Paperia, ihanaa!

Kun muistikirjaintoilija pääsee Tarttoon, minne hän haluaa matkustaa? Tietenkin paino- ja paperimuseoon!

Löysin ensimmäiset Tartuensis-muistikirjani Tallinnan Nu Nordik -puodista muutama vuosi sitten. Ihastuin heti: muistikirjat on tehty vanhoista poistokirjoista, ne ovat viivattomia, jokainen on uniikki – ja kokokin on passeli, vähän aavitosta pienempi. Useita muistikirjoja myöhemmin voin lisätä, että ne ovat myös kestäviä: kulmat voivat hieman nuhjaantua, mutta jokainen kirja on pysynyt täysin muodossaan. Kannet eivät repsota, sidokset ovat pysyneet napakoina. Ja minä kuitenkin kuljetan muistikirjoja päivittäin repussani.

Muistikirjojen koti eli Eesti Trüki- ja Paberimuuseum löytyy pienen matkan päästä Tarton keskustasta Kastani-kadulta. Matka ei ole kävellenkään mahdoton, mutta erityisen sutjakasti se taittui Tarton sähköavusteisilla kaupunkipyörillä, jotka olivat erinomaisia turisteiluun. Naapurissa on Aparaaditehas, jossa on vaikka millaista puotia ja ravintelia, eli pelkästään museon takia ei tarvitse lähteä liikkeelle.

Omin päin museoon ei pääse tutustumaan, mutta opastettu kierros onkin varsin antoisa. Onneksemme pääsimme mukaan englanninkieliselle kierrokselle, jossa oli lisäksemme vain kaksi ihmistä. Neljän hengen ryhmä oli vallan sopiva, sillä museossa oli varsin toiminnallinen meininki.

Aluksi tutustuimme paperin tekemiseen ja erilaisiin materiaaleihin, joista paperia voi tehdä. Pääsin heti kokeilemaan.

Paperiarkki jätettiin kuivumaan tällaiseen jännittävän näköiseen laitteeseen, kun jatkoimme kierrosta:

Tilassa oli komeita origamitöitä mutta myös tällainen iso kartonkinen pyörä:

Masiina toimi oikeasti: pyörittämällä sivut / kuvat vaihtuivat – kunhan joku muu teki työt!

Museon toisessa salissa keskityttiin painotekniikkaan. Lukuisia erilaisia painokoneita, laatikoittain kirjasimia, ladontalaattoja, lisää kirjasimia… Ihmettelimme ja tunnustelimme eri materiaaleista tehtyjä laattoja, arvailimme käyttötarkoituksia ja ihailimme puukaiverruksia.

Opas haki tekemämme paperiarkit kuivurista, ja saimme valita, millaisen kuvan painamme niille. Esillä oli useita erilaisia kuva-aiheita, mutta lopulta päädyin lohikäärmeeseen. Taas päästiin tekemään itse. Vaihe vaiheelta opas kertoi, mitä ja miten.

Tässä olen tarmokkaana painotöissä:

Ja ooh, miten hieno siitä tulikaan! (Onneksi kuvat olivat valmiina, muuten ei olisi tullut ihan näin hienoa…)

Saimme kokeilla myös julisteen painamista ja paperigiljotiinin käyttöä. Reilu tunti hujahti nopeasti, kiitos rennon ja asiantuntevan oppaan – sekä mukavien kanssaopastettavien. Opas esitti paljon kysymyksiä ja antoi meidän oivaltaa itsekin. Pedagogisesti erittäin toimiva ratkaisu. Ja olihan kierros myös viihdyttävä!

Museon yhteydessä on pieni puoti, josta voi ostaa mm. muistikirjoja. Tietenkin ostin yhden. Vain yhden, tekisi mieleni huomauttaa. Monta kaunokaista jäi odottamaan seuraavia kävijöitä.

