Tee itte parempi

Hei, olen Päivi, ja olen kalenteriniuho.

En ole vieläkään valmis luopumaan paperikalenterista, joten tämä aika vuodesta on aina Suuren Kalenterinmetsästyksen aikaa. En mielestäni vaadi mahdottomia, mutta silti täydellisen kalenterin löytäminen on vaikeaa.

Haluan, että kalenteri on noin A6-kokoinen. Aukeamalle yksi viikko, mielellään pystysarakkeet (tosin voin myöntyä vaakasarakkeisiinkin). Kellonaikoja ei tarvita, tyhjä tila kunkin päivän kohdalla riittää oikein hyvin. Liian voimakkaasti viivoitetut sivut ovat kauhistus. Kalenterin lopusta on löydyttävä myös seuraavan vuoden kalenteri, parille aukeamalle mahtuva ”tiivistelmä” riittää.

Ja: haluan, että kannet ovat esteettisesti miellyttävät. Kauniit, ilahduttavat, oivaltavat, tyylikkäät, hauskat – jotain näistä tai kaikki nämä. Kokemus on osoittanut, että parhaiten kestävät sidotut kovakantiset, kierreselkäiset tuppaavat hajoamaan toukokuun paikkeilla.

Kalenteri on esine, jota katson lähes joka päivä. Sellainen esine ei saa olla ruma, ällöttävä, epäkäytännöllinen tai ankea. Kalenteri kulkee usein repussani, sen on kestettävä reissaamista.

Parina viime vuonna kalenterini on valmistanut Putinki. Niin tänäkin vuonna – päädyin lopulta ostamaan Pentikin Metsämarja-kuosisen kalenterin, joka täyttää vaatimukseni helposti. Paitsi että…

Kalenterin kansi oli – ihan kiva. Ei missään nimessä ruma, ei suinkaan. Mutta jokin siinä häiritsi. Se toi mieleen syksyn ja metsän, sinänsä hyviä mielleyhtymiä siis. Mutta silti. Se ei tuntunut omalta.

Nopeasti totesin, että nyt on DIY-projektin aika. Ensimmäiseksi maalasin kannet mustalla guassivärillä.

Kävin läpi korttivalikoimani. Löysin kaksi Sköna Tingin korttia, jotka ostin viime vuonna Turun kirjamessuilta. En ollut malttanut lähettää niitä kenellekään, joten päätin ottaa ne kalenterikäyttöön. Toisesta tulisi etukansi, toisesta takakansi.

Korttien musta ei ole ihan niin syvä kuin guassilla maalatun kannen, joten sujautin väliin valkoista paperia Kirjavälityksen viime posteista.

Kannet olivat muuten superhienot jo pelkällä mustalla maalattuna – selän vihreä kangas näytti todella hyvältä mustan vierellä! Unohdin harmi kyllä kuvata komeuden.

Työhuoneessani on kaksi vanhaa kirjoituskonetta, joita ei ole käytetty muuna kuin koristeena vuosikausiin. Ihme kyllä toisen mustenauhassa riitti vielä vuosiluvun verran väriä! Nollaa siinä Olympiassa ei ole, eli iso O-kirjain hoitaa nollan virkaa.

Melkein valmis! Mutta… kestävyys. Jouduin tekemään kompromissin ulkonäössä ja käyttämään kontaktimuovia. En tiedä, miten muuten olisin saanut värin, kortit ja paperit pysymään siisteinä.

Jostain selittämättömästä syystä kaapissamme on useita rullia kontaktimuovia, joten pääsin saman tien verestämään kirjanpäällystystaitojani. Still got it, yhtäkään kuplaa tai ryppyä ei syntynyt! Kontaktimuovi ei ole lempparini pintamateriaalina, mutta tällä nyt mennään, koska parempaakaan en keksinyt.

Ja siinä se nyt on: vuoden 2020 kalenterini.

Viimeisessä kuvassa kalenterini supervoima ja viimeinen silaus käytännöllisyyteen: aina kuukauden vaihteessa kalenterissa on tyhjä aukeama. (On siinä myös yleiskatsaus tulevaan kuukauteen, mutta se on minulle tarpeeton.) Tämä mahtava aukeama on helpottanut elämääni hämmästyttävän paljon.

