Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

fullsizeoutput_8a4
Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

fullsizeoutput_8a3

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)

Poimintoja helmikuun kirjapinosta

Aika monessa helmikuun kirjassa mainittiin eläin. Poimin luetuista kaksi, joissa eläimillä on varsin keskeinen rooli. Tietokirjassa kohdataan hevosia, runokirjassa lokki.

fullsizeoutput_88c

Mirkka Mattheiszen: Lokki. Erään kohtaamisen muistiinpanot. Puru-kollektiivi 2019.

Olisinkohan löytänyt tätä kokoelmaa ilman Instagramia? Puru-kollektiivin instatilille alkoi ilmestyä viime syksynä lokkiaiheisia kuvia ja tekstejä. Tekstit olivat usein lyhyitä, lauseen mittaisia – ja sellaisia, jotka herättivät uteliaisuuden. ”Lokki on tukevasti juovuksissa” lukee nokka auki ja niska körmyssä rantakalliolla seisovan lokin kuvan alla. Toisessa kuvassa joku on kirjoittanut paperille ”Tää tyyppihän on ihan kuin minä!” Kuvatekstissä lukee: ”Lukija kohtaa Lokin.

Vihdoin hankin kokoelman itselleni. Teos on muodoltaan muistivihko. Sivunumeroton, tekstiä vain toisella puolen sivua. Kansi on paksua pahvia, jolle on liimattu lokin kuva ja kirjan nimi. Tämä on jo esineenä kiehtova – ja hyvä esimerkki siitä, miten muoto tukee sisältöä. Nyt ollaan muistiinpanojen äärellä.

Kokoelmassa minäpuhuja kohtaa Lokin, ja kertoo havaintojaan siitä. Tai tietenkin hänestä! Lokki on nimittäin melkoinen persoona. Hän kaahaa moottoritiellä, synnyttää kolmoset, ryhtyy kehonrakentajaksi, liikuttuu yliajetusta kastemadosta, kirjoittaa sonetin. Lokki on raivostuttava, inhimillinen, kiehtova ja kummallinen.

En saa kiinni hänestä: / Onko hänellä harmaat vai mustat / vai valkoiset siivet? / vittumainen katse?”, kirjoittaa runojen puhujakin.

Lokki on vapauttava lukukokemus. Välillä tajuan valtavasti, välillä hämmennyn tyystin. Välillä naurattaa. Ja niin saa ollakin. Lokki on omanlaisensa, ei minun kuulukaan sitä tyhjiin selittää. Niin kuin ei runojakaan.

2592395

Marika Riikonen: Hevostytöt. Mikä saa ihmisen raahautumaan tallille vuodesta toiseen? Art House 2020.

On vinha tunne lukea hyvän ystävän kirjoittamaa kirjaa ja huomata, että voi edelleen oppia hänestä ihan uusia puolia. Näin kävi, kun luin Hevostyttöjä. Olemme Marikan kanssa tunteneet yli 20 vuotta, puhuneet kepeitä ja syviä, tehneet teatteria yhdessä, toimittaneet novellikokoelmia, kommentoineet toistemme tekstejä, reissanneet, jakaneet monenlaisia vaiheita. Olen aina tiennyt, että Marika on hevostyttö, mutta se on jäänyt marginaaliseksi aiheeksi keskusteluissamme. Luultavasti siksi, että minä en ole hevostyttö.

Se ei silti estänyt minua uppoutumasta tähän tietokirjaan. Luin sen ahmien.

Hevostytöt käy läpi hevostyttöyden historiaa, määritteitä, henkistä ja rahallista hintaa, identiteetin muodostumista ja vaikutusta. Kirjailijan oma historia kulkee mukana, mutta sitä rikastuttavat haastattelut ja internetkyselyyn saadut vastaukset. Rakastan kirjan kieltä, joka on kaukana pölyisestä asiatekstistä. Teksti virtaa. Välillä pysähdytään kuvailemaan ja tunnelmoimaan, välillä napautetaan vähättelijöitä. Tietoa riittää, mutta tunnettakaan ei vähätellä. Välillä jopa liikutuin.

Minulle Hevostytöt on kirja ennen kaikkea intohimosta. Siitä, miten itselle tärkeän jutun löytäminen mullistaa kaiken. Siitä, miten jokin asia voi viedä mennessään. Ja miten se jokin voi jäädä merkittäväksi osaksi elämää.