Lisämaksusta museolla saisi opastusta myös kirjansidontaan. Ehkä ensi kerralla sitten?

Jos Tartuensis-muistikirjat kiinnostavat, täältä löytyy lista jälleenmyyjistä. Suomessa ei toistaiseksi ole yhtäkään, mutta Etsy myy Suomeenkin. Ja jos vierailee Tallinnassa, kannattaa tutkia jo mainitun Nu Nordikin lisäksi esim. Rahva Raamat -kirjakaupat.  Hyvän muistikirjan eteen voi nähdä vähän vaivaakin!

Kuvat: Jussi Koukku & minä

Loman jälkeen

Ai niin, mulla on tää blogi.

Olen miettinyt monta kertaa, pitäisikö päivittää blogia säännöllisemmin. Tai miettiä selkeä rajaus, mistä tänne kirjoitan. Luoda rutiini, jakaa jotain edes kerran kuussa. Tai tehdä tästä vain infosivusto, jonka kautta löytää yhteystietoni ja vähän vinkkiä siitä, mitä teen työkseni.

Ei, tietenkään en ole päättänyt mitään.

Kotona näkee vaaleanpunaista.

Viimeisen vuoden aikana on tapahtunut valtavasti ihania asioita. Yksi tuoreimmista on muutto Tampereelle. Tai oikeastaan paluumuutto. Asuin Tampereella 1999-2010, tulin kaupunkiin opiskelemaan Suomen kirjallisuutta Tampereen yliopistossa. Kasvatin juuria kaupunkiin, koin omakseni. Sitten työt veivät Kanta-Hämeeseen. Hyviä vuosia nekin. Oli aika lähteä muualle. Ammatillisesti Kanta-Hämeen vuodet ovat olleet huimia. Opin valtavasti lisää kirjallisesta kentästä, tutustuin upeisiin kollegoihin ja kirjoitin ensimmäiset julkaistut teokseni.

Tarkoitus oli muuttaa Riihimäeltä takaisin Hämeenlinnaan, mutta rakastuminen laittoi suunnitelmat uusiksi. Niinpä, kun keväällä vihdoin ja viimein sain myytyä Riihimäen asuntoni, oli selvää, että uusi koti olisi Tampereella. Ja nyt olen asunut täällä lähes kaksi kuukautta.

Freelancerin kesään on kuulunut töitä, seinien maalaamista, omaisuuden konmarittamista ja tulevan suunnittelemista. Mutta kuului siihen myös kolmen viikon kesäloma, jota kutsuttiin nimellä lukuloma – haaveilin alkukesästä, että kunpa saisi vain haahuilla aikatauluttomasti ja lukea mitä tahansa kirjoja eikä tarvitsisi olla niistä mitään mieltä.

Luinkin. Heinäkuussa ahmin 17 kirjaa, suurin osa proosaa. Lukuloman aikana noista nautiskelin ehkä 14. Mutta lomaan mahtui myös kaupunkihaahuilua, automatkoja kotimaassa ja huonekalujen metsästystä kirpputoreilla.

Uudenkaupungin Bonk-museo on hilpeä kohde!

En tietenkään ehtinyt tehdä lomalla kaikkea, mitä etukäteen ajattelin. Mutta ei se mitään. Tulee muita vapaapäiviä, tulee työpäivien jälkeisiä iltoja, tulee uusia lomia. Ja joskus tekemisen ajatus on ihanampi kuin itse tekeminen.

Kesäsäistä en ole innostunut valittamaan. Ihan hyväthän ne ovat olleet. On ollut aurinkoa, on ollut sadepäiviä, on voinut kulkea sandaaleissa, on saanut pisamia. Se riittää.

Rauman ilta-aurinko.

