Hei kirjoittaja, ota tarotkortit kirjoittamisprosessisi avuksi ja tueksi!
Tuli, vesi, ilma, maa. Neljä tiistai-iltaa, neljä elementtiä. Joka kerralla huomio on eri elementissä. Puolitoistatuntisen aikana tutkitaan vuorossa oleva elementtiä kirjoittamisen ja luovuuden näkökulmasta sekä tehdään yksi nopea ja yksi hieman pidempi kirjoitusharjoitus tarotkortteja hyödyntäen. Voit soveltaa harjoituksia omaan kirjoitusprojektiisi sopiviksi – tai luoda aivan uutta tarinaa. Osa harjoituksista edistää etenkin proosatekstin kirjoittamista, osan painopiste on oman kirjoittajuuden ja luovan prosessin tarkastelussa. Tekstejä ei jaeta muille, ja muutoinkin saat osallistua juuri sen verran kuin hyvältä tuntuu. Jokaiselle kerralle on varattu aikaa myös yhteiselle keskustelulle.
Kurssille otetaan 8–15 osallistujaa ja se toteutetaan Zoomissa. Kurssi sopii kirjoittajille, joilla on jo jonkin verran tietämystä tarotkorteista ja kirjoittamisesta. Ota oma tarotpakkasi mukaan kurssille!
Opetuspäivät ovat tiistaisin klo 18.00–19.30
7.3.2023 (tuli)
14.3.2023 (vesi)
21.3.2023 (ilma)
28.3.2023 (maa)
Kurssin hinta on 65 € (sis. alv. 24 %). Saat laskun sähköpostitse kurssin alettua.
Kurssikertoja ei tallenneta.
Kysymykset ja sitovat ilmoittautumiset paivi.haanpaa (at) gmail.com. Ilmoittaudu viimeistään 27.2.2023. Kerro ilmoittautumisen yhteydessä nimesi, osoitteesi ja sähköpostisi.
Paperinen kalenteri kulkee mukanani miltei joka päivä. Merkitsen siihen sovitut työt ja muut menot, kirjaan päivittäiset to do -listani, pidän kirjaa apurahahauistani, merkkaan muistiin lukemani kirjat. Mutta harvemmin tulee selattua alkuvuoden sivuja uudelleen. Joten nyt kun niin tein, yllätyin muutamaan otteeseen. Ai tuollainenkin kohtaaminen oli? Oliko tuo koulutus todellakin maaliskuussa? Ai niin tämäkin tapahtuma!
En edes yritä tehdä kaikenkattavaa listaa vuoden 2022 tapahtumista, mutta muutaman työpainotteisen poiminnan kirjaan muistiin.
Minulla on tapana valita vuodenvaihteessa alkavalle vuodelle sana tai kaksi, joiden toivon jollain tapaa määrittävän vuotta. Vuoden 2022 sanat olivat runsaus ja kiitollisuus. Ne näkyivät siten, että tein satunnaisesti kiitollisuuslistoja ja siten, että vuoteen mahtui runsaasti vaikka mitä – valtaosin hyviä asioita, joista olen hyvin kiitollinen. Tänä vuonna moni asia on mennyt tuttuun tapaan, mutta mukaan pujahti joitain yllättäviäkin käänteitä.
Tammikuussa vierailin Ylen Flinkkilä & Kellomäki -ohjelmassa ihanan Ani Kellomäen haastateltavana. Aiheenamme oli mikäpäs mukaan kuin lorviminen Pysähdyskokeen hengessä. Ohjelman voi yhä katsoa Yle Areenasta. Muitakin Pysähdyskoe-aiheisia juttuja tehtiin alkuvuoden puolella. Tiina Laanisen Veikkauksen sivuille tekemä haastattelu ilmestyi toukokuussa, mutta juttutuokion pidimme jo maaliskuun alussa, kuten kuvista voi arvata.
