Vuoden 2018 lukemisista

Aaahhhh, taas se aika vuodesta, kun sisäinen tilastonörttini saa vapautua ja intoilla prosenttiosuuksista ja numeroista! Kyse on tietenkin vuoden 2018 lukupäiväkirjan purkamisesta: mitä tuli luettua ja kuinka paljon mitäkin?

Aikaisempia tilastointoiluja voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Vuonna 2018 luin 156 kirjaa. Laskuissa mukana eivät ole vain osittain luetut (paitsi yksi, josta lisää tuonnempana), kesken jääneet, opiskelijoiden koulutuksiin tai kursseihin liittyvät tekstit, arvostelupalvelun kautta luetut käsikirjoitukset, omat tekstit tai Aarnin novellikilpailuun osallistuneet novellikokoelmien käsikirjoitukset.

Luettuja sivuja on kertynyt yli 30 000. Keskimäärin lukemani kirjat ovat noin 200-sivuisia – todellisuudessa sivuja on riittänyt alle kolmestakymmenestä yli neljäänsataan per teos.

fullsizeoutput_560
Ystäväni Terhin kirja on parhaimmillaan teekupposen kera. Eläköön nojatuolimatkat!

En jaksa hämmästyä kotimaisten kirjojen ylivallasta. 85 % lukemistani kirjoista on suomalaisten kirjoittamia. Eniten luen kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta on vain 14 % viime vuonna lukemastani. Tietokirjallisuuden osalta lukemaa hitusen vääristää se, ettei mukana ole vain osin luettuja kirjoja. Mutta turha huijata ketään, fiktiota minä eniten luen. Tietokirjallisuuden kategoriaan olen tosin laittanut myös esseet, vaikka joissain tapauksissa on tulkinnanvaraista, olisivatko ne kuitenkin enemmän kotonaan kaunokirjallisuuden puolella.

Kaunokirjallisuuden puolella proosan osuus on isoin: 63 % luetusta. Tässä kategoriassa ovat niin romaanit kuin novellit, aikuisten ja nuorten kirjat. Lastenkirjat ovat omassa ryhmässään, ja niitä luin viime vuonna kymmenen kappaletta (6 %). Runouden kohdalla ilahduin: 14 kokonaan luettua kokoelmaa! Runous haukkaa yhdeksän prosenttia, mikä yllättää, sillä moni runokokoelma odottaa vielä loppuunlukemistaan, eli ne eivät ole päässeet tähän laskelmaan mukaan.

Uudenvuodenlupaukseni liittyykin nimenomaan runojen lukemiseen: aion lukea joka kuukausi ainakin yhden runokokoelman kokonaan. Minulla on tapana lukea kokoelmia osittain, aloittaa ja jättää kesken, selailla runoja sieltä täältä. Mutta jos edes kerran kuussa kokonainen runoteos?

IMG_1745
Bigini kuuluu kokonaan luettuihin ja omaan hyllyyn hankittuihin.

Näytelmiä luin viime vuonna kolme, sarjakuvakirjoja seitsemän. Sarjakuvien vähyys yllätti, luulin lukeneeni enemmän.

Yli puolet lukemistani kirjoista (58 %) on naisten kirjoittamia. Miehiä on 35 %, loput joko miesten ja naisten yhdessä kirjoittamia tai kirjailijoita, joiden nimestä en ole voinut sukupuolipäätelmää tehdä.

Lukemisessani näkyy myös uutuuspainotus. Vain viisi kirjaa on ilmestynyt ennen 2000-lukua. Yli kolmannes (35 %) luetuista oli vuoden 2018 kirjasatoa.

Aina ei jaksa, ehdi tai halua lukea yhtä paljon, ja tämä näkyy lukupäiväkirjassa. Hiljaisinta oli heinäkuussa, jolloin sain luettua loppuun vain kuusi kirjaa. Sivuja kertyi hitusen yli 1700. Toisaalta: heinäkuussa luin Volter Kilven Alastalon salissa -järkälettä, mutta se projektipa on yhä kesken. Ehkä saan sen sivut tämän vuoden tilastoihin? (Niinpä, tässä näkyy tilastointimenetelmäni epäluotettavuus: sivumäärät ja kirjat merkitään sille kuukaudelle, jolloin kirja on luettu loppuun. Osa kirjoista kulkee kuitenkin mukana paljon pidempään.) Syyskuussa lukuvauhti oli hurjimmillaan: 26 kirjaa, yli 5000 sivua. Toisena tulee lokakuu, jolloin luin 22 kirjaa, mutta sivuja kertyi vain 3700 ja risat.

IMG_1267

Kuten mainittua, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Paitsi se yksi poikkeus: Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 on kirja, jota ei lueta alusta loppuun, vaan omien valintojen ja sattuman ohjailemana sieltä täältä. Pelimäinen romaani on yli 500-sivuinen, mutta yksi tarina on huomattavasti lyhyempi. Tämä teos on mukana listassa teoksena, mutta sivumäärät olen jättänyt merkitsemättä.

