Lisää novelleja nuorille: Likainen tusina

Syksy on vilahtanut sellaisella vauhdilla, että blogi on jäänyt ihan jalkoihin – vaikka olisi ollut kerrottavaakin! Kuten esimerkiksi: erityisesti nuorille suunnattu novelliantologia Likainen tusina ilmestyi heinäkuun lopulla.

Tusinan julkistustilaisuudessa vuonna 2018 heitettiin vitsi, että seuraavaksi sitten likainen tusina. Hahhah, mitähän likaiset novellit voisivat olla? Mutta niin vain ajatus jäi itämään. Keväällä 2020 laitettiin nimet papereihin, eli minä ja Riikosen Marika lupasimme toimittaa Art Houselle toisenkin nuortennovelliantologian. Jonka nimi olisi tietenkin Likainen tusina.

Noin puolitoista vuotta myöhemmin teos on valmis, kansissa, luettavissa. Kannesta ja taitosta vastaa tälläkin kertaa Samppa Ranta, ja tähänkin antologiaan löytyy opettajan oheismateriaali Art Housen sivuilta.

Tekijänkappaleet! Aina niin sykähdyttävä näky.

Likaisen tusinan kirjailijakaarti on kokonaan eri kuin Tusinan. Tälläkin kertaa kirjailjat saivat kukin oman tehtävänantonsa, ja lisäksi heidän piti miettiä, miten likaisuus näkyy novellissa – ja kirjoittaa novelli nimenomaan nuorille. Mukana on scifiä, draamaa, säenovelli, selkonovelli, fragmentaarista rakennetta, fyysistä likaa, korttien innoittama teksti… Antologian lopussa kukin kirjailija kertoo hieman tekstistään.

Vaikka itse sanonkin, niin hieno tuli!

Ja hei: nämäkin sopivat myös aikuisten luettaviksi.

Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.

Lukemista lukuina

Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut, lukupäiväkirjani!

Sain ystävältäni joululahjaksi pikkuisen muistikirjan, ja ehdin jo miettiä, mihin sitä käyttäisin. En osaa kirjoittaa päiväkirjaa tai raakatekstiä minikokoiseen kirjaan, ja söpöläinen meinasi jo unohtua laatikkoon. Sitten oivalsin, että lukupäiväkirjaksihan moinen on mitä parhaimman kokoinen. Kirjan tiedot mahtuvat mukaan, samoin pari huomiot kirjasta – ei enempää. Ei paineita arvioinneista tai juonikuvauksista, kun juuri mitään ei mahdu kirjoittamaan. Täydellistä.

Ensimmäinen lukupäiväkirjamerkintäni on kirjattu 19.9.2011, ja kirja oli Anu Holopaisen Welman tytöt. Muistan, että luin kirjan Turun kirjamessujen alla, olinhan menossa haastattelemaan Anua ( ja Kirsti Ellilää ja Hanna van der Steeniä). Otin Syysmaa-sarjaa haltuun, kun en halunnut tehdä haastattelua vain uusimman kirjan perusteella. Viimeisin merkintä lukupäiväkirjassa on torstailta, jolloin luin loppuun Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten kadun. Siitä kirjoitan arvion Hämeen Sanomiin.

En merkitse, kauanko kirjan lukemiseen kului aikaa, laitan vain päivämäärän, jolloin luin kirjan loppuun.

Vuoden aikana olen lukenut loppuun 83 kirjaa. Olen varsin uskollisesti merkannut kirjat muistiin, vaikka on mahdollista, että joku Karhukirjeitä-kirja on vahingossa jäänyt pois. Mutta eiköhän tuo 83 ole melko totuudenmukainen lukema. Lukupäiväkirjaan en merkitse kirjoja, jotka olen lukenut vain osittain tai kirjoja, jotka olen jättänyt kesken. En myöskään merkitse käsikirjoituksia, joita luen työssäni.

Joistain kirjoista olen unohtanut merkitä sivumäärän, ja mukana on ainakin yksi teos, johon ei ollut merkitty sivunumeroita lainkaan. Laskin kuitenkin, että luettuja sivuja on kertynyt vuoden mittaan noin 20 000.

Kotimaisuusaste on korkea. Noin 80 % lukemastani on suomalaista kirjallisuutta. Uutuuksien määrä yllättää itsenikin – tästä en tehnyt tarkkaa laskelmaa, mutta yli 90 % lukemastani on julkaistu 2000-luvulla, ja niistäkin melkoinen määrä viimeisten viiden vuoden aikana. Vanhin kirja on julkaistu vuonna 1987, eikä sen seurana monta 1980-luvun kirjaa ole. Tästä huolimatta tuntuu, että nykykirjallisuudessa olisi vielä paljon, paljon luettavaa, sellaista, johon haluaisin tutustua. Ja toisaalta: välillä voisi sukeltaa vanhempaankin kirjallisuuteen, lukea klassikoita (kyllä, niin moni on vielä lukematta!).

En halua koota lukupäiväkirjan best of -listaa, mutta poimin muutaman herkkupalan, joita suosittelen lämpimästi:

Iida Rauma: Katoamisten kirja. Hieno, surumielinen esikoisromaani, johon mahtuu monta tarinaa. Miten monin tavoin voikaan kadota!

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja. Monipuolinen lyhytproosakokoelma, lukuisia näkökulmia alkoholiin. Nahkoihin meneviä tekstejä, yksikin toi miltei humalaisen olon, niin aisteihin vetoavaa kieli oli. Tekstit jättävät pureskeltavaa lukijalle.

Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli. Ah, mikä nimi – kiinnostukseni heräsi välittömästi! Hieno tunnelma, kirjan tapahtumat ovat lähinnä henkilöiden päänsisäisiä. Ja ajatuksiin mennään syvälle. Syyllisyys, anteeksi antamisen mahdollisuus ja mahdottomuus, hyväksikäyttö ja toivoton rakkaus: eivät kevyitä teemoja, mutta ei tämän kirjan alle silti hautaudu.

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Hauska, reilusti karrikoitu, mukaansatempaava romaani kirjailijuudesta. Totta, ironiaa, liioittelua – ilo lukea.

Pelkäsin etukäteen, että luettujen muistiinlaittaminen johtaisi omituiseen velvollisuudentuntoon tai vaihtoehtoisesti kilpailumeininkiin. Että viime kuussa luin noin monta, tässä kuussa on pistettävä paremmaksi. Onneksi olen välttynyt moiselta. Luen mitä luen, milloin luen, mihin tahtiin luen. Mutta iloa tämä on tuottanut, voin tarkistaa, mitä kaikkea olenkaan ahminut. Muisti on niin lyhyt – kovin helposti menee sekaisin, lukiko jonkin tietyn kirjan tammi- vai maaliskuussa. Tai voi väittää itselleen, että runoja on luettu kovin vähän. Lukupäiväkirjasta voi tarkistaa, että onhan niitä runojakin luettu – vaan ei lisä pahaa tekisi.

Lajikirjo on muuten varsin laaja. Nopeasti luokiteltuna mukana on ainakin romaaneja, novelleja, näytelmiä, esseitä, runoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja, romanttista viihdettä, fantasiaa, scifiä, sarjakuvia, dekkareita, muistelmia, self-help-kirjallisuutta, historiaa ja tietokirjallisuutta.

Lukupäiväkirjan pitäminen alkoi kokeiluna. Nyt pikku muistikirja on jo itsestään selvä asukas käsilaukussani (kannattaa pitää se aina mukana, muuten kirjojen merkitseminen unohtuu). Kokeilusta on tullut tapa. Kohti toista yhteistä vuotta siis!