Flinkkilä & Kellomäki -duon Ani Kellomäen kanssa. Kuva: Harri Hinkka / Yle
Tammikuussa allekirjoitin kustannussopimuksen seuraavasta kirjastani: Lupa lorvia oli tuolloin vielä työnimellä Lorvimisopas, mutta syntysanat oli lausuttu ja viralliset paperit allekirjoitettu. Sähköisesti, kuinkas muutoin.
Alkuvuodesta osa opetustöistä tehtiin vielä etänä. Zoom tuntui jo erittäin tutulta ja turvalliselta. Lähiopetuksissa tavattiin tietenkin maskit kasvoilla, ja kalenterin tehtävälistoilta löytyykin muistutuksia maskien pyykkäämisestä.
Etelä-Pohjanmaan Opistolla
Maaliskuussa pidin kolmen päivän kirjoitusretriitin Jyväskylässä. Varasin huoneen ihanasta hotelli Versosta ja päätin keskittyä lorvimisharjoitusten tekoon. Pelkkää kirjoittamista reissu ei suinkaan ollut: ehdin myös käydä parissa taidenäyttelyssä, pitää parin tunnin etäsanataidepajan Rovaniemelle sekä loikoa kylpyammeessa. Ah.
Otin hotellihuoneen työpöydän ns. haltuun. Mutta miten muuten niitä töitä edes voisi tehdä?
Keväällä huolehdin hyvinvoinnistani mm. käymällä työnohjauksessa ja äänimaljahoidossa. Molemmille annan vuolaat kehut ja suositukset. On hyvä pysähtyä pohtimaan työelämässä vaivaavia asioita ja kirkastaa omia arvojaan, on hyvä pysähtyä hoidettavaksi ja vastaanottavaksi.
Opetin keväällä ainakin Tampereen seudun työväenopistossa, Hämeen kesäyliopistossa, Vanajaveden opistossa, Ahlmanilla ja Päivölän opistolla. Lisäksi olin mukana Tampereen kaupungin kulttuurikasvatusohjelma Taidekaaressa Yöstäjän riveissä.
Kesän ihanimpiin kuului tietenkin Annikin runofestivaali, jonka sain juontaa nyt jo neljättä kertaa. Mikä upea kattaus runoa, rakkautta, musiikkia, kuvataidetta, lämpöä!
Juhannusviikolla luulin ensin saaneeni flunssan, mutta kun hajuaistini katosi, tein toisen koronatestin. Positiivinenhan se. Olin onnekas, tautini oli lievää muotoa. Hajuaisti oli poissa muutaman päivän mutta palasi pian kokonaan. Mutta omituinen kokemus se oli. Muistan pyöräilleeni ruohonleikkaajan ohi ja miettineeni, että ilman tuntuu erilaiselta – mutta en vain haista ruohon tuoksua.
Kesällä pääsin ihan uuden kurssikonseptin pariin: pidin Ahlmanilla kolmepäiväisen Kirjoittajan tarot -kurssin, jota olin suunnitellut alkuvuodesta lähtien. Pidin maaliskuussa koekurssin pienelle porukalle, ja kesään mennessä olin hionut konseptia edelleen. Pidän tarotkortteja loistavina välineinä niin tarinankerrontaan, oman luovan prosessin tarkasteluun kuin ihmisyyden miettimiseen ylipäätään. Kolmipäiväinen kurssi osoitti todeksi sen, mitä olin ounastellutkin: tarot ja kirjoittaminen ne yhteen soppii. Ahlmanin kurssin jälkeen olenkin pitänyt Kirjoittajan tarot -kursseja enemmänkin, ja kokonaisuus taipuu niin parin tunnin luennoksi kuin useamman oppitunnin kurssikokonaisuudeksi (kuten vaikkapa Oulun Muusajuhlilla). Odotan kovasti, että pääsen jatkamaan korttien ja kirjoittamisen kanssa myös vuonna 2023.
