Vuosi vaatteidenostolakossa

Viime vuoden elokuussa vietin kaksi viikkoa kirjoittajaresidenssissä Haapsalussa. Eräänä päivänä kävin jälleen läpi sähköpostejani, myös mainosposteja. Eräs ekologisia vaatteita valmistava firma oli lähettänyt minulle viestin uusista alennuksistaan. Klikkasin linkkiä ja ihailin näkemääni. Mekkoja, hameita, paitoja… Keskitin huomioni alennuksessa oleviin, selasin kuvia, pohdin värivaihtoehtoja.

Jossain vaiheessa huomasin miettiväni, pitäisikö ostaa musta jakku. Se näytti mallin päällä tyylikkäältä ja rennolta – ehkä siis minunkin ylläni? En varsinaisesti ole jakkutyyppiä, mutta tämä oli vähän takkimaisempi, joten… Toisaalta takkimaisuus tarkoitti suorempaa siluettia, eli kadottaisiko se vyötärön?

Suljin selaimen. Mitä täällä tapahtuu? Miksi edes harkitsen ostavani vaatteen, jollaisia en käytä? Missä tilanteessa tarvitsisin jakkua? Millaiseksi ihmiseksi ajattelin jakun muuttavan minut?

Olin jo vuodenvaihteessa miettinyt uudenvuodenlupasta: en osta vaatteita tämä vuonna. Lupaus jäi tekemättä, koska arvelin jo joka tapauksessa olevani harkitseva kuluttaja, joka ei liiemmin hengaile vaatekaupoissa.

Sitten listasin kuluneiden kuukausien aikana ostamani vaatteet ja kengät. Viisi mekkoa. Kolmet rintaliivit. Yksi takki. Viisi paitaa. Yksi hame. Ainakin yhdet kengät. Laskematon määrä sukkahousuja. Alusvaatteita. Olin myös saanut yhdet kengät ja ommellut itse yhden mekon ja kaksi hametta.

Lista oli pidempi kuin osasin odottaa. Osan vaatteista olin hankkinut tai tehnyt selkeän tarpeen vuoksi, mutta joukossa oli myös huvin vuoksi hankittuja: kun nyt sattui kiva ja sopivan kokoinen vastaan, kivalla ja sopivalla hinnallakin.

Pidän tyylikokeiluista ja pukeutumisesta, nautin kuosien ja värien yhdistelemisestä. Minulle ei ole samantekevää, minkä näköisenä lähden ulos. Olen kiinnostunut materiaaleista ja leikkauksista. Vaatteet eivät ole yhdentekevä asia – mutta hankinko niitä siltikään harkiten?

Ajatus vaatteidenostolakosta palasi mieleeni. Yritin miettiä, onko minulla jokin akuutti vaatepuute, jonka vuoksi pitäisi hankkia jotain. En keksinyt. Pikemminkin muistin lukuisia kenkäpareja, mekkoja ja paitoja, joita käytin harvoin tai en koskaan.

Syntyi päätös: olen ainakin loppuvuoden 2018 vaatteidenostolakossa. Vuodenvaihde tuntui selkeältä ja helposti hahmotettavalta etapilta, jonka jälkeen voisin päättää, jatkanko lakkoani edelleen.

Perusperiaatteeni oli siis: ei uusia vaatteita tai kenkiä, ei kaupasta eikä kirpputorilta. Tietenkin, jos jokin Ehdottoman Tarpeellinen Hankinta täytyisi tehdä, saisin poiketa säännöstä. Jos esimerkiksi kaikki takkini hajoaisivat yhtä aikaa. Tai jokikinen uimapukuni (kyllä, niitäkin omistan jostain syystä kolme) jäisi pieneksi. Tai jos saisin kutsun iltapukujuhliin (jolloin voisin myös vuokrata puvun).

Koska ompelen osan vaatteistani itse, mietin myös kankaiden ostamista. Päätin käyttää tässäkin tarkkaa harkintaa: vaikka itse tekeminen on kivaa, voisin silti pohtia, tarvitsenko vielä yhden mekon sillä samalla kaavalla kuin aina ennenkin.

Yhden liennytyksen tein: koska Yöstäjän sanataidepajoissa käytetään usein roolivaatteita, niiden hankkiminen ei ollut kiellettyä.

Päätöksen tekeminen tuntui hyvältä. Selkeältä. Seuraavina päivinä raksin itseni pois vaatefirmojen postituslistoilta: poissa silmistä, poissa mielestä. Haapsalun vaatekauppatarjonta ei ole kovin muhkea, joten en joutunut kiusauksiin. Yhtä design-t-paitaa muistan hypistelleeni, mutta se hinta olisi estänyt minua ostamasta ilman mitään lakkopäätöksiäkään.

