Poimintoja elokuun kirjapinosta

Syyskuu ehti pitkälle ennen kuin ehdin koota elokuun poiminnat. Mutta parempi myöhään… Elokuu oli aktiivinen ja monipuolinen lukukuu. Poimin kirjoja omasta kirjahyllystä, kirjastosta, kuuntelin äänikirjoja ja luin e-kirjoja. Välillä huvikseni, välillä taustatutkimuksen nimissä. Elokuun nostoissa on autofiktiota ja tietoa, ja kaikkia kolmea kirjaa yhdistää se, että ne tempasivat mukaansa, antoivat ajateltavaa, avasivat ajattelemisen tapoja.

Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu. Gaudeamus 2019.

En ollut kuullutkaan tästä kirjasta, kunnes eräässä podcastissa mainittiin tutkimus Kalifornian teknovaimoista. Kiinnostuin, etsinhän juuri tietoa kotirouvista. Ajattelin vähän selailla tätäkin. En tyytynyt selailemaan, luin antaumuksella joka sivun.

Taina Kinnunen on haastatellut suomalaisia naisia, jotka ovat lähteneet miehen työn perässä Kalifornian Piilaaksoon. Monesti työkomennus on tarkoittanut naisille sitä, että oma ura on täytynyt jättää ainakin joksikin aikaa tai jossain määrin syrjään, ja tilalle on tullut amerikkalaisen kotiäidin arki. Kinnunen on itse asunut Kaliforniassa ja seurannut haastateltaviensa elämää. Kirjassaan hän kertoo naisten uudesta arjesta ja antaa teknovaimojen puhua identiteetistä, kulttuurieroista, haasteita ja hyvistä asioista. Eikä hän itsekään jää näkymättömäksi: Kinnunen tuo ilmi oman positionsa, saattaa kommentoida haastateltavien ajatuksia, tuo omaa persoonaansa mukaan. Ja vaikka hän saattaa välillä esittää kriittiseen kallistuvankin väitteen, minusta tuntui koko ajan, että hän on haastateltujen puolella, tekee parhaansa ymmärtääkseen heitä ja tehdäkseen heidän tarinoilleen oikeutta.

Kalifornia kutsuu on kiehtova kurkistus elämään, joka poikkeaa monin tavoin omastani. Se sai pohtimaan unelmien toteuttamista, parisuhteen dynamiikkaa, suhteessa joustamista, rahaa ja perinteitä sekä ympäristön paineita. Kinnusen teksti vetää mukaansa, ja kirjassa on parhaimmillaan esseististä pohdiskelua, joka laajenee paljon Piilaaksoa pidemmälle.

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020.

Vietin elokuussa toista viikkoa karanteenissa, kun ensin odotin pääsyä koronatestiin ja sitten testin tulosta. Ompelin kangasmaskin (jos joku olisi väittänyt puoli vuotta sitten, että tällainen ompelutyö tulee tehtyä, en olisi uskonut), joka naamallani tein kävelyretkiä lähikaupunginosiin. Onnekseni asun parinkin metsäalueen lähellä, eli pelkkiä asfalttiteitä ei tarvinnut tallata.

Eräällä metsäpolulla napsautin kuulokkeisiin Jussi Seppäsen autofiktion nimeltä Jussi Seppänen. En oikeastaan osannut odottaa mitään. En ollut lukenut Seppästä aikaisemmin (miksi en?!?), ja kirjaan olin törmännyt jossain Instagram-päivityksessä, jonka sanamuodotkin olin jo unohtanut. Oli vain jäänyt fiilis, että tässä voisi olla kiinnostava kirja.

Ja kyllä olikin! Lyhyet luvut valottavat hetkiä Jussi Seppänen -nimisen kirjailijan elämästä. Tai ihan alussa Seppänen ei vielä ole kirjailija, mutta matkalla kohti sitä. On lääkärikäyntejä ja sairaus, johon todennäköisesti kuolee nuorena. On kirjoittajakoulutusta ja odotuksia niin omista taidoista, kustannusmaailmasta kuin kirjamessuista. On tarkkoja havaintoja elämästä ja kiherryttävän hauskoja lohkaisuja.