Minä en innostunut hevosista lapsena. Minä innostuin koirista. Luin kaiken niihin liittyvän, opettelin rodut, osasin näyttelysäännöt, tiesin erilaisia tapoja opettaa koiruuksille niin temppuja kuin olennaisia käskyjä. Unelmieni täyttymys oli, kun perheeseemme otettiin koira. Ja myöhemmin toinen. Hevostyttöjen kautta sain muistutuksen noista ajoista, ja siitä, miten edelleen etenkin pienet mäyräkoirat aiheuttavat lämpimän läikähdyksen rinnassani. (Ehkä ihan vähän aloin myös miettiä, miksi elän koiratonta elämää. Vaarallinen kirja, kun tällaista aiheuttaa.)

Hevostytöt antaa äänen monenikäisille tytöille ja naisille, jotka kertovat, mitä hevostyttöys on ja mitä se on heille antanut. Vihdoinkin, tekisi mieli sanoa. Näiden tarinoiden jälkeen on silkkaa hölmöyttä puhua hevosten kanssa vietetystä ajasta lapsekkaana puuhasteluna, söpöstelynä tai helppona satulassa istuskeluna. Niin tekemisen, kokemisen kuin tunteiden skaala on laaja, ja se näkyy kirjassa ihanasti – oli lukija hevostyttö tai ei.

Poimintoja tammikuun kirjapinosta

IMG_4264

Kirjavuosi 2020 käynnistyi ilahduttavalla lajikirjolla. Luin tammikuussa runoa, proosaa, esseitä, sarjakuvia, käännöskirjallisuutta ja kotimaista. Tammikuun poimintoihin valitsin yllättävän tietokirjalöydön, sykähdyttävän sarjakuvaromaanin ja tuhoamisen kautta tutuksi tulleen runokokoelman.

 

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni. Presidenttien puolisot. S&S 2017.

Alkuvuodesta kävin jälleen kerran ruokaostoksilla läheisessä Prismassa, ja kuten tavallista, päätin piipahtaa myös kirjaosastolla. Silmäilin alekirjapinoja hajamielisesti, selailin joitain, toisista vilkaisin takakannen, siirtelin kirjoja puolilaiskasti. En ollut ostoaikeissa.

Sitten tartuin presidenttien puolisoista kertovaan kirjaan. Osuin kohtaan, jossa Risto Ryti kirjoittaa vaimolleen Gerdalle suurta rakkautta ja intohimoakin huokuvia kirjeitä. Kiinnostuin. Selasin lisää, kiinnostuin lisää. Pian alle viiden euron kirja oli ostoskorissani.

Olet valaissut minun tietäni tarjoaa pienoiselämäkerrat Suomen presidenttien puolisoista. Päivi Storgård kertoo muutamalla sivulla kunkin haaveista, peloista, kiinnostuksen kohteista, ristiriidoistakin. Mukana on katkelmia kirjeistä, päiväkirjoista, puheista. Puolisoiden myötä Suomen historiasta ja itsenäisyyden ajasta piirtyy taas hieman tarkempi kuva.

Aivan erityisesti kiinnostuin Rytien tarinasta – haluaisin lukea lisää! Nämä kirjalliset muotokuvat nostavat valokeilaan heidät, jotka ovat usein toimineet taustalla, mutta joiden merkitystä ei silti voi vähätellä. Puolisot.

Craig Thompson: Blankets. Drawn & Quarterly 2015 (ensimmäinen painos 2003).

Eläköön-huuto lähikirjastoni sarjakuvahyllylle! Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tein löydön. Blankets on tuhti teos, mutta onneksi en miettinyt, mahtuuko se reppuuni ja jaksanko kantaa vielä senkin kotiin.

Blankets perustuu Craig Thompsonin omiin kokemuksiin ja kertoo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Päähenkilö asuu pohjoisessa pienehköllä paikkakunnalla. Yhteisö on uskonnollinen, isä ankara ja koulu täynnä kiusaajia. Kaikki muuttuu, kun teini-ikäinen Craig tapaa leirillä Raina-nimisen tytön ja ihastuu.

Kirja on pakahduttava kuvaus niin ahtaasta uskonnollisuudesta, oman tien löytämisestä, yksinäisyydestä – ja ensirakkauden valtavasta voimasta. Thompson käyttää näkökulmia taitavasti, piirroksissa on oivaltavia yllätyksiä. Hän kuljettaa niin aikatasoja, todellisuutta kuin kuvitelmia kauniisti.

