Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.