Novelleja nuorille (saavat aikuisetkin lukea!)

Ihmettelyn hyviin puoliin kuuluu se, että se voi johtaa tekoihin – jopa kohtuullisen nopeasti. Viime vuonna istuin ystäväni ja kirjoittajakollegani Marika Riikosen luona Pispalassa, kun aloimme miettiä, millaisia novelleja tämän päivän nuoret lukevat. Omilta kouluvuosiltamme muistimme lähinnä klassikkonovellit (Boccaccion Metsästyshaukan ja jotain Tšehovia ja ehkä Kafkaa), joissa ei ollut sinänsä vikaa – mutta eivät ne nyt ihan tuoreinta novellistiikkaa edustaneet enää silloinkaan. Toki koulukirjoissa oli silloin ja on nytkin uudempia tekstejä, mutta silti jäimme pohtimaan, onko siinä kaikki.

Kun Marika on kyseessä, ei mene pitkään, kun antologiaidea singahtaa ilmoille. Mitäs, jos me toimittaisimme valikoiman nuorille kirjoitettuja novelleja? Sellaisen, jossa riittäisi luettavaa monenlaisille lukijoille? Siinä pitäisi olla pitkiä ja lyhyitä tekstejä, fantasiaa ja realismia, jotain rakenteellisesti yllättävää, historiallista, hauskaa, helppoa, haastavaa… Kirjan pitäisi olla sellainen, että se olisi kiva lukea ihan muuten vain, mutta myös sellainen, että etenkin yläkoulun ja toisen asteen opettajat voisivat tarttua siihen ja tarjota luokilleen luettavaksi.

Kun tarjosimme ideaa Art Houselle, siellä innostuttiin heti. Lähdimme kokoamaan kirjailijalistaa ja lähettelemään novellipyyntöjä. Jokaiselle kerrottiin, että novellin on tavalla tai toisella kosketettava nuorten maailmaa, lisäksi kukin sai jonkin erityispyynnön, joka saattoi liittyä genreen, rakenteeseen tai aiheeseen. Sen jälkeen jokaisella olikin vapaat kädet käsittää nämä pyynnöt miten halusi.

On kutkuttavaa odottaa tekstejä ja miettiä, millaisia tarinoita ja ratkaisuja kirjailijat ovat keksineet. Ja ihanaa yllättyä tuoreiden tekstien äärellä.

Antologian nimeksi tuli ytimekkäästi Tusina, joka mahdollistaa myös leikittelyn tusinanovelli-ajatuksella – meidän mielestämme nämä eivät tietenkään sellaisia ole! Kuten arvata saattaa, Tusinassa on 12 novellia 12 kirjoittajalta. Koko kirjailijaköörimme on tällainen: Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala, J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Alexandra Salmela, Harry Salmenniemi – ja kirjoitimmehan siihen minä ja Marikakin novellimme.

Tusina-01-08-2018_HaanpääLipastiKajatavuoriRiikonenLuntialaSalmela2
Julkkaritunnelmissa Paasisalin parvekkeella puolet Tusinan kirjailijoista: vasemmalta Haanpää itte, Roope Lipasti, Riina Katajavuori, kirjan varjossa Marika Riikonen, Hannu Luntiala ja Alexandra Salmela. Kuva: Tuija Lappalainen / Art House

Novelleja kirjoitettiin ja viilattiin viime syksystä viime kevääseen. Kesällä kirja lähti taittoon, ja keskiviikkona 1.8. nostimme maljat uutukaiselle antologialle Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumilla Helsingin Paasisalissa. Maljoja kohottelivat kirjoittajien ja kustantamon väen kanssa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat – olisimmeko voineet saada parempaa paikkaa kirjan julkistamiselle! Heti julkkareiden jälkeen myyntipöydän Tusina-pinot hupenivat melkoista vauhtia, useampi kymmenen kirjaa katosi opettajien kasseihin.

IMG_1519
Tusinan toimittaja-kirjoittajat Haanpää & Riikonen iloisen häkeltyneinä tuore teos hyppysissään.

