Tekeillä: Miksi en kirjoittaisi?

Kesä, tuo rannaton aava! Näin olen huudahtanut useammin kuin kerran ystäväni kanssa – sarkastinen virne suupielessä. Me kun olemme molemmat tunnistaneet itsessämme kesäharhan. Kesällä on aikaa! Kesä kestää ikuisesti!

Nyt on kesäkuun viimeinen viikko, ja tunnistan harhan edelleen. Työtilanteeni on ihanteellinen: minun ei tarvitse tällä viikolla tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa loppuvuodesta ilmestyvää kirjaani. Tai kirjaamme, enhän tee sitä yksin. Kirjoitan rakkaan ystäväni ja kollegani Terhi Rannelan kanssa kirjoituskokoelmaa, jonka aiheena on (krhm, tietenkin) kirjoittaminen. Avaimen kustantama Miksi en kirjoittaisi? ilmestyy marraskuussa, ja sillä on jo erinomaisen kaunis kansi:

Miksi-En-Kirjoittaisi-Kansi-kuvitus-idea-01
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Mutta juuri nyt on aikaa kirjoittamiselle. Ja vielä parempaa: on aikaa myös ajatella. Eilen aiheenani olivat muusat, ja tutkin lähdekirjoja onnellisena hymyillen. Ei tarvinnut heti olla jotain mieltä, vaan sain palata aiemmin luettuun, etsiä vielä vähän uutta, tehdä suttuisia muistiinpanoja, jossitella.

Aikaa ei silti ole liikaa. Olemme luvanneet luovuttaa käsikirjoituksen elokuun ensimmäisenä päivänä. Mutta siihenhän on vielä pitkä ai— Paitsi että elokuu tulee aika pian. Kesäkuussa sitä ei haluaisi ajatella, mutta kalenteria ei lahjota.

Onneksi kirjoittaminen on hyvässä vauhdissa. Paljon on jo valmista, eikä uutta enää hirmuisesti tarvita. Olemme jo vähän pidätelleetkin itseämme: ehkei enää uusia ideoita? Tai ehkä tämä yksi vielä, ja tästäkin haluaisin kirjoittaa… Ehkä kustannustoimittaja palauttaa meidät ruotuun viimeistään elokuussa.

On ihanaa ja inspiroivaa kirjoittaa samanhenkisen ihmisen kanssa. Teemme molemmat omia tekstejämme, mutta myös pari yhteistä. Annamme toisillemme palautetta kirjoituksistamme, ideoimme yhdessä ja myös jupisemme, kun asiat eivät suju.

Marraskuussa se ilmestyy. Tuntuu kovin kaukaiselta, mutta… Ei syksykään mikään rannaton aava lopulta ole.

Mainokset

Freelancerelämää ihan niin kuin haluan

Elin joskus siinä herttaisessa kuvitelmassa, että freelancerina voin tehdä ihan mitä haluan. Eli nukkua arkisin puoleenpäivään, istuksia kahviloissa keskellä päivää, nauttia lounaista ystävien kanssa, mennä vaikka päiväleffaan. (Jostain syystä näihin mielikuviin liittyi aina ajatus jostain muusta kuin työnteosta päiväsaikaan.) Olen ollut freelancer miltei koko aikuisikäni – ja oppinut jotain tähän kuvitelmaan liittyen.

Tämän vuoden puolella olen tainnut nukkua puolille päivin kerran. Viikonloppuna. Kahvilahengailut ovat melko harvinaisia, eivät onneksi kokonaan elämästäni puuttuvia. Jokusen kerran olen käynyt lounaallakin, tosin osa niistä oli kokouksiin liittyviä. Elokuvissa en ole käynyt kuin kerran, ja silloin oli muistaakseni lauantai.

Jossain vaiheessa alkuvuotta kalenterini oli sen verran täynnä, että lounastreffit olisivat napanneet tolkuttoman ison siivun hyvää työskentelyaikaa. Puolen tunnin kaverilounas kun on helposti tuplasti pidempi, ja kulkemiseenkin menee aikaa. Mieluummin söin kotona ja jatkoin saman tien hommia. Ystäviä tapasin sitten töiden jälkeen, jos mahdollista.

Olen huomannut, että pidän tietynlaisesta virkamiesaikataulusta: jos en ole opettamassa,  haluan pitää illat ja viikonloput vapaata enkä viettää niitä suunnittelutöiden tai tekstipinojen äärellä. Haluan erotella työtä ja vapaa-aikaa edes vähän, vaikkei se tällä alalla täysin mahdollista olekaan. Työuupumus ei kiinnosta (ja se on ollut liian lähellä pariinkin kertaan), siksi pyrin vetämään rajoja tekemisilleni. Puolisoni käy ns. tavallisissa päivätöissä, joten on myös kätevää noudattaa kutakuinkin samaa rytmiä. Sen ansiosta voimme välillä tehdä jotain yhdessä.

Tylsäksi tai kaavamaiseksi työarkeni ei kuitenkaan käy, sen verran monenlaisessa olen tähänkin asti saanut olla mukana. Opetustyöt eri kaupungeissa, vaihtelevat projektit, valmistelutyöt ynnä muut pitävät huolen siitä, etteivät päivät tai aikataulut toistu samanlaisina.

Mutta tällä viikolla havahduin siihen, että nyt on aikaa tehdä asioita, jotka vielä pari kuukautta sitten olisivat vieneet liian ison siivun arkipäivästäni. Kirjoitin esseetä ja tajusin tarvitsevani lisää tietoa. Siispä suunnaksi kirjasto – ja kaikessa rauhassa vieläpä! En vain kahmaissut lähdekirjoja kassiini ja kiiruhtanut takaisin läppärin ääreen (tai palaveriin tai junaan), vaan tutkin valikoimaa hartaasti, selasinpa uusimman Parnassonkin huvikseni.

fullsizeoutput_74e

Rauhaisan kirjastovisiitin jälkeen menin kahvilaan. Tilasin cappuccinon, kirjoitin päiväkirjaa ja luin muusista kertovaa kirjaa. Ihan muina freelancereina. Nauratti, kun tajusin, että nyt vihdoinkin, pitkästä aikaa, teen niin kuin joskus kuvittelin tekeväni päivittäin.