Vasemmalle puolelle kirjoitan kuukauden to do -listan. Siis ne sellaiset työt, jotka vaativat aikaa ja jotka täytyy aloittaa ennen deadlinea. Apurahahaut, luvatut tekstipalautteet, isompien koulutusten suunnittelut, veroasiat, kilpailut, luvatut tekstit… Ne ovat usein niitä töitä, joiden tekemiselle ei merkata tiettyjä kellonaikoja (kuten palavereille, haastatteluille, opettamiselle), vaan jotka hoidetaan joustavasti kaiken lomassa. Tässä ne pysyvät mielessä ja helpottavat kunkin kuukauden työmäärän arviointia.

Oikealle puolelle kirjaan kuukauden aikana lukemani kirjat. Tämän kummempaa lukupäiväkirjaa en pidä, mutta tämän pohjalta pystyn tekemään kirjavuosikatsaukseni.

Seuraavaksi voinkin ryhtyä siirtelemään merkintöjä ensi vuoden kalenteriin. Joulukuuta lukuunottamatta joka kuulle onkin jo jotain työtehtävää: kouluttamista, juontamista, työpajoja. Lisääkin mahtuu – toivotan tervetulleeksi erityisesti kirjoittamista ja esiintymistä vaativat työt, niitä on tiedossa vielä ihan liian vähän!

Tee-se-itse-häämekko

Tahtomismekko. Morsiuspuku. Vihkivaate. Hääpuku.

Kesäkuussa mietin, että voisin mennä naimisiin vintagemekossa. Jos löytyisi joku kiva, joka ei maksa tolkuttomasti. Sellainen, jota voisi käyttää myöhemminkin. Minä ja rakkaani olimme päättäneet avioitua maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa – emme kertoneet asiasta etukäteen kuin yhdelle ihmiselle. Hääpäivä oli sovittu heinäkuulle, joten ihan mahdottoman pitkää etsimisaikaa minulla ei ollut.

Selasin tamperelaisten vintagekauppojen nettisivuja puolilaiskasti, kävin parilla kirpparilla enkä löytänyt mitään sopivaa. En edes tiennyt tarkkaan, mitä etsin – sen tiesin, etten halua ns. perinteistä hääpukua, en laahuksia, huntuja, merenneitoleikkauksia tai olkaimettomia yläosia, kiiltävänvalkoisesta kankaasta puhumattakaan. Ei mitään liian hääpukua kirkuvaa. En oikeastaan ajatellut, että mekko olisi valkoinen ollenkaan, koska luultavasti en löytäisi monet epämääräiset kriteerini täyttävää valkoista vaatetta mistään. Halusin jotain juhlavaa, jotain tavallisesta poikkeavaa – ja kuitenkin rentoa. Mekon piti palvella paitsi häämekkona myös matkamekkona, olimmehan lähdössä reissuun heti vihkimisen jälkeen.

Suvi-Fintage-tapahtumassa hypistelin jo pitkähihaista ja nilkkapituista samettimekkoa, jossa oli kukkia mustalla pohjalla. Onneksi tulin järkiini jo ennen sovittamista – olisin paahtunut mekkooni!

Heinäkuun alussa päätin, että kyllähän mekon voi itsekin tehdä. Päähäni pälkähti kuva valkoisesta mekosta, jossa on punaista koristeena. Pian piirsin muistikirjaani tämän:

Samana päivänä hain Eurokankaasta valkoista kangasta, materiaalina minulle tuntematon sataprosenttinen rami. Halusin luonnonkuitua, mutta pellavat olivat hivenen liian ohkaisia. Rami vaikutti juuri sopivalta.

Seuraavana päivänä luonnoksen piirtämisestä olin ommellut mekon valmiiksi. Kaavana käytin samaa kuin aina mekoissani: yläosan kaava Joka tyypin kaavakirjasta, johon olen tehnyt omat muokkaukseni selän nyöritystä varten. Kaava on helppo. Nyörilenkkien asettelu vie vähän aikaa, mutta muuten malli on kohtuullisen sutjakka ommella. Taakse pujotin jo kaapissa odotelleen punaisen satiininauhan.

