Joulukalentereita

Se aika vuodesta, kun tarvitaan kalenteri. Ensi vuoden kalenterin olen jo hankkinut, tietenkin. Olisi mahdotonta olla ilman moista enää tässä vaiheessa vuotta! Turkuhan minut tänäkin vuonna pelasti. Kirjamessujen ohessa oli aikaa piipahtaa Pienessä kirjakaupassa, ja siellä se minua odotti: pieni ja nätti Paperblanksin kalenteri, jonne olen raapustanut tulevia menoja ahkerasti.

Vaikka älykäs puhelimeni tietääkin paljon elämästäni, sähköiseen kalenteriin en ole vielä halunnut siirtyä. Minusta on mukavaa nähdä käsinkirjoitettuja merkintöjä paperilla, yliviivauksia, puhelinnumeroita, mahdollisia keikka-ajatuksia ynnä muita. Saisihan nuo kaikki sähköiseenkin kalenteriin, mutta… Ei vielä.

Mutta tarkoitukseni oli kirjoittaa joulukalenterista. Viime vuonna tein teejoulukalenterin blogiin, tänä vuonna vinkkaan muualta saatavista kirjallisista kalentereista.

Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry tarjoaa kirjallisen joulukalenterin kaikille halukkaille. Olemme valinneet jäsentemme lähettämästä tuotannosta 24 tekstiä viemään kohti joulun tunnelmaa. Joulukalenterin voi tilata sähköpostiin maksutta lähettämällä viestin ”tilaan joulukalenterin osoitteeseen kirjailijayhdistysvana@gmail.com. Tekstit ilmestyvät myös Vanan facebook-sivuille. Joulukalenteri on maksuton eikä sido yhtikäs mihinkään.

Toinen kalenterivinkki on kirjan muotoinen. Kirjailija Kirsi Pehkoselta on ilmestynyt lyhytproosateos Lahja, joka sisältää 24 joulutarinaa aikuisille. Tekstit ovat lyhyitä ja sopivat vaikka ääneen luettaviksi. Nautiskele yksin tai seurassa! Minulla on ollut ilo olla jonkin verran mukana kirjan käsikirjoitusvaiheessa, ja olenkin riemuissani, että kirja on nyt päässyt muidenkin lukijoiden ulottuville.

Muita kirjallisia joulukalentereita? Saa vinkata!

Hyvä joulu ruuan tuopi

Loppiainen pyyhkäisee joulun pois ja höynäyttää katseen kohti kevättä – vaikka mikäpä on katsellessa, kun sää on alati keväinen… Tänäänkin kävin kävelyllä lähimetsässä. Keltainen kevättakki ja kumisaappaat, siinäpä oiva varustus. Sieniä ei sentään näkynyt.

Mutta joulu. Hekumoin etukäteen jouluruuilla, ja kyllä niitä sitten syötiinkin. Ylensyömisen Ylenpalttisuuden juhla, todellakin. Tein tänäkin vuonna lanttulaatikon ja perunalaatikon, Darling loihti kaloista ja kirjolohenmädistä herkkuja – ja valmisti itselleen ankkaa. (Maiston pienen palasen ja totesin, että not my piece of duck.) Ja teki coleslaw’ta ja jugurttikastiketta. Paistoin myös kasviskinkukkeemme, seitan-kinkun, josta tuli tänä vuonna aivan erityisen mehevää ja maukasta. Lisäksi etikkaisia punasipulirenkaita Mummin reseptillä – ai miten niin alatte ymmärtää syömisen määrää..? Jälkiruuaksi lime posset, ja tietenkin ennen ja jälkeen ruuan suklaata niin raakaversiona kuin perusfazerina. Ja toffeeta, ihan itse keiteltynä sitäkin. Näin taloutemme epäkokkina havaitsen tehneeni hämmästyttävän määrän ruokaa joulun kunniaksi.

Suklaata. Lakua. Suklaata.

Raakasuklaapurkillinen.

Itse tehty toffee. Mmmm.

Lohta, siikaa, mätiä.

Hyasintin kasvupyrähdys päätyi leikkokukaksi.

Lime posset ja jälkiruokapeli.

Pöytä on katettu.

Mätitarjoilu.

Joulupöydän herkkuja vol 2.

Seitan.

Making of lime posset.

Joulupöydän herkkuja.

Glögihetki.