Onko elämäni freelancerina sitten kovin kahlittua? No, välillä on paljon aikatauluja ja menoja ja deadlineja ja tapahtumia. Mutta ihan itse olen sanonut aikatauluille kyllä. Ja ihan itse olen valinnut senkin, että opettaa voin melkein milloin vain, mutta muut työt pyrin lopettamaan arkisin iltakuuteen mennessä. Sen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sulkea läppärin ja rojahtaa sohvalle katsomaan Netflixiä.

Eli oikeastaan teen kuten joskus kuvittelinkin: niin kuin haluan. Mutta nykyään tiedän, että minun kohdallani se ei tarkoita kahteentoista asti nukkumista tai säännöllisiä päiväleffoja. Ne eivät lopulta ole kovin olennaisia minulle. Sitä paitsi pidän työstäni sen verran, ettei minun useimmiten tarvitse vältellä sen tekemistä, tartun mielelläni töihin heti aamusta. (Niitäkin päiviä tietenkin on, kun motivaatio on täysin kadoksissa.)

On mukavaa tietää, millainen työrytmi sopii itselle. Siitä voi välillä poiketa (silminnäkijähavaintojen mukaan olen joskus mm. käynyt kävelyllä keskellä päivää tai kokannut lounasta pitkään ja hartaasti), mutta pääosin noudatan ensin työ, sitten huvi -periaatetta. Ihanan perinteistä – ja minulle juuri hyvä.

Mitä siinä laulettiin? Always

Tauko venähti odotettua pidemmäksi, mutta kyllä laululyriikka kiinnostaa edelleen. Nyt mennään vähän rockimpaan suuntaan ja käännetään tuulikoneet päälle.

Bon Jovi on bändi, joka on ollut minulle olemassa ns. aina, mutta jota en ole koskaan varsinaisesti fanittanut. Ainoa omistamani Bon Jovi -levy on vuonna 1994 julkaistu kokoelma Cross Road, jonka löysin kirpputorilta tukevasti 2000-luvun puolella. Sillä levyllä onkin pärjätty mainiosti, sillä se sisältää bonjoviuden ytimen: suuria tunteita, mahtipontisia balladeja, tarttuvia melodioita, kitaravetoista rockmeininkiä, kaikua soundissa. Lauluissa rakastetaan, erotaan, sovitaan ja kuljetaan omaa tietä – isosti ja häpeilemättä.

Always on yksi Bon Jovin isoista hiteistä, eikä ihme. Se on kunnon voimaballadi menetetystä rakkaudesta ja yhä roihuavista tunteista. Kappale julkaistiin ensimmäistä kertaa Cross Road -kokoelmalla. Alun perin sen piti tulla elokuvaan Romeo Is Bleeding (suomeksi Mafian otteessa), mutta Jon Bon Jovi päättikin olla antamatta kappaletta elokuvakäyttöön, koska ei pitänyt filmatisoinnista. ”The script was great: the movie wasn’t”, Wikipedia kertoo hänen sanoneen. Elokuvan nimi mainitaankin heti kappaleen aloitussäkeessä: ”This Romeo is bleeding.

Oma suhteeni Alwaysiin on kahtiajakoinen. Siihen ei liity henkilökohtaisia vahvoja muistoja, se ei ole minkään tietyn elämäntilanteen nimikkokappale. Silti olen kuunnellut kappaletta melko paljon ja osaan sen lähes ulkoa. Se kuuluu niihin biiseihin, joiden soittaminen pianolla tuntuu hyvältä (paitsi naapureiden mielestä) ja joita on vaikea kuunnella laulamatta mukana. Olen hieman liian kyyninen uskoakseni Alwaysin sanoihin, ja silti palaan lauluun ajoittain. Kappaleessa on minun makuuni jopa huumorielementtejä, mutten kuitenkaan vielä nelikymppisenäkään ole immuuni sen tunnelataukselle. Mitä täällä oikein tapahtuu, Jon Bon Jovi?

Kappaleen alussa laulun mieheksi tulkitsemani kertojaminä kuvailee olotilaansa dramaattisesti. Hän osoittaa sanansa sinulle, naiselle, jonka kanssa hänellä on ollut suhde. Mies on vertavuotava Romeo, joskin veri on vertauskuvallista. Nainen on lähtenyt miehen luota, ja sen jälkeen hallitsevana sääilmiönä on ollut (edelleen oletettavan vertauskuvallisesti) sade. Vettä on tullut niin paljon, että mies kertoo hukkuvansa tulvaan. Verenvuotoa, veden virtauksia, hallitsemattomia tilanteita, joiden suhteen mies on voimaton! Ilman naistaan hän ei ole se taistelija, joka hän ennen oli, hän kertoo ääni karheana.

Tästä päästäänkin jo kertosäkeeseen, jossa mies vakuuttaa rakastavansa naista aina. Always, oooooolveis! Ja eipäs tässä nyt pelkkään aina-sanaan tyydytä: mies lupaa läsnäoloa (ja rakkautta) tästä ikuisuuteen, vieläpä silloin kun tähdet ovat jo sammuneet ja riimitkin loppuneet. Vaikka mies nyt kuolisi, rakastettu olisi silläkin hetkellä hänen mielessään.