Entä formaatti? Valtaosan olen lukenut ihan perinteisesti paperikirjasta, mutta e-kirjojen määrä on kasvanut. 27 % kirjoista olen lukenut lukulaitteeltani. Etenkin reissuissa lukulaite on ollut ahkerasti mukana, sillä pieni masiina painaa ja vie tilaa huomattavasti kirjoja vähemmän. Bookeen-laitteeni tosin hajosi syksyllä, mutta onneksi kotikadulla sijaitsevassa tietokoneliikkeessä pystyttiin korjaamaan se ainakin välttävästi. Ihan entisensä laite ei ole, mutta matkakäytössä edelleen ihan ykkönen. Rakastan kirjoja, mutta en rakasta niiden raahaamista.

IMG_0284

Lukuvuoteen (ah tätä sanaleikittelyä!) mahtuu monenlaisia lukukokemuksia. Välillä on turhauttanut, toisinaan naurattanut, itkukin on tullut. Toiset kirjat ovat järisyttäneet kielellään, toiset ajatuksillaan. Osa on ruokkinut minua kirjoittajana, osa viihdyttänyt väsynyttä. On kirjoja, jotka ovat saaneet kodin niin kirjahyllystäni kuin sydämestäni ja on kirjoja, jotka olen laittanut kiertoon saman tien.

Mitään kaikenkattavaa best of -listaa en ole koonnut, mutta tässä jokunen poiminta vuonna 2018 sykähdyttäneistä:

Heini Junkkaalan Soita minulle Billy on yksi harvoista näytelmistä, jotka luin viime vuonna. Se kertoo jazzmuusikko Billy Tiptonista, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Dorothy-nimisenä tyttönä mutta joka kotoa pois muutettuaan alkoi pukeutua miesten vaatteisiin ja elää miehenä. Koskettava teos salaisuuksista ja identiteetistä. Ja miten haluaisinkaan nähdä tämän näyttämöllä! Näytelmien lukeminen vie mielikuvitukseni aina uusille kierroksille.

Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfectistä kirjoitinkin jo keväällä. Ihana, ihana teos.

Myös Harry Salmenniemen Yö ja lasi pääsi bloggaukseen kesällä. Ehdottomasti yksi viime vuoden kirjarakkauksista. Kokoelmasta löytyy eräs lempisäkeistäni: ”Olet erinomainen kohtalo kaltaiselleni ihmiselle.

Kätlin Kaldmaan runokokoelma Rakkauden aakkoset osui käsiini Haapsalussa, ja syksyllä hankin sen itselleni Turun kirjamessuilta. Pidän kovasti Kaldmaan tavasta olla vakava ja leikkisä.

Eveliina Lauhion Mihin minä uskon tarjoaa hienon valikoiman erilaisia näkemyksiä ja ajauksia uskosta, uskomisesta ja uskomattomuudesta. Ihanan sujuvaa tekstiä ja tilaa monenlaisille näkemyksille.

Sarah Crossanin säeromaani Yksi kertoo siamilaisista kaksosista, ystävyydestä, sisaruudesta, identiteetistä. Todella koskettava teos, jolle säeromaani on juuri oikea muoto.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietokirja Kirjalliset väärennökset pääsi yllättämään, sillä sehän vei mukanaan oikein kunnolla! Ahmin väärennöstarinoita ja hämmästelin, miten monenlaisia käsityksiä tekijyydestä ja plagioinnin oikeuttamisesta onkaan riittänyt – ja riittää yhä. Kiehtova ja pohdintoja herättävä teos.

Juuli Niemen Tuhat tytärtä on teos, jonka taidan haluta omaan kirjahyllyyni. Se on sekä lempeä että terävä runokokoelma, oivaltava  ja tarinallinenkin.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin oli kirja, jonka ilmestymistä odotin – ja vähän pelkäsinkin. Kankimäen edellinen (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin) on yksi lempikirjoistani, joten odotukset olivat korkealla. Mutta en pettynyt. En todellakaan. Kankimäki yhdistelee niin luontevasti omia kokemuksiaan ja keräämäänsä tietoa, hän on inhimillisen samaistuttava, hänen yönaisensa neuvot osuvia. Tämä kirja on yksi niistä, joita olen alleviivannut, jonka sivuja taitellut. En ole vieläkään siirtänyt sitä kirjahyllyyn vaan säilytän kirjaa työhuoneessani lipaston päällä, että voin tarttua siihen aina kun haluan. Tai vain katsoa kirjaa. Se on voimakirja.

Kiitos kirjoista, 2018! Tervetuloa, vuoden 2019 luettavat!

Mainokset

Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

IMG_1530

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

IMG_1563

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

IMG_1696

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

IMG_1560

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

IMG_1551

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

fullsizeoutput_650

IMG_1546

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

fullsizeoutput_651

IMG_1620

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

IMG_1550

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.