Klassikkopallot.

Red wine, sparkling wine, anyone?

Hei hei, joulu. Olit jälleen ihanan rauhallinen ja yltäkylläinen ja rento. Nähdään taas joulukuussa. Jo tänä vuonna!

Joulutervehdys

Hyvää, hilpeää, rentoa, herkullista, hauskaa ja kiireetöntä joulua!

Joulun alla Auringon ytimessä

Moni ystävä ja tuttava on kertonut hilloavansa tiettyjä kirjoja jouluun. Odotettuja, himoittuja, oivallisiksi ajateltuja. Itselläni ei moista tapaa ole. Jotkut kirjat hilloutuvat itsestään, kun aikaa niiden lukemiseen ei yksinkertaisesti ole aikaisemmin. Ja usein ne todella mahtavat kirjat hyppäävät lukuvuoroon vähän vahingossa.

Niin kävi nytkin. Lainasin kirjastosta pinkan luettavaa ja kiitin taas mielessäni Riihimäen kirjastoa, josta löytyy loistoluettavaa melkeinpä liiankin nopeasti, voisin harhailla hyllyjen välissä pidempäänkin… Mutta ei, aina ne osaavat laittaa hyviä opuksia houkuttelevasti esille niin, että melkein unohtaa, mitä oikeastaan lähti lainaamaan.

Nappasin mukaani Johanna Sinisalon uutukaisen, Auringon ytimen (myös tästä syystä tykkään kirjastostanme, uutuudet saa helposti mukaansa). Olen ennekin nauttinut Sinisalon kirjoista, niin novelleista kuin romaaneista. Hän luo kiehtovia, pelottaviakin maailmoita tarkasti ja uskottavasti. Ja tarina vetää. Niin nytkin. Vaihtoehtoinen todellisuus Suomesta, jossa nautintoaineet ja teknologia ovat kiellettyjä ja naisten asema vähintäänkin kyseenalainen, imi heti mukaansa. Tavallaan mikään ei ollut kuten nyt, ja silti oikeastaan kaikki.

Romaanissa käytetään, diilataan ja kasvatetaan chiliä. Chili on kielletty aine, mutta maassa on ihmisiä, jotka tietävät, miten sitä saa käsiinsä. Vanna vetää fiksit säännöllisesti, ja Jare pitää huolen, että Vannalla on fiksinsä.
Ei oikeastaan ole olennaista, mikä on romaanin todellisuuden kielletty aine. Minusta kiehtovaa on se, että aina on jotain, jolla ihmiset haluavat sekoittaa päänsä, tavoitella toisenlaista tajunnan tilaa. Ja että aina on jokin ylempi taho, joka haluaa säädellä, mitä kansalaiset saavat käyttää ja kuinka paljon. Miksi jokin haitallinen aine on kielletty ja jokin toinen ei? Ja: miksi ihminen suostuu siihen, että jokin aine voi lopulta hallita hänen elämäänsä?

Auringon ytimessä valtaapitävät säätelevät toki muutakin. Naisten asema on tarkkaan kontrolloitu – eikä vastaavanlainen kulttuuri ole kaukana. Ihailin jälleen kerran Sinisalon tapaa rakentaa romaania. Oman äänen saavat sekä Vanna että Jare, lisäksi mukana on katkelmia naisille suunnatuista lehdistä, sanakirjamääritelmiä ynnä muuta. Tuttua Ennen päivänlaskua ei voi -kirjan rakenteesta. Toimii ja antaa sopivasti tilaa lukijalle, palat yhdistämällä kuva vain kasvaa.

Loppua kohden jännite tiheni niin, että jouduin laittamaan kirjan hetkeksi sivuun. (Tuttua minulle, en pysty katsomaan jännittäviä tv-sarjojakaan montaa putkeen ainakaan ilman taukoa, tarvii huilata välillä…) mutta samana iltanahan se piti vielä loppuun asti lukea. Luin eilen myös Parnassossa olleen arvion romaanista, ja tulipa oltua monesta asiasta eri mieltä. Olimme ilmeisesti lukeneet kirjaa eri ajatuksella kriitikon kanssa. Harmi, etten kuulu lukupiiriin, jossa olisi luettu tämä kirja, olisi ollut hauska jakaa lukukokemukset muiden kanssa ja ottaa myös kritiikki keskusteluun.