Toisessa säkeistössä ryhdytään muistelemaan päättynyttä suhdetta. Yhteisiä valokuvia ja muistoja on kertynyt monenlaisia. ”Some that made us laugh, some that made us cry / One that made you have to say goodbye” antaa ymmärtää, että jotain dramaattista on tapahtunut, ja sen vuoksi rakastetun on täytynyt lähteä.

Mies havahtuu muistoistaan tähän hetkeen ja tunteisiinsa nyt. Miten hän haluaisikaan koskettaa rakastettuaan, antaa sormiensa kulkea tämän hiuksissa. Mutta rakastetulla on jo joku toinen, joka antaa naiselle sen, mitä hän kaipaa. ”When he says the words you’ve been needing to hear”, mies ymmärtää. Olisipa hän tämän uuden rakastajan tilalla! Suruun ja kaipaukseen sekoittuu myös mustasukkaisuutta.

Mies tietää mokanneensa, hänestä tämä ero johtuu. Kovin suurta vastuuta hän ei kuitenkaan tekosistaan ota: ”When you say your prayers try to understand / I’ve made mistakes, I’m just a man”, hän pyytää. Erehtyminen on ah niin inhimillistä ja kaikki me teemme virheitä. Kappaleessa ei kerrota tarkemmin, millaisesta virheestä on kyse. Mutta jos se on riittänyt syyksi eroon, teko lienee ollut pahempi kuin vääränlaisen jugurtin ostaminen kaupasta.

Kun kappaleen rakenne on tullut tutuksi, onkin aika siirtyä c-osaan, jossa rakastetun vakuuttelu viedään vielä pidemmälle. Mies kertoo olevansa valmis tekemään oikeastaan ihan mitä tahansa, että pääsisi vielä kertomaan rakkaudestaan naiselle. Onnea hänelle ei ole suotu, mutta silti hän uskoo, että paluu vanhaan hyvään yhteiseen aikaan olisi vielä mahdollista. Anna vielä yksi mahdollisuus, rakas!

Loppu onkin silkkaa kertosäettä. Mies on horjumaton rakkaudessaan eikä epäröi julistaa sitä. Oletan, ettei rakastettu ole paikalla kuulemassa vuodatusta, kappaleessa on vahva yksinolemisen tuntu. Miespolo miettii näitä itsekseen, kaipuunsa ja kriisinsä keskellä.

Always on samaan aikaan sekä erittäin samaistuttava että kyllästynyttä silmienpyörittelyä aiheuttava kappale. On hirveää, kun tajuaa mokanneensa oikein kunnolla. On hirveää, kun rakastettu päättää suhteen. Kaikki muistot satuttavat, ja ajatuskin rakastetun uudesta kumppanista räjäyttää pään. Nämä tunteet ovat vahvoja ja tunnistettavia.

Mutta toisaalta: miten turhauttavaa onkaan, kun ihmiset tajuavat kumppaninsa ja suhteensa hienouden aina vasta sitten, kun kaikki on menetetty. Exä, joka pyytää vielä yhtä tilaisuutta hyvittää kaikki, aiheuttaa epäluuloa. Onko tämä näytelmä näytelty jo monta kertaa aikaisemminkin? Montako tilaisuutta hänelle on jo annettu? Mikä hänet tällä kertaa saisi muuttumaan? Onko tämä yksi niistä suhteista, jotka toimivat tunnevuoristoradan voimin: välillä on oltava kauheita riitoja ja välirikkoja, että voitaisiin taas palata intohimoisesti yhteen?

Vaikka romantikko olenkin, en silti jaksa uskoa, että kukaan voisi luvata ikuista rakkautta tai sitä, että minua muistellaan kuolon hetkellä. Rakkaudentunnustukset ovat ihania, mutta Jon hei, vähempikin voisi riittää. Ja lisäksi olisi kiva tietää, että jotain on opittukin matkan varrella. Vai tulevatko vanhat virheet toistumaan taas? Omat karvaat kokemukseni ovat saaneet epäilemään, ettei kenenkään käytös kovin helposti muutu. Ei, vaikka hän lupaisi olla ihan toisenlainen tästä eteenpäin. Jos vain saisi yhden mahdollisuuden! …ja toisen, kolmannen, viidennen, kymmenennen mahdollisuuden… Niinpä niin.

Valaisisko musiikkivideo kappaletta lisää? Yllätyksekseni tajusin, etten ole nähnyt Always-videota kenties koskaan aikaisemmin. Kiitos, vuosi 2019, tästä elämyksestä.

Video kertoo selkeän tarinan takaumamuodossa: Jon Bon Jovia häiritsevän paljon muistuttava paidaton mies on sängyllä muistelemassa suhteensa loppuaikoja, ja välillä kuvataan Bon Jovin jäseniä musisoimassa antaumuksellisesti. Aluksi mies ja nainen ovat rakastavaisia. Suhde vaikuttaa varsin sopuisalta, intohimoiseltakin. Pahaksi (tai ehkä sittenkin hyväksi) onneksi miehellä on taipumus videoida eroottisesti keimailevaa kumppaniaan ja jättää kamera käymään, kun pariskunta harrastaa seksiä.

Naisen ystävätär (?) näkee videon ja taitaa pitää näkemästään. Myös mies kiinnostuu ystävättärestä ja vinkkaakin tälle lupaavasti silmää lähtiessään rakastettunsa kanssa ulos. Hieman myöhemmin mies ja ystävätär istuvat vierekkäin sohvalla, ja kuin yhteisestä sopimuksesta he siirtyvät makuuhuoneen puolelle. Kun nainen tulee kaupasta ruokakassien kanssa, hän näkee televisioruudusta miehensä makoilemassa sängyllä odottaen ystävätärtä, joka kävelee miehen luo keinuvin askelin. Kun mies vetää puolipukeisen ystävättären luokseen, nainen on jo makuuhuoneen ovella ja paiskaa toisen ruokakassin heidän päälleen ja pakenee. (Mitä liikkuu päässäsi, mies? Halusitko jäädä kiinni? Miksi videokuva menee toisen huoneen televisioon?)