Kotiin palattuani sama helppous jatkui. En ole vaatekaupoissa notkuvaa sorttia muutenkaan, mutta nyt vähensin käyntejä entisestään. En piipahtanut tavaratalojen vaateosastoilla ohimennessäni tai poikennut puodissa odotellessani ystävääni. Miksi käydä, kun ei aio ostaa mitään?

Vuodenvaihde tuli, ja ostolakko oli sujunut häkellyttävän helposti. Päätin jatkaa ainakin niin kauan, että saan vuoden täyteen.

Alkuvuonna 2019 jouduin koetukselle: rakastamani vaatemerkki Haldin ilmoitti jäävänsä tauolle, ja varastot myytäisiin pois. Olisiko tässä riittävä syy rikkoa lupaukseni? Tutkin nettikauppaa kuumeisesti. Olisiko tuo paita kiva? Onko tuosta mekosta enää kokoja? Saako tätä muissa väreissä? Koska en tiennyt, mitä haluaisin, sopivat koot ja värit hupenivat nenäni edestä. Puodilla oli loppuunmyynti lähes naapurissani, mutten päässyt töiden vuoksi paikalle. Lopulta tein tilauksen netissä. Laserpyssypingviinikorvakorut ja säärystimet tupsahtivat postiluukustani.

Niin, säärystimet. Olin sortunut vaateostokseen.

IMG_3252

Tämän jälkeen palasin ruotuun. Saatoin käväistä vaatekaupoissa, mutta huomasin, etteivät mekot, paidat ja sukkahousut huutele minulle entiseen malliin. Välillä näin jotain ihan kivaa, mutta en niin kiinnostavaa, että olisin halunnut kotiuttaa näkemäni. Niuhotin antaumuksella: jos väri tai malli oli vähänkin väärä tai materiaali huonoa, luovuin jo muutenkin niukoista ostoaikeistani.

Nyt ostolakkoa on kestänyt vuoden. Mitä tuli hankittua säärystimien lisäksi?

  • Kaksi roolivaatetta Yöstäjän pajoja varten. (Nämä kuuluivat sallittuihin poikkeuksiin.)
  • Olen ostanut yhden t-paidan lahjaksi ja trikookangasta toista lahjapaitaa varten. (En laske rikkomuksiksi, koska vaatteet eivät tulleet minulle.)
  • Virkkasin kaksi myssyä itselleni. Toisen tarvikkeet olin saanut lahjaksi jo hyvän aikaa sitten, toisenkin langat löytyivät omista varastoistani.
  • Lahjaksi olen saanut käsineet, huivin ja villasukat. Näitäkään en voi laskea lakkorikkeiksi eivätkä ne ole varsinaisia hankintoja.

Ostolakko ei ole tehnyt minusta minimalistia. Vuoden aikana olen ostanut kirjoja, korvakoruja, kosmetiikkaa ja vinyylilevyjä, eli materiasta luopumisesta ei varsinaisesti ole kyse. Ostolakko ei ole jalostanut minusta viisasta olentoa, joka pelastaa maapallon. En pidä itseäni hyveellisenä ihmisenä, jolla olisi varaa leveillä ekotekosillaan.

Monina aamuina olen jupissut, ettei minulla ole mitään päällepantavaa. Ja toisaalta monena aamuna olen huomannut, että sama mekko toimii useassa eri tilanteessa vallan mainiosti.

En tiedä, olenko keksinyt uusia tapoja yhdistellä vanhoja vaatteitani. Luultavasti en. Mutta olen huomannut, että vaatteita riittää, vaikken koko ajan ostaisi lisää. (Tämä tietenkin kertoo erityisesti siitä, miten paljon olen pukimia vuosien varrella hankkinut…) Rakkauteni lempimekkoihini on syventynyt. Kenkiä olen myynyt, antanut ja lahjoittanut, koska liika on liikaa (ja kodin säilytystilat rajalliset). Yhden liki käyttämättä jääneen kauluspaidan uudistin kirjomalla siihen kukkia, ja nyt paita on päässyt ylleni useammin kuin vuosikausiin.

Eetti julisti vuoden alussa Lempivaatteeni-kampanjan, joka ilahdutti minua suuresti. Lisää rakkautta lempivaatteille! Osa omista lempivaatteistani on jo vuosien takaisia hankintoja – kuten vaaleansininen kirpputorimekkolöytö, jonka ostin teini-ikäisenä. Käytän mekkoa edelleen. Tänä kesänä innostuin Marimekon mustavalkoisesta maksimekosta, jonka sain muutama vuosi sitten ystävältäni, jolle mekko oli käynyt tarpeettomaksi. Yli kymmenen vuoden takainen H&M:stä ostettu takki miellyttää edelleen silmääni, vaikka vihreä väri onkin hieman haalistunut. Ehkä värjään sen uudelleen.