Alun ajatukseen palaten: jos olisin tiennyt, miten hyvää kirjaa pitelin käsissäni, olisin voinut säästää sen joulukirjakseni. (Vaikka olisihan se pitänyt tietää.) Toisaalta nyt lainapinossa odottaa lisää mahdollisia yllätyksiä, ja ihan kotikirjastossakin on teoksia, joihin en vain ole ehtinyt paneutua aikaisemmin. Nyt suunnittelen niiden treffaamista. Toisessa kädessä kirja, toisessa konvehti, viinilasi tai toffee (jollaisia juuri tein itse). Hyvää harjoitusta molemmille käsille.

Että hän voisi käyttää korkokenkiä pidempään

Joulupukin pikku apulaiset keräävät kaikenlaisia merkkejä lahjottavien mahdollisista toiveista. Eräs ystävä meni hihkaisemaan joulupukin nimen neulottuja nilkkaimia esittävän kuvan kohdalla. Hihkaisu johti ajatukseen, ajatus tekoon ja lopulta joululahjaan.

Kyseisen nilkkainkuvan ohje oli englanninkielinen ja maksullinen, mikä esti minua totuttamasta kuvan nilkkaimia sellaisenaan. Mutta tilanne kannusti googlaamaan muita nilkkainohjeita ja lopulta luomaan oman toteutuksen.

Marikan nappinilkkaimet
Malli: oma, valepalmikko poimittu Rinsessa-neuleohjeesta (Ulla 03/06)
Puikot: 5,5
Lanka: Novita Sävy 100 g (yksi kerä)
Lisäksi 14 nappia

Neuloin nilkkaimet tasona, eli napit eivät ole vain koristeet, niillä oikeasti kiinnitetään nilkkainten reunat. Toisessa nilkaimessa valepalmikkoon syntyvät reiät käyvät napinlävistä, toiseen virkkasin nappilistan. Oikeaoppisesti näihin olisi kai kuulunut se kengän pohjan kautta kulkeva lenkki, mutta siinä kohden käytännöllisyys lipui kauneuden edelle. Lenkkihän likaantuisi heti!

Jospa Marikan kauniit kengät (kyllä, monikko, olen nähnyt naisen kaunotarkokoelman!) saisivat hivenen lisää käyttöpäiviä näiden avulla. Sitä toivoo tämä joulupukki.

Joulukonserttiin, tulkaa!

Jos joulutunnelma on vielä hakusessa ja liikutte ensi lauantaina Riihimäen suunnalla, rohkenen ehdottaa alkuiltaan jouluista menoa:

Tämä on jo toinen syksy, kun tiistai-iltani ovat vierähtäneet Riihimäen Kerhotalolla kuoroharjoituksissa. En ole vuosikausiin harrastanut mitän säännöllistä ja ohjattua, mutta nyt Riihimäen Naislaulajat ovat saaneet minut raivaamaan yhden illan viikosta täysin vapaaksi. Lauantaina 14.12. klo 17 Riihimäen Kappelikirkossa selviää, millaisia harmonioita harjoittelu on synnyttänyt. Laulamme paljon tuttuja joululauluja, mutta on mukana jokunen tuntemattomampikin sävelmä. Tontturallatuksilta vältytte, Seimen äärellä -konsertin ohjelmisto on kirkkokelpoista. Ja se ei sulje iloa pois! Olen itse innoissani joululauluistamme ja ennen kaikkea niiden hienoista sovituksista. Neliääninen laulanta, ei siinä ehdi säestyksiä kaivata! (No, on meillä muutamassa biisissä pianosäestys.)

Kuoroharrastus tuo ihmisestä uusia puolia esiin. Sävelkorva kehittyy, niin ainakin hartaasti toivon. Mutta sitä en tiennyt, että pystyn tekemään edes auttavannäköisen julisteen. Ei tuolla julkalla vuoden graafikko -palkintoja voiteta, mutta asia käynee ilmi, eikö? Eikä ihan tuhottomasti satu silmiin? Älkää pelätkö, en aio vaihtaa alaa kuitenkaan…

Tämän vuoden lempijoululaulun valinta konserttiohjelmasta on taas vaikeaa. jouluyö, juhlayö on loputtoman hieno kaikessa yksinkertaisuudessaan, mutta kärkeä kurottelee myös Arkihuolesi kaikki heitä. Aiemmin en kyseisestä kappaleesta juurikaan perustanut, mutta Ilmo Riihimäen tekemä kuorosovitus on niin hieno, että vanha klassikko hivelee korviani.