Kirjoista ja omistamisesta

Ei liene yllätys, että kotoani löytyy kirjoja. Laskutavasta ja katsantokannasta riippuen niitä on paljon, kohtuullisesti, ihan mukavasti tai tolkuttomasti. Kun ostimme tämän asunnon, tuore avomieheni alkoi miltei ensimmäisenä mittailla ja laskeskella, paljonko tarvitsemme hyllymetrejä ja mihin ne mahtuvat. Ensimmäisten joukossa kotiin kannettiinkin kirjahyllyjä ja kuohuviinilasit.

Osa kirjoista on kulkenut mukanani vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Osan olen saanut työni kautta arvostelukappaleina tai haastattelijan lukukappaleina, osan lämpiäisinä kirjoittavilta ystäviltä ja kollegoilta. Joukossa on lahjoja, kirppari- ja divarilöytöjä, kirjakaupoista kotiutettuja, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä. Ja tietenkin kirjahyllyjen sulauduttua sekaan ovat solahtaneet siipan kirjat, varsin kirjavaa alkuperää nekin.

Koska kirjoja on paljon ja niitä tulee kotiin jatkuvasti lisää, jokaiseen teokseen ei voi suhtautua yhtä intohimoisesti tai kiintyä joka opukseen. Se on sekä helpotus että harmi. Mutta millaisia tunteita kirjan omistamiseen liittyy? Kerron kolmen kirjan tarinan. Kaikissa se, miten kirja on minulle päätynyt, on olennainen osa sitä, millainen suhde minulla on teokseen.

1. Varisto

Susinukke Kosolan keväällä julkaisemaan Varistokokoelmaan liittyy juju. Kirjaa ei voi ostaa rahalla. Sen saa tunnustusta vastaan. Turun Sanomien haastattelussa Kosola pohtii, muuttuuko suhde kirjaan, jos sitä ei saakaan rahalla, kuten yleensä.

IMG_1227

Susinukke Kosola esiintyi kesäkuussa Annikin runofestivaaleilla – ja olisinpa kuunnellut (ja haastatellut) häntä mieluusti paljon pidempään! Esiintymisen jälkeen Kosola siirtyi signeerauspisteelle, jossa oli myös hänen kirjojaan tarjolla. Varisto-jono lienee pisimpiä, mitä Annikilla on nähty. Kaikki kirjat menivät.

Kävin hakemassa oman kappaleeni myöhemmin kesäkuussa Teoksen ja Tulenkantajien kirjakaupasta. Oli sateinen päivä, yksi niistä harvoista. Kaupassa ei ollut muita asiakkaita lisäkseni, mikä ehkäpä lisäsi tapahtuman intiimiyttä. Pyysin Varistoa ja sain kortin ja kirjekuoren. Korttiin piti kirjoittaa tunnustus, vasta sitten saisin kirjani. Olin miettinyt tunnustustani etukäteen, mutta silti sen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Miten minä nyt sen tähän muotoilen? Tämänkö minä nyt haluan jakaa?

Tunnustukset tehdään nimettömästi eikä kukaan tarkista, miten henkilökohtaisia asioita korttiin kirjoitetaan – tai kirjoitetaanko mitään. Silti ei tullut mieleenkään fuskata. Kun lopulta suljin kortin kuoreen ja palautin sen, myyjä kertoi, ettei tämä ole ihan kevyttä kenellekään. Jotkut ovat istuneet kortin äärellä tunninkin miettimässä, mitä kertoisivat.

Tämä ei ole korttiin kirjoittamani tunnustus, mutta tunnustan silti, että onnistuin sanomaan Susinukke Kosolan oikean nimen vähintään kerran väärin Annikilla haastatellessani. Tiedättekö sen hetken, kun on sanomassa ihmisen nimen ja ensimmäisen tavun jälkeen tajuaa, ettei olekaan enää varma, mitä on sanomassa ja mitä pitäisi sanoa? Ja sitten suusta tulee jotain jonkin verran oikeaa muistuttavaa, ja on vain toivottava, että eiköhän se noin ollut? Ja samalla tuijottaa kädessään olevaa muistilappua ja koettaa löytää sen rivin, jolla kerrotaan se, mitä oikeasti piti sanoa? Ja ajattelee, että just tällaiset juontajat ovat ihan saakelin raivostuttavia, kyllähän nyt nimet pitää sanoa oikein! Nolottaa edelleen, mutten onneksi ole menettänyt yöuniani tämän takia.

fullsizeoutput_5f7

Tunnustuskortista jätettiin itselle pieni palanen, jota olen käyttänyt Variston kirjanmerkkinä. (Kyllä, kirja on edelleen kesken – olen aika hidas runonlukija.) Kun lähdin kaupasta sekä Varisto että ihan rahalla ostettu Aura Nurmen Villieläimiä-kokoelma repussani, olin melkeinpä hengästynyt. Harvinaisen henkilökohtainen ostokokemus.

2. Rakkaudelma

IMG_1229

Lahtelainen runoilija Lealiisa Kivikari on ystäväni ja kollegani, jonka uraa minulla on ollut ilo seurata jo usean vuoden ajan. Tutustuimme läänintaiteilija-aikanani, ja vaikkemme tapaa usein, on ihanaa tietää, että Lealiisa on olemassa, hänelle voi kertoa työhuolia tai iloita kirjoista ja kirjoittamisesta tai ihan vain jakaa kuulumisia.

