Päiväkirja: lukittuja salaisuuksia ja jaettuja kokemuksia (sisältää alekoodin!)

Sunnuntai 5.5.1996

Kello on jo seitsemän illalla, eikä puhelin suostu soimaan. Skeptinen luonne nostaa päätään. Mä alan epäillä itteäni, oonkohän mä antanut oikean numeron. Rentoutuminenkin on itse mahdottomuus. Oli aivan pakko sulkeutua omaan kämppään ja laittaa Beatles soimaan. Nyt mä en voi epäillä kaikkia kilahduksia puhelimen ääneksi, sillä musiikki peittää muun alleen. Mutta mua hermostuttaa. Hienointa on, jos se ei todellakaan soita. Miksei vieläkään?

Ei tän tarttis mennä näin vaikeeksi. Ainakaan näin alussa. Vai oliko kaikki jo tässä?

Tulkaa joku jo hakemaan mua puhelimeen… Olisi hienoo nähdä S huomenna, olis tosiaan. Perkeleellistä!

Tämä on katkelma 17-vuotiaana kirjoittamastani päiväkirjasta. Olin tuossa vaiheessa pitänyt päiväkirjaa lähes kymmenen vuotta. Toisinaan sivuja kertyi päivittäin, välillä kirjoittamisessa oli kuukausien mittaisia taukoja.

Vanhat päiväkirjani herättävät minussa monenlaisia tunteita. Omissa merkinnöissä on toisinaan jotain niin paljasta, niin suodattamatonta, ettei sitä haluaisi kohdata. Olen tuskaillut menneisyyden minäni äärellä: miten olet voinut olla noin hölmö, miten et tuotakaan tajunnut? Nykyisyydessä on helppo huokailla, kun tietää paljon enemmän.

Mutta emmekö lue päiväkirjoja väärin, jos odotamme niiltä syvää viisautta tai selkeyttä? Jos rivit on kirjoitettu hetkessä, kenties tunnemyrskyn vallassa, mikä oikeus meillä jälkikäteen tyyntyneillä ja jo seuraukset tietävillä on vaatia menneisyyden itseltämme rauhallisuutta tai jopa ennustajan kykyjä?

Omat päiväkirjani sisältävät muutakin, mutta valtaosa niihin kirjoittamistani asioista liityy ihmissuhteisiin. Ja erityisesti rakkaussuhteisiin. Lukemani kirjat tai tekemäni työt eivät aina näy päiväkirjoissa. Eivät läheskään kaikki ystävien kanssa juodut teekupilliset, syödyt lounaat tai kilistellyt viinilasilliset. Eikä niiden tarvitsekaan. Minulla ei ole velvollisuutta tuottaa tasapuolista katsausta elämästäni päiväkirjan sivuille.

Päiväkirja sekä on että ei ole totta. Se on kiivaasti molempia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Päiväkirjan kirjoittamiselle on monia syitä. Silkka kirjoittamisen ilo riittää. Kirjoittaminen voi myös helpottaa oloa. Kenties päiväkirjan avulla oppii itsestään ja elämästään. Päiväkirja voi vahvistaa minäkuvaa tai olla rauhoittava rutiini. Minulle se on tarjonnut näitä kaikkia, etenkin hankalina aikoina.

Päiväkirjan pitämiseen olen löytänyt kaksi erinomaista ohjetta. Yksi: Kirjoita alkuun päivämäärä. Kaksi: Muut säännöt ovat turhia. Mutta jos kirjoittaminen tökkii tai uusi näkökulma olisi tervetullut, tässä muutaman ehdotus:

