Tapahtuu vaikkei siltä näyttäisikään

Olen miettinyt blogin kuoppaamista muutamaan kertaan. Jos ei kirjoita blogiin mitään, miksi pitää sitä roikkumassa (ja tuottamassa satunnaisesti huonoa omatuntoa aiheesta)? Ja sitten toisaalta: kuka sen määrittelee, miten usein pitää kirjoittaa. Olkoon olemassa vaan.

Alkuvuosi on kulunut opetus- ja kirjoitustöissä. Tekstipuolella päähuomioni kohteena on Lupa lorvia -tehtäväkirja, joka jatkaa Pysähdyskokeen tunnelmia ja ajatuksia tarjoamalla vinkkejä ja virikkeitä arkilorvintaan ja minipysähdyksiin. Kannen on tälläkin kertaa suunnitellut Sanna-Reeta Meilahti. Eikö ole ihana! Ja on hieno pari Pysähdyskokeelle.

Lupa lorvia ilmestyy lokakuussa, ja siitä voi lukea lisää Art Housen sivuilta.

Juuri nyt tervapääskyt suhahtelevat ikkunan ohi trii-huutojensa säestyksellä, aurinko paistaa ja pihan puut pursuavat uutta vihreää. Vaatii jonkin verran tahdonvoimaa pysytellä työhuoneessa, mutta onneksi on valoisat illat.

Lisää kirjauutisia: Pysähdyskoe on julki!

Omakohtainen tietokirjani Pysähdyskoe – kirjoituksia lorvimisen luvasta ja luvattomuudesta on valmis, olemassa, ilmestynyt, kirjakaupoissa (ja jos ei ole, kannattaa kysäistä myyjältä, että tilattaisiinko!). Lukuaikapalveluihinkin se on tulossa sekä e-kirjana että äänikirjana (lukijana Mervi Takatalo), mutta vasta loppuvuodesta.

Kirjan kalendäärisen (onko se sana?) syntyhistorian voisi tiivistää näin:

Loppukesästä 2018 väsytti, vaikka olin juuri lomaillut. Aloin haaveilla pitkästä vapaasta, freelancerin vuorotteluvapaasta. Pysähdyskokeesta. Syksyllä 2019 pidin viiden kuukauden vapaan erityisesti opetustyöstä. Tunnustan: vähäsen tein muita töitä, kuten jokusen kirjamessuhaastattelun ja yhden kirjan loppuviilauksen. Mutta pääasiassa vain olin. Keväällä 2020 aloin purkaa kokemuksia, ajatuksia ja tunnelmia tekstitiedostoon. Kesällä 2020 lähetin näytetekstiä Art Houselle. Alkusyksystä 2020 solmimme kustannussopimuksen. Jatkoin kirjoittamista minkä muilta töiltä pystyin. Nautin kirjoittamisesta mutta tuskailin ajankäytön kanssa – etenkin marraskuu oli ihan mahdoton kirjoittamisen kannalta.

Alkuvuodesta 2021 karsin opetustöitä vähemmälle ja naputin kässäriä vimmaisesti, kiitos Suomen tietokirjailijoiden apurahan. Välillä tuskanhiki valui, kun en vain tiennyt, mitä tekstimassan kanssa pitäisi tehdä – muokata ja muuttaa, joo, mutta miten? Lopulta löysin ratkaisuja ja pääsin taas vauhtiin. Maaliskuussa palautin kokonaisen käsikirjoituksen kustantamolle. Myöhemmin keväällä sain palautteen, ja kesän ajan viilasin tekstiä paremmaksi. Muutoksia tuli vielä oikovedokseenkin, mutta vihdoin syyskuun puolivälin jälkeen teksti oli valmis ja lähti painoon.

Tekijänkappalelaatikko avattu! Upea kansi on Sanna-Reeta Meilahden käsialaa.

Kirja esitellään Art Housen sivuilla näin:

Kun arkeen väsynyt kulttuurityöläinen antaa itselleen 40-vuotislahjaksi omakustanteisen puolen vuoden vapaan, alkaa Pysähdyskoe. Kokeen tarkoituksena ei ole matkustaa Intiaan etsimään itseä, ei laittaa koko elämää uusiksi. Tarkoituksena on vain pysähtyä, olla ja ihmetellä elämää ilman työtä. 