Kirjaan emme halunneet kouluviitteitä, mutta opetuskäytöstä kiinnostuneet voivat käydä nappaamassa pienen oheismateriaalimme Art Housen sivuilta. Jokaisesta novellista on yksi kysymys pohdittavaksi ja yksi sanataidetehtävä omaa kirjoittamista ruokkimaan. Kysymyksiä ja tehtäviä voi kukin muokata omiin tarpeisiinsa sopiviksi – ja tietenkin keksiä lisää.

Jos kirja kiinnostaa, sen voi hankkia esimerkiksi täältä. Ja kas, ainakin kirjoitushetkellä Tusinalla näyttää olevan tarjoushintakin.

Tämänhän pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta kirjoitetaan se nyt vielä tähänkin: kyllä, myös aikuiset voivat ja saavat lukea nämä novellit. Ehkä Tusinasta löytyy uutta innostuttavaa täysi-ikäisillekin?

Mainokset

11 tuntia runoa

IMG_1127

Voisi kuvitella, että kun viettää puolisen vuorokautta runoden ja runoilijoiden ja runouden ystävien ympäröimänä, ehtii saada yliannostuksen lajista. Kuvitelma on väärä. Tällaisen jälkeen tekee vain mieli lisää.

Annikin Runofestivaali järjestettiin viime lauantaina 9.6. Tampereella Annikin puutalokorttelin sisäpihalla. Tämä oli festivaalin 15-vuotisjuhla! Se on huima saavutus talkoovoimin toteutettavalle runofestarille.

Minulla oli kunnia juontaa tapahtuma tänäkin vuonna, pääsin toista kertaa tähän ihanaan tehtävään. On etuoikeus olla mukana tekemässä tapahtumaa, päästä juttelemaan esiintyjien kanssa, jakaa tunnelmia yleisön kanssa.

IMG_1107

Palaveerasin festivaalin tuottajan Simo Ollilan kanssa pariin kertaan ennen tapahtumaa, ja festariviikolla olin joka päivä juontojen kimpussa tavalla tai toisella. Valmistelin pieniä haastatteluita, etsin kiinnostavia tiedonmurusia. Kaikkien kanssa emme toteuttaneet haastattelua, silloin muutaman sanan juonnolle tuli vielä enemmän painoa. Ja toisaalta: tärkeimpiä olivat itse esiintyjät. Nuo monipuoliset, lahjakkaat, rohkeat, omaääniset runoilijat ja laulajat ja muusikot ja kirjailijat. He ottivat lavan haltuun kerta toisensa jälkeen ja hurmasivat yleisön.

IMG_1119
Joelle Taylor vangitsi yleisönsä.
IMG_1115
Asa & Band soitti niin, että pilvet kaikkosivat!

Etukäteen ajateltuna 11 tunnin festivaaliohjelma kuulostaa hurjalta. Tavallaan se onkin. Mutta kun kello löi kymmenen illalla ja onnittelulaulu festivaalille oli laulettu ja maljat kohotettu, olin vain häkeltynyt siitä, miten nopeasti aika menikään. Juurihan me aloitimme!

IMG_1113
Jaan Malin eli Luulur ja Timo Salo vauhdissa.

Asia, jota en olisi ehkä teini-ikäisenä itsestäni uskonut: nautin juontotehtävistä todella paljon. On mahtavaa olla lahjakkaiden tyyppien keskellä ja intoilla heistä yleisölle. On superkiinnostavaa jututtaa taiteilijoita ja kuulla töiden taustoista. On ihanaa, jos pystyn lievittämään jonkun esiintymisjännitystä tai tuomaan rentoutta lavalle. On loistavaa, jos voin palvella yleisöä kertomalla heille esiintyjistä ja heidän tekemisistään. Valmistelen aina juonnot etukäteen, mutta samalla tiedän, etten voi koko ajan edetä käsikirjoitukseni mukaan. Aina tulee muutoksia, aina pitää improvisoida, aina pitää olla valmis muutoksiin. Ja sekin on ihanaa.

Juontaja on paljon esillä, mutta hän ei ole keskipiste, hän ei ole se tärkein tyyppi. Juontajan tehtävä on kiinnittää ihmisten huomio loistaviin esiintyjiin, parhaimmillaan saada heidät säteilemään. Sitä kohti yritän mennä, sillä tavalla toimia.