Joskus vaatteen pitää saada levätä varastossa pari vuotta, minkä jälkeen se tuntuu melkein uudelta. Käyn vaatekaappini läpi ainakin kahdesti vuodessa – ennen talvea ja kesää – ja vien tylsät ja/tai vuodenaikaan sopimattomat vaatteet varastoon. Kun mekko on huilannut muutaman kuukauden poissa silmistä, se saattaa näyttää yllättävän kiinnostavalta tauon jälkeen. Tai sitten se saa jatka uinumistaan.

En tiedä, jatkanko lakkoa. Se tuntuisi helpolta, koska en edelleenkään koe tarvitsevani mitään uutta. Se, että saatan haluta jotain uutta, on eri asia.

Mutta ostokynnys on noussut. Mikä vaate olisi sellainen, että se ansaitsisi tulla ostetuksi?

Mainokset

Paperia, ihanaa!

Kun muistikirjaintoilija pääsee Tarttoon, minne hän haluaa matkustaa? Tietenkin paino- ja paperimuseoon!

Löysin ensimmäiset Tartuensis-muistikirjani Tallinnan Nu Nordik -puodista muutama vuosi sitten. Ihastuin heti: muistikirjat on tehty vanhoista poistokirjoista, ne ovat viivattomia, jokainen on uniikki – ja kokokin on passeli, vähän aavitosta pienempi. Useita muistikirjoja myöhemmin voin lisätä, että ne ovat myös kestäviä: kulmat voivat hieman nuhjaantua, mutta jokainen kirja on pysynyt täysin muodossaan. Kannet eivät repsota, sidokset ovat pysyneet napakoina. Ja minä kuitenkin kuljetan muistikirjoja päivittäin repussani.

Muistikirjojen koti eli Eesti Trüki- ja Paberimuuseum löytyy pienen matkan päästä Tarton keskustasta Kastani-kadulta. Matka ei ole kävellenkään mahdoton, mutta erityisen sutjakasti se taittui Tarton sähköavusteisilla kaupunkipyörillä, jotka olivat erinomaisia turisteiluun. Naapurissa on Aparaaditehas, jossa on vaikka millaista puotia ja ravintelia, eli pelkästään museon takia ei tarvitse lähteä liikkeelle.

IMG_3154

Omin päin museoon ei pääse tutustumaan, mutta opastettu kierros onkin varsin antoisa. Onneksemme pääsimme mukaan englanninkieliselle kierrokselle, jossa oli lisäksemme vain kaksi ihmistä. Neljän hengen ryhmä oli vallan sopiva, sillä museossa oli varsin toiminnallinen meininki.

Aluksi tutustuimme paperin tekemiseen ja erilaisiin materiaaleihin, joista paperia voi tehdä. Pääsin heti kokeilemaan.

_DSC6520

_DSC6522

Paperiarkki jätettiin kuivumaan tällaiseen jännittävän näköiseen laitteeseen, kun jatkoimme kierrosta:

_DSC6523

Tilassa oli komeita origamitöitä mutta myös tällainen iso kartonkinen pyörä:

_DSC6526

Masiina toimi oikeasti: pyörittämällä sivut / kuvat vaihtuivat – kunhan joku muu teki työt!

Museon toisessa salissa keskityttiin painotekniikkaan. Lukuisia erilaisia painokoneita, laatikoittain kirjasimia, ladontalaattoja, lisää kirjasimia… Ihmettelimme ja tunnustelimme eri materiaaleista tehtyjä laattoja, arvailimme käyttötarkoituksia ja ihailimme puukaiverruksia.

Opas haki tekemämme paperiarkit kuivurista, ja saimme valita, millaisen kuvan painamme niille. Esillä oli useita erilaisia kuva-aiheita, mutta lopulta päädyin lohikäärmeeseen. Taas päästiin tekemään itse. Vaihe vaiheelta opas kertoi, mitä ja miten.

Tässä olen tarmokkaana painotöissä:

IMG_3157

Ja ooh, miten hieno siitä tulikaan! (Onneksi kuvat olivat valmiina, muuten ei olisi tullut ihan näin hienoa…)

_DSC6531

Saimme kokeilla myös julisteen painamista ja paperigiljotiinin käyttöä. Reilu tunti hujahti nopeasti, kiitos rennon ja asiantuntevan oppaan – sekä mukavien kanssaopastettavien. Opas esitti paljon kysymyksiä ja antoi meidän oivaltaa itsekin. Pedagogisesti erittäin toimiva ratkaisu. Ja olihan kierros myös viihdyttävä!

Museon yhteydessä on pieni puoti, josta voi ostaa mm. muistikirjoja. Tietenkin ostin yhden. Vain yhden, tekisi mieleni huomauttaa. Monta kaunokaista jäi odottamaan seuraavia kävijöitä.