Työorientoituneessa nykymaailmassa moni määrittelee itsensä työn kautta, työ on osa identiteettiä. Mitä tapahtuu, kun työtä ei olekaan? Mitä käy kiireelle? Miten vaikeaa on sanoa ei, kun joku tarjoaa töitä? Miten hävytöntä on sanoa ei, kun moni on ilman töitä? Muuttuuko ilman työtä kotirouvaksi, ja mitä se sitten tarkoittaa? Muuttuuko arki tylsäksi? Paljastuuko hyggen hienous? Entä kuluttaminen ja pysähtyminen, miten ne kohtaavat? 

Rento, omakohtainen kirjoituskokoelma on keskustelukumppani ihmiselle, joka miettii, onko elämässä muutakin kuin työ – ja tarvitseeko olla. 

Pidän kovasti sanasta keskustelukumppani. En lupaa ratkaisuja tai kaikille sopivia malleja. Enemmän esitän kysymyksiä, pohdin näkökulmia – ja kerron omista havainnoistani. Ja tietenkin peilaan ajatuksiani lukemaani, kuten esseen perinteissä usein.

Nautin kovasti prosessiin kuuluvasta lukemisesta. Tiedonhausta, uusien näkökulmien löytämisestä, toisten teksteistä inspiroitumisesta. On ihanaa tehdä taustatyötä: etsiä kirjallisuutta, törmätä sopiviin artikkeleihin, muistaa jotain jo aiemmin luettua ja palata siihen. Yhdistellä tiedonmurusia, hahmotella kokonaisuuksia, poimia sitaatteja.

On aina huimaava hetki, kun kirja ilmestyy. Käsissä on konkreettinen esine. Se, mikä on kuukausia, vuosiakin näkynyt vain tekstitiedostona läppärillä, onkin kirja. Nyt on lukijoiden vuoro. Pysähdyskoe odottaa teitä.

Terveisiä taiteilijatreffeiltä (sisältää alekoodin!)

”Taiteilijatreffit ovat viikottainen ajanjakso, tunti tai enemmän, jonka vietät itseäsi varten ja itsesi kanssa. Vietät sen tehden jotain arjesta poikkeavaa”, Julia Cameron kirjoittaa kirjassaan Kultasuoni. ”Ihanteellisessa tapauksessa vastaanotamme virtauksia taiteilijatreffien aikana – uusia mielikuvia jostain iloisesta toiminnasta. Saamme uusia näkökulmia yksin vietetyn ajan ansiosta.”

Cameron suosittelee, että treffit suunnitellaan etukäteen: minne ja milloin. Kun treffit on sovittu, niistä pidetään kiinni! Kuten Cameron sanoo: ”Mikään ei tapa romanssia niin nopeasti kuin rikottu lupaus.”

Kokeilin säännöllisiä taiteilijatreffejä vuosi sitten huhtikuussa. Tässä yksi kokemus – kirjoitin sen preesensissä, että sinäkin, lukija, saisit tunteen mukana olemisesta.

Taiteilijatreffit hautausmaalla

Olen aina pitänyt hautausmaita rauhoittavina ja kiinnostavina paikkoina. Kotini on lähellä Kalevankankaan hautausmaata, mutta nyt pyöräilen Messukylään. Siristelen silmiäni aurinkolaseista huolimatta. Puista uhoaa makeanlämmin tuoksu, enkä todellakaan kaipaa reppuun sullomaani villatakkia. Tämä on minulle rakkain vuodenaika: kevät, joka on kääntymässä kesäksi, täynnä elämää ja alkavaa voimaa. Kontrasti hautausmaahan ei voisi olla suurempi.

Lukitsen polkupyöräni kirkon sivulle ja aloitan kierrokseni. Katselen nimiä hautakivissä. Pidän erityisen paljon vanhoista nimistä, joita ei tällä hetkellä paljon käytetä. Lempi, Suoma, Wihtori, Impi, Kustaava, Hemminki, Erland, Hjalmar, Ferdinand… Löydän myös useamman Kustaa Aadolfin. Tällä hautausmaalla titteleitä on käytetty maltillisesti. Näen ainakin maanviljelijän, maalarimestarin, yliopettajan, rustitilallisen ja talon emännän. Jotkut määritellään suhteessa muihin: vaimonsa, tyttärensä, lapset. Eräässä haudassa lapset-tekstin alle kirjatut olivat yli 60-vuotiaita.