Kun luin Blanketsia, en olisi malttanut lopettaa. Ja samaan aikaan jarruttelin, sillä en olisi halunnut sen loppuvan. Lumoava teos, jonka haluan omaan sarjakuvahyllyyni.

Tuomas Timonen: Asetelmia. Teos 2013.

Asetelmia sisältää nimensä mukaisesti asetelmia, runon keinoin pysäytettyjä näkymiä ja hetkiä, havaintoja. Mutta kokoelman sivuilla seikkailee  myös virkamies. Hänestä kertovat runot nousivat ehdottomiksi suosikeikseni. Virkamies aloittaa virallisesti, mutta hiljalleen häneen pujahtaa yhä hallitsemattomampia tekoja. Ei kai hän ole… lähes holtiton välillä? Virkamies pyrkii aina palaamaan ruotuun, muistamaan virkamieheytensä, mutta jokin pyrkii hänestä ulos. Lopulta hän jopa kirjoittaa runon.

Asetelmissa on mielikuvitusta herätteleviä säkeitä, assosiaatioketjuja käynnistäviä kielikuvia. Välillä se äityy hauskaksikin.

Minulla on, poikkeuksellista kyllä, kolme kappaletta tätä teosta. Yksi on ja pysyy runohyllyssäni, mutta kaksi olen luvannut tuhota. Kyllä, tuhota.

Toisesta onkin jo syntynyt paperiastioita vesi-jauholiiman avulla, ja lisää paperiaskartelua on tulossa samalla tekniikalla, kunhan taas pääsen työn ääreen. Toinen kirja tuhoutuu jollain muulla tavalla – pari ideaa on jo odottelemassa.

Kyseessä on Timosen taideprojekti, jota voi seurata Instagramissa @asetelmia_makulointi -tilillä. Vaikka kirjojen tuhoaminen tuntui ensi alkuun tyrmistyttävältä, projekti on myös hulvaton ja oivaltava. Jos kirjat on joka tapauksessa päätetty tuhota eli makuloida, miksei tehdä sitä luovasti?

Poimintoja joulukuun kirjapinosta

Joulukuussa jätin monta kirjaa kesken. Mutta kun luin, luin erityisesti uutta kaunoa ja tietoa.

9789527221778_1024x1024

Kirsi Pehkonen: Käsikirjoituksesta kirjaksi – miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Reuna 2018.

Kukaan minua vähänkään tunteva ei voi yllättyä, kun kerron, että erilaiset kirjoittajaoppaat ovat lempilukemistoani. Olen loputtoman kiinnostunut etenkin prosessikuvauksista, työpäiväkirjoista, erilaisista tekemisen tavoista. Käsikirjoituksesta kirjaksi pitää sisällään juuri niitä. Kirsi Pehkonen on haastatellut yhtätoista kirjailijaa, joista kukin kirjoittaa omalla tavallaan.

Joku luottaa vain kustannustoimittajaan, jollain on muitakin luottolukijoita. Yksi tekee useita eri versioita eri tiedostoihin, toinen muokkaa yhtä ja samaa jokusen kerran. Tehdään muistiinpanoja ja taustatutkimusta mutta toisaalta myös hämmästytään, kun runo vain tulee valmiina. Osalla on päivittäiset liuskatavoitteet, toiset eivät moiseen lähde. Eri lajit vaativat erilaista lähestymistapaa, ja välillä teksti yllättää kokeneenkin kirjoittajan.

Haastateltavina ovat Tapani Bagge, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen ja Jasu Rinneoja – mainion monipuolinen ja -ääninen kirjailijajoukko. Käsikirjoituksesta kirjaksi antaa ideoita oman prosessin pohtimiseen mutta muistuttaa huojentavasti myös siitä, ettei ole vain yhtä tekemisen tapaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen työhuoneeni kirjaston pysyväksi osaksi.

9789510437506_frontcover_final_medium

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.

Suvi Vaarlan romaani osui silmiini kirjaston vippipöydältä. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Päähenkilö Elina on lapsi, kun 1980-luvun nousukausi tuo perheelle monenlaista materiaalista hyvää. Perhe muuttaa Westendiin, uusi kaveri löytyy naapurista, isän yritys saa hienoja rakennushankkeita. Ja sitten kaikki romahtaa.