On vaikea purkaa teosta osiin, se on muotoutunut mielessäni ja muistoissani yhdeksi herkulliseksi palloksi, jossa on eri värisiä kerroksia, jotka välillä sekoittuvat toisiinsa. Jussi Seppänen on hauska ja vakava, henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen. Pidin kovasti fragmentaarisesta rakenteesta ja Toni Kamulan tavasta lukea teos.

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras. WSOY 2020.

Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaasta tiesin etukäteen yhtä vähän kuin Jussi Seppäsestä. (Huomaa, etten ole lukenut kustantajien katalogeja juuri lainkaan tänä vuonna.) Arvelin vain, että se voisi olla sovelias kuunneltava villapaidan kutomisen seuraksi. Play ja alkuun.

Kirjoituskonevaras on omakohtainen romaani – niin, kai se romaaniksi on luokiteltu eikä elämäkerraksi. Kustantamon sivuilla mainitaan kotimainen kaunokirjallisuus, esseet ja kolumnit. Tuomas Kyrö kertoo kovin itsensä oloisesta Tuomas Kyröstä, ja äänikirjan hän vieläpä lukeekin itse. Kirjasta hahmottuu kronologinen eteneminen, vaikka luvut ovatkin ehkä enemmän temaattisia kokonaisuuksia, eikä kirjassa edetä yhden selkeän juonikuvion varassa.

Kyrö on taitava sanankäyttäjä. Hän osaa tiivistää, kärjistää, yllättää. Kirjoituskonevaras on hauska, mutta ei vain hauska. Se, kuten Kinnusen ja Seppäsenkin kirjat, sisältää identiteetin ja arvojen pohdintaa, elämänpolun hahmottelua, erilaisten elämäntulkintojen punnitsemista. Kenen totuus on oikea? Voiko etäältä nähdä paremmin tai toisin? Mitä vaihtoehtoja olisi ollut? Kirjoituskonevaras sisältää anekdootteja elämän varrelta. Kyrö kirjoittaa kirjailijan työstä, julkisuudesta, perheestään. Perinteinen maskuliinisuus elää ehkä Iron Maiden -fanikulttuurissa, mutta isyydestä puhutaan aivan toisin. Elämään mahtuu monia rooleja, tapoja olla se kuka on.

Erään luvun alussa neulepuikkoni pysähtyivät. Miten tämä kuulostaa niin tutulta? Pysäytin äänikirjan ja säntäsin työhuoneeseen etsimään erästä kirjaa. Palasin mukanani Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana -66:n antologia nimeltä Juuret. Se ilmestyi yhdistyksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Olin tuolloin Vanan puheenjohtaja ja sain tehtäväkseni toimittaa kyseisen teoksen. Yksi mukaan pyydetyistä ja suostuneista oli Tuomas Kyrö. Hän lähetti tekstin nimeltä Hämeen helvetti. Selasin sen esiin Juurista ja jatkoin äänikirjan kuuntelemista. Nauratti. Siellähän se, sama teksti – vain pari pientä muokkausta (joista tietenkin sätin itseäni: miten en ollut itse huomannut, että noinhan se kannattaa sanoa!).

Myöhemmin tuli toinenkin tuttuuden tunne. Enkös ole lukenut tämän minielämäkerran joskus ennenkin? Taas työhuoneen kirjahyllylle ja penkomaan. Tiesin, millaista lehtileikettä etsin, mutta sepäs olikin eri kirjan välissä kuin luulin. Nyt teksti oli muuttunut jo enemmän, mutta laitoin silti Helsingin Sanomissa ilmestyneen kolumnin takaisin kirjoittajaoppaan väliin. Edelleen pätevää aineistoa sanataidekursseilla.

Kirjoituskonevaras tuntui uudelta ja tutulta. Siinä on suuri henkilökohtaisuuden tuntu, mutta ei tirkistelymeininkiä. Näinkin voi ja saa elämästä kirjoittaa, viihdyttää ja antaa ajateltavaa.