Ylläolevan kuvaparin nappasi Hannu Peltonen. Tunnelmasta toiseen mentiin!

Ja tästä allaolevasta kuvaparista saan kiittää Hanna Kaistia. Muistaisinpa, mitä esiintyjää tuossa kuuntelen! Toisessa kädessäni pitelen puhelinta (kello!) ja juontopaperia, valmiudessa ollaan siis.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

 

Mutta näin onnellinen ihminen on kuunnellessaan runoutta. (Mekko on muuten suomalaisen Haldin-merkin tuotantoa, ja se sopi hivenen viileään kesäpäivään loistavasti. Rakastuin printtiin, jonka nimi on cheesepuff leopard – juustonaksuleopardi! Ja vieläkin olennaisempaa: mekossa on taskut. Ah käytännöllisyys! Myös korvakorut ovat Haldinin.)

Vaikka olinkin onnellinen koko lauantaipäivän, vasta seuraavan päivän iltana aloin kunnolla ymmärtää, millaisen hienouden keskellä olin jälleen saanut olla. Selasin Facebookissa ja Instagramissa ihmisten ottamia kuvia, luin tunnelmia ja vähän liikutuinkin siitä kaikesta.

Kahden vuoden kuluttua jälleen. Silloin lavalla lienee toinen juontaja, ja minä nautiskelen Annikin Runofestivaalista yleisön penkeiltä. Tässä välissä voisikin lukea lisää runoja. Ehkäpä kirjoittaakin muutaman.

And what have you done

John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) ehtii juuri ja juuri alkaa, kun kuulijalle heitetään kysymys: So this is Christmas / and what have you done? Niin, taas on vuosi mennyt – mitä olet saanut aikaan? Koska menneen kertaaminen kuuluu perinteisesti loppuvuoteen, otanpa minäkin katsauksen kuluneeseen vuoteen.

Tarkoitus oli kirjata työtehtäviä tiedostoon pitkin vuotta, pikku hiljaa. Mutta kuinkas kävikään? Etsin tiedostoa ja huomasin, ettei sellaista ole. Koska sellaista ei ole luotu. Paitsi nyt, sillä halusin itselleni dokumentin siitä, mihin vuosi 2017 on työrintamalla mennyt.

img_8555.jpg

Freelancerin vuodet voivat olla varsin erilaisia. Vuosi 2017 oli työntäyteinen vuosi, näin rohkenen todeta. Olen opettanut sanataidetta aikuisille ja nuorille, työssäkäyville ja eläkeläisille, vasta-alkajille ja pitkään kirjoittaneille. Yläkouluissa, kansalaisopistoissa, kesäyliopistoissa, yhdistyksissä. Lyhytkursseja, pidempiä koulutuksia. Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Tampereella, Riihimäellä, Lahdessa, Salossa, Orivedellä. Kirjoittajien lisäksi olen kouluttanut sanataideohjaajia.

Laskin, että opetustunteja on kertynyt yli 400, ja näistä yli puolet ajoittuu iltoihin ja viikonloppuihin. Eikä tietenkään riitä, että käy opettamassa – on varattava aikaa myös suunnitteluun, kurssitehtävien lukemiseen ja kommentointiin sekä matkoihin. Onneksi junissa voi usein myös työskennellä.

IMG_9690

Yksi vuoden isoimmista kokonaisuuksista oli Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahaston hanke Kirjoita! – sanataidetta kouluihin. Sain ilon ja kunnian toteuttaa Hämeen rahaston tämänvuotisen hankkeen: kiersin Kanta-Hämeen yläkouluissa pitämässä yhdeksäsluokkalaisille sanataidepajoja. Kouluja kertyi 16 kappaletta, pajoja 31 ja oppilaita 455. Hankkeen alkaessa asuin vielä Riihimäellä, mutta kesäkuinen muutto Tampereelle tarkoitti hieman pidempiä automatkoja halki Hämeen.

