Muistikirjaniuhon onnenpäivä

Muistikirja on tärkeä. Ilman sitä työnteko on mahdotonta. Muistikirja on ystävä, luotettu kumppani, vara-aivot, viihdyke, ajatusten kaatopaikka ja nerouksien kassakaappi. (Laitetaan maanantain piikkiin nämä kielikuvaparat…) Hyvin harvoin lähden minnekään ilman muistikirjaani.

Olen aina pitänyt kauniista muistikirjoista. Kovista kansista, kohokuvioista, väreistä, ryhdikkäästä paperista. Joskus en vain osannut kirjoittaa sellaiseen mitään. Ajattelin, että komeat kannet vaativat komean sisällönkin, ja tietäähän sen, mitä tapahtuu kun tuollaista vaatii. Käsiala alkaa näyttää rumalta, kaikki kirjoitettu kauhealta. Mitä hienompi kansi, sitä suuremmalta vääryydeltä tuntuu kirjoittaa sotkuisia ideoitaan hotelliketjun mainoskynällä.

En enää muista, milloin pääsin tämän ajatuksen yli. Mutta ainakin siihen liittyy se oivallus, että aloin ottaa kirjoittamiseni vakavasti. Arvostaa sitä. Mietin, että minä ansaitsen mukavat välineet kirjoittamiselleni. Minulla on oikeus ja lupa kantaa mukanani muistikirjaa, jonka näkemisestä tulee hyvä fiilis.

IMG_4863

Paperblanks teki minusta merkkitietoisen. Laadukkaat sidokset, upea ulkomuoto, käytännöllisyys huomioitu. Miinuksena toisinaan hankala saatavuus ja suolainen hinta. Mutta pystyn perustelemaan sen itselleni. Ei tarvi kuin verrata juoksuvermeiden hintoihin. Kuntosalin kuukausimaksuun. Melkeinpä mihin tahansa harrastukseen. Kaikki maksaa, ei mahda mitään.

Tartuensis-muistikirjat löysin Tallinnan Nu Nordicista. Kirjojen kansien kierrättäminen ilahduttaa, samoin käsityö ja se, että jokainen kirja on uniikki. Kannet eivät ole yhtä kestävää laatua kuin Paperblanksilla, mutta yksikään muistikirja ei ole hajonnut liitoksistaan. Koot ovat erinomaisia ja viivattomuus iso plussa.

Kutsun itseäni muistikirjaniuhoksi, koska vaadin muistikirjalta tiettyjä asioita. A5 on hyvä koko, mutta hyväksyn mieluusti hitusen pienemmänkin. Isommat ovat usein hankalia. En pidä viivoista, ruuduista ei sovi edes puhua. Suosin kovia kansia, kovakantiseen muistikirjaan on helpompi kirjoittaa missä tahansa. Materiaalin on oltava kestävää, sillä minun muistikirjani kulkevat laukussa joka päivä. Ne hankaantuvat, ne saavat kolhuja, niiden vieressä voi olla eväitä tai teetä, niitä ei kohdella hellästi. Kannen on oltava kaunis, sivujen valkoisia (ei missään nimessä pastellisia – kellervä voidaan vielä ehkä hyväksyä). Paperin täytyy olla kohtuullisen paksua, ettei tarvitse miettiä, meneekö muste läpi. Kirjanmerkkinauhat ja taskut pikkusälälle ovat hyvää ekstraa, mutta voin olla ilman niitä.

Tänään kävin Riihimäen Suomalaisessa Kirjakaupassa tutkimassa muistikirjavalikoimaa. En odottanut juuri mitään, mutta sain riemastua iloisesti. Docendo on alkanut tehdä muistikirjoja. Eikä mitä tahansa höpöhöpövihkosia, vaan kunnon kamaa.