Tässä on jo dramatiikkaa kylliksi. Mutta ei tässä vielä kaikki: Rakastettu juoksee pois ja istahtaa lopulta satunnaisen talon portaille. Paikalle osuu siloposkinen pitkätukkamies, joka antaa takin lyhyessä, liki yöpaitamaisessa mekossaan värjöttelevälle naiselle. Kuinka ollakaan, pitkätukkamies asuu juuri sillä kohtaa ja johdattelee naisen asuntoonsa. Ja millaiseen asuntoon! Avara ateljee saa naisen huudahtamaan innostuksesta, eikä haittaa ollenkaan, että mies tarjoaa saman tien lasillisen kuohuvaa.

Mies paljastuutaiteilijaksi, joka alkaa maalata muotokuvaa naisesta. Maalaaminen on hikistä hommaa, ja kohta hänottaa paitansa pois. Näky lienee juuri petetyksi tulleen naisen mielestä varsin erootillinen, sillä pian hän riisuu harteillaan olleen vaatteen. Seuraavassa kuvassa peittoon kietoutunut nainenmakaayksin vuoteessa – ehkäpä seuraavana aamuna? Taiteilijaa ei näy, ja jostain käsittämättömästä syystä nainen soittaa petturimiehelleen, joka kiitää ateljeehen naisensa luo.

Kaikki hyvin? Eipä tietenkään. Mies, jonka kannattaisi nyt keskittyä olennaiseen (eli anteeksipyyntöön ja tekojensa miettimiseen) huomaa punaisella kankaalla peitetyn maalauksen. Tietenkin hän menee katsomaan teosta ja raivostuu havaitessaan, että se esittää hänen rakastettuaan. Mies reagoi asiaan riehumalla ja rikkomalla tavaroita naisen estelyistä välittämättä. Lopulta hän tuhoaa itse maalauksenkin. Sitten mies kääntyy naisen puoleen ja hymyilee. Kaikki on taas hyvin! Paitsi ettei ole. Nainen lähtee, eikä elekieli anna paljonkaan toivoa suhteen jatkumiselle.

Seuraavaksi asuntoa kuvataan ulkopuolelta: ikkunoista näkyy räjähdysmäinen tulipalo. Palokunta on jo paikalla, kun mies kävelee vahingoittumattomana pois. Taiteilija tulee häntä vastaan. Miesten katseet kohtaavat – ehkä he aavistavat jotain – mutta muuta ei tapahdu. Lopuksi palataan alkutilanteeseen: mies katselee vanhoja valokuvia vuoteellaan (tietenkin edelleen ilman paitaa). Hän on näkevinään rakastettunsa, mutta kun hän koettaa koskettaa tätä, nainen katoaa.

Oma neuvoni musiikkivideon naiselle on, että nyt suhde kannattaa päättää kokonaan ja lopullisesti. Mies käyttäytyy kuin idiootti, eikä naisenkaan selviytymisstrategia parhaasta päästä ole. Tai ehkä en vain ymmärrä, miten petetyksi joutuminen saa saman tien harrastamaan seksiä jonkun toisen tyypin kanssa. Sekä miehellä että naisella on erikoisia tapoja osoittaa rakkauttaan. Tai ”rakkauttaan”, tai mistä heidän suhteessaan nyt onkaan kyse.

Mutta mikä Alwaysin tarinassa kiehtoo? (Ihan pelkässä kappaleessa, unohdetaan video.) On vetoavaa kuulla suurista tunteista. Rakkaudesta, joka ei lopu. Varmuudesta, että tämä kestää ja on aina yhtä suurta. Se on ihana satu, josta tietää, että kyse on fiktiosta. Eikä tätä pidä käsittää väärin: minä uskon rakkauteen, uskon elämänmittaisiin parisuhteisiin ja onnellisten suhteiden mahdollisuuteen. Mutta Always-henkinen tunnekuohu, äärimmäisyyksiin menevä mahtipontisuus ja epätoivoisuus arveluttavat. Vai onko kyse lopulta vain eteläpohjalaisjuuristani, jotka ovat saaneet lisäkierrettä Hämeestä: ei tehrä tästä ny numeroa, sillä mitä ne naapurikki sitte sanoo? Hillitte ittes!

Saa rakastaa, isostikin. Sanoillakin, mutta ennen kaikkea teoilla. Always on turha sana, jos toiminta henkii jotain ihan muuta.

Vuoden 2018 lukemisista

Aaahhhh, taas se aika vuodesta, kun sisäinen tilastonörttini saa vapautua ja intoilla prosenttiosuuksista ja numeroista! Kyse on tietenkin vuoden 2018 lukupäiväkirjan purkamisesta: mitä tuli luettua ja kuinka paljon mitäkin?

Aikaisempia tilastointoiluja voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Vuonna 2018 luin 156 kirjaa. Laskuissa mukana eivät ole vain osittain luetut (paitsi yksi, josta lisää tuonnempana), kesken jääneet, opiskelijoiden koulutuksiin tai kursseihin liittyvät tekstit, arvostelupalvelun kautta luetut käsikirjoitukset, omat tekstit tai Aarnin novellikilpailuun osallistuneet novellikokoelmien käsikirjoitukset.

Luettuja sivuja on kertynyt yli 30 000. Keskimäärin lukemani kirjat ovat noin 200-sivuisia – todellisuudessa sivuja on riittänyt alle kolmestakymmenestä yli neljäänsataan per teos.

fullsizeoutput_560
Ystäväni Terhin kirja on parhaimmillaan teekupposen kera. Eläköön nojatuolimatkat!