Joutsenon viisipäiväinen proosakurssi kuului myös kesään – ehkäpä voisi jo puhua perinteestä. Tällä kertaa en jäänyt kesälomalle Joutsenosta palattuani, vaan jatkoin Lupa lorvia -oppaan kirjoittamista. Olin jo hyvässä vaiheessa, mutta hiomista riitti silti. Heinäkuisella Kuopion-reissulla levittelin harjoitusten nimillä varustettuja post it -lappuja vuokramökin pöydälle ja järjestelin niitä uudelleen ja uudelleen.
Kun lorvimisoppaan deadline koitti 1.8., suljin työkoneen ja jäin parin viikon kesälomalle. Lähdin siippani kanssa kohti Naantalia ja Turun saaristoa, ja annoin merituulen hulmuttaa kaikki työajatukset pois päästäni. Vaikka tietenkin Seilin saarella kävellessämme huomasin miettiväni, että tännehän olisi kiva järjestää pieni kirjoituskurssi tai -retriitti…
Syyskuussa aloitin apurahoitetun kirjotusrupeaman seuraavasta käsikirjoituksestani. Olin saanut keväällä Taiken kirjastoapurahan, jonka myötä merkkasin kalenteriin neljän kuukauden kirjoituskauden. Pelkkää kirjoittamista se aika ei ollut, mutta pystyin karsimaan töitäni jonkin verran saadakseni lisää kirjoitusaikaa. Tämä käsikirjoitus on edelleen ihanasti keskeneräinen, eikä sillä ole vielä kustantajaa tai deadlinea. Sen verran voin paljastaa, että enää aiheena ei ole lorviminen. :D
Lokakuussa juhlistin Lupa lorvia -kirjan ilmestymistä. Aamulehden toimittaja Markus Määttänen teki minusta mukavan jutun, jossa kerron mm. kirjoittamisen ja neulomisen hyvistä vaikutuksista. Tein jonkin verran opetuskeikkoja, mutta sain myös ihanasti kiinni omasta tekstistäni ja nautin sen tekemisestä. Tämä oli suuri edistysaskel, sillä syyskuun alussa tuijotin käsikirjoituksenraakiletta lähinnä ahdistuneena ja täysin tietämättömänä siitä, mitä sille olisi järkevää tehdä. (Sekin vaihe palasi vielä syksyn aikana, mutta yritin pysyä tyynenä: sekä sujumiset että ei-sujumiset kuuluvat prosessiin. Ja jos ei voi kirjoittaa, voi lukea aiheesta.)
Syksyyn kuului myös yksi aivan erityisen mukava työtehtävä. Hämeenlinnan taidemuseo pyysi minua suunnittelemaan kaksi sanataidepajaa heidän tämän talven näyttelyihinsä. Toiseen pajaan osallistuvat Hämeenlinnan neljäsluokkalaiset, toiseen kahdeksasluokkalaiset Taidetestaajat. Lisäksi pidin sanataidekoulutuksen taidemuseoiden työntekijöille. Sana- ja kuvataiteen yhdistäminen on suuria rakkauksiani, joten tämä työ oli erityisen ihana. Pidin yhdeksän vuoden ajan aikuisille suunnattuja sanataidekursseja Hämeenlinnan Galleria Koneessa (nykyään Taidehalli Häme), ja löysin kuvataidenäyttelyissä kirjoittamisesta paljon ammennettavaa. Nyt pääsin käyttämään tätä osaamistani ja Sanataideyhdistys Yöstäjässä oppimaani lasten ja nuorten sanataidekasvatusta yhdessä.
Ja oi Tampereen kirjafestarit! Koronavuodet näivettivät haastattelukeikat minimiin, mutta tänä vuonna sain jututtaa ihania kirjailijoita molempina messupäivinä. Nautin.
Loppusyksystä astuin uuteen: aloitin ratkaisukeskeisen työnohjaajakoulutuksen Stepbystepissä. Olen haaveillut koulutuksesta jo vuosia, mutta aina on ollut jokin este. Tänä vuonna ajatus palasi mieleeni, ja kun aloin miettiä esteitä, ne eivät olleetkaan enää ylitsepääsemättömiä. Valmistuminen häämöttää kesällä 2024, jos kaikki menee suunnitellusti. On jännittävää aloittaa jotain ihan uutta ja joutua huomaamaan, etten oikeasti tiedä enkä osaa. (Ja samaan aikaan huomaan, että jotain kyllä osaan ja tiedän jo.) Aloittelijana olo on kummallista, pelottavaa – ja innostavaa.
