Poimintoja tammikuun kirjapinosta

IMG_4264

Kirjavuosi 2020 käynnistyi ilahduttavalla lajikirjolla. Luin tammikuussa runoa, proosaa, esseitä, sarjakuvia, käännöskirjallisuutta ja kotimaista. Tammikuun poimintoihin valitsin yllättävän tietokirjalöydön, sykähdyttävän sarjakuvaromaanin ja tuhoamisen kautta tutuksi tulleen runokokoelman.

 

Päivi Storgård: Olet valaissut minun tietäni. Presidenttien puolisot. S&S 2017.

Alkuvuodesta kävin jälleen kerran ruokaostoksilla läheisessä Prismassa, ja kuten tavallista, päätin piipahtaa myös kirjaosastolla. Silmäilin alekirjapinoja hajamielisesti, selailin joitain, toisista vilkaisin takakannen, siirtelin kirjoja puolilaiskasti. En ollut ostoaikeissa.

Sitten tartuin presidenttien puolisoista kertovaan kirjaan. Osuin kohtaan, jossa Risto Ryti kirjoittaa vaimolleen Gerdalle suurta rakkautta ja intohimoakin huokuvia kirjeitä. Kiinnostuin. Selasin lisää, kiinnostuin lisää. Pian alle viiden euron kirja oli ostoskorissani.

Olet valaissut minun tietäni tarjoaa pienoiselämäkerrat Suomen presidenttien puolisoista. Päivi Storgård kertoo muutamalla sivulla kunkin haaveista, peloista, kiinnostuksen kohteista, ristiriidoistakin. Mukana on katkelmia kirjeistä, päiväkirjoista, puheista. Puolisoiden myötä Suomen historiasta ja itsenäisyyden ajasta piirtyy taas hieman tarkempi kuva.

Aivan erityisesti kiinnostuin Rytien tarinasta – haluaisin lukea lisää! Nämä kirjalliset muotokuvat nostavat valokeilaan heidät, jotka ovat usein toimineet taustalla, mutta joiden merkitystä ei silti voi vähätellä. Puolisot.

Craig Thompson: Blankets. Drawn & Quarterly 2015 (ensimmäinen painos 2003).

Eläköön-huuto lähikirjastoni sarjakuvahyllylle! Ei ollut ensimmäinen kerta, kun tein löydön. Blankets on tuhti teos, mutta onneksi en miettinyt, mahtuuko se reppuuni ja jaksanko kantaa vielä senkin kotiin.

Blankets perustuu Craig Thompsonin omiin kokemuksiin ja kertoo hänen lapsuudestaan ja nuoruudestaan. Päähenkilö asuu pohjoisessa pienehköllä paikkakunnalla. Yhteisö on uskonnollinen, isä ankara ja koulu täynnä kiusaajia. Kaikki muuttuu, kun teini-ikäinen Craig tapaa leirillä Raina-nimisen tytön ja ihastuu.

Kirja on pakahduttava kuvaus niin ahtaasta uskonnollisuudesta, oman tien löytämisestä, yksinäisyydestä – ja ensirakkauden valtavasta voimasta. Thompson käyttää näkökulmia taitavasti, piirroksissa on oivaltavia yllätyksiä. Hän kuljettaa niin aikatasoja, todellisuutta kuin kuvitelmia kauniisti.

Kun luin Blanketsia, en olisi malttanut lopettaa. Ja samaan aikaan jarruttelin, sillä en olisi halunnut sen loppuvan. Lumoava teos, jonka haluan omaan sarjakuvahyllyyni.

Tuomas Timonen: Asetelmia. Teos 2013.