Joululauluisaa taidankin olla melkoinen konservatiivi – mitä vanhempi, sen parempi.

Kun joulu oli ja on

Ainakin Facebookin perusteella osa ihmisistä karistelee jo joulua pois mielestään ja kodeistaan ja näköpiiristään. Meillä moisesta ei ole edes puhuttu, ja tällä hämäläistahdilla (jonka kaksi ihan muuta kuin hämäläissyntyistä ovat omaksuneet kiitettävästi) mennään tukevasti tammikuun puolelle ennen joulukoristeiden riisumista. Ja johan vanha kansakin tiesi, että loppiaiseen asti se joulu. Tai jopa nuutinpäivään. Tätä kirjoittaessani vanha joululaulu asettelee itseään korvamadoksi – muistan, että lapsuudenkodissa kuunneltiin sellaistakin joululaulua, jossa laulettiin että ”joulu on tullut taas ja joulu on tullut taas ja pääsiäiseen asti kestää. Sitten on pääsiäinen ja sitten on pääsiäinen, jouluun asti sitä kestää.” Tuon asenteen mukaan elämä on yhtä juhlaa!

Ei joulunaikaa kuviin voi vangita, mutta ehkä pieniä tuokioita, välähdyksiä sentään. En muuten näissä kuvissakaan suostu siihen, että joulu tarkoittaa vain jouluaattoa. Kyllähän se jo aikaisemmin alkaa! Kyllähän se myöhemmin päättyy!

Etikkasipuleita Mummin reseptillä. Kuva on otettu heti purkittamisen jälkeen, eli väri on vielä hailakka. Jo parin päivän tekeytymisen jälkeen punasipulit ovat huikean värisiä – olisiko fuksia lähin sana kuvaamaan?

 

Joulukakku in the making. Silppusin kuivattuja hedelmiä ja huokailin, miten kauniilta ne näyttävät.

 

Joulutunnelmoin Manifestumin joulukonsertissa Johanneksen kirkossa Helsingissä…

 

…ja Riihimäen naislaulajien riveissä Hyvinkään taidemuseossa.

 

Tänä vuonna ei joulukuusta. Sen sijaan jouluseinä, johon kokosin korttien lisäksi joitain koristeita. Yllättävin ja liikuttavin kortti tuli Riihimäeltä Pohjoisen koulun oppilailta. Olin pitänyt heille pari runopajaa hiljakkoin, ja oppilaat yllättivät lähettämällä minulle kortin jouluksi. Runollista joulua, he toivottivat – ja vieläpä kettukortilla! (Ketuissa on jotain kiehtovaa.)

 

Ystävällä oli paitsi suloinen keittiö myös olennaisia piparkakkumuotteja.

 

”Ettekä sitten syö ennen tänne tuloanne”, samainen ystävä komensi. Hyvä kun aamupalaa uskalsin nakertaa… Kuvassa on vain minimaalinen osa ihanista tarjoiluista – ja harvinainen tilannekuva sikälikin, että skumppalasi on tyhjä.

 

Omassa joulupöydässä oli kaikkea tarpeellista riittävästi. Perunalaatikko ei ehkä yltänyt täydellisyyteen, mutta hyvää se oli silti. Ehkä ensi vuonna sitten?

 

Voi valaistus, kun et tee oikeutta punajuuriterriinille!

 

Joulupöydän jälkiruoka kirvoitti vilpittömän onnellisia huokauksia. Armaani teki elämänsä ensimmäisen creme bruleen, ja siitä tuli hillittömän hyvää. Ja (tietenkin, gnaah!) sokeripinnan tekeminen onnistui uunivastuksillakin, siihen mitään kaasutohottimia tarvita. (Sitä tässä vaan ihmettelen edelleen, että miksi minä en saanut tuollaista pintaa kun viimeksi yritin? Ai niin, eri uuni. Siitähän tässä vain on kyse. Ihan selvästi. Ja varmasti. Todellakin.) Elämän pieniin, onnellisiin luksushetkiin kuuluu se, kun saa rikkoa lusikalla creme bruleen pinnan.

 

Loma jatkuu. Ja joulukin vielä.