En jaksa hämmästyä kotimaisten kirjojen ylivallasta. 85 % lukemistani kirjoista on suomalaisten kirjoittamia. Eniten luen kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta on vain 14 % viime vuonna lukemastani. Tietokirjallisuuden osalta lukemaa hitusen vääristää se, ettei mukana ole vain osin luettuja kirjoja. Mutta turha huijata ketään, fiktiota minä eniten luen. Tietokirjallisuuden kategoriaan olen tosin laittanut myös esseet, vaikka joissain tapauksissa on tulkinnanvaraista, olisivatko ne kuitenkin enemmän kotonaan kaunokirjallisuuden puolella.

Kaunokirjallisuuden puolella proosan osuus on isoin: 63 % luetusta. Tässä kategoriassa ovat niin romaanit kuin novellit, aikuisten ja nuorten kirjat. Lastenkirjat ovat omassa ryhmässään, ja niitä luin viime vuonna kymmenen kappaletta (6 %). Runouden kohdalla ilahduin: 14 kokonaan luettua kokoelmaa! Runous haukkaa yhdeksän prosenttia, mikä yllättää, sillä moni runokokoelma odottaa vielä loppuunlukemistaan, eli ne eivät ole päässeet tähän laskelmaan mukaan.

Uudenvuodenlupaukseni liittyykin nimenomaan runojen lukemiseen: aion lukea joka kuukausi ainakin yhden runokokoelman kokonaan. Minulla on tapana lukea kokoelmia osittain, aloittaa ja jättää kesken, selailla runoja sieltä täältä. Mutta jos edes kerran kuussa kokonainen runoteos?

IMG_1745
Bigini kuuluu kokonaan luettuihin ja omaan hyllyyn hankittuihin.

Näytelmiä luin viime vuonna kolme, sarjakuvakirjoja seitsemän. Sarjakuvien vähyys yllätti, luulin lukeneeni enemmän.

Yli puolet lukemistani kirjoista (58 %) on naisten kirjoittamia. Miehiä on 35 %, loput joko miesten ja naisten yhdessä kirjoittamia tai kirjailijoita, joiden nimestä en ole voinut sukupuolipäätelmää tehdä.

Lukemisessani näkyy myös uutuuspainotus. Vain viisi kirjaa on ilmestynyt ennen 2000-lukua. Yli kolmannes (35 %) luetuista oli vuoden 2018 kirjasatoa.

Aina ei jaksa, ehdi tai halua lukea yhtä paljon, ja tämä näkyy lukupäiväkirjassa. Hiljaisinta oli heinäkuussa, jolloin sain luettua loppuun vain kuusi kirjaa. Sivuja kertyi hitusen yli 1700. Toisaalta: heinäkuussa luin Volter Kilven Alastalon salissa -järkälettä, mutta se projektipa on yhä kesken. Ehkä saan sen sivut tämän vuoden tilastoihin? (Niinpä, tässä näkyy tilastointimenetelmäni epäluotettavuus: sivumäärät ja kirjat merkitään sille kuukaudelle, jolloin kirja on luettu loppuun. Osa kirjoista kulkee kuitenkin mukana paljon pidempään.) Syyskuussa lukuvauhti oli hurjimmillaan: 26 kirjaa, yli 5000 sivua. Toisena tulee lokakuu, jolloin luin 22 kirjaa, mutta sivuja kertyi vain 3700 ja risat.

IMG_1267

Kuten mainittua, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Paitsi se yksi poikkeus: Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 on kirja, jota ei lueta alusta loppuun, vaan omien valintojen ja sattuman ohjailemana sieltä täältä. Pelimäinen romaani on yli 500-sivuinen, mutta yksi tarina on huomattavasti lyhyempi. Tämä teos on mukana listassa teoksena, mutta sivumäärät olen jättänyt merkitsemättä.

Entä formaatti? Valtaosan olen lukenut ihan perinteisesti paperikirjasta, mutta e-kirjojen määrä on kasvanut. 27 % kirjoista olen lukenut lukulaitteeltani. Etenkin reissuissa lukulaite on ollut ahkerasti mukana, sillä pieni masiina painaa ja vie tilaa huomattavasti kirjoja vähemmän. Bookeen-laitteeni tosin hajosi syksyllä, mutta onneksi kotikadulla sijaitsevassa tietokoneliikkeessä pystyttiin korjaamaan se ainakin välttävästi. Ihan entisensä laite ei ole, mutta matkakäytössä edelleen ihan ykkönen. Rakastan kirjoja, mutta en rakasta niiden raahaamista.

IMG_0284

Lukuvuoteen (ah tätä sanaleikittelyä!) mahtuu monenlaisia lukukokemuksia. Välillä on turhauttanut, toisinaan naurattanut, itkukin on tullut. Toiset kirjat ovat järisyttäneet kielellään, toiset ajatuksillaan. Osa on ruokkinut minua kirjoittajana, osa viihdyttänyt väsynyttä. On kirjoja, jotka ovat saaneet kodin niin kirjahyllystäni kuin sydämestäni ja on kirjoja, jotka olen laittanut kiertoon saman tien.

Mitään kaikenkattavaa best of -listaa en ole koonnut, mutta tässä jokunen poiminta vuonna 2018 sykähdyttäneistä:

Heini Junkkaalan Soita minulle Billy on yksi harvoista näytelmistä, jotka luin viime vuonna. Se kertoo jazzmuusikko Billy Tiptonista, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Dorothy-nimisenä tyttönä mutta joka kotoa pois muutettuaan alkoi pukeutua miesten vaatteisiin ja elää miehenä. Koskettava teos salaisuuksista ja identiteetistä. Ja miten haluaisinkaan nähdä tämän näyttämöllä! Näytelmien lukeminen vie mielikuvitukseni aina uusille kierroksille.

Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfectistä kirjoitinkin jo keväällä. Ihana, ihana teos.

Myös Harry Salmenniemen Yö ja lasi pääsi bloggaukseen kesällä. Ehdottomasti yksi viime vuoden kirjarakkauksista. Kokoelmasta löytyy eräs lempisäkeistäni: ”Olet erinomainen kohtalo kaltaiselleni ihmiselle.

Kätlin Kaldmaan runokokoelma Rakkauden aakkoset osui käsiini Haapsalussa, ja syksyllä hankin sen itselleni Turun kirjamessuilta. Pidän kovasti Kaldmaan tavasta olla vakava ja leikkisä.

Eveliina Lauhion Mihin minä uskon tarjoaa hienon valikoiman erilaisia näkemyksiä ja ajauksia uskosta, uskomisesta ja uskomattomuudesta. Ihanan sujuvaa tekstiä ja tilaa monenlaisille näkemyksille.

Sarah Crossanin säeromaani Yksi kertoo siamilaisista kaksosista, ystävyydestä, sisaruudesta, identiteetistä. Todella koskettava teos, jolle säeromaani on juuri oikea muoto.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietokirja Kirjalliset väärennökset pääsi yllättämään, sillä sehän vei mukanaan oikein kunnolla! Ahmin väärennöstarinoita ja hämmästelin, miten monenlaisia käsityksiä tekijyydestä ja plagioinnin oikeuttamisesta onkaan riittänyt – ja riittää yhä. Kiehtova ja pohdintoja herättävä teos.

Juuli Niemen Tuhat tytärtä on teos, jonka taidan haluta omaan kirjahyllyyni. Se on sekä lempeä että terävä runokokoelma, oivaltava  ja tarinallinenkin.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin oli kirja, jonka ilmestymistä odotin – ja vähän pelkäsinkin. Kankimäen edellinen (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin) on yksi lempikirjoistani, joten odotukset olivat korkealla. Mutta en pettynyt. En todellakaan. Kankimäki yhdistelee niin luontevasti omia kokemuksiaan ja keräämäänsä tietoa, hän on inhimillisen samaistuttava, hänen yönaisensa neuvot osuvia. Tämä kirja on yksi niistä, joita olen alleviivannut, jonka sivuja taitellut. En ole vieläkään siirtänyt sitä kirjahyllyyn vaan säilytän kirjaa työhuoneessani lipaston päällä, että voin tarttua siihen aina kun haluan. Tai vain katsoa kirjaa. Se on voimakirja.

Kiitos kirjoista, 2018! Tervetuloa, vuoden 2019 luettavat!

2018 meni, mitä tapahtui?

Vuosi on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika. Juurihan oli vuodenvaihde ja mietin, mitä tapahtui 2017! Ja toisaalta: kun selaan kalenteriani, hämmästyn joistain merkinnöistä: onko tästä vasta vuosi? Tuntuu pidemmältä.

Liekö omaa huonomuistisuutta, freelancerin hahmottamiskyvytömyyttä vai jotain muuta, mutta olen ehtinyt jo monta kertaa unohtaa, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Laiska töitään, kuulen vanhan kansan aloittelevan, ja jatkan siitä huolimatta tai juuri siksi. Työpainotteisesti.

Opetustöitä on riittänyt tänäkin vuonna. Sanataideyhdistys Yöstäjän riveissä olen tehnyt lukuisia koulutyöpajoja, joista ihan uutta kokemusta tarjosivat valmistavan opetuksen sanataidepajat. Eli sanataidetta maahanmuuttajille, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä ns. tavallisella luokalla olemiseen. Mukana oli lapsia, jotka olivat tulleet kouluun vasta pari päivää sitten ja lapsia, jotka olivat kohta siirtymässä suomenkielisten joukkoon oppimaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kerroimme yhdessä satuja, loimme uusia kaupunkeja ja opimme lisää sanoja. Yhdessä tekeminen ja suullinen sanataide olivat näissä pajoissa avainsanoja.

Yöstäjä on mukana myös Tampereen kaupungin Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmassa. Kaupungin kolmasluokkaiset saavat teatteriesitykseen liittyvän sanataidepajan, ja tänä vuonna räppäsimme ja riimittelimme Ahaa-teatterin Betoniviidakon innoittamina. Koulupajat ovat mahtavia, alakoululaisten into ja mielikuvitus huimaa!

IMG_0569

IMG_0572
Lapset saivat valita opelle asusteet. Ei hassumpaa.

Aikuisille suunnattuja opetustöitä oli monenlaisia. Sanataideohjaajakoulutusta, parin tunnin koulutuskeikkoja, kansalaisopistojen kurssseja, lyhytkursseja, kesäkursseja, avoimen yliopiston opetusta. Ihan omana kokonaisuutenaan erottuu muistisairaille vanhuksille suunnattu sanataideprojekti, jossa pääsin tapaamaan Koukkuniemen vanhainkodin asukkaita heille räätälöidyn Ikäopisto-hankkeen kautta. Yöstäjän riveissä tämäkin, muuten.

Kalenteria nopeasti tutkien olen opettanut ainakin Tampereella, Kuopiossa, Nokialla, Helsingissä, Lahdessa, Hämeenlinnassa ja Salossa. Pidettyjä tunteja tai kohdattuja kirjoittajia en jaksa laskea, mutta molempia on varmasti satoja. Aiheina on ollut omaelämäkertaa, runotta, satuja, novelleja, lukemista, tarinankerrontaa ja paljon muuta. Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan työskennellä niin monenlaisten kirjoittajien parissa.