1. Tee listoja haluamistasi aiheista. Asioita, jotka ovat tänään naurattaneet. Kauniita asioita. Reseptejä, joita haluan kokeilla. Punaisia asioita.
2. Aamusivut. Amerikkalainen kirjoittajaohjaaja Julia Cameronin menetelmässä kirjoitetaan joka aamu kolme sivua käsin. Tarkoitus ei ole tuottaa hienoa tai taidokasta tekstiä, vaan vain kirjoittaa mitä mieleen tulee.
3. Kiitollisuuspäiväkirja. Tämä on sukua listaamiselle, mutta aihe on selvä: mistä olen kiitollinen tänään?
4. Kirjeet.Yksi vaihtoehto on kirjoittaa kuvitellulle vastaanottajalle. Ehkä keksit hänet – tai kirjotat jollekin olemassaolevalle tai -olleelle ihmiselle.
5. Tajunnanvirta. Päätä kirjoittaa esimerkiksi kymmenen minuuttia. Kun kirjoitat, älä jää miettimään lauserakenteita tai kertomisen järjestystä, anna tekstin vain tulla kynää pysäyttämättä.
6. Tunteiden tunnistaminen. Rauhoitu ja kuulostele oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita korkeintaan kolme tunnesanaa paperin yläreunaan. Sen jälkeen kirjoita vapaasti siitä, mitä on mielessäsi juuri nyt. Kun olet lopettanut, rauhoitu jälleen kuulostelemaan oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita tekstin loppuun korkeintaan kolme tunnesanaa.
7. Päivän kuva. Voit valokuvata, käyttää kortteja, leikata kuvia lehdistä, piirtää itse… Jos haluat, kirjoita kuvasta.
8. Kuvailu. Toimii myös kotioloissa! Kuvaile ympäristöäsi mahdollisimman tarkasti. Mitä näet, kuulet, haistat, tunnet, maistat? Kiinnitä huomiota yksityiskohtiin. Saatat yllättyä.

 

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen samannimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)

Pysähdys päiväkirjojen pariin

Olen tällä viikolla valmistellut luentoa päiväkirjan kirjoittamisesta. Onpa ollut kiinnostavaa pysähtyä aiheen äärelle!  Itselleni päiväkirjan kirjoittaminen on varsin arkista puuhaa, vaikken joka päivä sitä teekään. Arkisuuteen kuuluu, ettei asiaa sen enempiä pohdi, sen kun kirjoittaa vain.

Parin vuoden takaisen sarjakuvapäiväkirjakurssin jälkeen myös piirsin paljon, mutta nyt se on jäänyt. Kun rutiini puuttuu, aloittaminen tuntuu turhan työläältä. Mutta en ole unohtanut piirtämistä. Sarjakuvamainen päiväkirjanpito kiinnostaa edelleen.

Minulle päiväkirja on silläkin tavalla arkinen asia, että se on lähes aina mukanani. Puhun mieluummin muistikirjasta kuin päiväkirjasta, sillä sivuille tallentuu päivän fiilisten lisäksi muistiinpanoja luetuista kirjoista, tuntisuunnitelmien raakaluonnoksia, ideoita kaunokirjallisiin teksteihin, raakatekstiä, muistilistoja…

On myös kiehtovaa miettiä päiväkirjojen yksityisyyttä ja julkisuutta. Blogi tuo päiväkirjamaisuuden lähelle – mutta voiko blogi koskaan olla yhtä henkilökohtainen kuin päiväkirja? Miten monin tavoin tieto lukijoista vaikuttaa kirjoittamiseen? Onko päiväkirjan pakko olla hyvin yksityinen, voiko sitä kirjoittaa yleisölle?

Ja tietenkin olen palannut kotikirjaston päiväkirjoihin, niin uusiin kuin vanhempiin. (Kuvasta puuttuu muhkea pino Virginia Woolfin päiväkirjoja – luku-urakka, joka on tällä hetkellä pahasti kesken ja pysähdyksissä.)

Uutuuskirjoista poimin Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät -teoksen, jossa on otteita Terhin matkapäiväkirjojen sivuilta. Niin kaunis kirja, ja sisältää monta nojatuolimatkaa.

Visuaalisten päiväkirjojen joukosta vinkkaan pari blogia, joissa päiväkirja ja kuvallisuus yhdistyvät: Helioskooppi vie art journalien maailmaan, jossa käytetään monenlaisia tekniikoita ja tiivistetään sanallinen osuus hyvinkin vähään. Heli tekee vihkoihin ja kirjoihin pieniä taideteoksia. Tiitu Takalon Ruudun takaa -blogissa on sekä perinteisempiä tekstibloggauksia että sarjakuvamuotoista kerrontaa.

Omassa muistikirjassani on enää muutama sivu jäljellä, kohta saa aloittaa uuden. Ollaan jälleen tärkeän kysymyksen äärellä: millaiseen muistikirjaan haluan nyt kirjoittaa? Kyseessä on arkinen esine, ja juuri se asettaa sen estetiikalle vielä enemmän vaatimuksia. Millaisen esineen haluan ottaa käsiini, esille joka päivä? Millaiselle paperille on hyvä kirjoittaa? Työpöydän laatikossa on muutama hyvä ehdokas odottamassa.