Eikä tämä vuosi ole kokonaan kissatta mennyt. Viime talvena Pasi-kisu oli meillä muutaman kuukauden sijaiskodissa. Pasi sai keväällä ihanan ja rakastavan ja pysyvän kodin Jyväskylästä, ja olemme aina välillä saaneet kuulumisia hänen arjestaan. Kävimme myös kesällä moikkaamassa Pasia.
Marraskuun lopussa avasimme kotimme kahdelle kissalle. Unna ja Usva ovat nyt meillä jonkin aikaa, kunnes tulee aika etsiä pysyvää kotia. Kisut ovat parhaita ystäviä: juttelevat toisilleen, kulkevat rinnakkain hännät kiemuralla ja välillä nukkuvatkin vierekkäin. Toisinaan pitää tietenkin vähän painia tai pestä kaverin turkkia. Usva arastelee vielä hieman ihmisiä, mutta on rentoutunut jo huomattavasti kuukauden takaisesta. Unna rohkenee jo tulla rapsuteltavaksi, onpa se pariin kertaan tullut syliinkin kehräämään.
Vuosi 2022, olit todellakin runsas ja monipuolinen. Töiden suhteen aloitin joitain uusia asioita, mutta myös luovuin joistain töistä. Kaikkea ei vain ole mahdollista pitää mukana koko ajan vaikka haluaisikin. Ja joskus on hyvä irrottaa, antaa muille tilaa. Keväällä olin välillä aika solmussa ja epätietoinenkin tiettyjen työmietteiden kanssa, mutta nyt näyttää selkeämmältä.
Lomaa olisin voinut pitää enemmänkin – miten ironista ihmiselle, joka on kirjoittanut kaksikin kirjaa lorvimisesta! Mutta kiitos arkilorvinnan, en ole loppuunpalanut raato tässä vaiheessa vuotta. Metsäretket, (taide)museot ja kahvilat ovat mittaamattoman tärkeitä hyvinvoinnilleni, samoin lukeminen ja (päiväkirjan) kirjoittaminen. Puhumattakaan rakkaista ihmisistä ja eläimistä.
Olen osannut pitää taukoja, sanoa ei, olla itselleni edes hivenen entistä armollisempi. Ainakin välillä. Ja sekin on inhimillistä ja osa oppimisprosessia, että välillä mennään takapakkia. Mutta ensi vuonna haluan vähintään kolmen viikon kesäloman. Ja taidanpa haluta lisää arkivapaitakin.
…nimittäin lorvimiseen. Lupa lorvia – kirjoitus- ja muita harjoituksia kiireen pysäyttämiseen (Art House 2022) on ilmestynyt, julki ja maailmalla. Sen voi löytää kivijalkakirjakauppojen hyllyistä, verkkokirjakaupoista ja kirjastoista. Ja mikäli se joistain noista puuttuu, voit pyytää tilaamaan sen. Lupa lorvia löytyy tietenkin myös kustantajan verkkokaupasta sopuhintaan.
Kirjassa on 31 erilaista harjoitusta, joista nopeimmat tekee minuutissa tai parissa, mutta joista osaan voi käyttää jopa tunteja, päiviäkin. Ja tietenkin kukin voi muokata harjoituksia mieleisikseen, sillä siten syntyy itselle paras tapa lorvia. Jokaisen harjoituksen kohdalla on ajankäyttöehdotus ja symboleita, jotka kertovat, onko kyseessä kirjoitusharjoitus, rauhoittava harjoitus vai täytyykö laittaa kehoon liikettä.