Romaanissa seurataan Elinan tarinaa vielä aikuisenakin. Laman lapsi hakee taloudellista turvaa ja pelkää koko ajan, että kaikki viedään pois. Vaarla kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kertoo koskettavasti siitä, mitä lama aiheuttaa yksilötasolla. (Suomen 90-luvun lama on muuten aihe, josta ei ole kirjoitettu ollenkaan liikaa.) Ihailin myös Vaarlan tapaa pitää jännitettä yllä – hän ei paljasta liikaa kerralla. Hieno romaani lähihistoriasta.

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

IMG_2469
Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

fullsizeoutput_74e
Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

IMG_2978
Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

IMG_3554
Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

IMG_2576
Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Poimintoja marraskuun kirjapinosta

Marraskuu(kin) oli mainio lukukuu. Tällä kertaa poimintoihin pääsevät tietokirja joka innosti uuteen lukuprojektiin, puhutteleva ja naurattava runokirja sekä upea romaanitrilogia, joka sai kyyneleet virtaamaan.

fullsizeoutput_80d

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Tammi 2019.

Innostuin jo Nyqvistin edellisestä teoksesta, Outi Ojan kanssa kirjoitetusta Kirjalliset väärennökset -teoksesta, joten osasin odottaa samanhenkistä pohdiskelua ja analyysiä tälläkin kertaa. Räjähdemiehen perinnössä paneudutaan kirjallisuuden Nobel-palkintoon kiehtovasti ja innostavasti. Nyqvist kertoo palkinnon historiasta ja nykypäivästä, nostaa esiin kummallisuuksia, kyseenalaistaakin välillä. Kas kummaa, että Nobel-palkittuja naisia on vähemmän kuin miehiä, ja naisten kirjoituksissa huonoina pidetyt asiat saattavatkin mieskirjailijoiden kohdalla olla ansioita. Palkinnossa on tietenkin kyse myös vallasta: mikä on hyvää ja oikeanlaista kirjallisuutta, kuka määrittelee ja millaisilla mittareilla? Nyqvist pohdiskelee kiintoistasti myös kirjallisuuden ja rahan suhdetta, milloin kirjoittamisella tienaaminen on hyväksyttyä ja milloin ei.

Räjähdemiehen perintö toi rutkasti tietoa, mutta se oli myös viihdyttävä ja sujuva lukukokemus. Havaitsin, että nobelistit kuuluvat lukulistalleni harvakseltaan, joten kehitin oman kirjahaasteeni. Päätin, että yritän jatkossa tutustua nobelistien tuotantoon – edes yksi kirja per kirjailija. Kiirettä en aio pitää, lueskelen kaikessa rauhassa. Tulostin nobelistilistan kalenterini väliin ja alleviivaan nimiä sitä mukaa kun olen lukenut.

fullsizeoutput_815

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi. WSOY 2019.

Miten kaunis kansikin jo tässä kirjassa! Pihlajanmarjat päättivät oikein loistaa kuvausvalossa. Aurinko. Porkkana. Vesi. on kuin c-vitamiinitäräys kaamoksessa. Laaksonen kirjoittaa tuttuun tapaansa lounaismurteella, joka alkaa nopeasti omassa päässäni kaikua Laaksosen omalla äänellä. Minun kotomurteeni on Etelä-Pohjanmaan murre, muttei lounaisemman kielen lukeminen vaikeaa ole.

Kokoelmassa liikutaan isojen asioiden äärellä. Rakkaus, kaipuu, kuolema. Usein runon lopussa kerrotaan jotain, joka kääntääkin näkökulman uusiksi. Laaksonen kirjoittaa soljuvaa, sointuvaa kieltä ja tuo arkisilla havainnoilla ilmi inhimillisiä ja isojakin oivalluksia. Luonto on läsnä, ja usein viisaampana kuin ihminen.

Yhden osion nimi on Luakkakuvas. Oman runonsa saavat kaikki luokkalaiset, kukin nimensä mukaan. Ahti alkaa näin: Täyty verkostoittu! / Se on tätä päivä. Minua tietenkin ilahdutti erityisesti Päivi-niminen runo, jonka alussa huokaillaan näitä päiviä, kun asiat eivät oikein suju. Lopuksi todetaan: Etteik mul yhtäkä olis mitä en pois vaihtais? / Kui huano miälkuvitus voi ol!

Yksi suosikeistani on Runo ittel, jossa otetaan oppia mustarastaalta – osaisipa olla kuten se. Käännä uus leht ko vanh on katottu. / An muista laulupuun paik / an lakat murhettumast / an otta valo vasta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga 2013 ja 2014.