IMG_3156

Lisämaksusta museolla saisi opastusta myös kirjansidontaan. Ehkä ensi kerralla sitten?

Jos Tartuensis-muistikirjat kiinnostavat, täältä löytyy lista jälleenmyyjistä. Suomessa ei toistaiseksi ole yhtäkään, mutta Etsy myy Suomeenkin. Ja jos vierailee Tallinnassa, kannattaa tutkia jo mainitun Nu Nordikin lisäksi esim. Rahva Raamat -kirjakaupat.  Hyvän muistikirjan eteen voi nähdä vähän vaivaakin!

Kuvat: Jussi Koukku & minä

Tekeillä: Miksi en kirjoittaisi?

Kesä, tuo rannaton aava! Näin olen huudahtanut useammin kuin kerran ystäväni kanssa – sarkastinen virne suupielessä. Me kun olemme molemmat tunnistaneet itsessämme kesäharhan. Kesällä on aikaa! Kesä kestää ikuisesti!

Nyt on kesäkuun viimeinen viikko, ja tunnistan harhan edelleen. Työtilanteeni on ihanteellinen: minun ei tarvitse tällä viikolla tehdä mitään muuta kuin kirjoittaa loppuvuodesta ilmestyvää kirjaani. Tai kirjaamme, enhän tee sitä yksin. Kirjoitan rakkaan ystäväni ja kollegani Terhi Rannelan kanssa kirjoituskokoelmaa, jonka aiheena on (krhm, tietenkin) kirjoittaminen. Avaimen kustantama Miksi en kirjoittaisi? ilmestyy marraskuussa, ja sillä on jo erinomaisen kaunis kansi:

Miksi-En-Kirjoittaisi-Kansi-kuvitus-idea-01
Kansi: Jussi Jääskeläinen

Mutta juuri nyt on aikaa kirjoittamiselle. Ja vielä parempaa: on aikaa myös ajatella. Eilen aiheenani olivat muusat, ja tutkin lähdekirjoja onnellisena hymyillen. Ei tarvinnut heti olla jotain mieltä, vaan sain palata aiemmin luettuun, etsiä vielä vähän uutta, tehdä suttuisia muistiinpanoja, jossitella.

Aikaa ei silti ole liikaa. Olemme luvanneet luovuttaa käsikirjoituksen elokuun ensimmäisenä päivänä. Mutta siihenhän on vielä pitkä ai— Paitsi että elokuu tulee aika pian. Kesäkuussa sitä ei haluaisi ajatella, mutta kalenteria ei lahjota.

Onneksi kirjoittaminen on hyvässä vauhdissa. Paljon on jo valmista, eikä uutta enää hirmuisesti tarvita. Olemme jo vähän pidätelleetkin itseämme: ehkei enää uusia ideoita? Tai ehkä tämä yksi vielä, ja tästäkin haluaisin kirjoittaa… Ehkä kustannustoimittaja palauttaa meidät ruotuun viimeistään elokuussa.

On ihanaa ja inspiroivaa kirjoittaa samanhenkisen ihmisen kanssa. Teemme molemmat omia tekstejämme, mutta myös pari yhteistä. Annamme toisillemme palautetta kirjoituksistamme, ideoimme yhdessä ja myös jupisemme, kun asiat eivät suju.

Marraskuussa se ilmestyy. Tuntuu kovin kaukaiselta, mutta… Ei syksykään mikään rannaton aava lopulta ole.

Freelancerelämää ihan niin kuin haluan

Elin joskus siinä herttaisessa kuvitelmassa, että freelancerina voin tehdä ihan mitä haluan. Eli nukkua arkisin puoleenpäivään, istuksia kahviloissa keskellä päivää, nauttia lounaista ystävien kanssa, mennä vaikka päiväleffaan. (Jostain syystä näihin mielikuviin liittyi aina ajatus jostain muusta kuin työnteosta päiväsaikaan.) Olen ollut freelancer miltei koko aikuisikäni – ja oppinut jotain tähän kuvitelmaan liittyen.

Tämän vuoden puolella olen tainnut nukkua puolille päivin kerran. Viikonloppuna. Kahvilahengailut ovat melko harvinaisia, eivät onneksi kokonaan elämästäni puuttuvia. Jokusen kerran olen käynyt lounaallakin, tosin osa niistä oli kokouksiin liittyviä. Elokuvissa en ole käynyt kuin kerran, ja silloin oli muistaakseni lauantai.

Jossain vaiheessa alkuvuotta kalenterini oli sen verran täynnä, että lounastreffit olisivat napanneet tolkuttoman ison siivun hyvää työskentelyaikaa. Puolen tunnin kaverilounas kun on helposti tuplasti pidempi, ja kulkemiseenkin menee aikaa. Mieluummin söin kotona ja jatkoin saman tien hommia. Ystäviä tapasin sitten töiden jälkeen, jos mahdollista.