Vuotta 2018 leimaavat novellit.Keväällä pääsin tuomaroimaan Kustannus Aarnin novellikipailua, jossa etsittiin kokonaisia, hienoja novellikokoelmia. Kilpailuun lähetettiin 86 novellikokoelmaa, ja niiden joukosta ryhdyimme seulomaan parhaita. Parasta tuomarointityössä on ehdottomasti keskustelu muiden tuomareiden kanssa. On kiehtovaa kuulla, mikä toisille on tärkeää, millaisista teksteistä he innostuvat – ja pohtia yhdessä, miten näemme lukemamme tekstit. Ja tietenkin on mahtavaa olla löytämässä uusia tekstejä.

Keväällä myös toimitimme Marika Riikosen kanssa Tusina-kokoelmaamme ja siihen kirjoitin itsekin yhden novellin. (Se novelli olikin omapäinen kaveri, josta tuli jotain ihan muuta kuin alun perin piti. Ehkä kerron siitä lisää joskus myöhemmin.) Elokuun ensimmäisenä päivänä työmme tulos julkistettiin kaikelle kansalle, ja se sai erinomaisen vastaanoton. Ja uskomattominta: ensimmäinen painos myytiin käytännössä viikossa!

img_1851

Novelli on kurssien kestosuosikki aihetoiveissa, joten opettaakin sain aiheesta. Ja vieläpä pitää yhden pidemmän kurssin, jonka aiheena oli lähes ainoastaan novelli.

Mahtui vuoteen runoakin. Annikin runofestarit tarjosivat huumaavan annoksen kaikkea runokentälle mahtuvaa. Annikista kirjoitinkin jo kesällä. Runojen lukemisesta kerron lisää, kunhan pääsen lukupäiväkirjaa purkamaan.

Annikin juontokeikan lisäksi olen haastatellut kirjailijoita mm. kirjamessuilla. Hauskaa oli päästä itsekin haastateltavaksi, kiitos Tusinan.

Draamaakin on riittänyt – kirjoitetussa muodossa. Tammikuussa esitimme Parisuhdemonologeja Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä, ja marraskuussa ensi-iltaan tuli tämän teoksen itsenäinen jatko-osa (joka ei oikeastaan ole jatko-osa) Terveisiä Parisuhteesta. Työryhmä ja työnjaot pysyivät entisellään: minä ja Riikosen Marika kirjoitimme ja esitimme tekstit, esityksen ohjasi Salla Heikkinen ja paikkana toimi Tukkateatteri. Ja tähänkin sain säveltää pari biisiä!

Tämäkin esitys muistutti siitä, miten yksityinen voi olla yleistä: moni tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten tunnistettavia tilanteita näyttämöllä oli ollut. Tietenkin tilanteita oli etäännytetty, liioiteltu, yhdistelty ja kuviteltu – mutta ne pohdinnat ja kysymykset joiden pohjalta esitys syntyi: ne olivat mietityttäneet muitakin.

Mitä muuta vuonna 2018? Muutamia kritiikkejä, eräs lukemiseen liittyvä hanke josta lisää joskus toiste, pieni apurahakausi elo-syyskuussa (johon liittyy residenssijakso Haapsalussa). Oma kirjoittaminen jää aina jalkoihin, kun opettaa paljon. Minulla ei useimmiten riitä energiaa omille teksteille intensiivisten opetuspäivien jälkeen. Ihailen (ja vähän kadehdinkin) ihmisiä, jotka jaksavat päivätyönsä ohella kirjoittaa säännöllisesti.

Mutta syntyihän tänä vuonna yksi julkaistu novelli ja oma osuuteni teatteriesityksestä. Ja joitain vielä julkaisemattomia esseitä, osa valmiimpia, osa keskeneräisempiä. Muutama bloggaus. Päiväkirjamerkintöjä. Ideoita.

2018, olit täyteläinen työvuosi. Olit monipuolinen. Ryöpsähtelevä. Välillä raskas, välillä ihana. Joskus näitä molempia yhtä aikaa. Kiitos.

Mitä siinä laulettiin? Boys (Summertime Love)

Popmusiikin laululyriikka kiinnostaa edelleen. Lokakuussa huomioni vei Jason Donovanin Too Many Broken Hearts,  nyt vuoden pimeintä aikaa saa valaista Sabrinan Boys (Summertime Love).

Bois bois bois, olen epäilemättä laulanut alakouluikäisenä. Saatoin jo tietää, että boy tarkoittaa poikaa, mutta muuten kappaleen sanoma tuskin minulle avautui. Eikä se välttämättä kielitaitoisemmillekaan avautunut – tai ainakin se saattoi vaatia jonkin verran hyvää tahtoa. Ja kevyttä poppiahan voi kuunnella sanoista välittämättä.

Sabrinan läpimurtohitti Boys (Summertime Love) raikui ympäri läntistä maailmaa vuonna 1987, myös seinäjokelaisessa omakotitalossamme. En ole enää varma, nauhoitinko sen radiosta kasetille vai kuulinko kappaletta muutoinkin usein, mutta mieleen se jäi.

Kappale on hyväntuulista tanssipoppia, vaikka sen useimmin lauletun fraasin ”boys boys boys” sävelet muodostavatkin mollikolmisoinnun. Sanoitus vie kesään ja rantabileisiin. Laulun minä, oletettavasti naispuhuja, huhuilee ensin poikia lukuisia kertoja – tai oikeastaan ensimmäisen suunvuoron saa miesääni, joka aloittaa kappaleen sanoilla ”boys, bo-bo-boys”. Vasta sitten on naisen vuoro. Poikien kutsumisen jälkeen nainen alkaa kuvailla kesäillan tunnelmaa. Auringon laskiessa kannattaa lähteä kaupunkiin, vapautua ja antautua lemmenleikkeihin. Puhuja ei lupaa pitkäaikaista suhdetta, mutta hän tietää, että hän jää mieleen kesän jälkeenkin. ”You’ll remember me”, hän lupaa.