Asetelmia sisältää nimensä mukaisesti asetelmia, runon keinoin pysäytettyjä näkymiä ja hetkiä, havaintoja. Mutta kokoelman sivuilla seikkailee  myös virkamies. Hänestä kertovat runot nousivat ehdottomiksi suosikeikseni. Virkamies aloittaa virallisesti, mutta hiljalleen häneen pujahtaa yhä hallitsemattomampia tekoja. Ei kai hän ole… lähes holtiton välillä? Virkamies pyrkii aina palaamaan ruotuun, muistamaan virkamieheytensä, mutta jokin pyrkii hänestä ulos. Lopulta hän jopa kirjoittaa runon.

Asetelmissa on mielikuvitusta herätteleviä säkeitä, assosiaatioketjuja käynnistäviä kielikuvia. Välillä se äityy hauskaksikin.

Minulla on, poikkeuksellista kyllä, kolme kappaletta tätä teosta. Yksi on ja pysyy runohyllyssäni, mutta kaksi olen luvannut tuhota. Kyllä, tuhota.

Toisesta onkin jo syntynyt paperiastioita vesi-jauholiiman avulla, ja lisää paperiaskartelua on tulossa samalla tekniikalla, kunhan taas pääsen työn ääreen. Toinen kirja tuhoutuu jollain muulla tavalla – pari ideaa on jo odottelemassa.

Kyseessä on Timosen taideprojekti, jota voi seurata Instagramissa @asetelmia_makulointi -tilillä. Vaikka kirjojen tuhoaminen tuntui ensi alkuun tyrmistyttävältä, projekti on myös hulvaton ja oivaltava. Jos kirjat on joka tapauksessa päätetty tuhota eli makuloida, miksei tehdä sitä luovasti?

Poimintoja joulukuun kirjapinosta

Joulukuussa jätin monta kirjaa kesken. Mutta kun luin, luin erityisesti uutta kaunoa ja tietoa.

9789527221778_1024x1024

Kirsi Pehkonen: Käsikirjoituksesta kirjaksi – miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Reuna 2018.

Kukaan minua vähänkään tunteva ei voi yllättyä, kun kerron, että erilaiset kirjoittajaoppaat ovat lempilukemistoani. Olen loputtoman kiinnostunut etenkin prosessikuvauksista, työpäiväkirjoista, erilaisista tekemisen tavoista. Käsikirjoituksesta kirjaksi pitää sisällään juuri niitä. Kirsi Pehkonen on haastatellut yhtätoista kirjailijaa, joista kukin kirjoittaa omalla tavallaan.

Joku luottaa vain kustannustoimittajaan, jollain on muitakin luottolukijoita. Yksi tekee useita eri versioita eri tiedostoihin, toinen muokkaa yhtä ja samaa jokusen kerran. Tehdään muistiinpanoja ja taustatutkimusta mutta toisaalta myös hämmästytään, kun runo vain tulee valmiina. Osalla on päivittäiset liuskatavoitteet, toiset eivät moiseen lähde. Eri lajit vaativat erilaista lähestymistapaa, ja välillä teksti yllättää kokeneenkin kirjoittajan.

Haastateltavina ovat Tapani Bagge, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen ja Jasu Rinneoja – mainion monipuolinen ja -ääninen kirjailijajoukko. Käsikirjoituksesta kirjaksi antaa ideoita oman prosessin pohtimiseen mutta muistuttaa huojentavasti myös siitä, ettei ole vain yhtä tekemisen tapaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen työhuoneeni kirjaston pysyväksi osaksi.

9789510437506_frontcover_final_medium

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.

Suvi Vaarlan romaani osui silmiini kirjaston vippipöydältä. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Päähenkilö Elina on lapsi, kun 1980-luvun nousukausi tuo perheelle monenlaista materiaalista hyvää. Perhe muuttaa Westendiin, uusi kaveri löytyy naapurista, isän yritys saa hienoja rakennushankkeita. Ja sitten kaikki romahtaa.