Olen huomannut, että pidän tietynlaisesta virkamiesaikataulusta: jos en ole opettamassa,  haluan pitää illat ja viikonloput vapaata enkä viettää niitä suunnittelutöiden tai tekstipinojen äärellä. Haluan erotella työtä ja vapaa-aikaa edes vähän, vaikkei se tällä alalla täysin mahdollista olekaan. Työuupumus ei kiinnosta (ja se on ollut liian lähellä pariinkin kertaan), siksi pyrin vetämään rajoja tekemisilleni. Puolisoni käy ns. tavallisissa päivätöissä, joten on myös kätevää noudattaa kutakuinkin samaa rytmiä. Sen ansiosta voimme välillä tehdä jotain yhdessä.

Tylsäksi tai kaavamaiseksi työarkeni ei kuitenkaan käy, sen verran monenlaisessa olen tähänkin asti saanut olla mukana. Opetustyöt eri kaupungeissa, vaihtelevat projektit, valmistelutyöt ynnä muut pitävät huolen siitä, etteivät päivät tai aikataulut toistu samanlaisina.

Mutta tällä viikolla havahduin siihen, että nyt on aikaa tehdä asioita, jotka vielä pari kuukautta sitten olisivat vieneet liian ison siivun arkipäivästäni. Kirjoitin esseetä ja tajusin tarvitsevani lisää tietoa. Siispä suunnaksi kirjasto – ja kaikessa rauhassa vieläpä! En vain kahmaissut lähdekirjoja kassiini ja kiiruhtanut takaisin läppärin ääreen (tai palaveriin tai junaan), vaan tutkin valikoimaa hartaasti, selasinpa uusimman Parnassonkin huvikseni.

fullsizeoutput_74e

Rauhaisan kirjastovisiitin jälkeen menin kahvilaan. Tilasin cappuccinon, kirjoitin päiväkirjaa ja luin muusista kertovaa kirjaa. Ihan muina freelancereina. Nauratti, kun tajusin, että nyt vihdoinkin, pitkästä aikaa, teen niin kuin joskus kuvittelin tekeväni päivittäin.

Onko elämäni freelancerina sitten kovin kahlittua? No, välillä on paljon aikatauluja ja menoja ja deadlineja ja tapahtumia. Mutta ihan itse olen sanonut aikatauluille kyllä. Ja ihan itse olen valinnut senkin, että opettaa voin melkein milloin vain, mutta muut työt pyrin lopettamaan arkisin iltakuuteen mennessä. Sen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sulkea läppärin ja rojahtaa sohvalle katsomaan Netflixiä.

Eli oikeastaan teen kuten joskus kuvittelinkin: niin kuin haluan. Mutta nykyään tiedän, että minun kohdallani se ei tarkoita kahteentoista asti nukkumista tai säännöllisiä päiväleffoja. Ne eivät lopulta ole kovin olennaisia minulle. Sitä paitsi pidän työstäni sen verran, ettei minun useimmiten tarvitse vältellä sen tekemistä, tartun mielelläni töihin heti aamusta. (Niitäkin päiviä tietenkin on, kun motivaatio on täysin kadoksissa.)

On mukavaa tietää, millainen työrytmi sopii itselle. Siitä voi välillä poiketa (silminnäkijähavaintojen mukaan olen joskus mm. käynyt kävelyllä keskellä päivää tai kokannut lounasta pitkään ja hartaasti), mutta pääosin noudatan ensin työ, sitten huvi -periaatetta. Ihanan perinteistä – ja minulle juuri hyvä.

Mitä siinä laulettiin? Always

Tauko venähti odotettua pidemmäksi, mutta kyllä laululyriikka kiinnostaa edelleen. Nyt mennään vähän rockimpaan suuntaan ja käännetään tuulikoneet päälle.

Bon Jovi on bändi, joka on ollut minulle olemassa ns. aina, mutta jota en ole koskaan varsinaisesti fanittanut. Ainoa omistamani Bon Jovi -levy on vuonna 1994 julkaistu kokoelma Cross Road, jonka löysin kirpputorilta tukevasti 2000-luvun puolella. Sillä levyllä onkin pärjätty mainiosti, sillä se sisältää bonjoviuden ytimen: suuria tunteita, mahtipontisia balladeja, tarttuvia melodioita, kitaravetoista rockmeininkiä, kaikua soundissa. Lauluissa rakastetaan, erotaan, sovitaan ja kuljetaan omaa tietä – isosti ja häpeilemättä.