Rakkaudelma on Lealiisan neljäs runokokoelma. Puhuimme alkuvuodesta kirjan teemoista Whatsappissa (eläköön ääniviestit!) ja sain silloin tällöin kuulumisia kirjan etenemisestä.

Rakkaudelma on sitä, mitä nimi lupaa: runokokoelma rakkaudesta. Voiko olla vaikeampaa aihetta? Jopa anarkistisempaa? Sillä Rakkaudelma on avoimesti, täysillä rakkauden asialla. Se näyttää rakkauden monet puolet mutta kyyninen se ei ole. Osa runoista hätkähdyttää paljaudellaan, rohkeudellaan: miten intiimiä rakastaminen on, miten alttiiksi ihminen itsensä siinä asettaa. Ja miten alttiiksi runoilija, joka etsii sanoja kokemukselle, joka on aisteja, tunnetta, jotain nimeämätöntä.

”Tule luokseni sanoitta, ota minut heti aamulla / kirjaile selkäranka huulilla, hampailla” alkaa runo nimeltä Olemuksesi järisyttää niin paljon että lakkaan pelkäämästä elämää. Kokoelmassa on sekä intohimoa että arkea. ”Sinä nukut, minä luen vanhoja runoja niin kuin lukisin / tätä hetkeä tai tulevaa. Käännät kylkeä ja hengityksesi / ilmavirta puhaltaa unesi kohti aavaa.” Rakkaus on hurja voima. ”katson peiliä niin kuin katsoisin sinua, / painan silmäni kiinni; jään kuuntelemaan, / ajattelen sinut eteeni niin lujasti kuin uskallan”

IMG_1233

En osaa enkä ehkä koe tarvettakaan selittää, mikä kokoelman säkeissä osuu ja liikuttaa, mutta jotain niissä on. On huimaa, kun joku osaa sanoittaa asioita siten, että tunnistan kokemuksen ja säkeet herättävät muiston tai toiveen.

Muistan, kun Lealiisa lähetti keväällä ääniviestin, johon oli lukenut erään kokoelmaan tulevan runon (ja runo päätyi lopulta takakanteenkin). Kuuntelin viestiä keittiössä, pilkoin vihanneksia ruokaan ja silmäni vettyivät. Aurinko paistoi, kesä oli vielä liian monen viikon päässä ja minä ajattelin rakkautta, joka on hetkellinen ja ikuinen ja jolle on annettava tilaa ja josta on nautittava, kun se on.

fullsizeoutput_5fc

Kirja on erityinen ja tärkeä paitsi sisältönsä vuoksi myös siksi, että sen on kirjoittanut minulle rakas ihminen. Lisäksi kirjassa on omistuskirjoitus, juuri minulle.

3. Yö ja lasi

Keväällä sanoin ohimennen kotona, että Harry Salmenniemen Yö ja lasi on sellainen kokoelma, jonka kyllä haluaisin lukea. Ehkä hankkia ihan itsellenikin. En muista, olinko yrittänyt etsiä sitä kaupoista vai miksi kirja tuli puheeksi, mutta muistan, ettei aiheesta käyty pitkää keskustelua.

Kesäkuussa oli nimipäiväni. Ei meillä ole sitä mitenkään ihmeemmin tapana juhlia, joten hämmästyinkin suuresti, kun sain aamulla lahjakassin, jonka sisältä paljastui – Yö ja lasi. (Hyvät ihmiset: jos rakkaanne antaa teille lahjaksi runokokoelman, jonka olette maininneet kerran monta kuukautta sitten, voitte olla varmoja, että olette tavanneet hyvin erityisen ihmisen. Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää häntä hyvänä.)

IMG_1231

Graafinen suunnittelu on jälleen Markus Pyörälän hienoa jälkeä. Kansi on hätkähdyttävän pelkistetty. Takannessa lukee vain kustantamon (Siltala) nimi. Runokirjaksi teos on tuhti, yli 300 sivua.

Kokoelma on jaettu yhdeksään osioon, joista jokaisessa on hieman erilainen tunnelma ja tematiikka. Mutta yö ja lasi toistuvat, ne kulkevat mukana osiosta toiseen.

Luin kokoelmaa rauhassa, nautiskellen. Jo sivumäärästä voi arvata, että se pitää sisällään monenlaisia runoja. Yllätyin huomatessani, että osa runoista on suorastaan hauskoja. Salmenniemi leikkii sanoilla ja tekee yllättäviä rinnastuksia, mutta toisaalta myös pysähtyy ihan erilaisiin aatoksiin.

Kuten tapanani on, taittelin sivuja suosikkieni kohdalla. Minusta kirjan ei tarvitse säilyä uudenveroisena tai näyttää koskemattomalta. Jos kirja on oma, voin kantaa sitä melko huolettomasti mukanani, taitella koirankorvia, tehdä alleviivauksia. (Muiden kirjoja kohtelen varovaisemmin, lupaan!) Ensimmäinen merkkini löytyy sivulta 15: ”Meri sisältäpäin, / sen kohina. // Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.”

