Lukuvuosi 2020

Yksi alkuvuoden lempirutiineistani: menneen vuoden lukemisten tutkiminen ja numeroistaminen. Vuorossa on siis katsaus lukuvuoteen 2020 numeroiden kera. Aiempien vuosien tilastoinnit löytyvät avainsanalla lukupäiväkirja.

Kuten tavallista, mukana ovat vain kokonaan luetut (tai kuunnellut) kirjat. Mukana ei ole arvostelupalveluun lähtettyjä tekstejä tai kirjoituskilpailun esiraatihommissa luettuja käsikirjoituksia tai muutakaan ei-vielä-julkaistua.

Lasken äänikirjojen kuuntelun lukemiseksi. Viime vuonna en eritellyt, mitkä kirjat kuuntelin ja mitkä luin e-kirjana – nuo molemmat ovat samaa kategoriaa. Tänä vuonna taidan merkkailla äänikirjatkin erikseen.

Vuonna 2020 luin kirjoja noin 37 165 sivun verran. Sanon noin, koska ihan kaikissa ei ollut sivunumeroita. Alusta loppuun luin 160 kirjaa.

Aiempien vuosien perusteella osasin arvella, että tietty tuttuus kirjavalinnoissa jatkuu: uutta kotimaista, eniten proosaa ja naisten kirjoittamaa. Näin olikin, mutta joitain yllätyksiäkin mukaan mahtui.

Tietokirjojen osuus kasvoi, ja kaikista luetuista niiden osuus oli 33 %. Ylivoimainen ykkönen on kaunokirjallinen proosa, 52 %. Runot ja sarjakuvat saivat 14 %, ja viimeiseen prosenttiin jää jokunen kuvakirja. Yli 60 % luetuista oli naisten (tai naisoletettujen) kirjoittamia, mieheksi olettamieni osuudeksi jäi 29 %.

Eniten yllätti ääni- ja e-kirjojen iso osuus: peräti 43 % (eli 69 kappaletta!) kaikesta lukemastani olen joko kuunnellut tai lukenut e-kirjana. Alkuvuoteen mahtuu vielä jokunen kirjastosta lainattu e-kirja, mutta toukokuussa tapahtuu käänne: otin kokeiluun Suomalainen Plus -lukuaikapalvelun. Olin epäileväinen, sillä en ollut aikaisemmin kokenut äänikirjoja omakseni, ja kännyän ruudulta lukemiseenkaan en ollut ihastunut. Mutta nyt kävi toisin. Äänikirjat ovat ihania kävelylenkeillä ja neuletöiden parissa, mutta vielä enemmän olen lukenut kirjoja juuri siltä parjaamaltani älypuhelimen ruudulta.

Todennäköisesti ruudulta lukemista on lisännyt eräs ikävä riesa: yövalvominen. Se, kun herää aamuyöllä neljän-viiden aikaan eikä saa nukahdettua uudelleen. Paitsi parin tunnin kuluttua, kun herätyskellon soimiseen ei olekaan enää kovin pitkä aika… Paperikirjaa varten pitäisi sytyttää valo (mikä kuulemma ei siippaa haittaisi), mutta puhelimen ruutu ei valaise yhtä ärhäkkäästi. Ja niinpä olen käyttänyt aamuyön tunteja lukemiseen. Etenkin kevyehköt käännösromaanit ovat sopineet niihin erinomaisesti.

Kesällä vaihdoin lukuaikapalvelun BookBeatiin. Syy oli hyvin käytännöllinen: hinta. Siipalla oli jo BookBeat-tili, ja siihen oli mahdollista tehdä perhetilaus, jota Suomalainen Plussalla ei ollut.

Lukuaikapalvelu on varmasti vaikuttanut kirjavalintoihini jonkin verran. Keväällä, kun kirjastot olivat tyystin kiinni, oli ihanaa valita laajoista valikoimista uutuuksia ja tuntemattomia houkutuksia. Etenkin amerikkalaisia, viihteellisehköjä romaaneja on hyvin tarjolla ja tyrkyllä, ja niihin olenkin tarttunut tavallista useammin. Toisaalta olen lukenut myös esseitä ja nuortenkirjoja, eli yksipuoliseksi ei ole päässyt. Mutta luulenpa, että käännöskirjojen aiempaa isompi osuus lukemistani liittyy lukuaikapalveluihin. Toisaalta nautin myös osan paperisista sarjakuvistani ja tietokirjoistani englannin kielellä. Kotimaisen kirjallisuuden osuus on silti iso: 66 %.

Uutuuskirjat kuuluivat lukuvaliooni yhä ja edelleen. Neljä kymmenestä luetusta oli julkaistu vuonna 2020, ja 48 % 2010-luvulla. Ennen vuotta 2000 ilmeistyneitä nimikkeitä oli alle kymmenen.

Kuukausissa oli eroja. Tammikuu oli lukumäärällisesti vaisuin, kahdeksan luettua teosta. Sivumäärällisesti heinäkuu oli alhaisin, 1914 sivua. Myös marraskuussa oli hiljaista, yhdeksän kirjaa ja parisen tuhatta sivua. Enkä ihmettele. Tammikuut ovat minulle perinteisesti laiskoja lukukuukausia – en tiedä, miksi. Heinäkuussa lomareissu hidasti lukemista, ja kaiken nähdyn ja koetun keskellä kirjat jäivät vähän sivummalle. Marraskuussa puolestaan rämmin upottavan työsuon keskellä, enkä iltaisin jaksanut juuri muuta kuin Netflixiä katsella.

Aktiivisin kuukausi oli joulukuu: 22 luettua kirjaa, 5019 sivua. Osinhan kuukausikohtaiset luvut myös valehtelevat: olen saattanut lukea 400-sivusesta kirjasta valtaosan edellisessä kuussa, mutta koska viimeiset sivut luetaan seuraavan kuun puolella, teos kirjataan sinne.

Lukuvuosi 2020 näyttää hyvältä. Sinne on mahtunut kaikenlaista: esseitä, tutkimustietoa, runoja, uudelleen luettuja teoksia, YA-kirjallisuutta, kotimaisia romaaneja, englanninkielistä sarjakuvaa, pienkustanteita, ystävien kirjoittamia kirjoja, säeromaaneja, novelleja, sanataideoppaita ja mitä vielä.

Samaa toivon lukuvuodelta 2021. Ja yhden lukemiseen liittyvän uudenvuodenlupauksenkin olen tehnyt. Koska tyypillinen lukemani kirja on 2000-luvulla ilmestynyt, noin 200-sivuinen naisen kirjoittama teos, aion muistutella itseäni myös näihin tavanomaisuuksiin sopimattomista kirjoista. Lupaan, että vuonna 2021 pyrin lukemaan ainakin yhden Kalle Päätalon kirjoittaman romaanin. Olen jo hakenut kirjastosta Iijoki-sarjan aloitusosan. Huonemiehen poika ilmestyi vuonna 1971, ja siinä on rapsakat 600 sivua.