Ajokammoiseksi autoilijaksi suoriuduin urakasta mainiosti (ja tietenkin kuljin junalla aina, kun se oli mahdollista). Jostain kertonee se, että stressasin ajamista huomattavasti enemmän kuin pajoja. Vaikka myönnetään: oma stressinsä siinäkin, kun joka kerta kohtaa ihan uudet ihmiset ja tilat, koettaa nopeasti aistia, millainen porukka tällä kertaa on kyseessä ja miten heihin saa kontaktin.

Kirjoita! oli hieno hanke ja kiehtova tilaisuus tutustua yläkouluihin. Kohtasin heitä, joille kirjoittaminen on vastenmielistä ja turhaa ja tarpeetonta – mutta myös heitä, jotka olivat upeita sanankäyttäjiä, jotka halusivat oppia lisää ja joille sanat ovat ravintoa. Ja heitä, jotka yllättyivät siitä, mitä osasivatkaan sanataidepajassa tehdä.

IMG_8897Vuoteen kuului myös luentoja ja haastatteluita. Heti tammikuussa vierailin Seinäjoella ÄOL:n talvipäivillä – luento, joka oli laitettu kalenteriin yli vuotta aikaisemmin. Seinäjoella puhuin itsensä näkyväksi kirjoittamisesta. Hämeenlinnassa luennoin kansalaisopistojen merkityksestä ja Sastamalassa annoin kymmenen syytä tarttua kynään. SKR:n projekti vei minut Hämeen rahaston vuosijuhlan juhlapuhujaksi. Kirjoittaminen on selviytymiskeino, julistin.

Kirjailijoiden haastatteleminen messuilla ja kirjakaupoissa on mukavaa. On ilo tavata kirjailijoita, kysellä kirjoittamisprosessista, pohtia kirjojen teemoja tekijöiden kanssa. Parasta on, kun tilanne ei jää kysymys-vastaus-vuorotteluksi, vaan syntyy keskustelua, vuoropuhelua, pohdintaa, tarinointia. Haastatteluja voi ja pitääkin suunnitella, mutta ei niitä kokonaan voi käsikirjoittaa. Tilanteet elävät, ja juuri se on hienoa.

Haastattelin keväällä Terttu Auteretta Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Tertun uutuusdekkari Kaunis mutta kuollut oli juuri ilmestynyt, ja käsittelimme sen kirjoittamisprosessia. Hieman etäämmällä kirjailija Seppo Jokinen oli juuri lopettelemassa signeeraamistaan. ”Tämä on minun tapani, mutta muut tekevät varmasti eri tavalla”, Terttu sanoi ja äkkäsi Sepon. ”Seppo, mitenkäs sinä tämän teet?” hän huudahti ja viittilöi hämmentyneen dekkaristikollegan luoksemme. Minä annoin oman mikrofonini Sepolle ja hän liittyi toviksi mukaan haastatteluun. Loistavaa!

Erilaisia haastatteluita oli vuoden mittaan viitisentoista. Turun ja Helsingin kirjamessuilla, Näin on kirjat -tapahtumassa sekä kirjakauppojen tapahtumissa.

IMG_0040

Viime vuonna esitimme Parisuhdemonologeja Marika Riikosen kanssa – ja niin myös tänä vuonna. Kolme esitystä Teatterikesän Off-ohjelmistossa, kolme esitystä joulukuussa. Iloksemme saimme kuulle, että pääsemme myös Mikkeliin Työväen näyttämöpäiville! Parisuhdemonologit on siis mahdollista nähdä Mikkelissä 27.1.2018.

IMG_8598

Vuoteen kuului myös kirjoittamista. Kolumnoin Hämeen Sanomien Ajastin-sivuille yhdeksän kolumnia ja kulttuurisivuille kirjoitin kymmenen kirjakritiikkiä. Peltosaaren Olohuoneen tupaantuliaisia varten kirjoitin runonSmart girl -novellin kirjoitin tietenkin jo vuonna 2016, mutta tänä vuonna se pääsi kansiin Marilyn, Marilyn -novelliantologiaan. Suosittelen koko antologiaa, mutta jos haluaa lukea vain Smart girlin, sekin on mahdollista: Elisa Kirjasta löytyvät kaikki kokoelman novellit myös yksittäisinä.