Romaanissa seurataan Elinan tarinaa vielä aikuisenakin. Laman lapsi hakee taloudellista turvaa ja pelkää koko ajan, että kaikki viedään pois. Vaarla kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kertoo koskettavasti siitä, mitä lama aiheuttaa yksilötasolla. (Suomen 90-luvun lama on muuten aihe, josta ei ole kirjoitettu ollenkaan liikaa.) Ihailin myös Vaarlan tapaa pitää jännitettä yllä – hän ei paljasta liikaa kerralla. Hieno romaani lähihistoriasta.

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

IMG_2469
Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

fullsizeoutput_74e
Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

IMG_2978
Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

IMG_3554
Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

IMG_2576
Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Poimintoja marraskuun kirjapinosta

Marraskuu(kin) oli mainio lukukuu. Tällä kertaa poimintoihin pääsevät tietokirja joka innosti uuteen lukuprojektiin, puhutteleva ja naurattava runokirja sekä upea romaanitrilogia, joka sai kyyneleet virtaamaan.

fullsizeoutput_80d

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Tammi 2019.

Innostuin jo Nyqvistin edellisestä teoksesta, Outi Ojan kanssa kirjoitetusta Kirjalliset väärennökset -teoksesta, joten osasin odottaa samanhenkistä pohdiskelua ja analyysiä tälläkin kertaa. Räjähdemiehen perinnössä paneudutaan kirjallisuuden Nobel-palkintoon kiehtovasti ja innostavasti. Nyqvist kertoo palkinnon historiasta ja nykypäivästä, nostaa esiin kummallisuuksia, kyseenalaistaakin välillä. Kas kummaa, että Nobel-palkittuja naisia on vähemmän kuin miehiä, ja naisten kirjoituksissa huonoina pidetyt asiat saattavatkin mieskirjailijoiden kohdalla olla ansioita. Palkinnossa on tietenkin kyse myös vallasta: mikä on hyvää ja oikeanlaista kirjallisuutta, kuka määrittelee ja millaisilla mittareilla? Nyqvist pohdiskelee kiintoistasti myös kirjallisuuden ja rahan suhdetta, milloin kirjoittamisella tienaaminen on hyväksyttyä ja milloin ei.

Räjähdemiehen perintö toi rutkasti tietoa, mutta se oli myös viihdyttävä ja sujuva lukukokemus. Havaitsin, että nobelistit kuuluvat lukulistalleni harvakseltaan, joten kehitin oman kirjahaasteeni. Päätin, että yritän jatkossa tutustua nobelistien tuotantoon – edes yksi kirja per kirjailija. Kiirettä en aio pitää, lueskelen kaikessa rauhassa. Tulostin nobelistilistan kalenterini väliin ja alleviivaan nimiä sitä mukaa kun olen lukenut.

fullsizeoutput_815

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi. WSOY 2019.

Miten kaunis kansikin jo tässä kirjassa! Pihlajanmarjat päättivät oikein loistaa kuvausvalossa. Aurinko. Porkkana. Vesi. on kuin c-vitamiinitäräys kaamoksessa. Laaksonen kirjoittaa tuttuun tapaansa lounaismurteella, joka alkaa nopeasti omassa päässäni kaikua Laaksosen omalla äänellä. Minun kotomurteeni on Etelä-Pohjanmaan murre, muttei lounaisemman kielen lukeminen vaikeaa ole.

Kokoelmassa liikutaan isojen asioiden äärellä. Rakkaus, kaipuu, kuolema. Usein runon lopussa kerrotaan jotain, joka kääntääkin näkökulman uusiksi. Laaksonen kirjoittaa soljuvaa, sointuvaa kieltä ja tuo arkisilla havainnoilla ilmi inhimillisiä ja isojakin oivalluksia. Luonto on läsnä, ja usein viisaampana kuin ihminen.

Yhden osion nimi on Luakkakuvas. Oman runonsa saavat kaikki luokkalaiset, kukin nimensä mukaan. Ahti alkaa näin: Täyty verkostoittu! / Se on tätä päivä. Minua tietenkin ilahdutti erityisesti Päivi-niminen runo, jonka alussa huokaillaan näitä päiviä, kun asiat eivät oikein suju. Lopuksi todetaan: Etteik mul yhtäkä olis mitä en pois vaihtais? / Kui huano miälkuvitus voi ol!