Hyvää uutta lukuvuotta!

Sponsored Post Learn from the experts: Create a successful blog with our brand new courseThe WordPress.com Blog

WordPress.com is excited to announce our newest offering: a course just for beginning bloggers where you’ll learn everything you need to know about blogging from the most trusted experts in the industry. We have helped millions of blogs get up and running, we know what works, and we want you to to know everything we know. This course provides all the fundamental skills and inspiration you need to get your blog started, an interactive community forum, and content updated annually.

Kolme parasta vuodelta 2020, osa 2

Eilen listasin viisi top kolmosta tältä vuodelta, jatketaan samaan tapaan:

6. Kuvataide-elämykset

  • Tommi Toija: Omia kuvia, Hämeenlinnan taidemuseo. Oli työlauantai Hämeenlinnassa, ja olin päättänyt mahduttaa työpäivän ja kotiinpaluun väliin visiitin Hämeenlinnan taidemuseoon. Mietin, miten vastaanottavainen olen opetustuntien jälkeen, mutta turhaan. Tommi Toijan maalaukset ja etenkin toiseen kerrokseen sijoitetut veistokset riemastuttivat. Inhimilliset, hassutkin veistoshahmot olivat sympaattisia kohdattavia, joista saattoi nähdä uusia puolia kunhan malttoi pysähtyä katsomaan. Yhdessä huoneessa pienet veistokset miltei täyttivät lattian, ja niiden keskellä sai kävellä. Olla yksi niistä?
  • Jussi TwoSeven: All Is One, Kimmo Pyykkö -taidemuseo. Kevään koronarajoitteita oli purettu, ja kesäkuussa oli hyvä hetki pistäytyä Kangasalla – päästä pitkän tuntuisen tauon jälkeen taidenäyttelyyn. Jussi TwoSevenin katutaidevaikutteiset teokset olivat isoja ja vaikuttavia. Luontokappaleet ja urbaanit maisemat kävivät vuoropuhelua ja esittivät suoria kysymyksiä ihmisen toiminnasta. Näyttelyyn muuten pääsee edelleen, museon sivuille on koottu verkkonäyttely teoksista.
  • Galleria Kone, Hämeenlinna. Myönnetään, nyt vähän oikaisen – mutta on mahdotonta valita vain yhtä Koneen näyttelyä tai toisaalta täysin erottaa niistä siitä kontekstista, jossa ne koen. Olen pitänyt Galleria Koneessa kokoontuvaa kirjoittajakurssia vuodesta 2013. Idea on yksinkertainen: kokoonnumme kerran kuussa kirjoittamaan senkertaiseen näyttelyyn tavalla tai toisella liittyviä tekstejä. Tutustun aina näyttelyyn etukäteen ja mietin jokusen kirjoitustehtävän ja keskusteluaiheen. Ja sitten vietän ryhmän kanssa 90 minuuttia galleriatilassa, teosten keskellä. On huimaa, miten teokset saavat uusia syvyyksiä ja tulkinnat laajenevat, kun tekstejä luetaan ja peilataan ympärillä oleviin töihin. Näyttelyt tuntuvat läheisemmiltä ja niiden teemat koskettavat vahvemmin kuin tavallisesti. Kirjoituksia Koneesta -kurssi on minulle tärkeä tapa kokea kuvataidetta ja saada yhteys muihin.

7. Parhaat hetket yksin

Näitä miettiessäni havaitsin, että vuonna 2020 yksinoloon liittyy usein käveleminen. Kävelylenkit ovat olleet tapa viettää tovi itsekseni, ajatella kaikenlaista tai kuunnella äänikirjaa.

  • Eräänä toukokuun alkupuolen päivänä oli sen verran lämmin, että pakkasin reppuuni teetermarin ja kirjan, hain kaupasta evääksi suklaapatukan – ja ostin käsidesiä. Kaipasin kahviloita, mutta ne olivat kiinni. Niinpä kävelin Koskipuistoon, täytin kuksani teellä ja annoin auringon lämmittää puistonpenkillä istuessani. Koskipuisto oli melko hiljainen, satunnaiset ohikulkijat ohittivat kaukaa. Joku puhui kovaan ääneen puhelimessa vähän kauempana. Ilmassa oli kevään tuntua, vaikka sää vielä viileä olikin. Koronakevään outous leijui kaikkialla, mutta silti tuossa puistohetkessä oli vapautta.
  • Kesäkuun alussa kävelin Mältinrantaan. Eväiden kanssa, tietenkin. Edellisenä päivänä oli ollut Annikin runofestivaalin suora lähetys, jonka olin juontanut. Tapahtuma toteutettiin ilman yleisöä ja striimattiin YouTubeen. Päivä oli lämminhenkinen ja onnellinen, ja seuraavana päivänä tarvitsin aikaa kaiken tapahtuneen sulatteluun. Kävelin Pinninkadun Runopuu-muraalin ja Ranta-Tampellan Tärkeitä asioita -teoksen kautta Mältinrannan uimapaikan tienoille, katselin ohikulkevia ihmisiä ja punatiilisiä rakennuksia. Tuntui hyvältä ihan vain olla, rauhoittua, hymyillä tapahtuneille asioille.
  • Kaupin lenkkipolut kulkevat Näsijärven kupeessa, ja olenkin alkanut kutsua rantakallioita Tampereen parhaaksi teehuoneeksi. Välillä (liian harvoin!) otan suunnaksi järvenrannan ja istahdan harmaille kallioille nauttimaan teetä kiireettä. Välillä kuuluu ohikulkevien lenkkeilijöiden puhetta tai kävelysuvojen suihketta, joskus jonkun koira pyrkii moikkaamaan istuskelevaa ihmistä, joskus joku ihminenkin jää juttusille. Mutta useimmiten saan olla yksikseni. Kuuntelen laineita, katselen pilviä, tunnustelen tuulta. Hengittelen.