Kesäkuun keskellä myös tämä puhutteli: ”Onni on linnyt. / Kesäisin on tuntea, / kävellä ja mekastaa.” Seuraavien säkeiden kohdalla saatoin nauraa ääneen: ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä.” Hillitöntä!

IMG_1232

Yö ja lasi jäisi muutenkin kirjahyllyyni, mutta koska olen saanut sen siipaltani, kirja muuttuu vieläkin tärkeämmäksi.

Niin. Kirja on enemmän kuin sisältönsä. Kirjaan liittyy myös sen ulkopuolista historiaa, ihmissuhteita, lukutilanteita, paikkoja, tunteita. Toisinaan minun on pakko raivata kirjahyllyäni, tehdä tilaa uusille teoksille. Silloin mietinnässä ovat kirjan omien ansioiden lisäksi myös nämä muut asiat, joista kirjailija ei välttämättä ole mitenkään tietoinen. Eikä hänen tarvitsekaan olla.

Täydellisen epätäydellinen

Viime viikonlopun Tampere kuplii -sarjakuvafestivaalien ainoa hankintani oli Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect, tuore Sarjakuva-Finlandialla palkittu teos. Jostain syystä finalistien valinta jäi kohdaltani vähälle huomiolle, mutta kun näin uutisen tästä teoksesta, tiesin, että tahdon lukea sen. Useasti. Ja siksi se olisi hankittava myös omaan hyllyyn.

Imperfect on pakattu pahvilaatikkoon, jonka sisällä on kirje lukijalle, kartta ja itse kirja. ”You will need a knife”, kirje alkaa. Ah.

Imperfect on eräänlainen matkakirja. Kaisa ja Christoffer Leka tekivät pyörämatkan New Yorkista San Franciscoon vuonna 2016, ja lähettivät joka päivä vähintään yhden kortin Suomeen sukulaisperheen lapsille. Kortit olivat vanhoja valokuvia, ja niiden taakse Kaisa Leka piirsi ja kirjoitti tunnelmia matkalta. Vain kuusi korttia katosi matkalla.

Olin innoissani, kun avasin laatikkoa. Tämä on taideteos. Tämä on mietitty, suunniteltu kokonaisuus, jonka kuuluu olla fyysinen esine. Tämä ei voisi olla e-kirja.

Imperfectin sivut olivat kiinni, eli aina sivunkäännön yhteydessä tarvitsin paperiveistä, jolla avasin uuden aukeaman. Täydellinen ratkaisu tällaiselle kirjalle. Kortteja ei voi vain selata nopeasti, ahmaista menemään, vaan on nähtävä hieman vaivaa. Kirjeveitsen käyttö on helppoa, mutta se hidastaa lukemista juuri sopivasti. Samalla lukemisesta tulee moniaistisempaa. Kuuluu repeävän paperin ääni, paperin pintaa tulee kosketettua tarkemmin, kirja muuttuu fyysisesti lukemisen aikana. Sivujen reunoihin jää rosoa, mutta paperi on lempeän pehmeää, ei tule haavoja.

Sivujen avaaminen veitsellä on pieni teko verrattuna Amerikan halki pyöräilemiseeen, mutta se muistuttaa matkan fyysisyydestä.

Korteissa seikkailevat Kaisa Lekan aiemmista sarjakuvista tutut hiiri ja ankka. Lekat kertovat kohtaamistaan ihmisistä, säästä, maisemista – mutta pohtivat myös elämänfilosofisia kysymyksiä ja ihmisluonnetta. En voinut olla miettimättä, miten ihanaa olisi saada tuollaisia kortteja. Tai miksen olisi sellaisten lähettäjä?

Kirjan nimi viittaa elämän epätäydellisyyteen. Tekijöiden mukaan tämä kirja ei ole täydellinen, kuten ei ole elämäkään. Matkalla sattuu ja tapahtuu monenlaista, suunnitelmat muuttuvat eikä yllätyksiltä voi välttyä. Mutta voi, miten kaunis ja kiehtova tämä teos on. Tekisi mieli väittää, että se on täydellinen.

Varsinaisten korttien jälkeen tulee Kaisa-tädin ja Toffe-sedän kommenttiosuus. Sen lukeminen vie vähintään yhtä kauan kuin itse korttien – siitäkin huolimatta, että tutkin jokaisen kortin hyvin rauhallisesti! (Jossain vaiheessa pidin taukoja lukemisessa, koska en halunnut kirjan loppuvan ikinä. Jokainen avattu sivu sekä houkutti että suretti, sillä eteneminen merkitsi sitä, että kirja myös loppuisi joskus.) Kommenttiosuus syventää matkakertomusta ja tuo hienosti esiin kahden matkustavaisen äänet. Havainnot samalta päivältä voivat olla varsin erilaiset, kuten asiaan kuuluukin.