Kirjoittaminen. Sitä tein lomalla vain vähän. Mutta ehkä juuri siksi eräs tekstikokonaisuus on loman jälkeen liikahtanut vähän eteenpäin. (Hirvittää sanoa siitä edes tämän verran, sellainen Iisakin kirkko -tyyppinen prosessi on kyseessä…) Mikään kiire sillä ei ole, ei sitä kukaan odota eikä asettele deadlineja, mutta itseäni riemastuttaa uusi kulma tekstiin, jonka kanssa on ollut tahmeutta innostuksesta huolimatta.

Elokuu, tervetuloa. Meillä tulee olemaan mukavaa yhdessä.

Kynät, joilla voi tehdä muutakin kuin kirjoittaa

Minä en ole piirtävä ihminen. En harrasta piirtämistä tai maalaamista. En ajattele olevani kuvataiteellisesti lahjakas. Olen visuaalinen ihminen, mutta kun tartun kynään, tartun siihen kirjoittaakseni, en piirtääkseni.

Tai… näin ainakin ajattelin. (Osittain ajattelen edelleen.) Tänä keväänä piirtäminen ja maalaaminen ovat hivuttautuneet elämääni, ensin ihan pikkiriikkisen, ja sitten ojensin niille jo kättäni, kun yhtäkkiä ilmoittauduin sarjakuvapäiväkirjakurssille Asikkalaan, Hoimelan tilalle. Kurssin ohjaajana oli ex-läänintaiteilijakollegani Solja Järvenpää, joten tiesin olevani hyvissä käsissä. Lisäksi kurssllla opetti Tiina Pystynen, ikisuosikkini. Voisiko mennä pieleen? Ei! Kurssimainoksessa luvattiin, että saa tulla, vaikkei mitään osaisi. Ja koska päiväkirja kuitenkin on tuttu asia, mietin, että tässähän on jo puolet hallussa…

Kaksitoista kurssilaista, osa kuvataiteen ammattilaisia, osa kaltaisiani vasta-alkajia, osa siitä väliltä. Viikonloppu Hoimelassa, rento ja vapauttava ilmapiiri, jossa ei tarvinnut nolostella taitamattomuuttaan – ja kas, kuvan tekeminen kiinnostaa aivan uudella tavalla. Solja antoi meidän kokeilla erilaisia välineitä, mikä itselleni oli huippujuttu. Miten noviisi muka eksyisi taidetarvikeliikkeeseen ostelemaan pastelleja, kalligrafiakyniä tai erilaisia siveltimiä, ihan vain testatakseen, mikä tuntuisi ehkä omalta?

Ensimmäiset piirrokset teimme keräämiemme kasvien (ja niissä näkemiemme hahmojen ja tyyppien) pohjalta. Samalla kokeilimme eri tekniikoita. Oma hahmoni nousi tästä voikukasta:

Kasvi ei ollut alkuunkaan lempparini aluksi, mutta kun otin kynän käteen, se yllättikin. Ja muuttui mm. tällaiseksi:

  

Ohjeistukseen kuului myös se, että kaikki mahdolliset muistiinpanot olisi pyrittävä tekemään piirtämällä. Vaikeaa, kun ei ole tottunut! Mutta tällaisia piirtyi muistikirjaan:

Viikonlopun aikana huomasin, että maailma on hieman erilainen, kun sitä tarkastelee piirtämisen kautta. Miten piirretään teekuppi? Koivu? Keittiön kaapin sisus? Mikä riittää ihmisen ääriviivoiksi?

Jo paluumatkalla jatkoin muistikirjan täyttämistä tekstillä ja kuvilla. Mukanani oli vain eri paksuisia mustia tusseja, puuvärit ja pari värillistä tussia, mutta niidenkin avulla viimeinen junamatka sujui erinomaisesti. Kotona kaivoin esiin terän ja mustepullon, muistin myös, että minullahan on toinenkin terä ja mustepullo – korkkaamaton! Ja… koska Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortilla oli vielä saldoa, kulutin sen matkakokoisiin vesiväreihin ja waterbrush-siveltimeen, jota myös sain kokeilla kurssilla.