8. Juomareseptit

  • Orange bitter. Törmäsin jossain drinkkiohjeeseen, jossa lorautettiin hieman orange bitteriä juomasekoitukseen. Nettihaku tuotti joukon ohjeita, miten tätä ainetta voisi tehdä itsekin. Siispä kokeilemaan. Lopputuloksena on oiva, varsin appelsiininen mauste, jota en suosittele sellaisenaan nautittavaksi vaan nimeomaan drinkkien osana. Tilkkanen esimerkiksi Negroniin sopii vallan mainiosti. Sovelsin David Lebowitzin ohjetta, mutta monia muitakin reseptejä löytyy.
  • Mustikkalikööri. Pakastimessa lojui muutaman vuoden takaista mustikkasatoa – miksipä en kokeilisi liköörin tekemistä niistä? Kääpiölinnan köökissä -blogissa on lukuisia ohjeita ja vinkkejä liköörien valmistamiseen, ja heidän neuvoillaan valmistuikin pieni satsi mustikkalikööriä. Väri on todella tumma, mustikkaisen violetti ja maku kaukana esansseista.
  • Kaneliviski. Ostimme joskus Rocket Cat -nimistä juomasekoitusta, jossa maistuivat kaneli ja viski. Fireball on tunnetumpi versio tästä, mutta Rakettikissaan mieltyneinä emme ole hankkineet sitä baarikaappiimme. Loppuvuodesta havahduin miettimään, miten vaikeaa omatekoisen kaneliviskin valmistaminen nyt sitten voisi olla. Ensimmäisessä kokeilussa viskin sekaan meni muutama ceyloninkanelitanko. Kumariinia vähemmän, mutta niin myös makua. Toisessa kokeilussa vaihdoin kanelin kassiakaneliin, ja johan alkoi kaivattu maku löytyä! Viski ja kaneli saivat maustua noin viikon, jonka jälkeen lisäsin joukkoon sokerisiirappia. Joissain ohjeissa juomaa maustetaan appelsiinilla tai chilillä, itse en kaivannut mitään ns. ylimääräistä. Mutta kukin omien makunystyröidensä mukaan.

9. Kestävimmät kirjoitusvirheet

  • Oma nimi. Miten monta kertaa olenkaan kirjoittanut sähköpostin loppuun Päii, Pväivi tai Päiiv. How hard can it be?
  • Kurja kurjallisuus. Etenkin kännykällä kirjoitettaessa klassikko. Kirjoista tulee kurjia, kirjallisuudesta kurjallisuutta, kiitos iin ja uun vierekkäisyyden näppäimistössä. Vai olisiko Freudilla jokin muu selitys?
  • Luultavasti en vain tunnista omia perusmokiani tai kiinnitä niihin tarpeeksi huomiota, sillä en osaa nimetä kolmatta selkeää vakiomokaa. Mutta tiedän, että etenkin väsyneenä kirjaimet menevät helposti sekaisin. Mutta lähinnä koneella kirjoittaessani, eivät käsin kirjoitettuna! Kaksoiskonsonantit vaihtavat paikkaa (kenkä onkin keknä) tai diftongin toinen vokaali karkaa väärään kohtaan (voitelu onkin votielu).

10. Levyt

En seuraa uutta musiikkia aktiivisesti, olen säännönmukaisesti pihalla uusista bändeistä ja artisteista. Mutta ilahdun, kun löydän jotain itselleni uutta – oli se ilmestynyt vuonna 2020 tai kymmeniä vuosia aikaisemmin.

  • Antti Tuisku: Valittu kansa. Antti Tuiskun musiikki ei ole ollut minulle erityisen läheistä koskaan – paitsi nyt. Kun Valittu kansa -albumi ilmestyi alkuvuodesta, laitoin sen itsellenikin yllätykseksi soimaan. Ja hurmaannuin. Välillä mahtavaa discotykitystä, sitten taas balladimpaa, ja pikkuisen räpäytystäkin. Levyn kaikki kappaleet käsittelevät tavalla tai toisella uskontoa ja/tai hengellisyyttä, ja välillä mukana on hienoa itseironiaa. Lyriikat ovat oivaltavia ja intertekstuaalisuus toimii. Motherfucking aamen tälle.
  • Matthew Halsall & The Gondwana Orchestra: Into Forever. Tämä jazzlevy karkasi kuunnelluimpien joukkoon vähän vahingossa. Luultavasti Spotify suositteli sitä jollain listallaan, ja nappasin levyn tarkempaan soittoon. Välillä keinun mukana, välillä vain fiilistelen.
  • Minnie Riperton: Come to My Garden. Miten tämä levy on voinut mennä ohitseni? Mutta onneksi tajusin sen olemassaolon tänä vuonna. Ripertonin esikoisstudioalbmi vuodelta 1970 tarjoaa soulhenkistä meininkiä ja Ripertonin upeaa ääntä. Ah.

Sellainen(kin) oli vuosi 2020. Listojen painopiste on muualla kuin töissä, ehkä juuri siksi, että erilaiset työpaineet ja -sumat ovat leimanneet tätä vuotta. Ja kuitenkin olen saanut tehdä hienoja juttuja sanataiteen parissa. Ehkä bonuslistaksi kuuluukin tiivis työasioiden top 3 -lista: Kariston kirjoituskilpailun esiraatityö – Kaksi allekirjoitettua kustannussopimusta – Suomen tietokirjailijoilta saatu apuraha ensi vuoden työskentelyä varten. Kirjaprojekteista lisää tuonnempana, lupaan!

Heippa vaan, vuosi 2020. Oli, noh, monipuolista ja unohtumatonta, monella tapaa.

Kolme parasta vuodelta 2020, osa 1

Miten tiivistää monin tavoin yllättävä vuosi 2020? Ei mitenkään. Mutta kokosin muutaman top 3 -listan tämän vuoden asioista. Asiat eivät välttämättä ole parhausjärjestyksessä, ovatpahan vain kärkikolmikossa tasavahvoina.

  1. Neuletyöt
  • Maailman synty -villapaita. Ensimmäinen kirjoneulevillapaitani, luulisin. Olin kuvitellut, etteivät kirjoneuleet ja ylipäätään isot neuletyöt ole minun juttuni, mutta tätä tein riemumielin.
  • Anna huolia hevosen -villapaita. Kun eka kirjoneule meni ihan kivasti, voikin jo lupautua tekemään toisen lahjaksi kaverille, eikö? Ystäväni Marika Riikonen julkaisi tänä vuonna kaksi esikoiskirjaa (miksi tyytyä yhteen), molemmat hevosaiheisia. Oli aika selvää, että tämä paita kuuluu hänelle.
  • Suolaulu-villapaita. Lisää kirjoneuletta! Ja edellisiä ohuemmalla langalla! Neulekuvion kanssa oli välillä hiki, mutta lopputuloksesta tuli ihana.

Kaikki edellämainitut kuuluvat Jenna K:n (Instagramissa nimellä @ihtiriekkoknits) Neulottu Kalevala -projektiin, ja ohjeet löytyvät Ravelrysta.

2. Itse leivotut kakut

Kyllä, minäkin aloin leipoa tavallista enemmän, kun koronakevät iski.