IMG_4874

Nämä mussukat on tehty kirjapainon ylijäämämateriaaleista. Suomessa. Yksilöllisiä, selkeitä, kauniita, ekologisiakin vieläpä. Hintakin oli enemmän kuin kohtuullinen: 5,95€. Koska en osannut valita vain yhtä, nappasin mukaani kolme. Painavia ovat, mikä lupailee hyvää laatua. Paperi on hieman liukkaahkon tuntuista (pidän karheammasta) mutta luulen, että toimii mukavasti. Nyt täytyy enää osata päättää, minkä näistä otan ensimmäisenä käyttöön… Ylemmän kuvan muistikirjassa on nimittäin enää reilut kymmenkunta sivua jäljellä.

Löydöstä ilahtuneena hemmottelin itseäni myös ohutkärkisillä tusseilla. Kirjoitan ihan mielelläni kuulakärkikynillä, juuri niillä mainosversioilla, mutta joskus on mukavaa tarttua mustaan tussiin. Mainoskynien parhaimmistoon muuten kuuluvat mm. Cumuluksen kynät – hyvä, ohut jälki ja kynä liikkuu sujuvasti!

Muistikirjaniuho on nyt hetken tyytyväinen. Työ luistakoon.

Mainokset

Teekalenteribonus

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/ae3/38163753/files/2014/12/img_2279.jpg

Laitoin nämä sievät pikkuiset Kusmin teepurnukat talteen, koska – no, en vain malttanut laittaa metallinkeräykseen. Sitten sain idean. Luultavasti näin valokuvan, luin blogista tai huomasin jonkun facebook-päivityksen.

Aloin kerätä kynttilänpätkiä ja -jämiä. Googlasin ohjeita ja kieputin kalastajanlankaa nelinkertaiseksi. Lopulta sulatin kynttilänjämät vesihauteessa, ankkuroin sydänlangat metallilangalla ja valoin teepurnukoihin kynttilät.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/ae3/38163753/files/2014/12/img_2280.jpg

Hämmästyttävää kyllä, aikaa ei mennyt kuin reilu tunti kaikessa rauhassa puuhastellessa, ja melko strömsöläisissä tunnelmissa pysyttiin. Lopputulos on vallan soma, ja eiköhän näitä polttaakin malta. Sillä ainahan voi valaa uudet kynttilät.

/home/wpcom/public_html/wp-content/blogs.dir/ae3/38163753/files/2014/12/img_2283.jpg

Hyvää uutta vuotta!
Lämmittäviä teekupposellisia, rauhallisia teehetkiä, uusia elämyksiä ja nautintoja!

Teekalenteri, 5. päivä

Sanokaa kuvittelijaksi, mutta minusta vedenkeittimellä kiehautettuun veteen tehty tee maistuu erilaiselta kuin liedellä pannussa kuumennettuun veteen tehty. Vedenkeittimellä veteen (ja teehen) tulee jotenkin kova maku, puhumattakaan nyt siitä, että monelle teelaadulle juuri kiehunut vesi on aivan liian kuumaa.

Keittiöstä löytyy vedenkeitin, mutta se on muissa kuin teenkeittotehtävissä. Minä käytän valurautaista teepannua, jonka etsimiseen käytin tovin jos toisenkin.

IMG_4397.JPG

Ei uskoisi, miten vaikeaa on löytää kaunis teepannu. Sellainen, jolla voi kuumentaa vettä. Haudutukseen sopivia posliinikannuja riittää, mutta liedelle sopiva malli… Ei ihan helppoa. Tavaratalot tyrkyttivät teräksistä kahvipannua (en tykkää), ja sen rinnalle ei ollut vaihtoehtoja.

Nyt olen viettänyt onnellista yhteiseloa valurautaisen teepannuni kanssa noin vuoden. En käytä pannua hauduttamiseen, vain veden kuumentamiseen. Joka aamu sen näkeminen ilahduttaa. Arjen estetiikkaa, kyllä.

Työpöydällä

Ainakin Magdalena Hai ja Johanna Hulkko Grafomaniassa ovat tehneet paljastuksia. Nyt ei sukelleta vaatekaappeihin vaan esitellään työpöytää. Havaitsin postaukset vasta nyt, pari päivää sen jälkeen kun olin siivonnut työpöytääni, joten en pääse esittelemään kaaosräjähdyshuojuvapino-todellisuutta, vaan hieman hillitymmän näkymän.