Kynät, joilla voi tehdä muutakin kuin kirjoittaa

Minä en ole piirtävä ihminen. En harrasta piirtämistä tai maalaamista. En ajattele olevani kuvataiteellisesti lahjakas. Olen visuaalinen ihminen, mutta kun tartun kynään, tartun siihen kirjoittaakseni, en piirtääkseni.

Tai… näin ainakin ajattelin. (Osittain ajattelen edelleen.) Tänä keväänä piirtäminen ja maalaaminen ovat hivuttautuneet elämääni, ensin ihan pikkiriikkisen, ja sitten ojensin niille jo kättäni, kun yhtäkkiä ilmoittauduin sarjakuvapäiväkirjakurssille Asikkalaan, Hoimelan tilalle. Kurssin ohjaajana oli ex-läänintaiteilijakollegani Solja Järvenpää, joten tiesin olevani hyvissä käsissä. Lisäksi kurssllla opetti Tiina Pystynen, ikisuosikkini. Voisiko mennä pieleen? Ei! Kurssimainoksessa luvattiin, että saa tulla, vaikkei mitään osaisi. Ja koska päiväkirja kuitenkin on tuttu asia, mietin, että tässähän on jo puolet hallussa…

Kaksitoista kurssilaista, osa kuvataiteen ammattilaisia, osa kaltaisiani vasta-alkajia, osa siitä väliltä. Viikonloppu Hoimelassa, rento ja vapauttava ilmapiiri, jossa ei tarvinnut nolostella taitamattomuuttaan – ja kas, kuvan tekeminen kiinnostaa aivan uudella tavalla. Solja antoi meidän kokeilla erilaisia välineitä, mikä itselleni oli huippujuttu. Miten noviisi muka eksyisi taidetarvikeliikkeeseen ostelemaan pastelleja, kalligrafiakyniä tai erilaisia siveltimiä, ihan vain testatakseen, mikä tuntuisi ehkä omalta?

Ensimmäiset piirrokset teimme keräämiemme kasvien (ja niissä näkemiemme hahmojen ja tyyppien) pohjalta. Samalla kokeilimme eri tekniikoita. Oma hahmoni nousi tästä voikukasta:

Kasvi ei ollut alkuunkaan lempparini aluksi, mutta kun otin kynän käteen, se yllättikin. Ja muuttui mm. tällaiseksi:

  

Ohjeistukseen kuului myös se, että kaikki mahdolliset muistiinpanot olisi pyrittävä tekemään piirtämällä. Vaikeaa, kun ei ole tottunut! Mutta tällaisia piirtyi muistikirjaan:

Viikonlopun aikana huomasin, että maailma on hieman erilainen, kun sitä tarkastelee piirtämisen kautta. Miten piirretään teekuppi? Koivu? Keittiön kaapin sisus? Mikä riittää ihmisen ääriviivoiksi?

Jo paluumatkalla jatkoin muistikirjan täyttämistä tekstillä ja kuvilla. Mukanani oli vain eri paksuisia mustia tusseja, puuvärit ja pari värillistä tussia, mutta niidenkin avulla viimeinen junamatka sujui erinomaisesti. Kotona kaivoin esiin terän ja mustepullon, muistin myös, että minullahan on toinenkin terä ja mustepullo – korkkaamaton! Ja… koska Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortilla oli vielä saldoa, kulutin sen matkakokoisiin vesiväreihin ja waterbrush-siveltimeen, jota myös sain kokeilla kurssilla.

Ihanaa kokeilemista, ei-osaamisen iloa, suorittamattomuutta, leikkimistä! Piirtäminen ja maalaaminen ovat vain omaksi ilokseni, näistä ei ole tarkoitus tehdä julkaisua, ei käyttää opetuksessa, ei tarjota minnekään. Ahhhh. Ei tarvi osata.

Ja tietenkin olen lukenut sarjakuvia enemmän kuin aikoihin. Olen ihan innoissani: jotain uutta, erilaista, lisää! Ai näinkin voi maailmaa katsoa!

Ja koska tässä kuitenkin nolostelevia suomalaisia ollaan, niin lisätäänpä vielä tämäkin: