Tulossa: Sibeliaanisia novelleja

Viimeksi lupailin, että kohta on luvassa lisää kirjauutisia. N-y-t!

Sanasinfonia_kansi

Ensi vuonna tulee kuluneeksi 150 vuotta Jean Sibeliuksen syntymästä. Mitä kirjallisuusihmiset tekevät? No tietenkin novelliantologian! Ystäväni Marika Riikonen sai loistoajatuksen Sibelius-aiheisista novelleista talvella 2013 ja pyysi minua mukaan, novelliantologian toiseksi toimittajaksi. Me kysyimme, olisiko Karisto kiinnostunut tällaisesta. Oli. Kokosimme kirjailijalistan ja kysyimme, olisivatko he kiinnostuneita. Kyllä.

Lopputulos on kaiken kansan ulottuvilla tammikuun loppupuolella. Sanasinfoniassa on kahdeksan novellia, jotka tavalla tai toisella liittyvät Sibeliukseen. Hehkuttamiseksi menee, mutta menköön – olen lukenut tekstit monta kertaa ja silti vielä eilen illallakin, viimeisiä taittovedoksia lukiessani, olin vilpittömän innoissani. Näin hienoja tekstejä! Upeita näkökulmia! Kanteenkin olen erittäin tyytyväinen. Kansi on Mika Wistin tekemä.

Sanasinfonian novellistit ovat Emmi Itäranta, Olli Jalonen, Anneli Kanto, Maritta Lintunen, Jarkko Martikainen, Miina Supinen, Petri Tamminen ja Jyrki Vainonen. Teksteissä on historiaa, fantasiaa, faktaa, fiktiota, huumoria ja surua. Välillä Sibeliusta katsotaan läheltä, välillä etäämpää – persoonallisesti, lämpimästi.

Tämä kirjaprojekti on ollut suuri ilo. Tekemiseen on liittynyt valtavasti riemua, hyvää hämmästystä ja intoa, ja olen kiitollinen, että olen saanut olla tällaisessa mukana. Tämähän on muuten samainen novelliprojekti, josta vihjasin jo keväällä kun sain SKR:n Hämeen rahastolta apurahan. Nyt vain odotellaan! Käsikirjoitus on lähtenyt tänään kohti painokoneita.

Lisätieteoja Sanasinfoniasta löytyy Kariston Uutisista ja Facebookista.

Avaimen kevät

Tämä vuosi on ollut erilaisten tekstiprojektien aikaa. Kolumnien ja kritiikkien lisäksi olen kirjoittanut draamaa ja tietotekstiä sekä toimittanut novelliantologiaa. Ihanan erilaisia töitä, vaihtuvia näkökulmia, oppimisen paikkoja.

Tietoteksti eli Sanataideohjaajan opas on nyt kustannustoimittajan luettavana, mutta tässä kommentteja odotellessani havaitsin, että minähän olen jo Avaimen kevään katalogissa. Tai siis tuleva kirjani. Katsokaa vaikka, sivulla 11 !

Tämähän tietää myös sitä, että vielä on töitä tehtävänä, ennen kuin tohdin luovuttaa tekstin kaiken kansan tutkittavaksi. (Ja sitä, että vähnän alkaa hirvittääkin!) Mutta mahtavaa, että ollaan jo tässä vaiheessa. Tekstin tekeminen on alkanut läänintaiteilijavuosieni alussa, noin vuonna 2010, ja onhan se jo sitä ennenkin mielessä muhinut. Välillä eteneminen on ollut hidasta, mutta toisaalta: olenpahan ehtinyt ajatella lisää, oppia enemmän, havaita monenlaista. Toivottavasti hauduttelun tulokset maistuvat myös lukijoille.