IMG_4246

En edes yritä luetella kaikkea sälää ja silppua, jota pikkuinen pöytäni päällään ja kolosissaan kantaa. Varsinaisen kirjoituspöydän  vieressä vasemmalla on lipasto, jonka päälle pinoan lukupiirin kirjoja, arvostelukappaleita ja muista syistä luettavia, ns. työkirjoja. En tosin tiedä, miksi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset lepäilee tuossa, se kun kuuluu omaksi iloksi luettavien kastiin. Lipaston päällä on kaksi kuvaa. Toinen on ystäväni taiteilema Voimalehmä, jonka tehtävänä on antaa voimaa, rauhaa ja tyyneyttä. Toisen sain keväällä eräältä kirjoittajaryhmältäni. Kuvassa on Sisyfos, joka jälleen kerran vierittää kiveä vuoren huipulle. Toivottavasti ryhmä ei luullut, että olisin kokenut työni Sisyfoksen työksi!

Työpöytäni tärkeä hankintakriteeri oli, että siinä on kiinni laitettava kansi. Työt piiloon, ajattelin optimistisesti. Taisin tosin jo silloin tietää, että harvoinpa kansi mahtuu kiinni… Mutta nyt, pienen siivouksen jälkeen, sekin on mahdollista. Mikä harmonian illuusio! Kirjoituslipastoni on toimiva pieni yksikkö. Käden ulottuvilla on kyniä, muistilappuja, junalippuarkisto, käsivoidetta, suklaata, muistikirjoja, lukupäiväkirja, nitoja, ranteenlämmittimet, laturi, kalenteri, huulivoide, olennaisia pikkuesineitä ja sensellaista. Kuvassa näkymättömiin laatikoihin kätkeytyy ainakin korttipakkoja, tyhjiä muistikirjoja ja kirjekuoria. Näyttäköön sekaiselta, minä kyllä tiedän, mitä missäkin on.

Valitsin muutaman esineen lähempään tarkasteluun.

IMG_4244

Keltaiset ranteenlämmittimet ovat ehdottomat säiden viilennyttyä. Tietokoneen naputtelu kylmettää kädet helposti, mutta näiden avulla veri kiertää jälleen. Olen neulonut lämmittimet vuosia sitten jämälankakerästä. Tärkeintä silloin oli kokeilla mallineuletta, mutta kelpo käyttöasustehan siinä samalla syntyi.

Posliinisaapas on lahja entiseltä opiskelijalta. Kenkä on hieman ahdas kynäpaljoudelle, mutta palvelee uskollisesti. Minun ongelmani ei ole se, etteikö kyniä löytyisi. Ongelma on se, että niitä on liikaa. Kiikutan välillä osan keittiöön. Enemmistössä ovat Taiken (kas, entinen työpaikkani) ja Palmenian (kas, tuttu yhteistyökumppani vuosien varrelta) kynät, osa siis häveliäästi eri huoneeseen piilotettuna.

Punainen mukinalunen on ystävän lähettämä lahja. Työpöydän ääressä on liki mahdotonta istua ilman teemukillista, ja muki kuuluu laskea tälle aluselle. En ole toistaiseksi ikinä kaatanut nestettä läppärilleni, kopkop.

Korttipakka ei ole pelaamista tai ennustamista varten. Write Right Now! -pakka tuli erään kirjoittajaoppaan mukana, ja sen kortteihin on poimittu Natalie Goldbergin lauseita hänen opaskirjoistaan. Minulla on tapana kääntää yksi satunnainen kortti näkyviin, kannustuslauseeksi. Tänään kortissa lukee ”Forget expectation. Just write”, mikä ei ole ollenkaan hassumpi ohje.

Keltainen lappu on todo-lappu, ja poikkeuksellisesti sen kaikki kohdat on viivattu yli. Ihana lista! Kaikki asiat tehty! Tarvitsen tällaisia, muuten jotain unohtuu.

Olennaisia pikkuesineitä edustaa sungiitti, käteen mukavasti sopiva musta kivi, jota välillä hypistelen. Pöydällä on muitakin kiviä, mutta tämä on uusin ja viime aikoin useimmin käytössä ollut. Kiven viileä ja sileä pinta tuntuu mukavalta ja kiven kädessä pyöritteleminen on pientä konkreettista tekemistä.