Yksi suosikeistani on Runo ittel, jossa otetaan oppia mustarastaalta – osaisipa olla kuten se. Käännä uus leht ko vanh on katottu. / An muista laulupuun paik / an lakat murhettumast / an otta valo vasta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga 2013 ja 2014.

En tiedä, miksi tartuin Gardellin trilogiaan vasta nyt. Mutta onneksi tartuin. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (ÄKPKPK) sijoittuu valtaosin 1980-luvun Tukholmaan ja kertoo Rasmuksesta, Benjaminista, Paulista, Lars-Åkesta, Seposta, Reinesta ja Bengtistä. He ovat toisilleen eräänlainen perhe, eikä kaikilla muuta perhettä olekaan enää sen jälkeen, kun he ovat kertoneet olevansa homoseksuaaleja. He ovat nuoria, he ovat elämänhaluisia – ja sitten tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Pelottava, vaarallinen sairaus alkaa levitä. Se homorutoksikin sanottu. Neljä kauhua herättävää kirjainta. AIDS.

ÄKPKPK kertoo heistä, jotka elivät kiihkeästi mutta joista liian moni kuoli liian nuorena. Se kertoo myös siitä, miten homoseksuaaleihin suhtauduttiin vain vähän aikaa sitten – ja vaikka haluaisinkin uskoa toisin, nuo ajat eivät edelleenkään ole kokonaan ohi. Jonkun perhe kääntää selkänsä, joidenkin hautajaisissa homoista puhutaan heteroina, jotakuta ei päästetä kumppaninsa hautajaisiin. Gardell kuljettaa miesten tarinoita limittäin, liikkuu taitavasti aikatasoilla ja tuo päähenkilönsä liki. Kyllä, kiinnyin tähän porukkaan ja myötäelin heidän vaiheissaan. ÄKPKPK:ssa on paljon surua mutta myös valtavasti rakkautta.

Kolmannessa osassa Gardell kirjoittaa sellaisen hautajaiskohtauksen, etten ole vastaavaa ikinä lukenut. Se on huima spektaakkeli, joka naurattaa, itkettää, muistuttaa elämän kauneudesta ja ainutkertaisuudesta.

Viimeisen sivun jälkeen istuin pitkään paikoillani ja itkin. Olen kiitollinen, että tämä trilogia on kirjoitettu ja että sain sen lukea. (Hankin nämä kirjat vielä itselleni, haluan varmasti palata tarinaan uudelleen.)

Poimintoja kirjapinosta

Hyvistä kirjoista tekee mieli huikkia muillekin. Instagramin puolelle postailenkin silloin tällöin lukemisiani, niin keskeneräisiä kuin kokonaan luettuja. Ystävien kanssa lukemiset tulevat useinkin puheeksi. Opetustilanteissa on luontevaa puhua kirjoista.

Ehkä olisi aika tuoda blogiinkin vähän säännöllisempää kirjapuhetta. Koska pidän pienimuotoista lukupäiväkirjaa, ajattelin poimia aina kuun alussa muutaman mieleenpainuneen edellisen kuun lukupinosta. Ajattelin kirjoittaa tänne muutaman rivin kirjoista, jotka ovat jättäneet jäljen. En nimeäisi valintoja kuukauden parhaiksi, sillä se olisi epäreilua ja mahdotonta. Mutta kiinnostavia, pohdituttavia, innostavia ja oivaltavia kirjoja voisin nostaa esiin – olivatpa ne uutuuksia tai jo vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä.

Pidemmittä puheitta: poiminnat lokakuun kirjapinosta:

img_3517.jpg

Liisa Kaski: Myyttiset eläimet. Tarua ja totta eläinten mahdista. SKS 2019.