Joulunalusvinkki: kirjan lopusta löytyy kaikkien harjoitusten nimet. Ne voi leikata irti ja järjestellä vaikkapa joulukalenteriksi. Sillä mikä olisi parempi tapa laskeutua joulunviettoon kuin varmistaa itselleen pieni pysähdys joka päivälle? Muutama harkkaidea jää vielä välipäivillekin. Ja tiedetään, jouluna moni kärvistelee kiireen kourissa, kun maailma pitää saada valmiiksi, samoin joululahjat, jouluruuat, joulusiivuokset… Mutta sitä suuremmalla syyllä kannattaa antaa aikaa myös lepohetkille.
Tätä kirjaa oli hauska kirjoittaa. Osa harjoituksista oli vanhoja tuttuja, osan kehittelin tätä varten. Samalla tuli tutkailtua omia lorvimistapoja: mikä toimii minulle, mitä tarvitsen juuri nyt? Aina ei voi laiskotella samalla tavalla.
Jos joku vielä epäilee, onko hänellä oikeutta moiseen lekotteluun, kirja auttaa siihenkin: lopussa on täytettäviä lorvimislupakortteja, jollaisen voi laittaa vaikka kalenteriin väliin muistutukseksi.
Olen miettinyt blogin kuoppaamista muutamaan kertaan. Jos ei kirjoita blogiin mitään, miksi pitää sitä roikkumassa (ja tuottamassa satunnaisesti huonoa omatuntoa aiheesta)? Ja sitten toisaalta: kuka sen määrittelee, miten usein pitää kirjoittaa. Olkoon olemassa vaan.
Alkuvuosi on kulunut opetus- ja kirjoitustöissä. Tekstipuolella päähuomioni kohteena on Lupa lorvia -tehtäväkirja, joka jatkaa Pysähdyskokeen tunnelmia ja ajatuksia tarjoamalla vinkkejä ja virikkeitä arkilorvintaan ja minipysähdyksiin. Kannen on tälläkin kertaa suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti. Eikö ole ihana! Ja on hieno pari Pysähdyskokeelle.
Lupa lorvia ilmestyy lokakuussa, ja siitä voi lukea lisää Art Housen sivuilta.
Juuri nyt tervapääskyt suhahtelevat ikkunan ohi trii-huutojensa säestyksellä, aurinko paistaa ja pihan puut pursuavat uutta vihreää. Vaatii jonkin verran tahdonvoimaa pysytellä työhuoneessa, mutta onneksi on valoisat illat.
Omakohtainen tietokirjani Pysähdyskoe – kirjoituksia lorvimisen luvasta ja luvattomuudesta on valmis, olemassa, ilmestynyt, kirjakaupoissa (ja jos ei ole, kannattaa kysäistä myyjältä, että tilattaisiinko!). Lukuaikapalveluihinkin se on tulossa sekä e-kirjana että äänikirjana (lukijana Mervi Takatalo), mutta vasta loppuvuodesta.
Kirjan kalendäärisen (onko se sana?) syntyhistorian voisi tiivistää näin:
Loppukesästä 2018 väsytti, vaikka olin juuri lomaillut. Aloin haaveilla pitkästä vapaasta, freelancerin vuorotteluvapaasta. Pysähdyskokeesta. Syksyllä 2019 pidin viiden kuukauden vapaan erityisesti opetustyöstä. Tunnustan: vähäsen tein muita töitä, kuten jokusen kirjamessuhaastattelun ja yhden kirjan loppuviilauksen. Mutta pääasiassa vain olin. Keväällä 2020 aloin purkaa kokemuksia, ajatuksia ja tunnelmia tekstitiedostoon. Kesällä 2020 lähetin näytetekstiä Art Houselle. Alkusyksystä 2020 solmimme kustannussopimuksen. Jatkoin kirjoittamista minkä muilta töiltä pystyin. Nautin kirjoittamisesta mutta tuskailin ajankäytön kanssa – etenkin marraskuu oli ihan mahdoton kirjoittamisen kannalta.
