Kolme parasta vuodelta 2020, osa 1

Miten tiivistää monin tavoin yllättävä vuosi 2020? Ei mitenkään. Mutta kokosin muutaman top 3 -listan tämän vuoden asioista. Asiat eivät välttämättä ole parhausjärjestyksessä, ovatpahan vain kärkikolmikossa tasavahvoina.

1. Neuletyöt

• Maailman synty -villapaita. Ensimmäinen kirjoneulevillapaitani, luulisin. Olin kuvitellut, etteivät kirjoneuleet ja ylipäätään isot neuletyöt ole minun juttuni, mutta tätä tein riemumielin.
• Anna huolia hevosen -villapaita. Kun eka kirjoneule meni ihan kivasti, voikin jo lupautua tekemään toisen lahjaksi kaverille, eikö? Ystäväni Marika Riikonen julkaisi tänä vuonna kaksi esikoiskirjaa (miksi tyytyä yhteen), molemmat hevosaiheisia. Oli aika selvää, että tämä paita kuuluu hänelle.
• Suolaulu-villapaita. Lisää kirjoneuletta! Ja edellisiä ohuemmalla langalla! Neulekuvion kanssa oli välillä hiki, mutta lopputuloksesta tuli ihana.

Kaikki edellämainitut kuuluvat Jenna K:n (Instagramissa nimellä @ihtiriekkoknits) Neulottu Kalevala -projektiin, ja ohjeet löytyvät Ravelrysta.

2. Itse leivotut kakut

Kyllä, minäkin aloin leipoa tavallista enemmän, kun koronakevät iski.

• Appelsiinikakku. Kuivakakku kuulostaa masentavalta, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Kamomillan konditorian appelsiinikakku on helppo, eikä sen ainesosia tarvitse metsästää kaukaa. Useimmiten korkeintaan appelsiini puuttuu. Ja tämä kakku sopii myös vegaanille. Jouluna vaihdoin sokerin fariinisokeriin ja kuorrutin komeuden Biscoff-tahnalla. Toimii.
• Kolmen ainesosan limettipiirakka. Tämäkin vaatii joitain tunteja odottelua, mutta lopputulos on erittäin hyvä. Limetit voi vaihtaa sitruunaan, ja jos ainesosat puolittaa, saa oikein soman piirakan, joka sopii mainiosti 20-senttiseen vuokaan. Sitrus taittaa makeutta, jota tässä piirakassa kyllä riittää.
• Valkosuklaajuustokakku. Tämäkään ei vaadi mahdottomasti osaamista – suklaan sulattaminen lienee vaativin osuus. Ja se, että kakun pitää antaa hyytyä rauhassa. Liivatteiden kanssa ei tarvitse läträtä, täyte asettuu muutoinkin. Kuvan kakku on koristeltu valkosuklaarouheella ja salmiakki-lakritsi-suklaapalloilla, mmm.

3. Parhaat hankinnat

Harkitsin otsikoivani tämän listan ”parhaat hankinnat joita ilmankin voisi elää”, mutta enpäs nyt viitsi nimitellä näitä turhakkeiden sukulaisiksi. Kyllä, ilmankin voi elää, mutta nämä ovat sulostuttaneet arkeani todella paljon. Ja se ei ole pikkujuttu se.