Nykyään tittelöinti taitaa olla harvinaisuus, mutta päästän ajatuksen silti mieleeni: Jos nyt kuolisin, mitä hautakiveeni kirjoitettaisiin ammatiksi tai arvoksi? Filosofian maisteri, sanataiteen opettaja, rouva? Miksei toisaalta ystävä tai lukija? Ajatusleikki on hauska, mutta oikeasti en tahdo määritelmiä hautakiveeni. En halua mahtua yhteen titteliin.

Punaisten ja valkoisten muistomerkit ovat kohteliaan etäisyyden päässä toisistaan. Tekstit ovat kuluneet osin vaikealukuisiksi. Punaisten muistomerkkiin nojaa havuseppele, jonka laskijoihin kuuluvat niin puolustusvoimat, kaupunki, kirkko, oppilaitokset kuin järjestöt.

Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.
Messukylän hautausmaalta löytyy myös kirjallisuushistoriaa.

Monelle haudalle on tuotu keltanarsisseja, ehkä hiljan vietetyn pääsiäisen kunniaksi. Riemukkaankeltaiset kukat tuntuvat juhlivan elämää kultakirjaimisten kivipaasien edessä. Yhden kiven ympärillä kukkii valtavasti villejä sinivuokkoja. Eräälle haudalle on jätetty kaksi virpomisoksaa. Mietin heitä, jotka näitä kukkia tuovat. Miten he yhä haluavat muistaa rakkaitaan, koristaa hautaa, tuoda merkkejä vuodenkierrosta. Hautausmaat saavat minut aina miettimään rakkautta, paljon enemmän kuin kuolemaa.

Seisahdan vielä sankarihaudoille. Sotamiehiä, kersantteja, työvelvollisia – ja kaikki kovin nuoria. Tännekin on tuotu narsisseja. Hautojen edessä kohoaa kahta sotilasta esittävä patsas, toinen kannattelee haavoittunutta toveriaan. Patsaan jalustassa on säkeet: ”Kesken jos kalpamme katkeaa / ja kentälle jäämmekin kerran / täys’ onni on sen joka maataan saa / ees palvella hivenen verran”.

Hautausmaan molemmin puolin menee tie. Bussit kulkevat, henkilöautot hurahtavat ohi. Linnut sirkuttavat ja perhonen laskeutuu hautakiven kulmalle. Pyöräilijä ajaa hautausmaan läpi kieltomerkistä välittämättä. Joukko reppuselkäisiä koululaisia nauraa jollekin, heidän edellään kävelee teini kuulokkeet tiukasti korvillaan. Vähän matkan päässä haravoidaan. Ja sitten olen minä, muistikirja kädessäni, kuljen kaikessa rauhassa vainajien keskellä. Minulla ei ole kiire.

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen Lupa lähteä -nimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Lukuviikko, lempiviikkoni!

Lukukeskuksen vuotuinen Lukuviikko on käynnissä paraikaa, ja tänä vuonna se järjestetään virtuaalifestarina. Kuka tahansa voi osallistua lukemalla, tarinoimalla, kertomalla lukuvinkkejä, jakamalla lukukokemuksia. Tapahtuman sivuilla on tehtäviä (opettajat huom!), videoita ja ideoita, somesta löytyy open mic -iltoja ja lukusuosituksia.

Yksi tehtävistä on aina yhtä ilahduttava kirjanselkämysruno. Tällä kertaa innostuin tekemään sen sanataideoppailla:

fullsizeoutput_8bf

Hyvä kaukainen ystävä:

Kuinka kirjoitan romaanin,

kuinka lähestyä puuta?

Tie luovuuteen:

antaumuksella keskeneräinen,

kirjoittamassa.

Vietän lukuviikkoa harva se viikko. Olisi todella omituista olla viikko lukematta. Miten saisin nukahdettua iltaisin ilman kirjaa? Ja miten moni keskustelu jäisi pois tai muuttaisi olennaisesti muotoaan, jos kirjat eivät liittyisi niihin? Lukuviikko on joka viikko, ja se on ihanaa.