Yksi syy kommenttiosuuden hidaslukuisuuteen on sen pieni fonttikoko (miksi, oi miksi tällainen valinta?!). Niinpä asiaa mahtuu yhdelle aukeamalle paljon. Mutta koska se on kiinnostavaa ja täydentää matkakertomusta, sen lukee mieluusti.

Imperfect on kaunis esine ja inspiroiva tarina. Enkö minäkin voisi lähteä! Ja dokumentoida matkan omalla tavallani! (Ehkä aloittaisin hieman lyhyemmästä matkasta kuitenkin…) Innostuin myös pitkästä aikaa piirtämään, kiitos tämän kirjan.

Lekat myös kertovat lämpimästi matkalla kohtaamistaan ihmisistä, ja osaltaan kirja muistuttaakin siitä, miten hyviä ja avuliaita ihmiset voivat olla myös tuntemattomille.

Harvoin rakastun kirjaan suin päin ja kokonaan, mutta Imperfectiin rakastuin. Se on ylistys hitaudelle, vaivannäölle, uskaltamiselle ja ilolle.

Lisää kirjasta mm. täällä ja täällä.

Pysähdys päiväkirjojen pariin

Olen tällä viikolla valmistellut luentoa päiväkirjan kirjoittamisesta. Onpa ollut kiinnostavaa pysähtyä aiheen äärelle!  Itselleni päiväkirjan kirjoittaminen on varsin arkista puuhaa, vaikken joka päivä sitä teekään. Arkisuuteen kuuluu, ettei asiaa sen enempiä pohdi, sen kun kirjoittaa vain.

Parin vuoden takaisen sarjakuvapäiväkirjakurssin jälkeen myös piirsin paljon, mutta nyt se on jäänyt. Kun rutiini puuttuu, aloittaminen tuntuu turhan työläältä. Mutta en ole unohtanut piirtämistä. Sarjakuvamainen päiväkirjanpito kiinnostaa edelleen.

Minulle päiväkirja on silläkin tavalla arkinen asia, että se on lähes aina mukanani. Puhun mieluummin muistikirjasta kuin päiväkirjasta, sillä sivuille tallentuu päivän fiilisten lisäksi muistiinpanoja luetuista kirjoista, tuntisuunnitelmien raakaluonnoksia, ideoita kaunokirjallisiin teksteihin, raakatekstiä, muistilistoja…

fullsizeoutput_565

On myös kiehtovaa miettiä päiväkirjojen yksityisyyttä ja julkisuutta. Blogi tuo päiväkirjamaisuuden lähelle – mutta voiko blogi koskaan olla yhtä henkilökohtainen kuin päiväkirja? Miten monin tavoin tieto lukijoista vaikuttaa kirjoittamiseen? Onko päiväkirjan pakko olla hyvin yksityinen, voiko sitä kirjoittaa yleisölle?

Ja tietenkin olen palannut kotikirjaston päiväkirjoihin, niin uusiin kuin vanhempiin. (Kuvasta puuttuu muhkea pino Virginia Woolfin päiväkirjoja – luku-urakka, joka on tällä hetkellä pahasti kesken ja pysähdyksissä.)

Uutuuskirjoista poimin Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät -teoksen, jossa on otteita Terhin matkapäiväkirjojen sivuilta. Niin kaunis kirja, ja sisältää monta nojatuolimatkaa.

Visuaalisten päiväkirjojen joukosta vinkkaan pari blogia, joissa päiväkirja ja kuvallisuus yhdistyvät: Helioskooppi vie art journalien maailmaan, jossa käytetään monenlaisia tekniikoita ja tiivistetään sanallinen osuus hyvinkin vähään. Heli tekee vihkoihin ja kirjoihin pieniä taideteoksia. Tiitu Takalon Ruudun takaa -blogissa on sekä perinteisempiä tekstibloggauksia että sarjakuvamuotoista kerrontaa.

Omassa muistikirjassani on enää muutama sivu jäljellä, kohta saa aloittaa uuden. Ollaan jälleen tärkeän kysymyksen äärellä: millaiseen muistikirjaan haluan nyt kirjoittaa? Kyseessä on arkinen esine, ja juuri se asettaa sen estetiikalle vielä enemmän vaatimuksia. Millaisen esineen haluan ottaa käsiini, esille joka päivä? Millaiselle paperille on hyvä kirjoittaa? Työpöydän laatikossa on muutama hyvä ehdokas odottamassa.

24 995 sivua

Vuonna 2017 pidin hyvin yksinkertaista lukupäiväkirjaa: merkkasin muistiin, mitä olin lukenut, julkaisuvuoden ja sivumäärän. Lisäksi kirjasin, oliko teos romaani, lyhytproosaa, kuvakirja, sarjakuva, runoutta jne. Jätin kaikenlaiset arvioinnit ja kommentit pois, etteivät ne nostaisi muistiinpanokynnystä. Arvelin, että kyllä hyvä kirja mieleen jää, vaikken sen perään tähtiä tai huutomerkkejä lisäisikään.