Minulla oli ilo haastatella Liisa Kaskea Helsingin kirjamessuilla, joten tämä kirja tuli käsiini töiden kautta. Ja onneksi tuli! Kirjassa esitellään nelisenkymmentä suomalaista eläintä, joihin liittyy erilaisia tarinoita, uskomuksia, myyttejä. Kustakin eläimestä on oma, lyhyehkö luku ja upeita kuvia. Tämä kirja tekee mieli jättää esille, sitä on ilo selailla. Eikä tekstejä ole pakko lukea järjestyksessä.

Kaski kirjoittaa selkeästi, havainnollisesti, välillä hauskastikin. Mukana on myös muistutuksia meille ihmisille – meidän tekomme vaikuttavat eläinten oloihin, eivätkä todellakaan aina hyvällä tavalla.

Otteet kansanrunoudesta ja laaja lähdemateriaali tekevät tästä todella runsaan tietopaketin. Suhde eläimiinkin elää: otuksista paljastuu yllättäviä puolia. Tiesittekö, että hiirikoiras laulaa pitkiä serenadeja mielitietylleen? Ihmiskorva ei sitä erota, mutta nykyään ääntä on voitu tutkia. Vienassa runoiltiin hiirten lauluista jo sata vuotta sitten.

fullsizeoutput_7c4

Aura Nurmi (toim.): Voidaan puhua jossitellen. Kosmos 2019.

Osuin paikalle, kun Aura Nurmi ja yksi runoilijoista, Nata Karjalainen, keskustelivat antologiasta Turun kirjamessuilla. Lopuksi Karjalainen luki runonsa.

Ja se runo on kuulkaas komea.

fullsizeoutput_7c7
Nata Karjalaisen runo alkaa näin.

Runossa puhutaan eriarvoisuudesta, köyhyydestä, luokkaeroista, siitä, miten erilaisissa maailmoissa elämme. Se on toteava ja juuri siksi täynnä tunnetta. Rakastuin runoon ensikuulemalta, ja paperilta luettunakin se säilyttää vahvuutensa. Toinen erityisen puhutteleva runo on Iiris Miettisen liki hypnoottinen Anteeksi että mä olen teinityttö.

Voidaan puhua jossitellen on kokoelma nuorten kirjoittajien runoja. Aura Nurmi on järjestänyt nuorten open mic -klubeja pääkaupunkiseudulla, ja ilmeisesti niissä esiintyneiden runoilijoiden teksteistä antologia on koottu. Myönnetään: olisin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän ja tarkemmin antologian synnystä, mutta ymmärrän senkin, että tekstithän tässä pääosassa ovat.

Kahdenkymmenen runon valikoima on suppea, mutta eihän ole edes mahdollista tuoda esiin kaikkia ääniä yhdessä teoksessa. ”Näiden runojen tarkoitus ei ole ollut välttämättä tulla julkaistuksi. Ne on kirjoitettu eloonjäämistarkoituksessa”, kirjoittaa Aura Nurmi esipuheessa. Runoissa on karuja kohtaloita, sivustakatsojan näkökulmia, taistelutahtoa.

Antologian luonteeseen kuuluu, että harvoin kaikki tekstit puhuttelevat yhtä paljon. Mutta on kiehtovaa lukea monenlaisia runoja, kuulostella itseään: mikä tässä koskettaa, mikä tässä jättää haaleaksi? Runon moninaiset ilmaisukeinot ovat kyllä kirjoittajilla hallussa. Kirjoittakaa lisää!

Jostain syystä kirjoittajien nimet kerrotaan vasta viimeisen sivun sisällysluettelossa. Tämä toki korostaa teksti edellä -ajatusta, mutta mielelläni olisin nähnyt runoilijoiden nimet heti tekstien yhteydessä.

fullsizeoutput_7cb

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa. Karisto 2019.

Tämä kirja on luettu jo syyskuussa, mutta ei nyt olla niin tarkkoja kuukauden suhteen… Haastattelin Johanna Hulkkoa Turun kirjamessuilla, työperäinen kirja siis tämäkin.

Suojaava kerros ilmaa kertoo 13-vuotiaasta Kepasta, joka on ylipainoinen. Kepa on erittäin tietoinen painostaan ja tarkkailee itseään ja maailmaa sen kautta. Mille tuolille voi turvallisesti istua, miltä paikalta pääsee helpoiten pois, mitä muut ajattelevat jos hän syö jälkiruokaa, millaisissa vaatteissa on mahdollisimman huomaamaton.

Kepa lähtee äitinsä kanssa postcrossaajien reissulle Ahvenanmaalle. Siellä hän tutustuu mustiin pukeutuneeseen hahmoon, joka on ”pitkä kuin tikku”. Kepa antaa tyypille nimeksi Huu. Kepa ja Huu erottuvat muusta porukasta, ja he löytävät muutakin yhteistä kuin postcrossauksen.

Suojaava kerros ilmaa on erittäin fyysinen, lihallinen kuvaus siitä, miltä tuntuu olla lihava. Minäkertoja Kepa kuvailee vatsamakkaroitaan ja ylös hilautuvia paidanhelmoja, tilan ottamista ja hikoilusta. Mutta se on myös kertomus siitä, miten eri tavalla ihmiset näkevät toisensa. Oma katse ei tavoita kaikkea.

Toivon todella, että tämä kirja löytää lukijoiden käsiin – niin aikuisten kuin nuorten.

*

Uutuuspainotteinen kolmikko tällä kertaa – ensi kuun vaihteessa kenties toisenlainen valikoima. Mutta luetaan nyt ensin!

Vuoden 2018 lukemisista

Aaahhhh, taas se aika vuodesta, kun sisäinen tilastonörttini saa vapautua ja intoilla prosenttiosuuksista ja numeroista! Kyse on tietenkin vuoden 2018 lukupäiväkirjan purkamisesta: mitä tuli luettua ja kuinka paljon mitäkin?

Aikaisempia tilastointoiluja voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Vuonna 2018 luin 156 kirjaa. Laskuissa mukana eivät ole vain osittain luetut (paitsi yksi, josta lisää tuonnempana), kesken jääneet, opiskelijoiden koulutuksiin tai kursseihin liittyvät tekstit, arvostelupalvelun kautta luetut käsikirjoitukset, omat tekstit tai Aarnin novellikilpailuun osallistuneet novellikokoelmien käsikirjoitukset.

Luettuja sivuja on kertynyt yli 30 000. Keskimäärin lukemani kirjat ovat noin 200-sivuisia – todellisuudessa sivuja on riittänyt alle kolmestakymmenestä yli neljäänsataan per teos.

fullsizeoutput_560
Ystäväni Terhin kirja on parhaimmillaan teekupposen kera. Eläköön nojatuolimatkat!

En jaksa hämmästyä kotimaisten kirjojen ylivallasta. 85 % lukemistani kirjoista on suomalaisten kirjoittamia. Eniten luen kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta on vain 14 % viime vuonna lukemastani. Tietokirjallisuuden osalta lukemaa hitusen vääristää se, ettei mukana ole vain osin luettuja kirjoja. Mutta turha huijata ketään, fiktiota minä eniten luen. Tietokirjallisuuden kategoriaan olen tosin laittanut myös esseet, vaikka joissain tapauksissa on tulkinnanvaraista, olisivatko ne kuitenkin enemmän kotonaan kaunokirjallisuuden puolella.