Always on yksi Bon Jovin isoista hiteistä, eikä ihme. Se on kunnon voimaballadi menetetystä rakkaudesta ja yhä roihuavista tunteista. Kappale julkaistiin ensimmäistä kertaa Cross Road -kokoelmalla. Alun perin sen piti tulla elokuvaan Romeo Is Bleeding (suomeksi Mafian otteessa), mutta Jon Bon Jovi päättikin olla antamatta kappaletta elokuvakäyttöön, koska ei pitänyt filmatisoinnista. ”The script was great: the movie wasn’t”, Wikipedia kertoo hänen sanoneen. Elokuvan nimi mainitaankin heti kappaleen aloitussäkeessä: ”This Romeo is bleeding.

Oma suhteeni Alwaysiin on kahtiajakoinen. Siihen ei liity henkilökohtaisia vahvoja muistoja, se ei ole minkään tietyn elämäntilanteen nimikkokappale. Silti olen kuunnellut kappaletta melko paljon ja osaan sen lähes ulkoa. Se kuuluu niihin biiseihin, joiden soittaminen pianolla tuntuu hyvältä (paitsi naapureiden mielestä) ja joita on vaikea kuunnella laulamatta mukana. Olen hieman liian kyyninen uskoakseni Alwaysin sanoihin, ja silti palaan lauluun ajoittain. Kappaleessa on minun makuuni jopa huumorielementtejä, mutten kuitenkaan vielä nelikymppisenäkään ole immuuni sen tunnelataukselle. Mitä täällä oikein tapahtuu, Jon Bon Jovi?

Kappaleen alussa laulun mieheksi tulkitsemani kertojaminä kuvailee olotilaansa dramaattisesti. Hän osoittaa sanansa sinulle, naiselle, jonka kanssa hänellä on ollut suhde. Mies on vertavuotava Romeo, joskin veri on vertauskuvallista. Nainen on lähtenyt miehen luota, ja sen jälkeen hallitsevana sääilmiönä on ollut (edelleen oletettavan vertauskuvallisesti) sade. Vettä on tullut niin paljon, että mies kertoo hukkuvansa tulvaan. Verenvuotoa, veden virtauksia, hallitsemattomia tilanteita, joiden suhteen mies on voimaton! Ilman naistaan hän ei ole se taistelija, joka hän ennen oli, hän kertoo ääni karheana.

Tästä päästäänkin jo kertosäkeeseen, jossa mies vakuuttaa rakastavansa naista aina. Always, oooooolveis! Ja eipäs tässä nyt pelkkään aina-sanaan tyydytä: mies lupaa läsnäoloa (ja rakkautta) tästä ikuisuuteen, vieläpä silloin kun tähdet ovat jo sammuneet ja riimitkin loppuneet. Vaikka mies nyt kuolisi, rakastettu olisi silläkin hetkellä hänen mielessään.

Toisessa säkeistössä ryhdytään muistelemaan päättynyttä suhdetta. Yhteisiä valokuvia ja muistoja on kertynyt monenlaisia. ”Some that made us laugh, some that made us cry / One that made you have to say goodbye” antaa ymmärtää, että jotain dramaattista on tapahtunut, ja sen vuoksi rakastetun on täytynyt lähteä.

Mies havahtuu muistoistaan tähän hetkeen ja tunteisiinsa nyt. Miten hän haluaisikaan koskettaa rakastettuaan, antaa sormiensa kulkea tämän hiuksissa. Mutta rakastetulla on jo joku toinen, joka antaa naiselle sen, mitä hän kaipaa. ”When he says the words you’ve been needing to hear”, mies ymmärtää. Olisipa hän tämän uuden rakastajan tilalla! Suruun ja kaipaukseen sekoittuu myös mustasukkaisuutta.

Mies tietää mokanneensa, hänestä tämä ero johtuu. Kovin suurta vastuuta hän ei kuitenkaan tekosistaan ota: ”When you say your prayers try to understand / I’ve made mistakes, I’m just a man”, hän pyytää. Erehtyminen on ah niin inhimillistä ja kaikki me teemme virheitä. Kappaleessa ei kerrota tarkemmin, millaisesta virheestä on kyse. Mutta jos se on riittänyt syyksi eroon, teko lienee ollut pahempi kuin vääränlaisen jugurtin ostaminen kaupasta.

Kun kappaleen rakenne on tullut tutuksi, onkin aika siirtyä c-osaan, jossa rakastetun vakuuttelu viedään vielä pidemmälle. Mies kertoo olevansa valmis tekemään oikeastaan ihan mitä tahansa, että pääsisi vielä kertomaan rakkaudestaan naiselle. Onnea hänelle ei ole suotu, mutta silti hän uskoo, että paluu vanhaan hyvään yhteiseen aikaan olisi vielä mahdollista. Anna vielä yksi mahdollisuus, rakas!