Ihanaa kokeilemista, ei-osaamisen iloa, suorittamattomuutta, leikkimistä! Piirtäminen ja maalaaminen ovat vain omaksi ilokseni, näistä ei ole tarkoitus tehdä julkaisua, ei käyttää opetuksessa, ei tarjota minnekään. Ahhhh. Ei tarvi osata.

Ja tietenkin olen lukenut sarjakuvia enemmän kuin aikoihin. Olen ihan innoissani: jotain uutta, erilaista, lisää! Ai näinkin voi maailmaa katsoa!

Ja koska tässä kuitenkin nolostelevia suomalaisia ollaan, niin lisätäänpä vielä tämäkin:

  

Hyvä joulu ruuan tuopi

Loppiainen pyyhkäisee joulun pois ja höynäyttää katseen kohti kevättä – vaikka mikäpä on katsellessa, kun sää on alati keväinen… Tänäänkin kävin kävelyllä lähimetsässä. Keltainen kevättakki ja kumisaappaat, siinäpä oiva varustus. Sieniä ei sentään näkynyt.

Mutta joulu. Hekumoin etukäteen jouluruuilla, ja kyllä niitä sitten syötiinkin. Ylensyömisen Ylenpalttisuuden juhla, todellakin. Tein tänäkin vuonna lanttulaatikon ja perunalaatikon, Darling loihti kaloista ja kirjolohenmädistä herkkuja – ja valmisti itselleen ankkaa. (Maiston pienen palasen ja totesin, että not my piece of duck.) Ja teki coleslaw’ta ja jugurttikastiketta. Paistoin myös kasviskinkukkeemme, seitan-kinkun, josta tuli tänä vuonna aivan erityisen mehevää ja maukasta. Lisäksi etikkaisia punasipulirenkaita Mummin reseptillä – ai miten niin alatte ymmärtää syömisen määrää..? Jälkiruuaksi lime posset, ja tietenkin ennen ja jälkeen ruuan suklaata niin raakaversiona kuin perusfazerina. Ja toffeeta, ihan itse keiteltynä sitäkin. Näin taloutemme epäkokkina havaitsen tehneeni hämmästyttävän määrän ruokaa joulun kunniaksi.

Mätitarjoilu.

Suklaata. Lakua. Suklaata.

Joulupöydän herkkuja.

Pöytä on katettu.

Red wine, sparkling wine, anyone?

Making of lime posset.

Joulupöydän herkkuja vol 2.

Glögihetki.

Itse tehty toffee. Mmmm.

Lohta, siikaa, mätiä.

Lime posset ja jälkiruokapeli.

Raakasuklaapurkillinen.

Seitan.

Klassikkopallot.

Hyasintin kasvupyrähdys päätyi leikkokukaksi.

Hei hei, joulu. Olit jälleen ihanan rauhallinen ja yltäkylläinen ja rento. Nähdään taas joulukuussa. Jo tänä vuonna!

Helo Baltica

Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, väittävät. Hyvä voi tulla myös siten, että antaa idean pälkähtää päähän ja ryhtyy toteuttamaan sitä melko nopeasti. Darling ehdotti eräänä päivänä, että eikös tehdä kesälomareissu Via Balticaa pitkin. Autoreissu. Sen verran olen hämäläistynyt (tai ehkä aina ollut jonkin verran hämäläistemperamenttinen), että ihan vähän piti ensin miettiä ja selvittää. Vaikka olihan se nyt selvää, että joo, mennään!