Tässä kappaleessa ei kainostella ja verhota kesäillan toiveita komeisiin metaforiin. Laulun minä ilmoittaa suoraan ja selkeästi haluavansa hauskanpitoa ja etsivänsä rakastajaa. ”Boys, boys, boys / get ready for my love”, hän kuuluttaa – valmistautukaa, pojat! Laulun naisoletettu minä on valmis.

Poikia pitää mitä ilmeisimmin hieman rohkaista. ”Take a chance / with love romance”, laulun minä yllyttää. Kovin monimutkaisiin retorisiin keinoihin puhuja ei ryhdy. Sanatoisto, lupaus hauskasta illasta ja yksittäiset, jopa hieman irrallisiksi jäävät lauseenpätkät saavat riittää.

Kuin käännekohtana naisääni vaihtuu mieheksi, joka räppää illan tunnelmista ja kulusta. Sanavalinnat saavat miettimään, onko hän jopa itse paikalla huudattamassa yleisöä: ”Say hey, say you, say me, say what”, hän lausuu vastausta odottamatta. Todellakin tekee mieli sanoa what, sen verran absurdia lyriikkaa kappaleessa pudotellaan. ”I said hey, I said who / I said me, I say you gotta get in the groove”, hän jatkaa. Miesräppäri tarkentaa tapahtumapaikaksi rannan, aiemmin mainittiin vain kaupunki. Miksipäs ei, eihän rannan tarvitse aina olla kaukana keskustasta.

Tätä kappaletta on tietenkin mahdotonta ottaa esiin mainitsematta sen musiikkivideota. En muista, milloin näin sen ensimmäisen kerran. Jos näin videon jo vuonna 1987, en luultavasti ymmärtänyt, miksi se viehätti etenkin mieskatsojia. (Ja kuluisi vielä vuosikausia, ennen kuin alkaisin miettiä, miksi naishahmojen tehtävä musiikkivideoissa niin usein on vain viehättää mieskatsojia.)

Videolla Sabrina pulahtaa uima-altaaseen valkoisissa bikineissään. Tummaan pukuun pukeutunut mies tuo hänelle värejä ja koristeita pursuavan drinkin altaan reunalle – ja tietenkin hän kahlaa vedessä Sabrinan luo! Tämän jälkeen Sabrina vuoroin siemailee juomaansa, vuoroin laulaa ja tanssahtelee, useimmiten katse kamerassa. Hän houkuttelee musiikkivideon katsojia mukaan näihin iloisiin ja estottomiin rantakekkereihin, ja altaassa juhlimisen pyörteissä hänen bikiniensä yläosa valuu koko ajan alaspäin paljastaen osan nänneistä. Välillä Sabrinaa kuvataan pukukopin ovella ja altaan reunalla istumassa tai tanssimassa, mutta silloin kuivat bikinit peittävät ihoa enemmän. Ilmeisesti tämä ei riittänyt briteille, sillä joidenkin tietojen mukaan video olisi ollut kielletty Englannissa.

Siihen nähden, miten innokkaasti kappaleessa houkutellaan poikia kesäisiin rakkauden juhliin, videolla kukaan ei näytä lähestyvän Sabrinaa kovin halukkaasti. Pukukopin katolla istuu kolme miestä, jotka näyttävät pikemminkin tarjoavan toisiaan kuin itseään naiselle seuraksi. Miesten liioitellun hämmästyneet ja ehkä hieman kauhistuneetkin eleet ovat suurieleistä teatteria. Altaassa puolestaan muut ihmiset keskittyvät omiin juttuihinsa, eikä kukaan ota kontaktia laulajaan. Suurimman osan ajasta Sabrina flirttailee musiikkivideon katsojalle.

Eräs mies kenties koettaa tehdä vaikutusta hyppäämällä ponnahduslaudalta altaaseen. Hän päätyy hyppäämään laudalle hajareisin ja kierähtää kuperkeikalla veteen. Satuttaakohan hän jalkovälinsä? Silloin hänkään ei sopisi laulussa kaivattuun miestyyppiin.

Musiikkivideossa ei ole tarinaa, eikä oikeastaan koko laulussakaan. Kunhan vietetään kesäpäivää tai -iltaa, uidaan ja keimaillaan. Seuraa kaivataan, mutta ei tässä mitään aviopuolisoa olla etsimässä.

Ehkäpä Sabrinan hittibiisi onkin emansipatorinen julistus? Hiiteen naisiin kohdistuvat odotukset ja roolit, hauskaahan tänne on tultu pitämään! Pojat hei, miten olisi pieni romanssi? Ihan tällainen kesäjuttu vain? Kappaleessa ei ole minkäänlaista viitettä epäröintiin, myöhempään katumukseen eikä edes ”en yleensä tee mitään tällaista” -silottelua. Boys (Summertime Love) on häpeämättömästi flirtin ja yhden illan juttujen asialla. Pääasia, että kaikilla on hauskaa. Ja onko se nyt sitten niin paha asia? (Mutta muistakaa kondomi, huokaa 2010-luvun täti.)

Tai sitten Boys (Summertime Love) on kappaleen kirjoittajien toiveajattelua. Matteo Bonsanto, Roberto Rossi, Claudio Cecchetto, M. Charlton ja A. Gill ovat nimet teoksen takana. En tiedä heidän sukupuoltaan, mutta teen miesoletuksen. He ovat asetelleet sanat lauluun, jota Sabrina laulaa.

Boys (Summertime Love) ei ole ehkä maailman upein pop-sävellys (eikä varsinkaan sanoitus), mutta se täyttää komeasti paikkansa tarttuvana discohittinä. Muutaman soinnun varassa kulkeva syntikkavoittoinen kappale vie mukanaan ja herättää haaveen lämpimistä kesäilloista, jolloin ei tarvitse murehtia mitään. Poikia riittää – tarvitseeko edes valita vain yhtä?