• Diffuuseri. Harkitsin aromadiffuuserin hankkimista yli vuoden, kunnes tänä syksynä tein ostopäätöksen. Esinettä kutsutaan meillä kotoisesti Pöfiksi, ja se tupruttelee yleensä työhuoneessa arkipäivinä. Olen pitänyt eteeristen öljyjen hankkimisen yllättävän maltillisena (hyvä minä!), mutta muutama vaihtoehto toki löytyy. Suosikkituoksuni on mänty.
• Robotti-imuri. Tästä haaveilin vuosikausia, mutta jostain syystä epäilin, toimisiko se mattojen kanssa ja huonekalujen seassa. Kyllä toimii. Imurimme nimettiin Ridgeksi, ja se siivoaa aina yhtä tarmokkaasti. Imurointi oli eniten inhoamani kotityö, mutta Ridgen käynnistäminen ei harmita. Väitän, että kotona on Ridgen ansiosta pölyttömämää kuin ennen.
• Pesupussi. Kuulostaa tylsältä eikä mitenkään juhlavalta, tiedetään. Toinen pesupussi roikkui kuukausia kauppalistalla, mutta aina se joko unohtui tai sitten kaupassa ei ollut pesupusseja. Kesälomamatkalla Kittilässä poikkesimme Tiinan torilla (vai mikähän sen nimi oli…), puodissa, jossa myytiin ns. kaikkea. Ja kas: siellä oli myös pesupusseja! Villasukat, sukkahousut, kasvomaskit ynnä muut pussipesua arvostavat tekstiilit kiittävät. Tai minä ainakin.

4. Matkakohteet

• 

• 

• 

• 

• Saana. Meidän oli tarkoitus kiivetä Saanan huipulle vasta saapumistamme seuraavana päivänä, mutta säätiedotus enteili sadetta ja surkeutta. Nyt sen sijaan oli mukavan aurinkoista. Joten miksipä emme tuntikausien autossa istumisen jälkeen lähtisi tunturin lakea kohti? Vähän iltayhdeksän jälkeen olimme suihkineet yllemme hyttyskarkoitteita ja varanneet mukaan juotavaa ja syötävää. Vanhan laulun mukaan Kilpisjärven mahtava Saana on ”tunturi tuimien tuulien”, mutta me osuimme paikalle, kun oli erittäin tyyntä. Takit ja huivit saivat pysyä repussa, lämpöä riitti. Kellonajasta johtuen Saanalla oli melko vähän ihmisiä mutta hyttysiä sitäkin enemmän. (Kuvista voi bongailla photobombaavia inisijöitä!)
  En tiedä, mitä odotin, mutta sain paljon: kauniinlämpimän yöttömän yön valon, upeat maisemat, vapauden ja rakkauden tunteen.

• 

• 

• 

• 

• Helvetinkolu. Syyskuussa teimme retken Helvetinjärven kansallispuistoon Ruovedelle. Pakkasimme eväät mukaan ja hurautimme kohti Helvettiä. (Matkakohteen nimestä saa loputtomasti enemmän tai vähemmän hyviä vitsejä.) Matkamusiikiksi laitettu Spotify-lista oli hengessä mukana, ja päräytti AC/DC:n Highway to Hellin soimaan, kun käännyimme Helvetinkoluntielle.
  Kiersimme neljän kilometrin mittaisen Helvetistä itään -luontopolun ja nautimme näköalapaikalla termarikaffeet. Varsin sopiva reippailu lempeänä syyskuun päivänä.

• 

• 

• 

• Yltä ja alta, Up and Under. Pääsiäiseksi haaveiltu kylpyläreissu muuttui lähimatkailukohteeksi. Sopivaa kohdetta googlaillessani löysin Nancy Holtin Yltä ja alta -maataideteoksen. Jostain syystä sen olemassaolo oli mennyt kokonaan ohi – ja asiahan piti korjata. Termoskaffeet ja käsidesi mukaan, juhlan hengessä myös muutama pieni suklaamuna. Aurinkoinen kevätpäivä oli otollinen käveleskelyyn ja teoksen ihmettelyyn. Myöhemmin teimme vielä toisenkin reissun samoihin maisemiin, ja kiipesimme läheisen Puuvuoren laelle.

Matkakohde-kategoria on paha, tekisi mieli lisätä siihen paljon enemmän kohteita! Kuten Rovijoen putous ja Yykeänperä Norjan puolella, Posion Riisitunturi, Tampereen hautausmaat tai Pölkinvuoren kasvimaailma Urjalassa.