Idea lausuttiin ääneen maanantaipäivänä, matkaan lähdettiin perjantaina (tosin ensimmäinen yö vietettiin ystävien luona Kaipiaisissa, mutta kauniita maisemia pääsi ihastelemaan jo siellä). Siinä välissä surffailtiin Autoliiton sivuilla, keskustelupalstoilla ja Wikitravelissa. Ja ostettiin ensiapupakkaus, jauhesammutin ja heijastinliivi. Ja varattiin ensimmäisen yön majoitus. Ja soitettiin vakuutusyhtiöön ja noudettiin Green Card. Ja päätettiin, että iPadin karttahan on tosi hyvä, mitä sitä muuta hankkimaan. Ja kaikkea muuta reissuun liittymätöntä – minä esimerkiksi vietin mahtavat 12 tuntia kirjoittavien ystävieni seurassa Tampereella, ja aika meni ihan liian nopeasti.

Tallinkilla Tallinnaan, ja sitten auto tehokäyttöön. Kuusipäiväinen Helo Baltica -reissumme kulki reittiä Tallinna – Tarto – Valga – Riika – Vilna (- Augustow) – Kaunas – Pärnu – Tallinna. Darling käväisi Augustowissa, minä hengailin sen ajan Vilnassa ja Kaunasissa. Mietin etukäteen, olisiko liian raskasta harrastaa tällaista pikaturismia, esimerkiksi Riiassa ja Tartossa pysähdyimme vain parin tunnin ajaksi. Paljon autossa istumista ja vaihtuvia majapaikkoja, hmmm. Mutta hämmästys: sehän oli yllättävänkin hauskaa! Ainoastaan pimeän tullen autoilu ahdisti minua sen verran, että sen osuuden olisin voinut jättää pois. Mutta muutoin autoilu sujui. (Minähän en ajanut metriäkään, istuin vain tärkeänä apukuskin paikalla ja vingahdin, jos ohituspaikka oli liian pelottava.)

Näkymä Helgen kotimajoituksen ikkunasta öiseen Valgaan.

Ensimmäisen yön vietimme Helgen kotimajoituksessa. Sympaattinen paikka, piskuinen kaupunki. Valgaa emme paljon tutkineet, kunhan yövyimme ja jatkoimme puolilta päivin matkaa. Mutta Helgen tomaatit palauttivat uskoni siihen, että tomaatti voi olla maukas ja herkullinen. Helgellä oli oma kasvihuone pihassa, ja hän toi meille aamiaispöytään pari tomaattia maistiaisiksi. Ai tältäkö tomaatin kuuluisi maistua? Jos mahdollista, kasvatan ensi kesänä omat tomaattini.

Riiassa pysähdyimme murkinoimaan. Jälkiruokakahvit nautimme jo edelliseltä Riian-reissultamme tutuksi tulleessa Pienene-liikkeessä, jossa on kahvilan lisäksi myymälä. Tuotteet ovat pääosin latvialaisia ja käsin tehtyjä, ja kosmetiikkavalikoimat vain kasvaneet sitten viime näkemän. En voinut lähteä ilman Guston käsivoidetta ja kuorinta-ainetta… Ja mikä ilo: heillä on verkkokauppa! Mutta sieltä ei saa överikaneloitua cappuccinoa, harmi kyllä.

Riika on kaunis ja hurmaava, mutta yksi todella paha miinus löytyi: keskustasta on ihan helkkarin vaikea löytää opasteita. Mihinkään. Olisi ollut todella mukavaa nähdä viitta, jossa kerrottaisiin, mistäpäin löytyisi Vilnaan johtava tie. Mutta ei, mitäpä sellaisia opasteita laittamaan… (Tuli ihan Varsova mieleen tässä opastamattomuudessa.) Ystävällisten paikallisten avulla lopulta löysimme oikean suunnan ja tien, mutta olisihan sen etsimiseen käytetyn tunnin voinut muutakin tehdä.