Olen ottanut tavaksi käydä silloin tällöin etäkävelyllä ystäväni kanssa. Asumme samassa kaupungissa mutta muutaman kilometrin päässä toisistamme. Teemme kävelylenkkimme kukin suunnallamme, mutta puhumme puhelimessa lenkkimme ajan. Lähes poikkeuksetta puhumme myös kirjoista. Jos olemme sattuneet lukemaan saman kirjan, vertailemme kokemuksiamme, ihmettelemme ja ihailemme tiettyjä kohtia. Jos lukuvalioon on kuulunut ihan eri teoksia, voimme silti puhua niistä. Viimeksi ystäväni kertoi suomentajan oudoista sanavalinnoista ja taivutuksista luettuaan noin 70 vuotta sitten käännetyn romaanin. Osa ilmaisuista kuulosti tahattoman koomiselta ja hihitin ääneen tarpoessani kaupunginosani katuja. Toisinaan ohikulkijat saavat kuunnella tuohtunutta puhinaa, kun jokin luetussa on ärsyttänyt. Tai innostunutta puhetulvaa, kun jokin on vienyt mukanaan täysin.

Lukemisesta ja kirjoittamisesta kerrotaan myös Lukemon Lukuklaani-sivuilla. Siellä minäkin olen, ja puhun mm. siitä, miten minusta tuli kirjailija ja miten Tusina-novellikokoelma sai alkunsa.

Kaikki videot löytyvät osoitteesta https://lukemo.fi/lukuklaanivideot/, jossa voi tutustua myös J.S. Meresmaan, Salla Simukan sekä Kaj Korkea-Ahon ja Ted Forsströmin ajatuksiin. (Ai miksi juuri tämä kirjailijakattaus? Koska meidän tekosiamme löytyy yläkoulujen Lukuklaani-paketeista luokkakirjasarjan verran.)

Entä mitä minä luen juuri nyt? Kuten tapoihini kuuluu, kesken on useampi kirja. Hanna Tuomisen runokokoelma Kaikki vesi kädellä, Katriina Huttusen omakohtainen kertomus Surun istukka, Minna Huotilaisen ja Katri Saarikiven tietokirja Aivot työssä ja Anneli Kannon kirjoittamistyöstä kertova Kirjoittamassa (jonka viimeiset sivut ovat kohta meneillään, vaikka olen yrittänyt säästellä!) nyt ainakin vuorottelevat lukuhetkissäni. Ja taitaa yöpöydällä olla vielä pari muutakin… kuten jo toissakesänä aloitettu Alastalon salissa, krhm. Vielä minä senkin luen loppuun!

Hyvää lukuviikkoa!

Päiväkirja: lukittuja salaisuuksia ja jaettuja kokemuksia (sisältää alekoodin!)

Sunnuntai 5.5.1996

Kello on jo seitsemän illalla, eikä puhelin suostu soimaan. Skeptinen luonne nostaa päätään. Mä alan epäillä itteäni, oonkohän mä antanut oikean numeron. Rentoutuminenkin on itse mahdottomuus. Oli aivan pakko sulkeutua omaan kämppään ja laittaa Beatles soimaan. Nyt mä en voi epäillä kaikkia kilahduksia puhelimen ääneksi, sillä musiikki peittää muun alleen. Mutta mua hermostuttaa. Hienointa on, jos se ei todellakaan soita. Miksei vieläkään?

Ei tän tarttis mennä näin vaikeeksi. Ainakaan näin alussa. Vai oliko kaikki jo tässä?

Tulkaa joku jo hakemaan mua puhelimeen… Olisi hienoo nähdä S huomenna, olis tosiaan. Perkeleellistä!

Tämä on katkelma 17-vuotiaana kirjoittamastani päiväkirjasta. Olin tuossa vaiheessa pitänyt päiväkirjaa lähes kymmenen vuotta. Toisinaan sivuja kertyi päivittäin, välillä kirjoittamisessa oli kuukausien mittaisia taukoja.

Vanhat päiväkirjani herättävät minussa monenlaisia tunteita. Omissa merkinnöissä on toisinaan jotain niin paljasta, niin suodattamatonta, ettei sitä haluaisi kohdata. Olen tuskaillut menneisyyden minäni äärellä: miten olet voinut olla noin hölmö, miten et tuotakaan tajunnut? Nykyisyydessä on helppo huokailla, kun tietää paljon enemmän.

Mutta emmekö lue päiväkirjoja väärin, jos odotamme niiltä syvää viisautta tai selkeyttä? Jos rivit on kirjoitettu hetkessä, kenties tunnemyrskyn vallassa, mikä oikeus meillä jälkikäteen tyyntyneillä ja jo seuraukset tietävillä on vaatia menneisyyden itseltämme rauhallisuutta tai jopa ennustajan kykyjä?

