuosi sitten luin kirjoittamisesta kertovan Elämä sanoiksi -kirjan ja tunnistin tutun äänen.

Mazzarellan tekstistä huokuu lukeneisuus. Hän yhdistelee henkilökohtaista historiaansa, luettua kaunokirjallisuutta, tutkimuksia, kuultuja tarinoita, lähipiirinsäkin elämää – ja tekee sen sulavasti. Aiheet virtaavat, ja vaikkei tekstissä olisi väliotsikoita, kokonaisuus pysyy koossa.

Näin Aurinkokissan vuodessakin. Sen aiheita ovat mm. vanheneminen, rakkaus ja ero sekä valintojen tekeminen. Iän tuomat muutokset, ihmissuhteet ja sairastamiset pohdiskellaan, ja lukiessa tuntuu, kuin olisi saman pöydän äärellä kuuntelemassa juttelua. Mazzarella kertoo ja ihmettelee, päästää lukijan mukaan pohdintoihinsa. Ja aina välillä palataan aurinkoenergialla tassuaan heiluttavaan kissaan, josta näkyy valon määrä ja voima.

Ja hauska yllätys: Mazzarella viittaa kirjassaan erääseen tutkimukseen, jonka kaltaista olen etsinyt oman kirjoitustyöni lähteeksi. Ja sieltä se lähdekirja vain pomppasi tietooni – ja nyt odottaa, että luen tutkimuksen itse. Sattumaa vai Suuri ja Tärkeä Merkki siitä, että kulje oikeaan suuntaan käsikirjoitukseni kanssa?

Viv Groskop: Älä heittäydy junan alle ja muita elämänoppeja venäläisistä klassikoista. Suomentanut Heli Naski. Atena 2019.

Myönnetään, sanapari venäläinen klassikko on hieman pelottava. Jostain syystä ajattelen ensimmäisenä julmetun paksuja romaaneja, vaikka ikisuosikkini Anton Tšehov ja Daniil Harms eivät edusta tätä laitaa, niin klassikkoja kuin ovatkin.

Viv Groskop käsittelee yhtätoista venäläisen kirjallisuuden klassikkoa ja höystää kerrontaa tarinoilla omasta elämästään ja wannabe-venäläisyydestään. Groskop on opiskellut venäjää ja Venäjällä, etsinyt juuriaan ja tuntenut niin vahvaa yhteenkuuluvuutta kuin vierauden tunteita tuossa valtavassa maassa.

Groskop tekee juonitiivistelmiä, tarinoi kirjailijoiden elämänvaiheista, lisää anekdootin jos toisenkin omista kokemuksistaan. Klassikoiden ytimet paketoidaan elämänohjeiden muotoon, todistetaan, että ne toimivat tänäkin päivänä. Kerronta on rentoa. Kuuntelin kirjan äänikirjana, jossa puhutteleva tyyli korostui luultavasti entisestään.

Tein kesäkuussa paljon kävelylenkkejä kuulokkeet korvillani. Älä heittäydy junan alle osoittautui vallan mainioksi kävelyseuraksi, jonka parissa lenkkini saattoivat välillä pidentyä huomattavasti aiotusta. Oli hauskaa innostua kirjoista, joista en olisi luullut innostuvani näin kovasti. Groskop sai minut jopa lainaamaan Ivan Denisovitšin päivän kirjastosta (joskaan en ole vielä avannutkaan sitä, mutta ei nyt puhuta siitä).