En tiedä, miksi tartuin Gardellin trilogiaan vasta nyt. Mutta onneksi tartuin. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (ÄKPKPK) sijoittuu valtaosin 1980-luvun Tukholmaan ja kertoo Rasmuksesta, Benjaminista, Paulista, Lars-Åkesta, Seposta, Reinesta ja Bengtistä. He ovat toisilleen eräänlainen perhe, eikä kaikilla muuta perhettä olekaan enää sen jälkeen, kun he ovat kertoneet olevansa homoseksuaaleja. He ovat nuoria, he ovat elämänhaluisia – ja sitten tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Pelottava, vaarallinen sairaus alkaa levitä. Se homorutoksikin sanottu. Neljä kauhua herättävää kirjainta. AIDS.

ÄKPKPK kertoo heistä, jotka elivät kiihkeästi mutta joista liian moni kuoli liian nuorena. Se kertoo myös siitä, miten homoseksuaaleihin suhtauduttiin vain vähän aikaa sitten – ja vaikka haluaisinkin uskoa toisin, nuo ajat eivät edelleenkään ole kokonaan ohi. Jonkun perhe kääntää selkänsä, joidenkin hautajaisissa homoista puhutaan heteroina, jotakuta ei päästetä kumppaninsa hautajaisiin. Gardell kuljettaa miesten tarinoita limittäin, liikkuu taitavasti aikatasoilla ja tuo päähenkilönsä liki. Kyllä, kiinnyin tähän porukkaan ja myötäelin heidän vaiheissaan. ÄKPKPK:ssa on paljon surua mutta myös valtavasti rakkautta.

Kolmannessa osassa Gardell kirjoittaa sellaisen hautajaiskohtauksen, etten ole vastaavaa ikinä lukenut. Se on huima spektaakkeli, joka naurattaa, itkettää, muistuttaa elämän kauneudesta ja ainutkertaisuudesta.

Viimeisen sivun jälkeen istuin pitkään paikoillani ja itkin. Olen kiitollinen, että tämä trilogia on kirjoitettu ja että sain sen lukea. (Hankin nämä kirjat vielä itselleni, haluan varmasti palata tarinaan uudelleen.)

Poimintoja kirjapinosta

Hyvistä kirjoista tekee mieli huikkia muillekin. Instagramin puolelle postailenkin silloin tällöin lukemisiani, niin keskeneräisiä kuin kokonaan luettuja. Ystävien kanssa lukemiset tulevat useinkin puheeksi. Opetustilanteissa on luontevaa puhua kirjoista.

Ehkä olisi aika tuoda blogiinkin vähän säännöllisempää kirjapuhetta. Koska pidän pienimuotoista lukupäiväkirjaa, ajattelin poimia aina kuun alussa muutaman mieleenpainuneen edellisen kuun lukupinosta. Ajattelin kirjoittaa tänne muutaman rivin kirjoista, jotka ovat jättäneet jäljen. En nimeäisi valintoja kuukauden parhaiksi, sillä se olisi epäreilua ja mahdotonta. Mutta kiinnostavia, pohdituttavia, innostavia ja oivaltavia kirjoja voisin nostaa esiin – olivatpa ne uutuuksia tai jo vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä.

Pidemmittä puheitta: poiminnat lokakuun kirjapinosta:

img_3517.jpg

Liisa Kaski: Myyttiset eläimet. Tarua ja totta eläinten mahdista. SKS 2019.

Minulla oli ilo haastatella Liisa Kaskea Helsingin kirjamessuilla, joten tämä kirja tuli käsiini töiden kautta. Ja onneksi tuli! Kirjassa esitellään nelisenkymmentä suomalaista eläintä, joihin liittyy erilaisia tarinoita, uskomuksia, myyttejä. Kustakin eläimestä on oma, lyhyehkö luku ja upeita kuvia. Tämä kirja tekee mieli jättää esille, sitä on ilo selailla. Eikä tekstejä ole pakko lukea järjestyksessä.

Kaski kirjoittaa selkeästi, havainnollisesti, välillä hauskastikin. Mukana on myös muistutuksia meille ihmisille – meidän tekomme vaikuttavat eläinten oloihin, eivätkä todellakaan aina hyvällä tavalla.

Otteet kansanrunoudesta ja laaja lähdemateriaali tekevät tästä todella runsaan tietopaketin. Suhde eläimiinkin elää: otuksista paljastuu yllättäviä puolia. Tiesittekö, että hiirikoiras laulaa pitkiä serenadeja mielitietylleen? Ihmiskorva ei sitä erota, mutta nykyään ääntä on voitu tutkia. Vienassa runoiltiin hiirten lauluista jo sata vuotta sitten.

fullsizeoutput_7c4

Aura Nurmi (toim.): Voidaan puhua jossitellen. Kosmos 2019.