Alkuvuodesta 2021 karsin opetustöitä vähemmälle ja naputin kässäriä vimmaisesti, kiitos Suomen tietokirjailijoiden apurahan. Välillä tuskanhiki valui, kun en vain tiennyt, mitä tekstimassan kanssa pitäisi tehdä – muokata ja muuttaa, joo, mutta miten? Lopulta löysin ratkaisuja ja pääsin taas vauhtiin. Maaliskuussa palautin kokonaisen käsikirjoituksen kustantamolle. Myöhemmin keväällä sain palautteen, ja kesän ajan viilasin tekstiä paremmaksi. Muutoksia tuli vielä oikovedokseenkin, mutta vihdoin syyskuun puolivälin jälkeen teksti oli valmis ja lähti painoon.
Kun arkeen väsynyt kulttuurityöläinen antaa itselleen 40-vuotislahjaksi omakustanteisen puolen vuoden vapaan, alkaa Pysähdyskoe. Kokeen tarkoituksena ei ole matkustaa Intiaan etsimään itseä, ei laittaa koko elämää uusiksi. Tarkoituksena on vain pysähtyä, olla ja ihmetellä elämää ilman työtä.
Työorientoituneessa nykymaailmassa moni määrittelee itsensä työn kautta, työ on osa identiteettiä. Mitä tapahtuu, kun työtä ei olekaan? Mitä käy kiireelle? Miten vaikeaa on sanoa ei, kun joku tarjoaa töitä? Miten hävytöntä on sanoa ei, kun moni on ilman töitä? Muuttuuko ilman työtä kotirouvaksi, ja mitä se sitten tarkoittaa? Muuttuuko arki tylsäksi? Paljastuuko hyggen hienous? Entä kuluttaminen ja pysähtyminen, miten ne kohtaavat?
Rento, omakohtainen kirjoituskokoelma on keskustelukumppani ihmiselle, joka miettii, onko elämässä muutakin kuin työ – ja tarvitseeko olla.
Pidän kovasti sanasta keskustelukumppani. En lupaa ratkaisuja tai kaikille sopivia malleja. Enemmän esitän kysymyksiä, pohdin näkökulmia – ja kerron omista havainnoistani. Ja tietenkin peilaan ajatuksiani lukemaani, kuten esseen perinteissä usein.
Nautin kovasti prosessiin kuuluvasta lukemisesta. Tiedonhausta, uusien näkökulmien löytämisestä, toisten teksteistä inspiroitumisesta. On ihanaa tehdä taustatyötä: etsiä kirjallisuutta, törmätä sopiviin artikkeleihin, muistaa jotain jo aiemmin luettua ja palata siihen. Yhdistellä tiedonmurusia, hahmotella kokonaisuuksia, poimia sitaatteja.
On aina huimaava hetki, kun kirja ilmestyy. Käsissä on konkreettinen esine. Se, mikä on kuukausia, vuosiakin näkynyt vain tekstitiedostona läppärillä, onkin kirja. Nyt on lukijoiden vuoro. Pysähdyskoe odottaa teitä.
”Taiteilijatreffit ovat viikottainen ajanjakso, tunti tai enemmän, jonka vietät itseäsi varten ja itsesi kanssa. Vietät sen tehden jotain arjesta poikkeavaa”, Julia Cameron kirjoittaa kirjassaan Kultasuoni. ”Ihanteellisessa tapauksessa vastaanotamme virtauksia taiteilijatreffien aikana – uusia mielikuvia jostain iloisesta toiminnasta. Saamme uusia näkökulmia yksin vietetyn ajan ansiosta.”
Cameron suosittelee, että treffit suunnitellaan etukäteen: minne ja milloin. Kun treffit on sovittu, niistä pidetään kiinni! Kuten Cameron sanoo: ”Mikään ei tapa romanssia niin nopeasti kuin rikottu lupaus.”
Kokeilin säännöllisiä taiteilijatreffejä vuosi sitten huhtikuussa. Tässä yksi kokemus – kirjoitin sen preesensissä, että sinäkin, lukija, saisit tunteen mukana olemisesta.