Vilnassa majoituimme pieneen Mikotel-hotelliin. Homma ei toiminut ihan heti – respan mies oli sitä mieltä, että meille on varattu vain yksi yö kahden sijaan. Asioiden oikea laita selvisi onneksi nopeasti, mutta sitten säädettiinkin pysäköinnin kanssa. Mies kertoi, että voimme jättää auton sisäpihalle, portinkin pitäisi olla auki. No, ei ollut. Hain avaimen – se ei sopinut lukkoon. Pääsimme kuitenkin sisäpihalle, kun viereisen talon asukas tuli pysäköimään autoaan. Seuraavana päivänä respassa oli eri ihminen, ja hän kertoi meille, että ei sisäpihalla mitään hotellin parkkipaikkaa ole, ei meillä sellaista… No, auto oli kuitenkin tallessa ja saimme sen pois vaivatta (portti ei ollut lukossa päivällä).

Mikotel on kahden tähden hotelli, ja se toki näkyy joissain asioissa. Aamiainen oli pelkistetty (mutta riittoisa), huoneessamme ei ollut omaa suihkua, seinät olivat ohuet – mutta sijainti aivan loistava ja hintataso edullinen, ja todella siistit huoneet. Voisin mennä Mikoteliin uudelleen (kuten myös Helgen kotimajoitukseen, jos jostain syystä haluaisin lomailla Valgassa).

Darling suuntasi Puolaan, ja minä jäin tutkimaan Vilnaa. Kävin kaupungissa edellisen kerran vuonna 2000, kun reissasin ystäväni Elinan kanssa. Ihastuin silloin kaupunkiin, joten odotin Vilnaa innolla. Mutta. Olihan Vilna sievä. Mutta jotenkin… hengetön. Ehkä vaikutelma johtui viileästä säästä, ehkä siitä, että oli maanantai – mutta en saanut samanlaista ihastumisen tunnetta kuin ensivisiitillä. Ja toki pikaturismi tekee osansa, vaikutus olisi pitänyt tehdä h-e-t-i.

Vilnasta jatkoin matkaani junalla. Noin viiden euron lipulla pääsin reilussa tunnissa Kaunasiin (oi VR, olisipa meilläkin tuollaiset lippuhinnat!), jossa vietin suuren osan tiistaipäivästä. Vaeltelin kaupungilla, istuin kahviloissa, söin sushia, ostin tuliaisia. Löysin Kaunasista ekokaupan, jossa myytiin myös liettualaista luonnonkosmetiikkaa. Ekosertifikaattia ainakaan Ambroozija-tuotemerkillä ei ollut, enkä osaa lukea INCI-luetteloa niin hyvin, että tunnistaisin kaikki ”pahat aihesosat”, mutta varsin luonnonmukaiselta vaikutti minun silmiini. Mutta yhtä kaikki: ekokauppa! Jei!

Kaunasissa hämmennyin siitä, että kovin moni ihminen näytti tuijottavan minua. Kyllä, tarkistin, että alushousut eivät vilkkuneet ja että ylipäätään olin pukeutunut, eikä otsassakaan lukenut mitään. Ehkä vain näytin niiiiin turistilta. Tai sitten liian moni näki, kun kuvasin lemmikkipöllöämme Pasilaa (joka on virkattu puuvillalangasta) nähtävyyksien äärellä. (Pasila tuotti suunnattomasti hupia koko matkan ajan – melkein kaikissa valokuvissamme esiintyy virkattu pöllö.) Tai sitten lyhyt tukkani herätti kummeksuntaa ja vääriä tulkintoja. Outoa ja kiusallista, mutta ei vaarallista.

Pasila artsuilee Kaunasin kaupunkitaiteessa.