Omat päiväkirjani sisältävät muutakin, mutta valtaosa niihin kirjoittamistani asioista liityy ihmissuhteisiin. Ja erityisesti rakkaussuhteisiin. Lukemani kirjat tai tekemäni työt eivät aina näy päiväkirjoissa. Eivät läheskään kaikki ystävien kanssa juodut teekupilliset, syödyt lounaat tai kilistellyt viinilasilliset. Eikä niiden tarvitsekaan. Minulla ei ole velvollisuutta tuottaa tasapuolista katsausta elämästäni päiväkirjan sivuille.

Päiväkirja sekä on että ei ole totta. Se on kiivaasti molempia.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

Päiväkirjan kirjoittamiselle on monia syitä. Silkka kirjoittamisen ilo riittää. Kirjoittaminen voi myös helpottaa oloa. Kenties päiväkirjan avulla oppii itsestään ja elämästään. Päiväkirja voi vahvistaa minäkuvaa tai olla rauhoittava rutiini. Minulle se on tarjonnut näitä kaikkia, etenkin hankalina aikoina.

Päiväkirjan pitämiseen olen löytänyt kaksi erinomaista ohjetta. Yksi: Kirjoita alkuun päivämäärä. Kaksi: Muut säännöt ovat turhia. Mutta jos kirjoittaminen tökkii tai uusi näkökulma olisi tervetullut, tässä muutaman ehdotus:

  1. Tee listoja haluamistasi aiheista. Asioita, jotka ovat tänään naurattaneet. Kauniita asioita. Reseptejä, joita haluan kokeilla. Punaisia asioita.
  2. Aamusivut. Amerikkalainen kirjoittajaohjaaja Julia Cameronin menetelmässä kirjoitetaan joka aamu kolme sivua käsin. Tarkoitus ei ole tuottaa hienoa tai taidokasta tekstiä, vaan vain kirjoittaa mitä mieleen tulee.
  3. Kiitollisuuspäiväkirja. Tämä on sukua listaamiselle, mutta aihe on selvä: mistä olen kiitollinen tänään?
  4. Kirjeet.Yksi vaihtoehto on kirjoittaa kuvitellulle vastaanottajalle. Ehkä keksit hänet – tai kirjotat jollekin olemassaolevalle tai -olleelle ihmiselle.
  5. Tajunnanvirta. Päätä kirjoittaa esimerkiksi kymmenen minuuttia. Kun kirjoitat, älä jää miettimään lauserakenteita tai kertomisen järjestystä, anna tekstin vain tulla kynää pysäyttämättä.
  6. Tunteiden tunnistaminen. Rauhoitu ja kuulostele oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita korkeintaan kolme tunnesanaa paperin yläreunaan. Sen jälkeen kirjoita vapaasti siitä, mitä on mielessäsi juuri nyt. Kun olet lopettanut, rauhoitu jälleen kuulostelemaan oloasi. Miltä sinusta tuntuu nyt? Kirjoita tekstin loppuun korkeintaan kolme tunnesanaa.
  7. Päivän kuva. Voit valokuvata, käyttää kortteja, leikata kuvia lehdistä, piirtää itse… Jos haluat, kirjoita kuvasta.
  8. Kuvailu. Toimii myös kotioloissa! Kuvaile ympäristöäsi mahdollisimman tarkasti. Mitä näet, kuulet, haistat, tunnet, maistat? Kiinnitä huomiota yksityiskohtiin. Saatat yllättyä.

 

Tämä teksti on pienenpieni maistiainen samannimisestä laajemmasta esseestä, joka löytyy Miksi en kirjoittaisi? -kirjasta. Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

MEK ja lukijat (sisältää alekoodin!)

fullsizeoutput_8a8

Miten kaukaiselta marraskuu nyt tuntuukaan! Osin siksi, että elämme kovin toisenlaisessa maailmassa kuin vielä neljä kuukautta sitten. Osin siksi, että marraskuun pimeys on jotain ihan muuta kuin tällä hetkellä koko ajan kasvava kevään valo.

Marraskuun lopulla juhlistimme Terhin kanssa Miksi en kirjoittaisi? -kirjaamme (tuttavallisesti MEK) ja jäimme jännittämään, millaisen vastaanoton kirjoituskokoelmamme saisi. Nyt tuntuu siltä, että kirja on löytänyt lukijoiden luo ja antanut monille juuri sitä, mitä toivoimmekin: iloa, inspiraatiota, kirjoittajakumppanuutta. Se lämmittää ja ilahduttaa suuresti.