Nyt voisikin kerätä villejä veikkauksia siitä, miten pian pöytä on taas räjähtänyt siihen kuntoon, että tyhjää tilaa ei näy, kansi ei mene kiinni eikä läppärikään tahdo mahtua kaiken keskelle…

Kvartaalikatsaus uudenvuodenlupauksiin, osa 2

Yli puolet vuodesta 2014 on mennyt. Miten uudenvuodenlupaukset ovat pysyneet mukana?

Yllättävän hyvin. (Ilmeisesti itseeni kohdistuvat odotukset eivät ole olleet valtavia, koska jaksan taas yllättyä…) Jooga on asettunut osaksi arkea, vaikka en ohjatuilla tunneilla käykään. Nyt kesällä siihen olisi taas mahdollisuus, Riihimäen maauimalassa on flow yoga -tunti tiistaisin! Vielä en ole päässyt mukaan, mutta kenties alkava viikko antaa mahdollisuuden.

20140713-182515-66315905.jpg

Joogakertoja on kertynyt kolmen kuukauden aikana 32, eikä yksikään viikko ole joogatta mennyt. Ei, vaikka kesäkuussa sitkas flunssa kesti parisen viikkoa. En tunnustaudu välineurheilijaksi, mutta pakko myöntää, että hyvä joogamatto on ihan ehdoton. Vanha markettimattoni joutaa nyt istuinalusiksi. Sen pito oli surkea, mikä vaikeutti tiettyjen asanoiden pitämistä. Toukokuussa päätin, että olen uuden maton ansainnut ja tilasin Mandukan matkamaton nettikaupasta. Yksi viisaimpia ja parhaimpia ostopäätöksiäni! Harmaa matto tuoksuu yhä voimakkaasti kumilta, mutta se on sen ainoa miinus. Pito on loistava, ja vaikka matto on ohut, se ei kotioloissa haittaa, harjoittelen usein villamaton päällä.

20140713-183050-66650591.jpg

Matto on niin ohut ja kevyt, että se on helppo pakata matkalaukkuun. (Kuva on kesäkuiselta matkaltani Haapsaluun.) Mattoa ei ole pakko rullata, vaan sen voi myös taitella neliöksi. Plussaa! Niinpä matto on ollut mukanani niin Haapsalussa kuin Ilmajoellakin, eikä joogaa ole tarvinnut unohtaa matkaamisen takia.

20140713-183311-66791556.jpg

Alkuvuodesta mietin myös tavoiteasanaa, johon haluaisin päästä tämän vuoden aikana. Bakasana, korppi, tuntui sopivan haasteelliselta, ei kuitenkaan mahdottomalta. Olisinpa saanut ilmeeni valokuvaan, kun toukokuussa yhtäkkiä huomasin tasapainottelevani käsieni päällä! Kuten kuvasta näkyy, käsiä en vielä saa suoraksi, enkä pysty pitämään asanaa montaakaan sekuntia. Mutta olen loputtoman ylpeä niistä pienistäkin hetkistä, jotka pysyn tasapainossa!

20140713-183728-67048388.jpg

Mitä materiahankintoihin tulee, olen ollut maltillinen. Toukokuussa ostin joogamaton lisäksi kirjoja ja juoksuvaatteita. Hankin myös ensimmäisen e-kirjani, jos pdf-latauksia ei lasketa. Olisi mukavaa sanoa jotain viisasta ja painavaa e-kirjoista ja paperikirjoista, mutta äh. Sisältö on tärkein, muoto toissijainen. Ei hyvä kirja huonone sillä, että sen lukee iPadilta.

Kesäkuussa shoppailin tuliaisia Haapsalusta. Toki myös jotain itselleni… Kuten kerän mahtavankeltaista villalankaa, joka pääsi jo sukkapariksi.

20140713-184241-67361748.jpg

Toinen villalankakerä odottaa vielä vuoroaan. Suuruudenhulluna epärealistina jätin valmiit Haapsalun huivit kauppaan ja tyydyin ostamaan kerän tuota ohuenohutta lankaa. Sillä kyllähän minä nyt yhden huivin itsekin… Kattellaan.