  • Appelsiinikakku. Kuivakakku kuulostaa masentavalta, mutta sen ei tarvitse olla sitä. Kamomillan konditorian appelsiinikakku on helppo, eikä sen ainesosia tarvitse metsästää kaukaa. Useimmiten korkeintaan appelsiini puuttuu. Ja tämä kakku sopii myös vegaanille. Jouluna vaihdoin sokerin fariinisokeriin ja kuorrutin komeuden Biscoff-tahnalla. Toimii.
  • Kolmen ainesosan limettipiirakka. Tämäkin vaatii joitain tunteja odottelua, mutta lopputulos on erittäin hyvä. Limetit voi vaihtaa sitruunaan, ja jos ainesosat puolittaa, saa oikein soman piirakan, joka sopii mainiosti 20-senttiseen vuokaan. Sitrus taittaa makeutta, jota tässä piirakassa kyllä riittää.
  • Valkosuklaajuustokakku. Tämäkään ei vaadi mahdottomasti osaamista – suklaan sulattaminen lienee vaativin osuus. Ja se, että kakun pitää antaa hyytyä rauhassa. Liivatteiden kanssa ei tarvitse läträtä, täyte asettuu muutoinkin. Kuvan kakku on koristeltu valkosuklaarouheella ja salmiakki-lakritsi-suklaapalloilla, mmm.

3. Parhaat hankinnat

Harkitsin otsikoivani tämän listan ”parhaat hankinnat joita ilmankin voisi elää”, mutta enpäs nyt viitsi nimitellä näitä turhakkeiden sukulaisiksi. Kyllä, ilmankin voi elää, mutta nämä ovat sulostuttaneet arkeani todella paljon. Ja se ei ole pikkujuttu se.

  • Diffuuseri. Harkitsin aromadiffuuserin hankkimista yli vuoden, kunnes tänä syksynä tein ostopäätöksen. Esinettä kutsutaan meillä kotoisesti Pöfiksi, ja se tupruttelee yleensä työhuoneessa arkipäivinä. Olen pitänyt eteeristen öljyjen hankkimisen yllättävän maltillisena (hyvä minä!), mutta muutama vaihtoehto toki löytyy. Suosikkituoksuni on mänty.
  • Robotti-imuri. Tästä haaveilin vuosikausia, mutta jostain syystä epäilin, toimisiko se mattojen kanssa ja huonekalujen seassa. Kyllä toimii. Imurimme nimettiin Ridgeksi, ja se siivoaa aina yhtä tarmokkaasti. Imurointi oli eniten inhoamani kotityö, mutta Ridgen käynnistäminen ei harmita. Väitän, että kotona on Ridgen ansiosta pölyttömämää kuin ennen.
  • Pesupussi. Kuulostaa tylsältä eikä mitenkään juhlavalta, tiedetään. Toinen pesupussi roikkui kuukausia kauppalistalla, mutta aina se joko unohtui tai sitten kaupassa ei ollut pesupusseja. Kesälomamatkalla Kittilässä poikkesimme Tiinan torilla (vai mikähän sen nimi oli…), puodissa, jossa myytiin ns. kaikkea. Ja kas: siellä oli myös pesupusseja! Villasukat, sukkahousut, kasvomaskit ynnä muut pussipesua arvostavat tekstiilit kiittävät. Tai minä ainakin.

4. Matkakohteet

  • Saana. Meidän oli tarkoitus kiivetä Saanan huipulle vasta saapumistamme seuraavana päivänä, mutta säätiedotus enteili sadetta ja surkeutta. Nyt sen sijaan oli mukavan aurinkoista. Joten miksipä emme tuntikausien autossa istumisen jälkeen lähtisi tunturin lakea kohti? Vähän iltayhdeksän jälkeen olimme suihkineet yllemme hyttyskarkoitteita ja varanneet mukaan juotavaa ja syötävää. Vanhan laulun mukaan Kilpisjärven mahtava Saana on ”tunturi tuimien tuulien”, mutta me osuimme paikalle, kun oli erittäin tyyntä. Takit ja huivit saivat pysyä repussa, lämpöä riitti. Kellonajasta johtuen Saanalla oli melko vähän ihmisiä mutta hyttysiä sitäkin enemmän. (Kuvista voi bongailla photobombaavia inisijöitä!)
    En tiedä, mitä odotin, mutta sain paljon: kauniinlämpimän yöttömän yön valon, upeat maisemat, vapauden ja rakkauden tunteen.
  • Helvetinkolu. Syyskuussa teimme retken Helvetinjärven kansallispuistoon Ruovedelle. Pakkasimme eväät mukaan ja hurautimme kohti Helvettiä. (Matkakohteen nimestä saa loputtomasti enemmän tai vähemmän hyviä vitsejä.) Matkamusiikiksi laitettu Spotify-lista oli hengessä mukana, ja päräytti AC/DC:n Highway to Hellin soimaan, kun käännyimme Helvetinkoluntielle.
    Kiersimme neljän kilometrin mittaisen Helvetistä itään -luontopolun ja nautimme näköalapaikalla termarikaffeet. Varsin sopiva reippailu lempeänä syyskuun päivänä.
  • Yltä ja alta, Up and Under. Pääsiäiseksi haaveiltu kylpyläreissu muuttui lähimatkailukohteeksi. Sopivaa kohdetta googlaillessani löysin Nancy Holtin Yltä ja alta -maataideteoksen. Jostain syystä sen olemassaolo oli mennyt kokonaan ohi – ja asiahan piti korjata. Termoskaffeet ja käsidesi mukaan, juhlan hengessä myös muutama pieni suklaamuna. Aurinkoinen kevätpäivä oli otollinen käveleskelyyn ja teoksen ihmettelyyn. Myöhemmin teimme vielä toisenkin reissun samoihin maisemiin, ja kiipesimme läheisen Puuvuoren laelle.

Matkakohde-kategoria on paha, tekisi mieli lisätä siihen paljon enemmän kohteita! Kuten Rovijoen putous ja Yykeänperä Norjan puolella, Posion Riisitunturi, Tampereen hautausmaat tai Pölkinvuoren kasvimaailma Urjalassa.