Osuin paikalle, kun Aura Nurmi ja yksi runoilijoista, Nata Karjalainen, keskustelivat antologiasta Turun kirjamessuilla. Lopuksi Karjalainen luki runonsa.

Ja se runo on kuulkaas komea.

fullsizeoutput_7c7
Nata Karjalaisen runo alkaa näin.

Runossa puhutaan eriarvoisuudesta, köyhyydestä, luokkaeroista, siitä, miten erilaisissa maailmoissa elämme. Se on toteava ja juuri siksi täynnä tunnetta. Rakastuin runoon ensikuulemalta, ja paperilta luettunakin se säilyttää vahvuutensa. Toinen erityisen puhutteleva runo on Iiris Miettisen liki hypnoottinen Anteeksi että mä olen teinityttö.

Voidaan puhua jossitellen on kokoelma nuorten kirjoittajien runoja. Aura Nurmi on järjestänyt nuorten open mic -klubeja pääkaupunkiseudulla, ja ilmeisesti niissä esiintyneiden runoilijoiden teksteistä antologia on koottu. Myönnetään: olisin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän ja tarkemmin antologian synnystä, mutta ymmärrän senkin, että tekstithän tässä pääosassa ovat.

Kahdenkymmenen runon valikoima on suppea, mutta eihän ole edes mahdollista tuoda esiin kaikkia ääniä yhdessä teoksessa. ”Näiden runojen tarkoitus ei ole ollut välttämättä tulla julkaistuksi. Ne on kirjoitettu eloonjäämistarkoituksessa”, kirjoittaa Aura Nurmi esipuheessa. Runoissa on karuja kohtaloita, sivustakatsojan näkökulmia, taistelutahtoa.

Antologian luonteeseen kuuluu, että harvoin kaikki tekstit puhuttelevat yhtä paljon. Mutta on kiehtovaa lukea monenlaisia runoja, kuulostella itseään: mikä tässä koskettaa, mikä tässä jättää haaleaksi? Runon moninaiset ilmaisukeinot ovat kyllä kirjoittajilla hallussa. Kirjoittakaa lisää!

Jostain syystä kirjoittajien nimet kerrotaan vasta viimeisen sivun sisällysluettelossa. Tämä toki korostaa teksti edellä -ajatusta, mutta mielelläni olisin nähnyt runoilijoiden nimet heti tekstien yhteydessä.

fullsizeoutput_7cb

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa. Karisto 2019.

Tämä kirja on luettu jo syyskuussa, mutta ei nyt olla niin tarkkoja kuukauden suhteen… Haastattelin Johanna Hulkkoa Turun kirjamessuilla, työperäinen kirja siis tämäkin.

Suojaava kerros ilmaa kertoo 13-vuotiaasta Kepasta, joka on ylipainoinen. Kepa on erittäin tietoinen painostaan ja tarkkailee itseään ja maailmaa sen kautta. Mille tuolille voi turvallisesti istua, miltä paikalta pääsee helpoiten pois, mitä muut ajattelevat jos hän syö jälkiruokaa, millaisissa vaatteissa on mahdollisimman huomaamaton.

Kepa lähtee äitinsä kanssa postcrossaajien reissulle Ahvenanmaalle. Siellä hän tutustuu mustiin pukeutuneeseen hahmoon, joka on ”pitkä kuin tikku”. Kepa antaa tyypille nimeksi Huu. Kepa ja Huu erottuvat muusta porukasta, ja he löytävät muutakin yhteistä kuin postcrossauksen.

Suojaava kerros ilmaa on erittäin fyysinen, lihallinen kuvaus siitä, miltä tuntuu olla lihava. Minäkertoja Kepa kuvailee vatsamakkaroitaan ja ylös hilautuvia paidanhelmoja, tilan ottamista ja hikoilusta. Mutta se on myös kertomus siitä, miten eri tavalla ihmiset näkevät toisensa. Oma katse ei tavoita kaikkea.

Toivon todella, että tämä kirja löytää lukijoiden käsiin – niin aikuisten kuin nuorten.

*

Uutuuspainotteinen kolmikko tällä kertaa – ensi kuun vaihteessa kenties toisenlainen valikoima. Mutta luetaan nyt ensin!