Taiteilijatreffit hautausmaalla
Olen aina pitänyt hautausmaita rauhoittavina ja kiinnostavina paikkoina. Kotini on lähellä Kalevankankaan hautausmaata, mutta nyt pyöräilen Messukylään. Siristelen silmiäni aurinkolaseista huolimatta. Puista uhoaa makeanlämmin tuoksu, enkä todellakaan kaipaa reppuun sullomaani villatakkia. Tämä on minulle rakkain vuodenaika: kevät, joka on kääntymässä kesäksi, täynnä elämää ja alkavaa voimaa. Kontrasti hautausmaahan ei voisi olla suurempi.
Lukitsen polkupyöräni kirkon sivulle ja aloitan kierrokseni. Katselen nimiä hautakivissä. Pidän erityisen paljon vanhoista nimistä, joita ei tällä hetkellä paljon käytetä. Lempi, Suoma, Wihtori, Impi, Kustaava, Hemminki, Erland, Hjalmar, Ferdinand… Löydän myös useamman Kustaa Aadolfin. Tällä hautausmaalla titteleitä on käytetty maltillisesti. Näen ainakin maanviljelijän, maalarimestarin, yliopettajan, rustitilallisen ja talon emännän. Jotkut määritellään suhteessa muihin: vaimonsa, tyttärensä, lapset. Eräässä haudassa lapset-tekstin alle kirjatut olivat yli 60-vuotiaita.
Nykyään tittelöinti taitaa olla harvinaisuus, mutta päästän ajatuksen silti mieleeni: Jos nyt kuolisin, mitä hautakiveeni kirjoitettaisiin ammatiksi tai arvoksi? Filosofian maisteri, sanataiteen opettaja, rouva? Miksei toisaalta ystävä tai lukija? Ajatusleikki on hauska, mutta oikeasti en tahdo määritelmiä hautakiveeni. En halua mahtua yhteen titteliin.
Punaisten ja valkoisten muistomerkit ovat kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan. Tekstit ovat kuluneet osin vaikealukuisiksi. Punaisten muistomerkkiin nojaa havuseppele, jonka laskijoihin kuuluvat niin puolustusvoimat, kaupunki, kirkko, oppilaitokset kuin järjestöt.
Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.
Monelle haudalle on tuotu keltanarsisseja, ehkä hiljan vietetyn pääsiäisen kunniaksi. Riemukkaankeltaiset kukat tuntuvat juhlivan elämää kultakirjaimisten kivipaasien edessä. Yhden kiven ympärillä kukkii valtavasti villejä sinivuokkoja. Eräälle haudalle on jätetty kaksi virpomisoksaa. Mietin heitä, jotka näitä kukkia tuovat. Miten he yhä haluavat muistaa rakkaitaan, koristaa hautaa, tuoda merkkejä vuodenkierrosta. Hautausmaat saavat minut aina miettimään rakkautta, paljon enemmän kuin kuolemaa.
Seisahdan vielä sankarihaudoille. Sotamiehiä, kersantteja, työvelvollisia – ja kaikki kovin nuoria. Tännekin on tuotu narsisseja. Hautojen edessä kohoaa kahta sotilasta esittävä patsas, toinen kannattelee haavoittunutta toveriaan. Patsaan jalustassa on säkeet: ”Kesken jos kalpamme katkeaa / ja kentälle jäämmekin kerran / täys’ onni on sen joka maataan saa / ees palvella hivenen verran”.
Hautausmaan molemmin puolin menee tie. Bussit kulkevat, henkilöautot hurahtavat ohi. Linnut sirkuttavat ja perhonen laskeutuu hautakiven kulmalle. Pyöräilijä ajaa hautausmaan läpi kieltomerkistä välittämättä. Joukko reppuselkäisiä koululaisia nauraa jollekin, heidän edellään kävelee teini kuulokkeet tiukasti korvillaan. Vähän matkan päässä haravoidaan. Ja sitten olen minä, muistikirja kädessäni, kuljen kaikessa rauhassa vainajien keskellä. Minulla ei ole kiire.