5. Tapahtumatta jääneet tapahtumat

  • Luovan kirjoittamisen kurssi Valamossa. Olin unelmoinut Valamossa käymisestä ja Torsti Lehtisen kirjottajakurssista jo pitkään, ja toukokuussa 2020 haaveeni piti vihdoinkin toteutua. Ilmoittauduin kurssille kuukausia etukäteen ja selvittelin, miten pääsisin julkisilla perille. Kurssi peruuntui.
  • Syksyn kirjamessut. Jo vuosikausien ajan syyskauden ohjelmaani ovat kuuluneet kirjamessut niin Turussa kuin Helsingissä. Olen haastatellut kirjalijoita, välillä ollut itsekin haastateltavana. Pidän messuhaastatteluiden tekemisestä, niissä on ihanaa iloa uusista kirjoista ja parhaimmillaan lyhyet haastattelutkin kasvavat ihaniksi keskusteluiksi. Mutta kuten tiedämme, Turun messut jäivät kokonaan pois ja Helsingissä messuttiin virtuaalisesti. Katselin menoa kotisohvalta.
  • Taidekaaren sanataidepajat kolmasluokkalaisille. Minä ja kaksi kollegaani olimme valmistautuneet kiertämään kaikissa Tampereen kolmosluokissa pitämässä tunnin mittaiset sanataidepajat. Työhuoneessani oli yli 600 tehtävämonistetta oppilaille jaettavaksi. Vain muutamaa päivää ennen pajarupeaman alkua kaikki peruttiin.

Poimintoja loka- ja marraskuun kirjapinoista

Marraskuun lopussa uskaltaa jo sanoa: tänäkin vuonna tästä kuusta selvittiin. Marraskuu on pitkä ja vähävaloinen kuukausi, johon minulla on vaikea suhde. Marraskuuhun on myös työntäyteinen kuukausi: vietin juuri tämän kuun ensimmäisen kokonaan vapaan viikonlopun. Edellinen vapaapäivä oli isänpäivänä. Kyllähän sellainen tuntuu.

Tuntuu myös lukemisessa. Olen lukenut, kyllä, mutta jonkin verran vähemmän kuin yleensä. Netflixin voima on ollut valtava, enkä osaa pitää sitä pelkästään pahana. Katsoin vihdoinkin Unorthodoxin ja pidin siitä kovasti. (Pitäisiköhän lukea kirja, johon sarja perustuu?) Samoin Queen’s Gambit eli Musta kuningatar vei mukanaan – enpä olisi etukäteen uskonut, että shakista voi tehdä noin vetävän ja kiehtovan tv-sarjan! (Ja tämäkin on ensin ollut romaani, lisäisinköhän senkin lukulistalle…) Toki nautin myös estetiikasta ja 60-luvun musiikista. Minisarjojen lisäksi olen tuijottanut New Girliä (uudelleen), Glow’ta, Columboa (dvd:t lainassa anopilta), elokuvia…

Lokakuun poiminnat jäivät marraskuun työsuman alle, joten nyt poimin kolme kirjaa loka- ja marraskuun luetuista. Sattumalta nämä kaikki luin paperikirjoina, ja osassa visuaalisuus onkin tärkeässä roolissa.

Tiina Raevaara & Urpu Strellman: Tietokirjoittajan kirja. Docendo 2019.

Ostin Tietokirjoittajan kirjan jo viime syksynä mutten lukenut sitä kokonaan. Selailin, valikoin sopivia kohtia, sitten laitoin hyllyyn. Kunnes tänä syksynä, osin työsyistä, tartuin kirjaan uudelleen ja aloin lukea alusta loppuun. Ja miten innoissani luinkaan! Raevaara ja Strellman käsittelevät tietokirjallisuutta monipuolisesti ja tuovat esiin lajin lukuisat mahdollisuudet. Samalla kirja kertoo kirjoittamisen prosessista monine vaiheineen ja välillä mutkineenkin.

Raevaara ja Strellman kirjoittavat mukavan välittömästi mutteivät sorru kosiskelevaan tuttavallisuuteen. Ei, tämän kirjan kanssa on varma olo: kirjoittajat todellakin tietävät, mistä puhuvat, ja kertovat sen selkeästi, ymmärrettävästi ja kiinnostavasti. Samalla he pudottelevat kirjavinkin toisensa perään ja houkuttelevat lähdekirjojen pariin.

Eräs suosikkilainaukseni löytyy heti kirjan alusta:

Ehkä kaikkein vaikeinta kirjan kirjoittamisessa on keskeneräisyyden sietäminen. Kirjan valmistuminen toki on upea hetki, mutta se tulee eteen vain kerran. Kaikki muut kuukaudet ja jopa vuodet kirja on kesken, ja kirjoittaja voi vain yrittää pitää kirkkaana mielessään käsityksen teoksesta, jota ei ole vielä olemassa. Tämä kyky saattaa olla yksi luovuuden olennaisimmista osista. Ainakin se on edellytys kirjan kirjoittamiselle.”

Oi kyllä. Voi kyllä.

Käsikirjoituksen tekeminen puretaan vaiheisiin ja osiin. Kirjoittajat esittävät hyviä kysymyksiä ja selittävät, miksi esimerkiksi on tärkeää muotoilla kirjan pääväite, argumentti. (Myönnän, että tämän kohdan lukeminen tuskastutti, koska oman käsikirjoituksen argumentti lipesi koko ajan käsistäni. Mutta ajatus jäi vaivaamaan, ja muutamaa viikkoa myöhemmin taisin saada pääväitteeni muotoiltua.)

Tietokirjoittajan kirja jää hyllyyni käytännölliseksi apulaiseksi, työkaluksi, innostajaksikin.

Vilja-Tuulia Huotarinen: Omantunnon asioita. Siltala 2020.

Tämä kaunis runokirja on enemmän kuin 64 sivuaan. Kuten parhaat runokirjat tapaavat olla.

Omantunnon asioita jakautuu viiteen osioon, jotka on otsikoitu Vauvoille, Saarelle, Rakastetulle, Ystäville ja Menneille. Heille puhutaan, heistä puhutaan. Runot ovat vakavia, hauskoja, arkisia, oivaltavia, koskettavia.

Jo ensimmäiset rivit riemastuttavat: ”Älä odota vanhemmiltasi niin paljon. Ne eivät opi aikaisin puhumaan.” Ja myöhemmin annetaan ohjeita kodinhoitoon: ”3. Elämä on liian lyhyt hukattavaksi huonoihin imureihin.

Huotarinen tekee tarkkoja havaintoja ihmisistä ja ihmissuhteista, katsoo lempeästi mutta kohti, hankaliakin asioita. Proosamaisesti asetellut tekstit ovat lyhyitä mutta avaavat historioita: mitä näiden ihmisten kanssa on ollut, tehnyt, tuntenut, mitä heidän kanssaan on nyt. ”Kukaan muu kuin sukulainen ei tunne sinua lapsena yhtä hyvin ja aikuisena yhtä huonosti.

Solja Järvenpää (toim.): Päivän sarjakuva. 2020.