Huomaan, että matkat tekevät piikin materiaostoksiin. Olen laiska shoppailija kotimaassa, hankin lähinnä välttämättömyyksiä kuten kosmetiikkaa ja sukkahousuja. Mutta reissussa mukaan tarttuu koruja, lankaa, vaatteita. Mutta pidän siitä. En halua matkamuistoksi avaimenperää tai sormustinta, mieluummin pukeudun mekkoon, josta muistan paikan ja tilanteen, jossa se hankittiin.

Kolmas kvartaali on jo alkanut. Bakasana-treeni jatkuu, mutta käsilläseisontakin kiinnostaisi…

Kvartaalikatsaus uudenvuodenlupauksiin

Kerrankin voin käyttää sanaa kvartaalikatsaus!

Mietin vuoden 2013 loppupuolella, mitä voisin tehdä elämässäni toisin, mitä ehkä haluaisin muuttaa, haluaisinko ihan luvata itselleni jotain. Samoihin aikoihin pengoin jääkiekkokassia, johon olin sullonut kirpparille vietäviä (ja sellaisella jo kertaalleen myynnissä olleita mutta myymättä jääneitä) vaatteita. Eikä se yksi kassi edes riittänyt. Vein kenkiä ja vaatteita UFFin laatikkoon ja mietin, miten paljon kaikkea muuta tavaraa koti on pullollaan. Loppuvuodesta olin nähnyt myös Tavarataivas-dokumentin, ja vaikka sen viesti ei varsinaisesti tajuntaa räjäyttänytkään (materia ei tee onnelliseksi, check), se sysäsi kuitenkin miettimään omia kulutustottumuksia.

Viime vuonna kävin myös joogatunneilla enemmän tai vähemmän säännöllisesti. Vuosi 2013 ei jää historiaan mahtavana juoksuvuotena (vaikka lenkillä kävinkin), mutta joogan suhteen heräsin uudelleen. Koska ohjatut joogatunnit eivät läheskään aina kaveeraa kalenterini kanssa, latasin iPadiin joogasovelluksen, jossa on valmiita ohjelmia. Nyt minulla on ohjaaja kotonani aina, kun haluan.

Mutta ne lupaukset! Ostamisen suhteen pohdin jopa täydellistä nollatoleranssia, eräänlaista älä osta mitään -vuotta. Mutta arvelin, että äkillinen ajatussäihke ei takaa vielä sitoutumistani. Ja minähän olen kohtuuden ystävä, en niinkään täyskieltojen. Tulin siihen tulokseen, että eniten motivoituisin ja kiinnostuisin siitä, että yksinkertaisesti tarkkailen ostoskäyttäytymistäni enemmän. Mieluiten en osta mitään -vuosi tämä voisikin olla – ei siis ehdotonta kieltoa mutta kehotus harkita tarkkaan. Päätin kirjata ylös kaiken tavaran ja kosmetiikan, jota ostan, myös lahjaksi. En siis ole laittanut muistiin kaikkea, mihin rahaa käytän. En kirjaa kahvilakäyntejä, Netflixin kuukausimaksua, junalippuja, teatterilippuja, viinilasillisia tai ruokaostoksia. Mutta kosteusvoiteet, kynsilakat, kirjat, vaatteet, huonekalut, kynttilät, pakastepussit ja korvakorut kylläkin. Puhelimeni muistiinpanoissa on tiedosto, jonne naputtelen kuukausittain tavara- ja kosmetiikkaostokseni sekä sen, mitä ne ovat maksaneet.