Darlig haki minut Kaunasista, ja sitten alkoi matkamme pisin yhtäjaksoinen ajomatka kohti Pärnua. Kello tikitti jo seuraavaa vuorokautta, kun lopulta astelimme hotelli St. Peterburgin aulaan. Niin kaunis hotelli! Tummaa puuta, jykeviä huonekaluja, aikamatkan tuntua… Aamiainenkin oli vaikuttava, joskaan kaltaiseni kasvissyöjä ei ole ihan kohderyhmä. Mutta jos ronskit pekonisiivut (jotain ihan muuta kuin ne kaupan ohkaiset harsot), kokonainen grillattu kana ja virolaiset makkarat kiinnostavat, St. Peterburgin aamiainen on varmasti myönteinen elämys. Onneksi tarjolla oli myös hapankurkkuja, kananmunia, leipää, puuroa, silliä, jugurttia, punajuuria… Teevalikoima tuotti pettymyksen, ja toisena aamuna teevesi oli harmillisen jäähtynyttä – ja veden laatu huono. Mutta kokonaisuutena hotelli oli miellyttävä ja viihtyisä, ja sijainniltaan mainio. Parisänkyä emme saaneet, mutta piankos sängyt siirsi vierekkäin (kuten itse asiassa teimme muissakin majapaikoissamme).

Oi Pärnu. Ensimmäinen visiittini virolaisten kesäpääkaupungissa, eikä varmasti jää viimeiseksi. Ihana ranta, hurmaavia taloja, vehmaita puistoja. Voin varmasti meititellä kun sanon, että olimme ihastuneita Pärnuun. Sinne, pidemmäksi aikaa, vaikka talvellakin. Ja ensi kerralla ehkä teemme pöytävarauksen Villa Ammendeen, jota nyt kävimme vain katselemassa. Art nouveau -tyyli toimii aina.

 

Tallinnassa ehdimme istahtaa kahville vanhaan kaupunkiin ja hieman ajella ympäriinsä, ennen kuin Tallink vei meidät takaisin Suomeen. Viisi yötä, kuusi päivää Baltian maissa – aikavenymä tapahtui taas. Tuntui, kuin olisi ollut pidempäänkin poissa. Matkalla on aina hieman toisessa todellisuudessa, katsoo asioita toisin kuin kotona.

Voisin lähteä uudelleen. Tai ehkä seuraavaksi kiertelemme vain Viroa – sielläkin on niin monta paikkaa, joissa en ole käynyt. Ja joihin tahtoisin taas.

Pasila vilkuttaa hyvästit Baltialle.

Matkalla Salterin kanssa

Matkalle ei voi lähteä ilman matkalukemista. Useammin kuin kerran on käynyt niin, että mukana on roikkunut teos, jonka olen hädin tuskin avannut, ehkä vilkuillut muutaman sivun ennen nukahtamista, mutta johon en ole uppoutunut, jonka tarinaa en ole kaivannut päivän aikana, jonka tarinaan en ole osannut upota juuri sillä hetkellä. Matkalla en osaa syventyä samalla tavalla kuin kotona. Ympäristö vaatii ja saa enemmän huomiota, tarinoita ja runoja virtaa kaupungilla kävellessä, ympärillä, ihmisissä. Ilman kirjaa ei silti voi lähteä, se olisi kamalaa. Mahdotonta.

Toisinaan nappaan matkakirjaksi jonkin kepeän, helpon, nautinnollisen mutta nopeasti sulavan kirjan. Sellaisen pystyy lukemaan matkan aikana, mutta se ei hallitse ajankäyttöä. Sellaisen voi myös jättää hotelliin, junaan, lentokentälle, matkatoverille.

Nyt matkakirjaksi valikoitui James Salterin Kiitävät vuodet. Keltaista kirjastoa – laatua, mutta onko liian tuhtia? En ollut lukenut Salterilta mitään aikaisemmin, joten en tiennyt mitä odottaa. Joitain odotuksia toki oli – eräässä hiljattain lukemassani käsikirjoituksessa puhuttiin tästä romaanista, mikä innoitti minut hakemaan kirjan kirjastosta.