Tämä teksti on pienenpieni maistiainen Lupa lähteä -nimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.
Lukukeskuksen vuotuinen Lukuviikko on käynnissä paraikaa, ja tänä vuonna se järjestetään virtuaalifestarina. Kuka tahansa voi osallistua lukemalla, tarinoimalla, kertomalla lukuvinkkejä, jakamalla lukukokemuksia. Tapahtuman sivuilla on tehtäviä (opettajat huom!), videoita ja ideoita, somesta löytyy open mic -iltoja ja lukusuosituksia.
Yksi tehtävistä on aina yhtä ilahduttava kirjanselkämysruno. Tällä kertaa innostuin tekemään sen sanataideoppailla:
Hyvä kaukainen ystävä:
Kuinka kirjoitan romaanin,
kuinka lähestyä puuta?
Tie luovuuteen:
antaumuksella keskeneräinen,
kirjoittamassa.
Vietän lukuviikkoa harva se viikko. Olisi todella omituista olla viikko lukematta. Miten saisin nukahdettua iltaisin ilman kirjaa? Ja miten moni keskustelu jäisi pois tai muuttaisi olennaisesti muotoaan, jos kirjat eivät liittyisi niihin? Lukuviikko on joka viikko, ja se on ihanaa.
Olen ottanut tavaksi käydä silloin tällöin etäkävelyllä ystäväni kanssa. Asumme samassa kaupungissa mutta muutaman kilometrin päässä toisistamme. Teemme kävelylenkkimme kukin suunnallamme, mutta puhumme puhelimessa lenkkimme ajan. Lähes poikkeuksetta puhumme myös kirjoista. Jos olemme sattuneet lukemaan saman kirjan, vertailemme kokemuksiamme, ihmettelemme ja ihailemme tiettyjä kohtia. Jos lukuvalioon on kuulunut ihan eri teoksia, voimme silti puhua niistä. Viimeksi ystäväni kertoi suomentajan oudoista sanavalinnoista ja taivutuksista luettuaan noin 70 vuotta sitten käännetyn romaanin. Osa ilmaisuista kuulosti tahattoman koomiselta ja hihitin ääneen tarpoessani kaupunginosani katuja. Toisinaan ohikulkijat saavat kuunnella tuohtunutta puhinaa, kun jokin luetussa on ärsyttänyt. Tai innostunutta puhetulvaa, kun jokin on vienyt mukanaan täysin.
Lukemisesta ja kirjoittamisesta kerrotaan myös Lukemon Lukuklaani-sivuilla. Siellä minäkin olen, ja puhun mm. siitä, miten minusta tuli kirjailija ja miten Tusina-novellikokoelma sai alkunsa.
Kaikki videot löytyvät osoitteesta https://lukemo.fi/lukuklaanivideot/, jossa voi tutustua myös J.S. Meresmaan, Salla Simukan sekä Kaj Korkea-Ahon ja Ted Forsströmin ajatuksiin. (Ai miksi juuri tämä kirjailijakattaus? Koska meidän tekosiamme löytyy yläkoulujen Lukuklaani-paketeista luokkakirjasarjan verran.)
Entä mitä minä luen juuri nyt? Kuten tapoihini kuuluu, kesken on useampi kirja. Hanna Tuomisen runokokoelma Kaikki vesi kädellä, Katriina Huttusen omakohtainen kertomus Surun istukka, Minna Huotilaisen ja Katri Saarikiven tietokirja Aivot työssä ja Anneli Kannon kirjoittamistyöstä kertova Kirjoittamassa (jonka viimeiset sivut ovat kohta meneillään, vaikka olen yrittänyt säästellä!) nyt ainakin vuorottelevat lukuhetkissäni. Ja taitaa yöpöydällä olla vielä pari muutakin… kuten jo toissakesänä aloitettu Alastalon salissa, krhm. Vielä minä senkin luen loppuun!
Päiviä 