Mitä tapahtui 1.4.2020? Päivän sarjakuva koostuu 15 sarjakuvataiteilijan päiväkirjasta aprillipäivältä. Kuravettä näissä ruuduissa ei juoda, havainnot keskittyvät koronakevään arkeen. On huolta työtilanteesta, etätyöolosuhteiden kanssa säätämistä, mietteitä läheisten terveydestä. Toisaalta merkinnöissä kerrotaan hyvästä työvireestä, luontohavainnoista ja hyvistä hetkistä läheisten kanssa.

Päivän sarjakuva on mainio katsaus ja vertaistuki koronan sävyttämään elämään. Päiväkirjoissa on paljon samaistuttavaa, ja toisaalta on virkistävää lukea myös toisenlaisisesta arjesta. Ja teos on myös oiva tapa tutustua erilaisiin sarjakuvataiteilijoihin – ja ehkäpä etsiä enemmänkin heidän töitään luettavakseen. Minä kiinnostuin mm. Ina Majaniemen ja Tea Tauriaisen töistä. Toivottavasti kirjastosta löytyy lisää luettavaa!

Päivän sarjakuvassa mukana ovat Kati Kovács, Heikki Rönkkö, Maria Björklund, Kaltsu Kallio, Jupu Kallio, Ina Majaniemi, Solja Järvenpää, Tea Tauriainen, Jukka Tilus, Mika Myyry, Jouko Nuora, Ville Pynnönen, Benjamin Bergman, Kivi Larmola ja Tommi Hämäläinen. 66-sivuinen kokonaisuus on Solja Järvenpään kustantama, ja sitä voi tilata suoraan Soljalta osoitteesta solja(ät)gmail.com. Eikä maksa kuin kympin, ja siihen sisältyvät postimaksutkin. (Ei, tämä ei ole maksettu mainos vaan teoksesta innostuneen lukijan suositus! )

Poimintoja syyskuun kirjapinosta

Syyskuun kirjapinossa on ilahduttavan moninainen genre- ja aihekirjo, mutta poimintohin haluan nostaa kaksi romaania, joissa ihmissuhdekuviot ovat keskeisiä. Niihin liittyy myös pohdintaa viihteestä: millä perusteella jokin kirja on (romanttista) viihdettä – ja pitääkö tämän määrittelyn piiriin solahtaneita kirjoja jotenkin puolustella tai kyseenalaistaa?

Kirsti Ellilä: Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin. Saga Egmont 2020. (Ensimmäisen kerran julkaissut Karisto vuonna 2005.)

Kirsti Ellilän romaani kertoo Selmasta, joka työskentelee toimittajana ja remontoi avopuolisonsa Samin kanssa vanhaa puutaloa. Kaikki on tavallaan hyvin – kunnes ei todellakaan ole. Suhteen säröt kasvavat kunnon halkeamiksi eikä työrintamalla mene sen paremmin. Mutta Selma keksii keinot: hän kirjoittaa rakkausromaanin! Eihän se niin vaikeaa voi olla, eihän? Ja sitten viihderomaani myy valtavia määriä, ja rahahuolet jäävät taakse. Selma on lukenut rakkausromaaneja nuoresta pitäen, kyllä hän tietää, mitä niissä kuuluu olla.

Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin on itsessään rakkausromaani. Lisäksi sen sisällä on Selman kirjottama rakkausromaani, joka peilaa Selman elämän tapahtumia – ja toisaalta sisältää hurmaavan ironisesti kirjoitettuja viihdekliseitä, joissa shampanja virtaa ja kaihoisia katseita luodaan ylellisissä juhlissa. Teos kysyy, miksi viihde on vähän noloa ja pohtii, onko sellaisen kirjoittaminen sittenkään ihan helppoa. Mikään pamfletti romaani ei ole, vaan se esittää kysymyksensä luontevasti juonenkäänteiden lomassa. Kerronta sujuu, dialogeissa on napakkuutta ja huumoria. Romantiikka ja kirpeys ovat mainiossa tasapainossa.

Maija Kajanto: Itsepä tilasit. Myllylahti 2020.

Maija Kajannon Itsepä tilasit on jatkoa viime vuonna ilmestyneelle Mittoja ja tilaustöitä -romaanille. Nyt rakkaussuhdekiemurat jäävät vähemmälle, sillä parisuhde on pienistä kompasteluista huolimatta varsin vakaalla pohjalla, mutta tilalle tulee uusi mullistus. Työpaikalla riittää opeteltavaa yrityskaupan jäljiltä, mutta kun Titan flunssa osoittautuukin raskaudeksi, ei supertehokkaan excelöijänkään kapasiteetti tahdo enää riittää.

Romaanissa seurataan Titan sopeutumista yllätysraskauteen, paniikkia keskustelupalstojen ja lastenvaunuvertailujen keskellä ja hämmennystä muiden tulevien äitien keskellä: näistäkö pitäisi löytää vertaistukea? Entä saako vauvauutisesta kauhistua vai onko huono nainen ja äiti, jos ei heti hypi riemusta?

Tarina etenee sujuvasti, ja Titan kimpoiluun on helppo samaistua. Titan ja Mikan suhteessa on lämpöä ja huumoria, joka on kuvattu uskottavasti ja lempeästi.

Kajannon ja Ellilän kirjoja yhdistää se, että molemmat voidaan helposti lukea viihdekategoriaan. Nainen joka kirjoitti rakkausromaanin ei yritäkään olla mitään muuta, onhan genre myös yksi sen keskeinen aihe. Itsepä tilasit ei ole ehkä yhtä itsestäänselvästi romanttista viihdettä (koska suhdesäätöä ei juuri ole), mutta toisaalta se on jatkoa viihteeksi luokitellulle romaanille ja juonikin noudattelee melko odotuksenmukaista kaavaa: arkijärjestys rikkoutuu, tulee hakaluuksia ja selvitettäviä asioita, lopulta vielä isompi käännekohta ja lopulta onnellinen loppu.

Tuntuko tutulta? Samalla kaavalla kulkevat myös sadut ja monet dekkarit. Niiden kohdalla käydään harvemmin keskustelua siitä, ovatko genret jotenkin blaah tai liian kaavamaisia. Juonikuviossa viihde ei useinkaan pääse yllättämään, mutta eipä se ole tarkoituskaan. Itse nautin tunnistettavasti kuvatuista tunteista: eron tuskasta, ihastuksen lepatuksesta vatsanpohjassa, sähköisistä kosketuksista ja poskipäitä pakottavasta onnenhymystä. Ja nasakasta dialogista! Toisinaan mukana on muitakin aiheita, kuten vaikkapa genren itsensä pohtiminen, äitiyteen liittyvien odotusten esiintuominen tai suorittamisen ja kontrolloinnin käsitteleminen. Tällaisia pikkujuttuja.