Joogaheräämisen myötä aloin seurata Instagramin joogeja. Nämä #instayogit taipuvat hämmästyttäviin asentoihin, heidän kehonsa eivät piittaa painovoimasta ja käsivartensa pursuavat voimaa. Heistä osa myös joogaa aina meren rannalla auringonlaskussa, ja heidän kuvansa ovat tyylikkäitä ja kauniita ja aseteltuja, jopa siinä määrin, että se häiritsee ja saa miettimään joogan perimmäisiä tavoitteita. (Ja aina mietin, kuka heitä kuvaa, kenet he ovat ottaneet mukaan ikuistamaan joogasessionsa.) Osa heistä hashtagaa kuvaansa #yogaeverydamnday, mikä toki olisikin hieno tavoite. Joogaa joka päivä, kiitos! Mutta jälleen tiesin rajani: ei tule onnistumaan. Ja kun ei onnistu, tulee paha mieli ja pitkä joogatauko. Niinpä ajattelin, että every damn week. Kerta viikossa on jo hyvä, useampi kerta on jo superia. Ei vähimmäisaikoja – viidenkin minuutin joogaharjoitus lasketaan.

20140401-130142.jpg

 

Mitä on tapahtunut?

On kiehtovaa nähdä, millaista materiaa ostaa. Näkeehän sen arjessakin, että tuollainen kirjahylly, mutta pelkkänä listana ostokset näyttäytyvät vielä hieman toisin. Tammikuussa olin todella niuho ja harmittelin, että ripsiväri ja rajauskynä ja puuteri loppuivat miltei yhtä aikaa ja jouduin kosmetiikkaostoksille. Yritin pitää tiukkaa ostamattomuuslinjaa, mutta välttämättömyyksiä (kuten ystävän syntymäpäivälahja) oli tietenkin hankittava.

Helmikuun listasta tuli pitkä. Kävin Tallinnassa perinteisellä TÄH-matkalla, mikä tarkoittaa vaate- ja koruhankintoja, lisäksi hankimme kotiin uusia kirjahyllyjä Ikeasta. Monitoimilaitekin löytyi alesta. Say no more. Väitän silti, että ostokset olivat harkittuja ja tarpeellisia. Myös kukkakuvioiset sukkahousut. Maaliskuu oli maltillinen. Pari kirjaa, sukkia ja lahjakori – siinä se. Ah, ja yhdet sukkahousut (KISSASUKKAHOUSUT! – ostos perusteltu).

20140401-135006.jpg

 

Fiksu ihminen tietenkin vielä heittäisi aina jotain pois samalla, kun tuo kotiin uutta. Mutta en ole ottanut stressiä siitäkään. Tammikuussa ruokin UFFin laatikkoa vielä huiveilla ja käsilaukuilla, ja joitain kirjoja olen laittanut kiertoon. Peltosaaren kierrätyskeskukseen päätyi vanha yöpöytä ja toimistotavaraa.

En tee tätä tarkkailua rahan vuoksi, vaan siksi, että havahtuisin jo kaupassa kysymään, tarvitsenko tätä aivan varmasti. On nurinkurista heräteostella luomivärejä ja sukkahousuja mutta huokaista, että hierojalle meneminen on liian kallista.

Joogan suhteen olin skeptisempi, mutta toisin kävi. Helmikuussa lipsahti yksi kalenteriviikko joogaamatta, muutoin olen pitänyt tavoitteestani kiinni. Joogakertoja on tullut 24, eli keskimäärin kaksi kertaa viikossa olen levittänyt maton lattialle ja vetänyt joogasukat jalkaani.

En ole valokuvannut saati videoinut harjoituksiani, joten todistusaineistoa mahdollisesta kehityksestäni ei ole olemassa. Mutta jotkut asanat tuntuvat helpommilta kuin ennen ja välillä olo on suorastaan taipuisa. Päivät kuitenkin vaihelevat, ja asana, joka oli helppo viime viikolla, onkin tällä viikolla hankala ja epämiellyttävä ja turhauttava. Tasapainoa vaativat asennot kertovat usein heti, missä pääkoppa menee. Mutta se on ollut helppo huomata, että jooga tekee hyvää. Kroppa osaa jo kaivata sitä, jos välissä on liian monta päivää – ja mieli myös.

Kohti seuraavaa kvartaalia!

Läänintaiteilija ratkaisi kriisin: ”Mietin, mitä MacGyver tekisi!”