Ensimmäiset sivut luin Valgassa, Helgen kotimajoituksen pedissä makoillen. Illalla, pitkän matkapäivän jälkeen. Myönnän, että huolestuin. Että onko tämä ollenkaan matkakirja-ainesta. Verkkaista, liianko? Henkilöihin tutustuminen vie aina aikansa, pääsenkö heitä liki tarvittavan pian? Alku meni katkonaisesti. Onnistuin luulemaan, että romaanin pääparilla Virillä ja Nedralla on kaksi poikaa. Sitten tajusin, että toinenhan on tyttö. Kunnes ymmärsin, että molemmat ovat tyttöjä. Hienoja hetkiä lukijan elämässä…

Mutta jatkoin lukemista seuraavana päivänä Vilnassa. Jossain vaiheessa huomasin olevani kirjan lumoissa. Kolmantena iltana luin kirjaa koko illan. Ja kun matkan viidentenä päivänä luin Pärnussa viimeisetkin sivut, olin kylläinen lukemastani. Erittäin hyvällä tavalla.

Kiitävät vuodet kertoo Nedrasta ja Viristä, heidän perheestään ja ystävistään. Siitä, miten kaikki on niin hyvin ja silti jotain puuttuu. Ja miten nopeasti aika kuluukaan, miten mikään ei ole pysyvää, vaikka jollain hetkellä niin tuntuukin. Kirja ei ole ahdistava, mutta melankolinen se voisi olla. Romaanin ihmiset etsivät itseään, vapauttaan, sitä tapaa elää, joka olisi oma ja oikea juuri heille. Pidin kirjan hiljaisuudesta, pitkistä keskusteluista ja viipyilevistä hetkistä – juuri niistä, jotka tuntuvat kestävän pitkään mutta ovatkin ohi aivan liian pian.

Mitkä sanat voisivat kuvata Kiitäviä vuosia? Haikea, lempeä, kirkas, ajaton, kaunis, viisas, melankolinen. Ainakin. Kirjan ihmiset etsivät harmoniaa, mutta kirja itsessään sisältää eräänlaista harmoniaa. Vaikka henkilöt ovat epätasapainossa, romaani ei ole meluisa tai riitaisa tai ankara, vaikkei se väitäkään elämää liian leppoisaksi.

Jos kirja olisi omani, olisin tehnyt siihen alleviivauksia. Sellaista halua en usein saa, mutta nyt olisin halunnut merkitä parhaat lauseet aforismeiksi, joihin palata myöhemmin. Olisin toki voinut kirjoittaa niitä muistiin, mutten malttanut keskeyttää lukemista niin pitkiksi ajoiksi. Voisin myös kuvitella, että lukisin kirjan uudelleen. Sitä ennen tosin haluan lukea, mitä muuta Salter on kirjoittanut.

Epätyypillinen matkakirja, mutta toimi ehkä myös siksi, että olin osan matkasta yksin. Onneksi otin Kiitävät vuodet mukaani. Hieno kirja.

Om ja muita luontoääniä

Ei autojen melua, ei liikennettä, ei kännyköiden jatkuvaa kilkatusta. Paljon vihreää niin ympärillä kuin lautasella, lintujen laulua, pari lempeää basenjia, idylliset kesäsäät ja jänniä unia.

Darling kokkailee kesän Villa Mandalassa, minäkin pääsin näkemään ja kokemaan paikan viikonloppuna. Ehdottomasti paikka, jonne voisin vetäytyä kirjoittamaan.

 

Ja tulihan siellä myös kirjoitettua. Ajatuksia, unia, ideoita, havaintoja. Ja kas: kolumnin aihe pomppasi tältä reissulta, tästä paikasta. Lauantain Hämeen Sanomat kertoo enemmän. Itsekseni hykertelin erityisesti otsikkoani. Otsikointi on kauheaa ja vaikeaa ja rasittavaa, mutta tällä kertaa oiva nimi löytyi vaivattomasti: Transvestiitti ja joogaohjaaja saivat minut tajuamaan. Transvestiitti tosin ei tullut vastaan Villa Mandalassa, vaan jo paljon, paljon aikaisemmin.