Olen kuullut ihmettelyä siitä, mitä ideaa kirjaluettelon tekemisessä on. Eikö riitä, että lukee? Yritetäänkö kappalemäärillä tehdä vaikutusta, päteä, pönkittää egoa? Miksi pitäisi tietää lukumäärät?

Minussa asuu pieni tilastonörtti, jonka mielestä on superkiinnostavaa nähdä, montako kirjaa olen vuoden aikana lukenut loppuun. Jos joku vaikuttuu siitä, niin siitä vaan. Tai jos ei vaikutu, niin olkoon kaikin mokomin vaikuttumatta. Minä en rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka monta kirjaa keskivertosuomalainen tai vaikkapa -eurooppalainen lukee vuodessa, eli en tiedä, mihin itseäni vertaisin. Lisäksi elän jonkinlaisessa kirjallisuuskuplassa, jossa lukeminen on vallan normaalia tekemistä niin töissä kuin vapaa-ajalla.

Minua kiinnostaa myös havainnoida, millaisia kirjoja olen lukenut. Mikä genre loistaa poissaolollaan, millaiseen kirjaan todennäköisimmin tartun. Viime vuonna merkkasin myös formaatin: luinko paperikirjaa vai e-kirjaa.

Lukulistaan olen siis merkinnyt kirjat, jotka olen lukenut kokonaan vuonna 2017. Siksi jokunen runoteos puuttuu listalta – olen lukenut runon sieltä ja toisen täältä tai edennyt kirjassa niin hitaasti, etten ole ehtinyt loppuun saakka ennen joulukuun viimeistä. Listalta puuttuvat myös käsikirjoitukset, joita olen kommentoinut sekä tietenkin opiskelijoiden tekstit.

IMG_8681

 

Vuonna 2017 luin 129 kirjaa. Niistä valtaosa (42 %) oli romaaneja. En tehnyt eroa, olivatko romaanit aikuisten vai nuorten, sillä se rajanveto on usein kovin tulkinnanvarainen. Toiseksi eniten, 17 %, kuului tietokirjoihin. Tietokirjaryhmä on varsin monipuolinen, siihen solahtivat niin kirjoittajaoppaat, Antti Tuiskun Petokesä kuin keittokirjatkin.

Lastenkirjojen (joihin kuuluvat sekä kuvakirjat että vähän vanhemmille tarkoitetut kuvitetut kirjat) osuus on yllättävät 12 prosenttia. Sarjakuvien osuus oli 10 %, mikä on myös ilahduttavan paljon. Lyhytproosa sai 9 %, ja siihen laskin sekä novellit että esseet.

Kaikkein vähimmälle viime vuonna jäivät näytelmät alle kahden prosentin siivullaan.

Luokittelu oli toisinaan hankalaa, sillä osa luetuista kirjoista kuului ainakin kahteen ryhmään. Oli sarjakuvamuotoisia tietokirjoja ja teoksia, joissa yhdisteltiin proosaa ja runoa. Entä lastenrunouden ja kuvakirjojen yhdistelmä, kumpaan kategoriaan?

Ei ole kovin yllättävää, että suurin osa (79 %) lukemastani on julkaistu 2010-luvulla. Silti hieman hätkähdin huomatessani, miten vähällä huomiolla vanhempi kirjallisuus on: vain 5 % luetuista oli ilmestynyt ennen vuotta 2000! Uutuuskirjat ovat päässeet lukupinoon usein, sillä kolmasosa (33,33 %)  kirjoista oli vuoden 2017 satoa.

Uutuuspaljoutta selittää osin työni. Teen kirja-arvioita Hämeen Sanomiin, haastattelen kirjailijoita kirjakaupoissa ja messuilla. Ns. työperäistä lukemista siis riittää. 18 % lukemistani kirjoista liittyi joko haastatteluihin tai kritiikkeihin. Näiden lisäksi olen tietenkin lukenut paljon muuta työhön liittyvää sanataidekursseja ja lukupiirejä varten. Mutta niiden erotteleminen muista kirjoista olisi mahdotonta.

IMG_8771

Työt tuovat luettavaksi paljon kotimaista kirjallisuutta, mistä en ole lainkaan pahoillani. Suomessa julkaistaan monipuolista ja laadukasta kirjallisuutta, enkä ymmärrä, miksi jotkut ylenkatsovat suomalaisia kirjoja. Ei ole yhtä ainoaa tapaa kirjoittaa kotimaista kirjallisuutta! Valtaosa lukemistani kirjoista oli kotimaista kirjallisuutta. Vain 16 % luetuista oli ulkomaisia teoksia.

En ainakaan tietoisesti valitse kirjaa sen perusteella, onko sen kirjoittanut nainen vai mies – tai tiedänkö edes, mitä sukupuolta kirjoittaja edustaa. Uteliaisuuttani katsoin myös sukupuolijakauman: Naisten kirjoittamia tai toimittamia teoksia oli 54 % lukemistani. Miesten osuudeksi muodostui 39 %, ja 7 % kirjoista oli sekä naisen että miehen kirjoittamia tai toimittamia.