Ja enköhän kohta pääse linkkailemaan toisenkin projektin kuulumisia…

Työpöydällä

Ainakin Magdalena Hai ja Johanna Hulkko Grafomaniassa ovat tehneet paljastuksia. Nyt ei sukelleta vaatekaappeihin vaan esitellään työpöytää. Havaitsin postaukset vasta nyt, pari päivää sen jälkeen kun olin siivonnut työpöytääni, joten en pääse esittelemään kaaosräjähdyshuojuvapino-todellisuutta, vaan hieman hillitymmän näkymän.

IMG_4246

En edes yritä luetella kaikkea sälää ja silppua, jota pikkuinen pöytäni päällään ja kolosissaan kantaa. Varsinaisen kirjoituspöydän  vieressä vasemmalla on lipasto, jonka päälle pinoan lukupiirin kirjoja, arvostelukappaleita ja muista syistä luettavia, ns. työkirjoja. En tosin tiedä, miksi Juha Hurmeen Nyljetyt ajatukset lepäilee tuossa, se kun kuuluu omaksi iloksi luettavien kastiin. Lipaston päällä on kaksi kuvaa. Toinen on ystäväni taiteilema Voimalehmä, jonka tehtävänä on antaa voimaa, rauhaa ja tyyneyttä. Toisen sain keväällä eräältä kirjoittajaryhmältäni. Kuvassa on Sisyfos, joka jälleen kerran vierittää kiveä vuoren huipulle. Toivottavasti ryhmä ei luullut, että olisin kokenut työni Sisyfoksen työksi!

Työpöytäni tärkeä hankintakriteeri oli, että siinä on kiinni laitettava kansi. Työt piiloon, ajattelin optimistisesti. Taisin tosin jo silloin tietää, että harvoinpa kansi mahtuu kiinni… Mutta nyt, pienen siivouksen jälkeen, sekin on mahdollista. Mikä harmonian illuusio! Kirjoituslipastoni on toimiva pieni yksikkö. Käden ulottuvilla on kyniä, muistilappuja, junalippuarkisto, käsivoidetta, suklaata, muistikirjoja, lukupäiväkirja, nitoja, ranteenlämmittimet, laturi, kalenteri, huulivoide, olennaisia pikkuesineitä ja sensellaista. Kuvassa näkymättömiin laatikoihin kätkeytyy ainakin korttipakkoja, tyhjiä muistikirjoja ja kirjekuoria. Näyttäköön sekaiselta, minä kyllä tiedän, mitä missäkin on.

Valitsin muutaman esineen lähempään tarkasteluun.

IMG_4244

Keltaiset ranteenlämmittimet ovat ehdottomat säiden viilennyttyä. Tietokoneen naputtelu kylmettää kädet helposti, mutta näiden avulla veri kiertää jälleen. Olen neulonut lämmittimet vuosia sitten jämälankakerästä. Tärkeintä silloin oli kokeilla mallineuletta, mutta kelpo käyttöasustehan siinä samalla syntyi.

Posliinisaapas on lahja entiseltä opiskelijalta. Kenkä on hieman ahdas kynäpaljoudelle, mutta palvelee uskollisesti. Minun ongelmani ei ole se, etteikö kyniä löytyisi. Ongelma on se, että niitä on liikaa. Kiikutan välillä osan keittiöön. Enemmistössä ovat Taiken (kas, entinen työpaikkani) ja Palmenian (kas, tuttu yhteistyökumppani vuosien varrelta) kynät, osa siis häveliäästi eri huoneeseen piilotettuna.

Punainen mukinalunen on ystävän lähettämä lahja. Työpöydän ääressä on liki mahdotonta istua ilman teemukillista, ja muki kuuluu laskea tälle aluselle. En ole toistaiseksi ikinä kaatanut nestettä läppärilleni, kopkop.

Korttipakka ei ole pelaamista tai ennustamista varten. Write Right Now! -pakka tuli erään kirjoittajaoppaan mukana, ja sen kortteihin on poimittu Natalie Goldbergin lauseita hänen opaskirjoistaan. Minulla on tapana kääntää yksi satunnainen kortti näkyviin, kannustuslauseeksi. Tänään kortissa lukee ”Forget expectation. Just write”, mikä ei ole ollenkaan hassumpi ohje.