Kirjailija ja tutkija Niina Mero on kirjoittanut Parnassoon (5/2018) erinomaisen artikkelin romanttisesta viihdekirjallisuudesta. Romantiikan puolustus löytyy myös Meron kotisivuilta, suosittelen lukemaan! Lämmin suositukseni myös hänen romaanilleen Englantilainen romanssi. Jos lukee vaikkapa Meron, Ellilän ja Kajannon romaanit, ei ainakaan voi väittää kaiken romanttisen viihteen olevan samanlaista.

Poimintoja elokuun kirjapinosta

Syyskuu ehti pitkälle ennen kuin ehdin koota elokuun poiminnat. Mutta parempi myöhään… Elokuu oli aktiivinen ja monipuolinen lukukuu. Poimin kirjoja omasta kirjahyllystä, kirjastosta, kuuntelin äänikirjoja ja luin e-kirjoja. Välillä huvikseni, välillä taustatutkimuksen nimissä. Elokuun nostoissa on autofiktiota ja tietoa, ja kaikkia kolmea kirjaa yhdistää se, että ne tempasivat mukaansa, antoivat ajateltavaa, avasivat ajattelemisen tapoja.

Taina Kinnunen: Kalifornia kutsuu. Gaudeamus 2019.

En ollut kuullutkaan tästä kirjasta, kunnes eräässä podcastissa mainittiin tutkimus Kalifornian teknovaimoista. Kiinnostuin, etsinhän juuri tietoa kotirouvista. Ajattelin vähän selailla tätäkin. En tyytynyt selailemaan, luin antaumuksella joka sivun.

Taina Kinnunen on haastatellut suomalaisia naisia, jotka ovat lähteneet miehen työn perässä Kalifornian Piilaaksoon. Monesti työkomennus on tarkoittanut naisille sitä, että oma ura on täytynyt jättää ainakin joksikin aikaa tai jossain määrin syrjään, ja tilalle on tullut amerikkalaisen kotiäidin arki. Kinnunen on itse asunut Kaliforniassa ja seurannut haastateltaviensa elämää. Kirjassaan hän kertoo naisten uudesta arjesta ja antaa teknovaimojen puhua identiteetistä, kulttuurieroista, haasteita ja hyvistä asioista. Eikä hän itsekään jää näkymättömäksi: Kinnunen tuo ilmi oman positionsa, saattaa kommentoida haastateltavien ajatuksia, tuo omaa persoonaansa mukaan. Ja vaikka hän saattaa välillä esittää kriittiseen kallistuvankin väitteen, minusta tuntui koko ajan, että hän on haastateltujen puolella, tekee parhaansa ymmärtääkseen heitä ja tehdäkseen heidän tarinoilleen oikeutta.

Kalifornia kutsuu on kiehtova kurkistus elämään, joka poikkeaa monin tavoin omastani. Se sai pohtimaan unelmien toteuttamista, parisuhteen dynamiikkaa, suhteessa joustamista, rahaa ja perinteitä sekä ympäristön paineita. Kinnusen teksti vetää mukaansa, ja kirjassa on parhaimmillaan esseististä pohdiskelua, joka laajenee paljon Piilaaksoa pidemmälle.

Jussi Seppänen: Jussi Seppänen. WSOY 2020.

Vietin elokuussa toista viikkoa karanteenissa, kun ensin odotin pääsyä koronatestiin ja sitten testin tulosta. Ompelin kangasmaskin (jos joku olisi väittänyt puoli vuotta sitten, että tällainen ompelutyö tulee tehtyä, en olisi uskonut), joka naamallani tein kävelyretkiä lähikaupunginosiin. Onnekseni asun parinkin metsäalueen lähellä, eli pelkkiä asfalttiteitä ei tarvinnut tallata.

Eräällä metsäpolulla napsautin kuulokkeisiin Jussi Seppäsen autofiktion nimeltä Jussi Seppänen. En oikeastaan osannut odottaa mitään. En ollut lukenut Seppästä aikaisemmin (miksi en?!?), ja kirjaan olin törmännyt jossain Instagram-päivityksessä, jonka sanamuodotkin olin jo unohtanut. Oli vain jäänyt fiilis, että tässä voisi olla kiinnostava kirja.

Ja kyllä olikin! Lyhyet luvut valottavat hetkiä Jussi Seppänen -nimisen kirjailijan elämästä. Tai ihan alussa Seppänen ei vielä ole kirjailija, mutta matkalla kohti sitä. On lääkärikäyntejä ja sairaus, johon todennäköisesti kuolee nuorena. On kirjoittajakoulutusta ja odotuksia niin omista taidoista, kustannusmaailmasta kuin kirjamessuista. On tarkkoja havaintoja elämästä ja kiherryttävän hauskoja lohkaisuja.

On vaikea purkaa teosta osiin, se on muotoutunut mielessäni ja muistoissani yhdeksi herkulliseksi palloksi, jossa on eri värisiä kerroksia, jotka välillä sekoittuvat toisiinsa. Jussi Seppänen on hauska ja vakava, henkilökohtainen ja yhteiskunnallinen. Pidin kovasti fragmentaarisesta rakenteesta ja Toni Kamulan tavasta lukea teos.

Tuomas Kyrö: Kirjoituskonevaras. WSOY 2020.

Tuomas Kyrön Kirjoituskonevarkaasta tiesin etukäteen yhtä vähän kuin Jussi Seppäsestä. (Huomaa, etten ole lukenut kustantajien katalogeja juuri lainkaan tänä vuonna.) Arvelin vain, että se voisi olla sovelias kuunneltava villapaidan kutomisen seuraksi. Play ja alkuun.

Kirjoituskonevaras on omakohtainen romaani – niin, kai se romaaniksi on luokiteltu eikä elämäkerraksi. Kustantamon sivuilla mainitaan kotimainen kaunokirjallisuus, esseet ja kolumnit. Tuomas Kyrö kertoo kovin itsensä oloisesta Tuomas Kyröstä, ja äänikirjan hän vieläpä lukeekin itse. Kirjasta hahmottuu kronologinen eteneminen, vaikka luvut ovatkin ehkä enemmän temaattisia kokonaisuuksia, eikä kirjassa edetä yhden selkeän juonikuvion varassa.

Kyrö on taitava sanankäyttäjä. Hän osaa tiivistää, kärjistää, yllättää. Kirjoituskonevaras on hauska, mutta ei vain hauska. Se, kuten Kinnusen ja Seppäsenkin kirjat, sisältää identiteetin ja arvojen pohdintaa, elämänpolun hahmottelua, erilaisten elämäntulkintojen punnitsemista. Kenen totuus on oikea? Voiko etäältä nähdä paremmin tai toisin? Mitä vaihtoehtoja olisi ollut? Kirjoituskonevaras sisältää anekdootteja elämän varrelta. Kyrö kirjoittaa kirjailijan työstä, julkisuudesta, perheestään. Perinteinen maskuliinisuus elää ehkä Iron Maiden -fanikulttuurissa, mutta isyydestä puhutaan aivan toisin. Elämään mahtuu monia rooleja, tapoja olla se kuka on.