Loppu onkin silkkaa kertosäettä. Mies on horjumaton rakkaudessaan eikä epäröi julistaa sitä. Oletan, ettei rakastettu ole paikalla kuulemassa vuodatusta, kappaleessa on vahva yksinolemisen tuntu. Miespolo miettii näitä itsekseen, kaipuunsa ja kriisinsä keskellä.

Always on samaan aikaan sekä erittäin samaistuttava että kyllästynyttä silmienpyörittelyä aiheuttava kappale. On hirveää, kun tajuaa mokanneensa oikein kunnolla. On hirveää, kun rakastettu päättää suhteen. Kaikki muistot satuttavat, ja ajatuskin rakastetun uudesta kumppanista räjäyttää pään. Nämä tunteet ovat vahvoja ja tunnistettavia.

Mutta toisaalta: miten turhauttavaa onkaan, kun ihmiset tajuavat kumppaninsa ja suhteensa hienouden aina vasta sitten, kun kaikki on menetetty. Exä, joka pyytää vielä yhtä tilaisuutta hyvittää kaikki, aiheuttaa epäluuloa. Onko tämä näytelmä näytelty jo monta kertaa aikaisemminkin? Montako tilaisuutta hänelle on jo annettu? Mikä hänet tällä kertaa saisi muuttumaan? Onko tämä yksi niistä suhteista, jotka toimivat tunnevuoristoradan voimin: välillä on oltava kauheita riitoja ja välirikkoja, että voitaisiin taas palata intohimoisesti yhteen?

Vaikka romantikko olenkin, en silti jaksa uskoa, että kukaan voisi luvata ikuista rakkautta tai sitä, että minua muistellaan kuolon hetkellä. Rakkaudentunnustukset ovat ihania, mutta Jon hei, vähempikin voisi riittää. Ja lisäksi olisi kiva tietää, että jotain on opittukin matkan varrella. Vai tulevatko vanhat virheet toistumaan taas? Omat karvaat kokemukseni ovat saaneet epäilemään, ettei kenenkään käytös kovin helposti muutu. Ei, vaikka hän lupaisi olla ihan toisenlainen tästä eteenpäin. Jos vain saisi yhden mahdollisuuden! …ja toisen, kolmannen, viidennen, kymmenennen mahdollisuuden… Niinpä niin.

Valaisisko musiikkivideo kappaletta lisää? Yllätyksekseni tajusin, etten ole nähnyt Always-videota kenties koskaan aikaisemmin. Kiitos, vuosi 2019, tästä elämyksestä.

Video kertoo selkeän tarinan takaumamuodossa: Jon Bon Jovia häiritsevän paljon muistuttava paidaton mies on sängyllä muistelemassa suhteensa loppuaikoja, ja välillä kuvataan Bon Jovin jäseniä musisoimassa antaumuksellisesti. Aluksi mies ja nainen ovat rakastavaisia. Suhde vaikuttaa varsin sopuisalta, intohimoiseltakin. Pahaksi (tai ehkä sittenkin hyväksi) onneksi miehellä on taipumus videoida eroottisesti keimailevaa kumppaniaan ja jättää kamera käymään, kun pariskunta harrastaa seksiä.

Naisen ystävätär (?) näkee videon ja taitaa pitää näkemästään. Myös mies kiinnostuu ystävättärestä ja vinkkaakin tälle lupaavasti silmää lähtiessään rakastettunsa kanssa ulos. Hieman myöhemmin mies ja ystävätär istuvat vierekkäin sohvalla, ja kuin yhteisestä sopimuksesta he siirtyvät makuuhuoneen puolelle. Kun nainen tulee kaupasta ruokakassien kanssa, hän näkee televisioruudusta miehensä makoilemassa sängyllä odottaen ystävätärtä, joka kävelee miehen luo keinuvin askelin. Kun mies vetää puolipukeisen ystävättären luokseen, nainen on jo makuuhuoneen ovella ja paiskaa toisen ruokakassin heidän päälleen ja pakenee. (Mitä liikkuu päässäsi, mies? Halusitko jäädä kiinni? Miksi videokuva menee toisen huoneen televisioon?)

Tässä on jo dramatiikkaa kylliksi. Mutta ei tässä vielä kaikki: Rakastettu juoksee pois ja istahtaa lopulta satunnaisen talon portaille. Paikalle osuu siloposkinen pitkätukkamies, joka antaa takin lyhyessä, liki yöpaitamaisessa mekossaan värjöttelevälle naiselle. Kuinka ollakaan, pitkätukkamies asuu juuri sillä kohtaa ja johdattelee naisen asuntoonsa. Ja millaiseen asuntoon! Avara ateljee saa naisen huudahtamaan innostuksesta, eikä haittaa ollenkaan, että mies tarjoaa saman tien lasillisen kuohuvaa.