Keltainen lappu on todo-lappu, ja poikkeuksellisesti sen kaikki kohdat on viivattu yli. Ihana lista! Kaikki asiat tehty! Tarvitsen tällaisia, muuten jotain unohtuu.

Olennaisia pikkuesineitä edustaa sungiitti, käteen mukavasti sopiva musta kivi, jota välillä hypistelen. Pöydällä on muitakin kiviä, mutta tämä on uusin ja viime aikoin useimmin käytössä ollut. Kiven viileä ja sileä pinta tuntuu mukavalta ja kiven kädessä pyöritteleminen on pientä konkreettista tekemistä.

Nyt voisikin kerätä villejä veikkauksia siitä, miten pian pöytä on taas räjähtänyt siihen kuntoon, että tyhjää tilaa ei näy, kansi ei mene kiinni eikä läppärikään tahdo mahtua kaiken keskelle…

Muinaisia kuvia

Koska nettimaailmassa kaikki on nopeaa, nämä kuukauden (!!!) takaiset kuvat tuntuvat jo kaukaisilta. Kuka nyt enää Turkua ja silloisia messuja muistaa? Hesakin meni jo!

Mutta tämä hämäläinenpä muistaa ja puolustautuu sillä, ettei ehtinyt tai jaksanut lausua mitään Turusta silloin, kun se humu oli lähempänä.

Itse messualueelta minulla ei ole ainuttakaan kuvaa, siellä keskityin ihmisiin. Haastattelin kahtena päivänä Kariston kirjailijoita. Mikä ilo puhua hyvien ihmisten kanssa hyvistä kirjoista! Jututin Vilja-Tuulia Huotarista, Maria Autiota, Sini Ezeriä, Magdalena Haita, Hannu Hirvosta, Jukka-Pekka Palviaista, Juha-Pekka Koskista, Janne Salmea, Jussi Raittista, Päivi Lukkarilaa, Maija Paavilaista, Anneli Kantoa ja Mila Terästä. Kahdeksan haastattelua, 14 kirjaa, kaksi päivää.

Messuviikonloppu (3.-5-10.) oli lämmin ja aurinkoinen. Koska haastattelukeikkani osuivat perjantaille ja sunnuntaille, sain vapaan lauantaipäivän, oikeastaan miniloman. Vaeltelin Turun keskustassa, kävin kahviloissa ja söin Pizzariumin loistopizzaa. Istuin Aurajoen rannalla, join kirjaston kahvilasta ostamaani teetä ja luin Terhi Rannelan Läpi yön -romaania, joka oli todella vahva lukukokemus. Kävin Aboa Vetus & Ars Nova -museossa, jossa kirjoitin tunnetilani vahatauluun ja tutkin nykytaidetta – ja sain erinomaista asiakaspalvelua museokaupassa. Ekakertalainen arvostaa, kun henkilökunta osaa opastaa (leppeällä turun murteella), miten rakennuksessa liikutaan. Muutoinkin turkulaiset olivat ah niin ystävällisiä ja mukavia. Yksi kehui kengät, toinen korvakorut ja kolmas koko asukokonaisuuden.

Ison kaupungin kaipuu iskee välillä, ja tällaiseen ikävään Turku-lauantai vastasi erinomaisesti. Kahviloita. Ruohonjuuri (josta saa dinosauruksen muotoisia maissinaksuja!!!). Puistonpenkkejä joen varrella. Gallerioita. Akateeminen kirjakauppa. Ruutukaava, ettei turisti eksy ihan niin helposti. Tori. Myönnetään, lähetin Darlingille Aurajoen rannalta tekstiviestin, jossa kysyin, voitaisiinko muuttaa Turkuun heti…

Hei hei, Turku. Toivottavasti tapaamme viimeistään ensi vuoden messuilla.