Sitten alkoi jännittävämpi vaihe: kirjonta. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta luotin, että kyllä minä nyt pari peruspistoa muistan. Tein jopa koetilkun, mikä on minulle täysin poikkeuksellista.

Joitain vuosia sitten ostin riihimäkeläisestä käsityökaupasta vihkosen, jossa oli kankaaseen silitettäviä kirjontakuvioita. Olin monta kertaa miettinyt, milloin vihkon kuvat pääsisivät käyttöön. Nyt oli aika.

Valitsin pari kuviota: toisen mekon miehustaan, toisen helmaan reiden kohdalle. Helman, hihansuut ja kaula-aukon päätin tehdä vapaalla kädellä. Alun perin ajattelin, että kuvioita olisi voinut olla enemmänkin, osa selkäpuolella, mutta työn edetessä aloin hillitä itseäni. Vähemmänkin riittää.

Miehustaan pistelin kukkia ja kaksi lintusta. Alemmas helmaan tein kukkia. Silityskuviot käyttäytyvät hyvin: väri irtosi ongelmitta eikä suttuja tullut. Enkä polttanut kangasta!

Vapaalla kädellä kirjotut reunukset näyttävät helmassa tältä:

Alemmankaltaisilla ketjupistoilla koristin myös kaula-aukon, ylemmällä ”lehtiköynnöksellä” hihansuut.

Halusin nimikoida työn jollain tapaa. Niinpä kirjoin helmapäärmeeseen nurjalle puolelle nimikirjaimemme ja hääpäivän. Se kirjonta ei näy mekkoa käytettäessä.

Päiväkirjaan kirjoitin 11.7.2018: Luulenpa, että sain hääpukuni tänään valmiiksi.

Pidän materiaalista kovasti: se rypistyy pellavan tavoin eikä ole täysin tasaista pinnaltaan. En silittänyt mekkoa missään vaiheessa, sen kuuluukin olla vähän ryppyinen.

Nämä mekkokuvat eivät ole ehkä edustavimmat, mutta syyttäkäämme siitä tuoretta rouvaa, joka pyysi miestään ottamaan muutaman asukuvan pienten hääjuhlien jälkeen illalla. Tässä vaiheessa rouva oli jo hikoillut mekossaan tuntitolkulla ja kärsi vatsakivuista – eikä silti malttanut olla puhumatta kuvaamisen aikana. Pahoittelen, että olen poistanut hillittömimmät ilmeet ja suunmutristukset! Maailma ei ole menettänyt minussa supermallia.

Morsiuspuku on ollut ylläni kahdesti: ensin vihkipäivänä, sitten reilua viikkoa myöhemmin pidetyissä pienissä hääjuhlissa. Nyt se roikkuu henkarilla pestynä ja puhtaana – mutta mitä sille seuraavaksi tekisi? Voisiko siihen suhtautua ensi kesänä kuin mihin tahansa kesämekkoon ja kiskaista ylleen, vai pitäisikö se värjätä (ja miten kirjonnat siihen suhtautuvat)? Helmaa lyhentämällä tulisi ihan eri ilme, mutta sitten menettäisin osan kirjonnoista.

Jään pohtimaan.

Teekalenteribonus

Laitoin nämä sievät pikkuiset Kusmin teepurnukat talteen, koska – no, en vain malttanut laittaa metallinkeräykseen. Sitten sain idean. Luultavasti näin valokuvan, luin blogista tai huomasin jonkun facebook-päivityksen.

Aloin kerätä kynttilänpätkiä ja -jämiä. Googlasin ohjeita ja kieputin kalastajanlankaa nelinkertaiseksi. Lopulta sulatin kynttilänjämät vesihauteessa, ankkuroin sydänlangat metallilangalla ja valoin teepurnukoihin kynttilät.

Hämmästyttävää kyllä, aikaa ei mennyt kuin reilu tunti kaikessa rauhassa puuhastellessa, ja melko strömsöläisissä tunnelmissa pysyttiin. Lopputulos on vallan soma, ja eiköhän näitä polttaakin malta. Sillä ainahan voi valaa uudet kynttilät.

Hyvää uutta vuotta!
Lämmittäviä teekupposellisia, rauhallisia teehetkiä, uusia elämyksiä ja nautintoja!