5. Tapahtumatta jääneet tapahtumat

• Luovan kirjoittamisen kurssi Valamossa. Olin unelmoinut Valamossa käymisestä ja Torsti Lehtisen kirjottajakurssista jo pitkään, ja toukokuussa 2020 haaveeni piti vihdoinkin toteutua. Ilmoittauduin kurssille kuukausia etukäteen ja selvittelin, miten pääsisin julkisilla perille. Kurssi peruuntui.
• Syksyn kirjamessut. Jo vuosikausien ajan syyskauden ohjelmaani ovat kuuluneet kirjamessut niin Turussa kuin Helsingissä. Olen haastatellut kirjalijoita, välillä ollut itsekin haastateltavana. Pidän messuhaastatteluiden tekemisestä, niissä on ihanaa iloa uusista kirjoista ja parhaimmillaan lyhyet haastattelutkin kasvavat ihaniksi keskusteluiksi. Mutta kuten tiedämme, Turun messut jäivät kokonaan pois ja Helsingissä messuttiin virtuaalisesti. Katselin menoa kotisohvalta.
• Taidekaaren sanataidepajat kolmasluokkalaisille. Minä ja kaksi kollegaani olimme valmistautuneet kiertämään kaikissa Tampereen kolmosluokissa pitämässä tunnin mittaiset sanataidepajat. Työhuoneessani oli yli 600 tehtävämonistetta oppilaille jaettavaksi. Vain muutamaa päivää ennen pajarupeaman alkua kaikki peruttiin.

Tee-se-itse-häämekko

Tahtomismekko. Morsiuspuku. Vihkivaate. Hääpuku.

Kesäkuussa mietin, että voisin mennä naimisiin vintagemekossa. Jos löytyisi joku kiva, joka ei maksa tolkuttomasti. Sellainen, jota voisi käyttää myöhemminkin. Minä ja rakkaani olimme päättäneet avioitua maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa – emme kertoneet asiasta etukäteen kuin yhdelle ihmiselle. Hääpäivä oli sovittu heinäkuulle, joten ihan mahdottoman pitkää etsimisaikaa minulla ei ollut.

Selasin tamperelaisten vintagekauppojen nettisivuja puolilaiskasti, kävin parilla kirpparilla enkä löytänyt mitään sopivaa. En edes tiennyt tarkkaan, mitä etsin – sen tiesin, etten halua ns. perinteistä hääpukua, en laahuksia, huntuja, merenneitoleikkauksia tai olkaimettomia yläosia, kiiltävänvalkoisesta kankaasta puhumattakaan. Ei mitään liian hääpukua kirkuvaa. En oikeastaan ajatellut, että mekko olisi valkoinen ollenkaan, koska luultavasti en löytäisi monet epämääräiset kriteerini täyttävää valkoista vaatetta mistään. Halusin jotain juhlavaa, jotain tavallisesta poikkeavaa – ja kuitenkin rentoa. Mekon piti palvella paitsi häämekkona myös matkamekkona, olimmehan lähdössä reissuun heti vihkimisen jälkeen.

Suvi-Fintage-tapahtumassa hypistelin jo pitkähihaista ja nilkkapituista samettimekkoa, jossa oli kukkia mustalla pohjalla. Onneksi tulin järkiini jo ennen sovittamista – olisin paahtunut mekkooni!

Heinäkuun alussa päätin, että kyllähän mekon voi itsekin tehdä. Päähäni pälkähti kuva valkoisesta mekosta, jossa on punaista koristeena. Pian piirsin muistikirjaani tämän:

Samana päivänä hain Eurokankaasta valkoista kangasta, materiaalina minulle tuntematon sataprosenttinen rami. Halusin luonnonkuitua, mutta pellavat olivat hivenen liian ohkaisia. Rami vaikutti juuri sopivalta.

Seuraavana päivänä luonnoksen piirtämisestä olin ommellut mekon valmiiksi. Kaavana käytin samaa kuin aina mekoissani: yläosan kaava Joka tyypin kaavakirjasta, johon olen tehnyt omat muokkaukseni selän nyöritystä varten. Kaava on helppo. Nyörilenkkien asettelu vie vähän aikaa, mutta muuten malli on kohtuullisen sutjakka ommella. Taakse pujotin jo kaapissa odotelleen punaisen satiininauhan.

Sitten alkoi jännittävämpi vaihe: kirjonta. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta luotin, että kyllä minä nyt pari peruspistoa muistan. Tein jopa koetilkun, mikä on minulle täysin poikkeuksellista.

Joitain vuosia sitten ostin riihimäkeläisestä käsityökaupasta vihkosen, jossa oli kankaaseen silitettäviä kirjontakuvioita. Olin monta kertaa miettinyt, milloin vihkon kuvat pääsisivät käyttöön. Nyt oli aika.

Valitsin pari kuviota: toisen mekon miehustaan, toisen helmaan reiden kohdalle. Helman, hihansuut ja kaula-aukon päätin tehdä vapaalla kädellä. Alun perin ajattelin, että kuvioita olisi voinut olla enemmänkin, osa selkäpuolella, mutta työn edetessä aloin hillitä itseäni. Vähemmänkin riittää.

Miehustaan pistelin kukkia ja kaksi lintusta. Alemmas helmaan tein kukkia. Silityskuviot käyttäytyvät hyvin: väri irtosi ongelmitta eikä suttuja tullut. Enkä polttanut kangasta!

Vapaalla kädellä kirjotut reunukset näyttävät helmassa tältä:

Alemmankaltaisilla ketjupistoilla koristin myös kaula-aukon, ylemmällä ”lehtiköynnöksellä” hihansuut.

Halusin nimikoida työn jollain tapaa. Niinpä kirjoin helmapäärmeeseen nurjalle puolelle nimikirjaimemme ja hääpäivän. Se kirjonta ei näy mekkoa käytettäessä.

Päiväkirjaan kirjoitin 11.7.2018: Luulenpa, että sain hääpukuni tänään valmiiksi.

Pidän materiaalista kovasti: se rypistyy pellavan tavoin eikä ole täysin tasaista pinnaltaan. En silittänyt mekkoa missään vaiheessa, sen kuuluukin olla vähän ryppyinen.

Nämä mekkokuvat eivät ole ehkä edustavimmat, mutta syyttäkäämme siitä tuoretta rouvaa, joka pyysi miestään ottamaan muutaman asukuvan pienten hääjuhlien jälkeen illalla. Tässä vaiheessa rouva oli jo hikoillut mekossaan tuntitolkulla ja kärsi vatsakivuista – eikä silti malttanut olla puhumatta kuvaamisen aikana. Pahoittelen, että olen poistanut hillittömimmät ilmeet ja suunmutristukset! Maailma ei ole menettänyt minussa supermallia.

Morsiuspuku on ollut ylläni kahdesti: ensin vihkipäivänä, sitten reilua viikkoa myöhemmin pidetyissä pienissä hääjuhlissa. Nyt se roikkuu henkarilla pestynä ja puhtaana – mutta mitä sille seuraavaksi tekisi? Voisiko siihen suhtautua ensi kesänä kuin mihin tahansa kesämekkoon ja kiskaista ylleen, vai pitäisikö se värjätä (ja miten kirjonnat siihen suhtautuvat)? Helmaa lyhentämällä tulisi ihan eri ilme, mutta sitten menettäisin osan kirjonnoista.

Jään pohtimaan.

Kurkiparvia kotona

Kurki, origamiklassikko. Yritin vuosia sitten opetella taittelemaan noita paperilintuja, mutta en tajunnut. En vain tajunnut, vaikka tuijotin ohjetta ja nysväsin taitoksia ja aivoni kiehuivat vaihekuvien äärellä. En ymmärtänyt, miten kurjen taitteleminen voi olla niin vaikeaa. Sain tehtyä epämääräisiä neliöitä, joiden taitokset olivat murtuneet ja muhjaantuneet hikisten sormieni voimasta.

Ehkä se oli Ravintola X, jossa Rakel Liekin ravintolaan tehtiin origamikurjista somisteita. Ehkä oivalsin, että jos  käsikirjoitukseni päähenkilö osaa taitella origamikurjen, minunkin pitäisi. Ehkä joululomalla oli vain riittävästi aikaa ja energiaa oppia jotain uutta. Yhtä kaikki ryhdyin googlaamaan. Kuvalliset taitteluohjeet eivät edelleenkään avautuneet, jäin aina tiettyyn kohtaan jumiin. Mutta sitten löysin videon, jossa taitokset tehdään kaikessa rauhassa ja jokainen vaihe näytetään. Valaistuminen!

Ensimmäisenä iltana valmistui kymmenen kurkea. Ihan vain siitä ilosta, että ymmärsin, miten! Kurjille myös löytyi luonteva paikka kynttiläkruunusta. Tähän asti sen koristeena oli roikkunut piparisydämiä. Jouluista, kyllä, mutta ne piparit laitettiin paikoilleen jouluna 2012… Fakta: piparkakun väri haalistuu melko paljon, jos se roikkuu katossa pari vuotta.

Mutta eihän kymmenen riitä. Kun on opittu uusi taito, sitähän pitää käyttää! Opin taitokset ulkoa nopeasti, joten videota ei tarvinnut tuijotella montaa kertaa. Jaoin 10 x 10 cm:n kokoiset origamipaperit neljään osaan ja aloin taitella pikkukurkia. Suorastaan meditatiivista puuhaa. Ihanaa. (Ja samalla pystyi katsomaan Mad Meniä.)

Japanilaisen uskomuksen mukaan kurki on pyhä olento, ja jos vuoden aikana taittelee tuhat origamikurkea, saa toivoa jotain kurjelta. Toisten tarinoiden mukaan luvassa on loputtomasti hyvää onnea, terveyttä ja pitkä elämä. Tuhanteen kurkeen minulla on vielä matkaa, mutta yhden vapaan viikonlopun aikana valmistui kymmeniä kurkia.

Pikkukurjet kokosin mobileksi työhuoneeseen, vierassängyn ylle.

Siellä ne nyt liihottavat. Toivottavasti ne tuovat hyviä yöunia vieraillemme.

Teekalenteribonus

Laitoin nämä sievät pikkuiset Kusmin teepurnukat talteen, koska – no, en vain malttanut laittaa metallinkeräykseen. Sitten sain idean. Luultavasti näin valokuvan, luin blogista tai huomasin jonkun facebook-päivityksen.

Aloin kerätä kynttilänpätkiä ja -jämiä. Googlasin ohjeita ja kieputin kalastajanlankaa nelinkertaiseksi. Lopulta sulatin kynttilänjämät vesihauteessa, ankkuroin sydänlangat metallilangalla ja valoin teepurnukoihin kynttilät.

Hämmästyttävää kyllä, aikaa ei mennyt kuin reilu tunti kaikessa rauhassa puuhastellessa, ja melko strömsöläisissä tunnelmissa pysyttiin. Lopputulos on vallan soma, ja eiköhän näitä polttaakin malta. Sillä ainahan voi valaa uudet kynttilät.

Hyvää uutta vuotta!
Lämmittäviä teekupposellisia, rauhallisia teehetkiä, uusia elämyksiä ja nautintoja!

Teekalenteri, 21. päivä

Mistä tietää, että teeintoilu on mennyt liian pitkälle? En tiedä, sillä minusta ei ole ollenkaan liioiteltua hankkia asiallisesti kuvioitua kangasta. Löysin Designers Guildin teekuppikankaan jo vuosia sitten Tampereen Eurokankaan palalaarista, ja tietenkin se piti napata mukaan. Kangas koristi ensin olohuoneen seinää, sitten se hautautui kaappiin ja viime vuonna muokkautui mekoksi. Sitä ennen olin jo leikellyt kankaasta mm. suojapussin iPadille.

Kyllähän ihmiselle teekuppimekko pitää olla! Kangas on sen verran tukevaa, että se lienee ajateltu sisustuskankaaksi, mutta eipä ole ensimmäinen kerta, kun verhoilukankaaseen pukeudun. Yleensä en välitä valkoisista vaatteista, mutta tämä mekkonen on harvoja poikkeustapauksia.