Kaunokirjallisuuden puolella proosan osuus on isoin: 63 % luetusta. Tässä kategoriassa ovat niin romaanit kuin novellit, aikuisten ja nuorten kirjat. Lastenkirjat ovat omassa ryhmässään, ja niitä luin viime vuonna kymmenen kappaletta (6 %). Runouden kohdalla ilahduin: 14 kokonaan luettua kokoelmaa! Runous haukkaa yhdeksän prosenttia, mikä yllättää, sillä moni runokokoelma odottaa vielä loppuunlukemistaan, eli ne eivät ole päässeet tähän laskelmaan mukaan.

Uudenvuodenlupaukseni liittyykin nimenomaan runojen lukemiseen: aion lukea joka kuukausi ainakin yhden runokokoelman kokonaan. Minulla on tapana lukea kokoelmia osittain, aloittaa ja jättää kesken, selailla runoja sieltä täältä. Mutta jos edes kerran kuussa kokonainen runoteos?

IMG_1745
Bigini kuuluu kokonaan luettuihin ja omaan hyllyyn hankittuihin.

Näytelmiä luin viime vuonna kolme, sarjakuvakirjoja seitsemän. Sarjakuvien vähyys yllätti, luulin lukeneeni enemmän.

Yli puolet lukemistani kirjoista (58 %) on naisten kirjoittamia. Miehiä on 35 %, loput joko miesten ja naisten yhdessä kirjoittamia tai kirjailijoita, joiden nimestä en ole voinut sukupuolipäätelmää tehdä.

Lukemisessani näkyy myös uutuuspainotus. Vain viisi kirjaa on ilmestynyt ennen 2000-lukua. Yli kolmannes (35 %) luetuista oli vuoden 2018 kirjasatoa.

Aina ei jaksa, ehdi tai halua lukea yhtä paljon, ja tämä näkyy lukupäiväkirjassa. Hiljaisinta oli heinäkuussa, jolloin sain luettua loppuun vain kuusi kirjaa. Sivuja kertyi hitusen yli 1700. Toisaalta: heinäkuussa luin Volter Kilven Alastalon salissa -järkälettä, mutta se projektipa on yhä kesken. Ehkä saan sen sivut tämän vuoden tilastoihin? (Niinpä, tässä näkyy tilastointimenetelmäni epäluotettavuus: sivumäärät ja kirjat merkitään sille kuukaudelle, jolloin kirja on luettu loppuun. Osa kirjoista kulkee kuitenkin mukana paljon pidempään.) Syyskuussa lukuvauhti oli hurjimmillaan: 26 kirjaa, yli 5000 sivua. Toisena tulee lokakuu, jolloin luin 22 kirjaa, mutta sivuja kertyi vain 3700 ja risat.

IMG_1267

Kuten mainittua, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Paitsi se yksi poikkeus: Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 on kirja, jota ei lueta alusta loppuun, vaan omien valintojen ja sattuman ohjailemana sieltä täältä. Pelimäinen romaani on yli 500-sivuinen, mutta yksi tarina on huomattavasti lyhyempi. Tämä teos on mukana listassa teoksena, mutta sivumäärät olen jättänyt merkitsemättä.

Entä formaatti? Valtaosan olen lukenut ihan perinteisesti paperikirjasta, mutta e-kirjojen määrä on kasvanut. 27 % kirjoista olen lukenut lukulaitteeltani. Etenkin reissuissa lukulaite on ollut ahkerasti mukana, sillä pieni masiina painaa ja vie tilaa huomattavasti kirjoja vähemmän. Bookeen-laitteeni tosin hajosi syksyllä, mutta onneksi kotikadulla sijaitsevassa tietokoneliikkeessä pystyttiin korjaamaan se ainakin välttävästi. Ihan entisensä laite ei ole, mutta matkakäytössä edelleen ihan ykkönen. Rakastan kirjoja, mutta en rakasta niiden raahaamista.