E-kirjojen osuus jäi yllättävänkin maltilliseksi: 8 %. Ainakin pari kirjaa muistan lukeneeni puhelimen näytöltä (ei se paras lukukokemus, mutta on tilanteita, jolloin puhelin on parempi kuin ei mitään), hieman useamman lukulaitteeltani, jollaisen hankin kesällä. Muutaman epäonnistuneen yrityksen, osaamattoman asiakaspalvelun ja osaavan ystävän avulla pystyin myös lainaamaan e-kirjoja laitteelleni. Pari taittovedostakin tuli luettua lukulaitteelta. Siihen laite ei ole paras, pdf:n fonttikoon säätäminen ei ole ihan mutkatonta.

Äänikirja ei ole minulle vielä kovin tuttu formaatti. Ihan vuoden lopussa nappasin Storytelin kokeilujakson. Ensimmäinen kirja meni sukkaa kutoessa, toista olen kuunnellut kävellessäni. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko äänikirjasta tapa vai jääkö se kuriositeetiksi.

IMG_9670

 

Jos (kun!) minut on nähnyt lukemassa vuonna 2017, kädessäni on siis hyvin mahdollisesti ollut kotimainen paperikirja, naisen kirjoittama noin 200-sivuinen romaani, joka on ilmestynyt hiljattain. Tunnistan kyllä itseni lukijana! (Kuvituskuva sen sijaan ei ihan mätsää, mutta olkoon.)

Lukubileet!

Lukeminen, yksinäistä ja eristäytynyttä puuhaa. Muttei välttämättä. Silmiini osui Jeff O’Nealin teksti Host a Silent Reading Party in 7 Easy Steps, ja olin saman tien myyty. Bileet, joissa luetaan kirjoja! Miten en ole kuullut tällaisesta aikaisemmin? Tai keksinyt itse?

Miksi jäädä odottelemaan bilekutsua, jos voi järjestää kekkerit itse? Koska ainakin yksi ystäväni innostui ideasta yhtä paljon kuin minä, sovimme kummallekin sopivan päivän lukubileille. Kysyin siipalta, sopiiko hänellekin, että meille tulee muutama lukija, ja kun vastaus oli myönteinen (ja sisälsi virkkeen ”koetan lähteä töistä aikaisemmin silloin, että pääsen mukaan”) merkkasin päivän kalenteriin.

Laadin facebook-kutsun ja lähetin sen muutamalle lukevalle ystävälleni. Olisi ollut ihanaa kutsua vielä isompi joukko, mutta näissä kemuissa on tavallista tärkeämpää, että jokaiselle on mukava istumapaikka. Meitä oli kuusi, ja meille tilaa oli riittävästi. Pari lisälukijaakin olisi mukaan mahtunut.

Ideana on, että jokainen tuo mukanaan kirjan, jota haluaa lukea. Mutta varmuuden vuoksi kokosin pöydälle kymmenen kirjavinkkiä – ihan vain, jos joku kaipaisi vaihtoehtoa. (Tällä kertaa niin ei käynyt, omat kirjat pitivät lukijoistaan tiukasti kiinni.)

Lukubileiden kirjavinkkipöytä.

Lopulta tänään oli Se Päivä. Kokosin olohuoneen pöydälle pähkinöitä, manteleita, klementiinejä, lakritsitaateleita, viinirypäleitä – ja tietenkin suklaata. Vieraat toivat lisää herkkuja: kotijuustoa ja lakkahilloa, sipsejä. Alkumaljaksi kohotimme suklaakuohuviinilasilliset, lisäksi tarjolla oli kahvia ja teetä.

Ja sitten, vähän kolmen jälkeen iltapäivällä toivotimme hyviä lukuhetkiä ja uppouduimme kukin oman kirjamme maailmaan. Ja oi, mikä keskittynyt tunnelma asuntoon laskeutui! Lukeva ihminen on kaunis. Kävin jossain vaiheessa hakemassa lisää mutusteltavaa lautaselleni ja vilkaisin muita. Teki mieli kuvata lukijoita! Mutta vielä enemmän halusin takaisin omien kirjojeni pariin.

Omat valintani olivat Päivi Artikaisen esikoisromaani Adiós! ja Tomi Kontion tuore runokokoelma Saattaa, olla.

Olimme sopineet lukuajaksi kaksi tuntia, kello 17 saakka. Varmuuden vuoksi laitoin puhelimeni hälyttämään, ja se olikin viisas teko… Pari tuntia nimittäin humahti niin nopeasti, että kun nousin kertomaan muillekin, että aikamme on täysi, sain häkeltyneitä, jopa tyrmistyneitä ilmeitä. ”Nyt jo?” ”Kuka siirsi kelloa?”

Lukuajan päätyttyä juttelimme tovin lukemisistamme ja muista olennaisista asioista (kuten kissoista). Totesimme myös, että lukubileethän täytyy järjestää uudelleen. Hieno konsepti – ja todella helppo toteutettava. Näitä lisää!