Oikeastaan se, mistä ajattelin kirjoittaa, ei liity läänintaiteilijuuteeni mitenkään. Ja kriisikin on liioiteltu sanavalinta. Mutta kumpainenkin näyttää hyvältä otsikossa. Tikkukirjaimet ja huutomerkit jätin pois, koska ajattelin säästää KOHU!!!!!!!- ja KATSO KUVAT!!!! -innosteita vielä parempia juttuja varten.

Mutta draamaa oli ilmassa, heti aamusta: leipä oli homeessa. (Mitäh, eilen se oli vielä ihan hyvää!) Kätevä emäntä ei masentunut jääkaapissahan lymyili hiivapaketti. Mutta vastoinkäymiset jatkuivat: vehnäjauhot lopussa. Olin jo järjestämässä kriisipalaveria itseni kanssa (armahainen nukkui tässä vaiheessa onnellista unta, eikä tiennyt tästä lauantaiaamun katastrofista mitään), kunnes päätin jatkaa hengittämistä ja miettiä, mitä MacGyver tekisi. Tai no, oikeasti ajatus tuli mieleeni vasta, kun olin jo löytänyt ratkaisun kuumaan leipäproblematiikkaan.

Mutta se ratkaisu: tattaririeska. Maitoa, tattarihiutaleita, voisulaa ja suolaa. Eli käytännössä paistettua puuroa. (Tarkempi ohje täällä.) Mutta siitä tuli hyvää pikaleipää, joka muistutti rieskan ja näkkileivän jälkeläistä (ja näkkärin geenit olivat vahvemmat) ja pelasti aamuisen leipätarpeen. Siinä leipoessa hihittelin itsekseni Miss MacGyver -ajatuksilleni. Ja sille, miltä MacGyver näyttäisi leipoessaan. Muistaakseni sellaista jaksoa ei ole tehty.

Eilen ilmassa oli vielä sakeampi macgyversumu. Ongelma ei ollut akuutti, mutta ratkaisu toi mieleeni tuon lapsuuteni takatukkasankarin, vaikkei tässä(kään) käytetä jesaria tai käpyjä. Koska käsityöblogini on hiljentynyt Vuodatuksen kuvaongelmien myötä enkä ole osannut päättää, perustaisinko ihan uuden, saa Päiviä toimia nyt tilapäisesti myös käsityöosaston näyttämönä.

Ongelma: lukuisat korvakorut, joita säilytin silmälasikotelossa. Aina oli toinen koru hukassa tai koukku tipahtanut irti varsinaisesta koruosasta.

Ratkaisu: housuhenkari ja A4-kokoinen pala säkkikangasta.

Aika: noin 5 sekuntia, korvakorujen asetteluun vähän enemmän. Lisäksi taulukoukun naputteluun kuluva aika.

Kustannukset: 2 e. (Panin ranttaliksi ja sijoitin värjättyyn säkkikankaaseen.)

Lopputulos:

 

Tuttuun tapaan piti päästä leikkimään valotuksilla ja retrosäädöillä ja sellaisilla, mutta idea lienee kirkas ja selkeä. Ripustin komeuden vaatekaapin oven sisäpuolelle, ja ah tätä järjestyksellisyyden ja selkeyden tunnetta! Puhumattakaan siitä, miten kekseliääksi ihminen voi itsensä tuntea tällaisen innovaation jälkeen. Kärsivällisempi tyyppi varmasti kanttaisi reunat etteivät ne pääsisi liestymään, mutta minä tyydyn (toistaiseksi) tähän ensiversioon. Jokin toinen harva mutta tukevahko kangas voisi toimia myös, mutta koska en itse keksinyt heti muuta kuin säkkikankaan, niin sillä mennään. Lisäksi pidän säkkikankaasta.

Mikä tämän nimi nyt sitten olisi? Korvakoruteline? Korvakorupidike? Korvakorukangas?

Olen jo vihjannut sisäiselle Ihmemiehelleni, että seuraavaksi se voisi ratkaista ranne- ja kaulakorujen säilyttämiseen liittyvät hankaluudet. Ne kun majailevat vanhassa käsilaukussa ja tykkäävät kietoutua toisiinsa.

Jäämme odottamaan uusia kohuotsikoita.