Kalevalaisten naisten Pirta-lehteen kirjoitin jutun omasta pukeutumisestani. Lehti löytyy myös verkosta, klik!

Ja tulipa tänä vuonna myös osallistuttua kirjoituskilpailuihin. Menestys jäi saavuttamatta, mutta toisaalta lasken saavutukseksi myös sen, että olen kirjoittanut sellaisia tekstilajeja, joita en ennen ole kokeillut: libretto ja kuvakirja. Eikä mikään kirjoittaminen mene hukkaan. Vaikkeivät nämä koskaan yleisön nähtäväksi pääsisikään, ne ovat vähintään olleet hyvää harjoitusta. (Ja eihän sitä tiedä, jos ne vielä jalostuisivat julkaisukuntoonkin joskus…)

IMG_9867

Kirjoittamista on tiedossa lisää: Suomen Tietokirjailijat myönsivät minulle apurahan esseekokoelman kirjoittamista varten. Hurraa! Kokoelman suhteen on olemassa suunnitelmia, mutta moni asia on vielä myös ihanasti auki. Niinpä tästä asiasta ei ole toistaiseksi enempää kerrottavaa. Keskityn kirjoittamiseen ensin!

Kirjoittamiseen liittyy myös muuan antologiaprojekti, jolle löytyi kustantaja tänä syksynä. Projektin on tarkoitus päästä kansiin asti vuonna 2018, joten lupaan kertoa lisää ensi vuonna.

img_9174.jpg

Siinä kai työasiat pääpiirteissään. Ehkä. On täysin mahdollista, että olen unohtanut jotain. Kun selasin tämän vuoden kalenteria, olin häkeltynyt monta kertaa. Ai tällaistakin oli? Oliko tämäkin tänä vuonna? Ahaa, että tällainen seitsenpäiväinen työviikko?

Ylläoleva kuva on nykyisen kotimme pohjapiirros. Sillä tottahan tämän kaiken ohessa yksi muutto paikkakunnalta toiselle hoituu. Tuo pienempi makuuhuone toimii työhuoneenani. Siellä on työpöytä ja läppäri, hyllymetreittäin sanataideoppaita ja nojatuoli, jossa lukea tekstejä.

Tänä vuonna elvytin myös vanhan tavan pitää lukupäiväkirjaa. Siitä teen oman postauksensa myöhemmin. Minussa asuu pieni tilastointoilija, joka tuskin malttaa odottaa, että pääsee laskemaan prosenttiosuuksia ja sivumääriä.

Ensi vuodelle on jo sovittu monenlaista. Mutta kalenterissa on tilaa vielä. Ihanaa nähdä, mitä kaikkea sinne vielä merkataankaan!

IMG_0092

Kaunista uutta vuotta 2018! Tulkoon valo!

Miksi tyytyä yhdenlaiseen?

Teetä kaukopartiomiesten seurassa.

”Millaisia kirjoja sä yleensä luet?” kysyi eräs 15-vuotias minulta hiljattain koulukeikalla. ”Kaikenlaisia”, taisin aloittaa vastaukseni, vaikka saman tien tiesin, että tällainen vastaus on mitäänsanomaton. Kaikenlaisia ei avaa kirjallisuuden monimuotoisuutta, vaikka väite olisikin totta. (Ja harvoin tuollainen on – useimmilla taiteen kaikkiruokaisilla on kuitenkin omat suosikkinsa, joiden pariin hakeutuu useammin.)

Minulla on se ilo, että työ pitää huolen lukemisen monipuolisuudesta. Koska luen sekä vapaa-ajallani että ammatikseni, on selvää, etten voi valita kaikkea lukemaani. Etenkin kirjahaastattelut ja opiskelijoiden tekstit voivat tuoda eteen tekstejä, joihin en välttämättä vapaa-ajallani osaisi tarttua. Ja se on mahtavaa.

Vierastan ajatusta, että pitäisi pysytellä yhdessä genressä – tai että yhden genren pitäisi riittää. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat lähes ainoastaan dekkareita tai tietyntyyppistä fantasiaa. Tai vain sotakirjoja. Jos se on heille, hyvä, mikäs siinä. Minulle se ei olisi.