IMG_0284

Lukuvuoteen (ah tätä sanaleikittelyä!) mahtuu monenlaisia lukukokemuksia. Välillä on turhauttanut, toisinaan naurattanut, itkukin on tullut. Toiset kirjat ovat järisyttäneet kielellään, toiset ajatuksillaan. Osa on ruokkinut minua kirjoittajana, osa viihdyttänyt väsynyttä. On kirjoja, jotka ovat saaneet kodin niin kirjahyllystäni kuin sydämestäni ja on kirjoja, jotka olen laittanut kiertoon saman tien.

Mitään kaikenkattavaa best of -listaa en ole koonnut, mutta tässä jokunen poiminta vuonna 2018 sykähdyttäneistä:

Heini Junkkaalan Soita minulle Billy on yksi harvoista näytelmistä, jotka luin viime vuonna. Se kertoo jazzmuusikko Billy Tiptonista, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Dorothy-nimisenä tyttönä mutta joka kotoa pois muutettuaan alkoi pukeutua miesten vaatteisiin ja elää miehenä. Koskettava teos salaisuuksista ja identiteetistä. Ja miten haluaisinkaan nähdä tämän näyttämöllä! Näytelmien lukeminen vie mielikuvitukseni aina uusille kierroksille.

Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfectistä kirjoitinkin jo keväällä. Ihana, ihana teos.

Myös Harry Salmenniemen Yö ja lasi pääsi bloggaukseen kesällä. Ehdottomasti yksi viime vuoden kirjarakkauksista. Kokoelmasta löytyy eräs lempisäkeistäni: ”Olet erinomainen kohtalo kaltaiselleni ihmiselle.

Kätlin Kaldmaan runokokoelma Rakkauden aakkoset osui käsiini Haapsalussa, ja syksyllä hankin sen itselleni Turun kirjamessuilta. Pidän kovasti Kaldmaan tavasta olla vakava ja leikkisä.

Eveliina Lauhion Mihin minä uskon tarjoaa hienon valikoiman erilaisia näkemyksiä ja ajauksia uskosta, uskomisesta ja uskomattomuudesta. Ihanan sujuvaa tekstiä ja tilaa monenlaisille näkemyksille.

Sarah Crossanin säeromaani Yksi kertoo siamilaisista kaksosista, ystävyydestä, sisaruudesta, identiteetistä. Todella koskettava teos, jolle säeromaani on juuri oikea muoto.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietokirja Kirjalliset väärennökset pääsi yllättämään, sillä sehän vei mukanaan oikein kunnolla! Ahmin väärennöstarinoita ja hämmästelin, miten monenlaisia käsityksiä tekijyydestä ja plagioinnin oikeuttamisesta onkaan riittänyt – ja riittää yhä. Kiehtova ja pohdintoja herättävä teos.

Juuli Niemen Tuhat tytärtä on teos, jonka taidan haluta omaan kirjahyllyyni. Se on sekä lempeä että terävä runokokoelma, oivaltava  ja tarinallinenkin.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin oli kirja, jonka ilmestymistä odotin – ja vähän pelkäsinkin. Kankimäen edellinen (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin) on yksi lempikirjoistani, joten odotukset olivat korkealla. Mutta en pettynyt. En todellakaan. Kankimäki yhdistelee niin luontevasti omia kokemuksiaan ja keräämäänsä tietoa, hän on inhimillisen samaistuttava, hänen yönaisensa neuvot osuvia. Tämä kirja on yksi niistä, joita olen alleviivannut, jonka sivuja taitellut. En ole vieläkään siirtänyt sitä kirjahyllyyn vaan säilytän kirjaa työhuoneessani lipaston päällä, että voin tarttua siihen aina kun haluan. Tai vain katsoa kirjaa. Se on voimakirja.

Kiitos kirjoista, 2018! Tervetuloa, vuoden 2019 luettavat!

Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

IMG_1530

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

IMG_1563

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

IMG_1696

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

IMG_1560

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

IMG_1551

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

fullsizeoutput_650

IMG_1546

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

fullsizeoutput_651

IMG_1620

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

IMG_1550

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.