Kokosin tähän MEK:sta kirjoitettuja arvioita ja juttuja:

Aamulehden toimittaja Markus Määttänen tarttui kirjaan ensimmäisten joukossa ja teki siitä innostavan jutun. (Juttu on tilaajille.) ”Haanpää ja Rannela innostavat kirjoittamiseen kevyillä, valoisilla, iloisilla omakohtaisilla kokemuksilla ja esimerkeillä. Niistä kirjoittamisesta kiinnostuneet poimivat helposti itselleen itselleen mukavimmat vinkit. Ne inspiroivat nostattavasti myös kokeneempaa kirjoittajaa”, Määttänen kirjoittaa.

Marja-Riitta Vainikkala arvosteli MEK:n Kalevaan 20.1.2020. Arvio löytyy myös hänen blogistaan. ”Se on raikas ja lukijan kanssa keskusteleva lisä aiemmille oppaille, joka sopii sekä kirjoittajille että lukijoille”, Vainikkala päättää arvionsa.

Maaseudun tulevaisuudessa ilmestyi 5.2. Laura Kuivalahden arvio otsikolla Oletko haaveillut kirjailijaksi ryhtymisestä? Tämä teos on kuin sinulle tehty. Vielä laajemmin ja omakohtaisemmin Kuivalahti kirjoittaa MEK:sta Bibbidi Bobbidi Book -blogissa: kirja on saanut hänet aloittamaan oman romaanin suunnittelun. Olin ja olen ällistyneen iloinen ja onnellinen tällaisesta vaikutuksesta!

Viime sunnuntaina Helsingin Sanomissa ilmestyi Suvi Aholan kirjoittama juttu neljästä tuoreesta kirjoittamiskirjasta – mukana myös MEK. Olemme hyvässä seurassa, arviossa käsitellään myös Anneli Kannon Kirjoittamassa, Jani Saxellin Tanssii kirjainten kanssa sekä Karin Erlandssonin Alla orden i mig. Samassa yhteydessä kirjojen kirjoittajat antavat kirjoitusvinkkejä.

Anneli Kanto kertoo bloggauksessaan sekä julkkareista että itse kirjasta. Otsikko ”Älä hirttäydy työhuoneeseen!” oli epäilemättä mieleenpainuva lausahdus kaikille mukana olleille…

Kielikuvakohtaamisia-blogissa on mainio vuoropuhelu MEK:n aiheista. ”Lukiessa syntyy jännittävä paradoksi: Kirja on niin kiinnostava, ettei sitä haluaisi laskea käsistään hetkeksikään kesken lukemisen. Toisaalta se herättää niin paljon ajatuksia, ettei sitä oikein raaskisi ahmiakaan turhan kiireesti, että ehtisi sulatella kaikkia sen herättämiä impulsseja tarpeeksi. Siihen on palattava yhä uudestaan ja uudestaan”, Satu kertoo. Ystävykset Satu ja Sini myös kokeilevat kirjassa esiteltyä galleriakirjoittamista.

Neverendingly-blogissa on luettu innolla mutta koettu myös monenlaista tunnevuoristorataa kirjoittamisen suhteen. Pieni suuri piiri -blogissa arvostetaan henkilökohtaisuutta ja uumoillaan, että tähän kirjaan voisi palata uudelleenkin. Aina joku kesken -blogi luonnehtii MEK:a kiehtovaksi oppaaksi ja aarrearkuksi. Eeva Åkerblad kuvaa MEK:n lukemista näin: ”—kuin keskustelisi hyvän ystävän kanssa kirjoittamisesta, eikä teepannu koskaan viilenisi tai loppuisi kesken.”

Instagramin puolella kirja on päässyt moniin kauniisiin kuviin, ja Jussi Jääskeläisen tekemä kansi on myös herättänyt ihastusta – erittäin ansaitusti.

Haluaisitko MEK:n omaksesi? Koodilla KIRJOITAN saat 30 %:n alennuksen kirjasta Avaimen verkkokaupasta osoitteesta https://avain.net. Koodi on voimassa 30.6.2020 saakka.

Terhin blogissa on tarjolla myös tomaatinmakuinen maistiainen kirjasta.