Pelkästään tänä syksynä olen lukenut feminististä esseistiikkaa, tosipohjaista sotakirjallisuutta, isonvihan aikaan sijoittuvaa historiallista proosaa, satumuunnelmia, jännärin sormia katkovasta naisesta, valokuvaa ja runoa yhdistelevän teoksen, romantiikkaa maaseutumiljöössä, japanilaista runoutta ja kertomuksia dekkareiden synnystä. Muiden muassa. Osan kirjoista olen lukenut vapaa-ajallani, osan töihin liittyen.

Jos jotain yhteistä nimittäjää yrittäisin lukemistani kirjoista etsiä, voisin poimia ainakin nämä: uutta ja kotimaista. Eniten proosaa, realismipainotteista (jos vastakohtana on spefi). Mutta tuohon realismiinkin mahtuu lajikirjoa viihteestä esseeseen, dekkarista lasten seikkailuromaaniin.

Luetun monipuolisuudesta huolimatta olen koko ajan tietoinen siitä, miten paljon kaikenlaista kiinnostavaa on jäänyt viime aikoina vähemmälle lukemiselle. Sarjakuvat, novellit, kuvakirjat, uusi käännetty kauno… Lisää tunteja lukemiselle, mistä?

Marilyn novellissa

Kun Marika Riikonen ja Salla Simukka kysyivät, haluaisinko kirjoittaa novellin, joka liittyy Marilyn Monroeen, en juurikaan miettinyt. Tietenkin halusin. En ole erityinen Marilyn-fani, en ole nähnyt jokaista elokuvaa (mutta Piukat paikat on mitä mainioin) tai osaa vuorosanoja ulkoa, en ole uppoutunut hänen elämänsä käänteisiin kovin syvällisesti enkä ole ajatellut, että siinäpä minulle naisen malli. Mutta Marilynilta ei ole voinut välttyä. Hän on ikoni, hän on käsite, hän on merkittävä ihminen. Hän on ristiriitainen, hän herättää tunteita. Hänestä syntyisi kaunokirjallisuutta.

Tiesin nopeasti, että minun novellissani Marilyn ei tule seikkailemaan ihmisenä. En halunnut kirjoittaa repliikkejä Marilynille, en laittaa häntä konkreettisesti kävelemään menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. Halusin hänet mukaan ikonina, etäisenä mutta silti vaikuttavana hahmona. Niinpä päätin, että Marilyn on mukana kuvana ja sitaattina.

Marilyn, Marilyn -kokoelman julkistamista juhlittiin 15.3.2017 Helsingissä Tennispalatsissa. Aluksi Salla ja Marika haastattelivat neljää antologian kirjailijaa, The Merry Ladies lauloi teemaan sopivia lauluja ja lopuksi katsoimme valkokankaalta Piukat paikat. Tästä linkistä pääsee katsomaan pientä katkelmaa tuosta tilaisuudesta ja saa kuulla, miten antologia sai alkunsa ja mitä Milja Kaunisto ja minä kerromme novelleistamme. (Minä myös huidon antaumuksellisesti sillä kädelläni, joka ei pitele mikrofonia. Ehkä kannattaisi pidellä mikkiä molemmin käsin? Edes välillä?)

Kaupoissa siis: Marilyn, Marilyn (toim. Marika Riikonen ja Salla Simukka). Tammi 2017. Antologian kirjoittajat: Peter Franzén, Päivi Haanpää, Jari Järvelä, Riina Katajavuori, Milja Kaunisto, Tommi Kinnunen, Siri Kolu, Taija Tuominen, Marika Riikonen, Salla Simukka, Antti Tuomainen ja Saara Turunen.

Avajaisruno: Peltosaari

Perjantaina vietettiin Riihimäen Olohuoneen avajaisia. Olin lupautunut musisoimaan tilaisuudessa yhdessä ex-läänintaiteilijakollegani Paulan kanssa. Minä ukulelen kanssa, hän viulun, ja yhdessä laulua. Paula pyysi, että myös lausuisin tilaisuudessa jotain – että jos löytyisi jokin sopiva ”lähiöruno”, Peltosaaren 70-lukulaisessa kerrostalolähiössä kun oltiin.