Erään luvun alussa neulepuikkoni pysähtyivät. Miten tämä kuulostaa niin tutulta? Pysäytin äänikirjan ja säntäsin työhuoneeseen etsimään erästä kirjaa. Palasin mukanani Kanta-Hämeen Kirjailijayhdistys Vana -66:n antologia nimeltä Juuret. Se ilmestyi yhdistyksen 50-vuotisjuhlan kunniaksi. Olin tuolloin Vanan puheenjohtaja ja sain tehtäväkseni toimittaa kyseisen teoksen. Yksi mukaan pyydetyistä ja suostuneista oli Tuomas Kyrö. Hän lähetti tekstin nimeltä Hämeen helvetti. Selasin sen esiin Juurista ja jatkoin äänikirjan kuuntelemista. Nauratti. Siellähän se, sama teksti – vain pari pientä muokkausta (joista tietenkin sätin itseäni: miten en ollut itse huomannut, että noinhan se kannattaa sanoa!).

Myöhemmin tuli toinenkin tuttuuden tunne. Enkös ole lukenut tämän minielämäkerran joskus ennenkin? Taas työhuoneen kirjahyllylle ja penkomaan. Tiesin, millaista lehtileikettä etsin, mutta sepäs olikin eri kirjan välissä kuin luulin. Nyt teksti oli muuttunut jo enemmän, mutta laitoin silti Helsingin Sanomissa ilmestyneen kolumnin takaisin kirjoittajaoppaan väliin. Edelleen pätevää aineistoa sanataidekursseilla.

Kirjoituskonevaras tuntui uudelta ja tutulta. Siinä on suuri henkilökohtaisuuden tuntu, mutta ei tirkistelymeininkiä. Näinkin voi ja saa elämästä kirjoittaa, viihdyttää ja antaa ajateltavaa.

Poimintoja heinäkuun kirjapinosta

Heinäkuu, lomakuu. Ei ihan kokonaan, mutta iso osa siitä. Heinäkuun luetut ovat hilpeän monimuotoinen joukko: runoja, äänikirjoja, romaaneja, klassikkoja, uutuuksia, tietoa, kuvitettua, ohuita, paksuja.

Poimintoihin nostan yhden äänikirjana kuunnellun romaanin ja yhden mahtavan visuaalisen runoteoksen.

Elsa Tölli: Fun Primavera. 2020.

Runoilija, spoken word-artisti ja esiintyvä taitelija Elsa Tölli julkaisi esikoiskokoelmansa Fun Primaveran tänä keväänä. Ja millaisen! Fun Primavera on ihanan pursuileva, visuaalinen, monimuotoinen teos. Se sisältää runoja, tietenkin, mutta myös piirroksia, valokuvia, keikkamuistiinpanoja, settilistoja, reunamerkintöjä, soittolistan, kootut runokeikat… Zine-hengessä tehty teos säteilee villiä energiaa, se tuntuu hurjan henkilökohtaiselta, sillä runoilijan kädenjälki todellakin näkyy. Omasta kappaleestani myös varisi glitteriä – tätä ei liian usein kirjojen kanssa tapahdu!

Kirjoittajan sieluani hurmasi se, että osassa teksteistä on näkyvillä niihin tehtyjä muokkauksia. Yliviivauksia, muutettuja sanoja, alleviivauksia. On kiehtovaa kurkistaa prosessiin, nähdä vaihtoehtoisia muotoja teksteistä, pohtia, millaisia vaikutuksia muutoksilla on.

Ja koska runoja on esitetty yleisöille, mukana on myös esitysohjeita. Tunnetiloja, tekoja, tausta-ajatuksia. Sanoinko jo, että tässä on intiimi fiilis?

Sain oman kappaleeni Annikin runofestivaaleilla, joilla Tölli myös esiintyi. (Lyhytelokuva Annikin Suorasta lähetyksestä on katsottavissa täällä!) Ehdin juuri ja juuri kurkistaa nimelläni varustettuun kirjekuoreen, kun pian sainkin jo haastatella Tölliä ja kuulla tekstejä lavalta.

Fun Primavera on riehakas ja hurmaava, mutta siinä on myös synkät sävynsä. Runoissa on myös suruja ja ahdistusta, toisaalta vimmaa oman tilan raivaamiseen.

Anni Saastamoinen: Sirkka. Kosmos 2019.

Anni Saastamoisen Sirkka on mainio hahmo ja kirja. ”Sirkka on nimien nakkikastike”, romaanissa kerrotaan, ja vastaavia hauskoja huomioita riittää koko matkalle. Sirkka ei ole täynnä suuria käänteitä toistensa perään tai räjähtävää toimintaa. Silti siinä on tapahtumia aivan tarpeeksi.

Sirkka on persoonallinen tyyppi, jolla on vahvat käsitykset hänelle sopivasta elämästä. Hän tekee työnsä tunnollisesti, tietää miten kierrätetään (eikä pidä siitä, etteivät naapurit toimi ohjeiden mukaan), ja mitä asioita tehdään viikon minäkin päivänä. Hän on jossain määrin huomaamaton, mutta en usko, etteikö Sirkka kuitenkin jäisi mieleen, jos häneen vähänkin tutustuu.

Nautin kovasti siitä, että Sirkkaa kuvailtiin huolella ja rauhassa. Miten hän toimii, mistä hän pitää, mitkä asiat ovat hänelle tärkeitä. Ehdin jopa ajatella, että tässäpä on romaani, jota voi kutsua myös pitkäksi henkilönkuvaukseksi. (Eikä se haitannut ollenkaan!) Mutta tuo kuvaus olisi väärin, sillä kyllä Sirkalle myös tapahtuu. On menneitä rakkaussuruja ja uutta ihastumista, jopa yllättäviä muutoksia uomiinsa asettuneessa arjessa.

Äänikirjan lukee Pirjo Heikkilä, ja hän on loistava valinta tälle kirjalle. Sirkan eleetön huumori tulee hienosti esiin Heikkilän luennassa. Tämä ei ole kuoliaaksinaurattaja, vaan sellainen, joka hytkyttää hiljaa ja oivalluttaa ihanasti.

Erityiskiitos lopetuksesta, joka ei ollut ollenkaan sitä mitä vähän pelkäsin, vaan sellainen, joka sopii Sirkalle mitä parhaiten. (Pahoittelut kryptisyydestä, mutten halua paljastaa liikaa.) Sirkka, olet ihana!