Tyyneyden säilyttämisestä

En tiedä, miten tätä aikaa pitäisi kuvailla. Somessa ja ystävien kesken lähetetyissä viesteissä toistuvat sanat omituinen, ennennäkemätön, kummallinen. Myös sanat pelottava ja ahdistava ovat käytössä. Osalla on iso huoli omasta tai läheisten terveydestä, osa miettii, miten selvitä taloudellisesti, kun korona vei työkeikat.

En ole itsekään ikinä vetänyt niin montaa ruksia kalenteriin kuin reilu viikko sitten. Lukuisat koulutyöpajat katosivat, puf vain, samoin yksi kansalaisopiston kurssi. Vaikka osa merkinnöistä oli kirjoitettu lyijykynällä, en halunnut pyyhkiä niitä pois. Jääköön merkki siitä, mitä oli suunniteltu ja siitä, mikä ei toteutunutkaan.

Palautteiden antamiseen tai muuhun lukemis- ja kirjoittamistyöhön poikkeusoloilla ei ole vaikutusta. Osa opetustöistäkin siirtyi verkkoon ja yksi kouluvierailu on tarkoitus toteuttaa virtuaalivierailuna. Olen nauhoittanut luentoja puhelimen sanelimeen, laatinut tehtäväpaketteja, linkannut hyviä lisälukemistoja. Olen lukenut opiskelijoiden verkkokeskusteluita, kirjoittanut palautteita ja opastanut oppimisalustan käytössä. Kyllä tämä tästä. Olen kokenut jopa onnistumisen kokemuksia, vaikka välillä on täytynyt toimia melkoisella kiireellä. Oppimista tämäkin.

fullsizeoutput_8a4
Työpöydän yläpuolelle sijoittamani korttikokoelma muistuttaa tärkeistä ja ilahduttavista asioista.

Etätyöskentelyssä ei ole minulle mitään uutta, sitähän osa työstäni on aina ollut. Nyt vain vietän työhuoneessa vieläkin enemmän aikaa. Vuosien aikana kertyneet materiaalit ja kotikirjasto ovat arvokkaampia kuin koskaan nyt, kun en voikaan vain kävellä kirjastoon lainaamaan jotain sopivaa.

Olen onnekas: vaikka osa töistä lähti, osa on yhä jäljellä. Olen onnekas: meillä kotona on työtilaa kahdelle aikuiselle. Olen onnekas: olen terve.

Vaikka kaikki ympärillä on epävarmaa, olen pyrkinyt säilyttämään tyyneyteni. Teen, mitä voin: vältän ihmiskontakteja, pesen käsiäni usein, en matkusta minnekään. Seuraan uutisia, mutta maltillisesti – ja välillä on luettava ja katsottava jotain ihan muuta. Koiranpentuvideoita, tv-sarjaa autojen korjaamisesta (!), komedioita, joogalehteä, sarjakuvia. Vaikutan niihin asioihin, joihin voin, mutta yritän ymmärtää, etten voi kontrolloida kaikkea.

fullsizeoutput_8a3

Päiväkirja on ystävä, näinäkin aikoina. Surm Roomas -kantinen muistikirjani on ehkä aavistuksen makaaberi, mutta toisaalta aikaan sopiva. (Alkuperäistä romaania en ole lukenut, enkä tiedä, miten se keskustelisi koronakevään kanssa.) Ostin muistikirjan jouluna Tallinnasta, silloin ajattelin sen henkivän jonkinlaista Bond-tunnelmaa.

Kirjoittamassa on Anneli Kannon uutuuskirja, jonka aihe on paras mahdollinen: kirjoittaminen kaikkine puolineen. Hän kirjoittaa prosessista, hylsyistä, epätoivosta, editoinnista, rahasta ja esiintymisestä. Olen fanittanut Annelin blogitekstejä jo pitkään ja toivonut, että niistä tulisi kirja – ja tässä se nyt on! Tuntuu hyvältä uppoutua tähän kirjaa juuri nyt.

Ja sopivasti uusi tekstikin on hiljalleen liikahtamassa eteenpäin. Idea on muhinut jo pitkään, mutta olen jarrutellut aloittamista. Mutta nyt alkaa olla sen aika. Tai oikeastaan: nyt jos koskaan on sen aika. (Tällaiset kryptiset heitot ovat ärsyttäviä, mutta toivottavasti voin joskus avata asiaa enemmänkin. Nyt en uskalla kertoa enempää!)