Tietenkin lupasin. Aikaa oli niukasti, mutta arvelin, että runohyllyssäni ilman muuta majailisi avajaisiin sopivaa elementtitaloromantiikkaa. Ei läpeensä inhorealistista vaan jotain sellaista, jonka voisin itsekin tunnistaa Peltsissä neljä vuotta asuneena.

Selasin kirjan toisensa jälkeen, proosaa ja lyriikkaa. Sellaiset, joissa muistin olevan lähiökuvausta, sellaiset, joista en ollut ihan varma. Löysinkin tekstejä, mutta ne olivat joko liian ankeita tai liikaa toiseen kaupunkiin kiinnittyviä. En minä halua lukea Kontulasta Peltosaaren Olohuoneen avajaisissa!

Lopulta ymmärsin, että jos haluaa runon Peltosaaresta, on kirjoitettava runo Peltosaaresta. Avasin tekstinkäsittelyohjelman ja aloin kirjoittaa. Kuten tavallista, kirjoitusprosessi vei oppimaan uutta, kun piti tarkistaa, mikä on suunnikkaan määritelmä ja voiko Peltosaaren aluetta kutsua sellaiseksi (ei voi, se on puolisuunnikas). Tarkennusta tuli vahingossakin, kun satuin kulkemaan ulkona juuri silloin, kun Peltosaaren koulun välituntikello soi – en ollut muistanut, millainen sen ääni on.

Melko nopeasti runo lopulta syntyi, haudutteluaikaa olisi voinut jäädä enemmänkin. Mutta myönnän, että olen tyytyväinen lopputulokseen. Tästä minä tunnistan oman Peltosaareni. Asettelut eivät mene ihan niin kuin haluan, mutta no, sellaista on elämä.

Onnea ja menestystä Olohuoneelle! Nyt vietetään avajaisviikkoa, sopii mennä tutustumaan ja osallistumaan.

 

Peltosaari

Radan takana on entinen pelto,

kolmiota hipova puolisuunnikas jonka reunoja pitelevät herrat Elomaa, Oksanen ja Sinisalo,

vahtivat, etteivät peltoon kylvetyt laatikot karkaa avaruuteen

joka niille on nimetty

Kapea vesi piirtää rajaa,

ylpeä joki vaikka yli harpattava

 

Aukion laidalla tuulitakkiset miehet istuvat rivissä, puhuvat laumansa kieltä

He ovat koulun ja päiväkodin välissä, kasvot avaraan päin

Talojen silmät räpsyvät, lähiö ei nuku

Välituntikello soittaa kolmisoinnun ja joku nauraa korkealta

Sähkökaapissa lukee Tampio, asfalttiin maalattu kirkkovene kestää kaikki säät

 

Yhdessä kulmassa koiria ja sorsia, kaiken keskellä oravia ja harakoita

ja puissa naakat, natisevat tummatakit,

varjoista lehahtavat parvet

 

Pelto on täytetty kerrostaloilla, punaisilla valkoisilla keltaisilla ruskeilla

Pelto on täytetty kerrostalojen asukkailla, me olemme se vilja joka täällä nyt kasvaa

lajien kirjo ja nimeämätön sato,

juuret ja köynnökset, mukulat ja ruusut

 

Täällä kuljetaan kaduilla, puistoissa ja pihojen halki

sillä asfaltti on vain yksi vaihtoehto tässä labyrintissa, jonne tulokkaat helposti eksyvät

Täällä ollaan elementeissä, kukin omassaan

maassa ja korkeuksissa

tähtitaivaalla pellossa.

Erikoinen tekijä

Kyllä sitä toisten blogeihin kirjoitellaan – ja pitkästi kirjoitellaankin! Kirsi H. esitti liudan kysymyksiä töihini liittyen, ja vastaukset ovat luettavissa hänen mainiosta All work, no play -blogistaan. Erikoinen tekijä -sarjaan on tulossa muitakin, kannattaa siis seurata, jos ns. epätavalliset työt & työntekijät kiinnostavat.