Kaavat on muokattu Joka tyypin kaavakirjasta, yläosan kaavaa kun soveltelee, niin hyviä mekkoja syntyy. Silittämiseen en sen sijaan ole vieläkään saanut inspiraatiota. Ryppyisyys on uusi musta, jos minulta kysytään.

Mainittakoon, etten toistaiseksi ole läikyttänyt mekolle pisaraakaan teetä.

Kulttuuritädin kirjallinen tuotanto

Sibeliuksen päivä ei ole enää ennallaan. Hienoa, että suurelle säveltäjälle liputetaan, mutta samana päivänä sopii liputtaa myös eräälle toiselle tärkeälle henkilölle: pikkuiselle veljenpojalleni.

Minusta tuli täti joulukuussa, enkä voisi olla onnellisempi ja iloisempi. Pikkumies on kerrassaan hurmaava – ja tietenkin jo nyt maailman viisain ja hauskin lapsi. (Sanokaa mitä sanotte, minusta vauva nauroi jutuilleni jo parin viikon ikäisenä. Aion pitää kiinni tästä tarinasta.)

Olen ristinyt itseni kulttuuritädiksi, ja nimikkeen tuoma vastuu ei antanut juurikaan vaihtoehtoja ristiäislahjaksi. Kirja. Ehdottomasti. Arvelin kuitenkin, että tässä vaiheessa kannattaa keskittyä pureskeltavuuteen, joten hylkäsin perinteisen sanataiteen ja paperinmaun. Ompelukone on ystävä, ja muutaman tunnin surruttelun jälkeen pehmeäkantinen ja -sivuinen teos oli valmis paketoitavaksi.

Koetin koota pesunkestävään pehmokirjaan värejä ja muotoja, vähän erilaisia pintojakin. Mukana on myös tilkku vanhasta lempipaidastani, ehkä joskus lapselle sitten kerrotaan, missä kaikkialla täti on hipannut kyseinen paita yllään. Ja on kirjassa myös tilkku samaa kangasta, josta tehty mekko tädillä oli lapsen ristiäisissä.

Tarinoita kirjasta toivottavasti löytyy, ja yhden version veljeni jo kehittelikin. Epäilen, ettei se jää viimeiseksi…

Isä ja poika ja lukutuokio. Kaunis näky.

Että hän voisi käyttää korkokenkiä pidempään

Joulupukin pikku apulaiset keräävät kaikenlaisia merkkejä lahjottavien mahdollisista toiveista. Eräs ystävä meni hihkaisemaan joulupukin nimen neulottuja nilkkaimia esittävän kuvan kohdalla. Hihkaisu johti ajatukseen, ajatus tekoon ja lopulta joululahjaan.

Kyseisen nilkkainkuvan ohje oli englanninkielinen ja maksullinen, mikä esti minua totuttamasta kuvan nilkkaimia sellaisenaan. Mutta tilanne kannusti googlaamaan muita nilkkainohjeita ja lopulta luomaan oman toteutuksen.

Marikan nappinilkkaimet
Malli: oma, valepalmikko poimittu Rinsessa-neuleohjeesta (Ulla 03/06)
Puikot: 5,5
Lanka: Novita Sävy 100 g (yksi kerä)
Lisäksi 14 nappia

Neuloin nilkkaimet tasona, eli napit eivät ole vain koristeet, niillä oikeasti kiinnitetään nilkkainten reunat. Toisessa nilkaimessa valepalmikkoon syntyvät reiät käyvät napinlävistä, toiseen virkkasin nappilistan. Oikeaoppisesti näihin olisi kai kuulunut se kengän pohjan kautta kulkeva lenkki, mutta siinä kohden käytännöllisyys lipui kauneuden edelle. Lenkkihän likaantuisi heti!

Jospa Marikan kauniit kengät (kyllä, monikko, olen nähnyt naisen kaunotarkokoelman!) saisivat hivenen lisää käyttöpäiviä näiden avulla. Sitä toivoo tämä joulupukki.