Mies paljastuutaiteilijaksi, joka alkaa maalata muotokuvaa naisesta. Maalaaminen on hikistä hommaa, ja kohta hänottaa paitansa pois. Näky lienee juuri petetyksi tulleen naisen mielestä varsin erootillinen, sillä pian hän riisuu harteillaan olleen vaatteen. Seuraavassa kuvassa peittoon kietoutunut nainenmakaayksin vuoteessa – ehkäpä seuraavana aamuna? Taiteilijaa ei näy, ja jostain käsittämättömästä syystä nainen soittaa petturimiehelleen, joka kiitää ateljeehen naisensa luo.

Kaikki hyvin? Eipä tietenkään. Mies, jonka kannattaisi nyt keskittyä olennaiseen (eli anteeksipyyntöön ja tekojensa miettimiseen) huomaa punaisella kankaalla peitetyn maalauksen. Tietenkin hän menee katsomaan teosta ja raivostuu havaitessaan, että se esittää hänen rakastettuaan. Mies reagoi asiaan riehumalla ja rikkomalla tavaroita naisen estelyistä välittämättä. Lopulta hän tuhoaa itse maalauksenkin. Sitten mies kääntyy naisen puoleen ja hymyilee. Kaikki on taas hyvin! Paitsi ettei ole. Nainen lähtee, eikä elekieli anna paljonkaan toivoa suhteen jatkumiselle.

Seuraavaksi asuntoa kuvataan ulkopuolelta: ikkunoista näkyy räjähdysmäinen tulipalo. Palokunta on jo paikalla, kun mies kävelee vahingoittumattomana pois. Taiteilija tulee häntä vastaan. Miesten katseet kohtaavat – ehkä he aavistavat jotain – mutta muuta ei tapahdu. Lopuksi palataan alkutilanteeseen: mies katselee vanhoja valokuvia vuoteellaan (tietenkin edelleen ilman paitaa). Hän on näkevinään rakastettunsa, mutta kun hän koettaa koskettaa tätä, nainen katoaa.

Oma neuvoni musiikkivideon naiselle on, että nyt suhde kannattaa päättää kokonaan ja lopullisesti. Mies käyttäytyy kuin idiootti, eikä naisenkaan selviytymisstrategia parhaasta päästä ole. Tai ehkä en vain ymmärrä, miten petetyksi joutuminen saa saman tien harrastamaan seksiä jonkun toisen tyypin kanssa. Sekä miehellä että naisella on erikoisia tapoja osoittaa rakkauttaan. Tai ”rakkauttaan”, tai mistä heidän suhteessaan nyt onkaan kyse.

Mutta mikä Alwaysin tarinassa kiehtoo? (Ihan pelkässä kappaleessa, unohdetaan video.) On vetoavaa kuulla suurista tunteista. Rakkaudesta, joka ei lopu. Varmuudesta, että tämä kestää ja on aina yhtä suurta. Se on ihana satu, josta tietää, että kyse on fiktiosta. Eikä tätä pidä käsittää väärin: minä uskon rakkauteen, uskon elämänmittaisiin parisuhteisiin ja onnellisten suhteiden mahdollisuuteen. Mutta Always-henkinen tunnekuohu, äärimmäisyyksiin menevä mahtipontisuus ja epätoivoisuus arveluttavat. Vai onko kyse lopulta vain eteläpohjalaisjuuristani, jotka ovat saaneet lisäkierrettä Hämeestä: ei tehrä tästä ny numeroa, sillä mitä ne naapurikki sitte sanoo? Hillitte ittes!

Saa rakastaa, isostikin. Sanoillakin, mutta ennen kaikkea teoilla. Always on turha sana, jos toiminta henkii jotain ihan muuta.

Vuoden 2018 lukemisista

Aaahhhh, taas se aika vuodesta, kun sisäinen tilastonörttini saa vapautua ja intoilla prosenttiosuuksista ja numeroista! Kyse on tietenkin vuoden 2018 lukupäiväkirjan purkamisesta: mitä tuli luettua ja kuinka paljon mitäkin?

Aikaisempia tilastointoiluja voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Vuonna 2018 luin 156 kirjaa. Laskuissa mukana eivät ole vain osittain luetut (paitsi yksi, josta lisää tuonnempana), kesken jääneet, opiskelijoiden koulutuksiin tai kursseihin liittyvät tekstit, arvostelupalvelun kautta luetut käsikirjoitukset, omat tekstit tai Aarnin novellikilpailuun osallistuneet novellikokoelmien käsikirjoitukset.

Luettuja sivuja on kertynyt yli 30 000. Keskimäärin lukemani kirjat ovat noin 200-sivuisia – todellisuudessa sivuja on riittänyt alle kolmestakymmenestä yli neljäänsataan per teos.

fullsizeoutput_560
Ystäväni Terhin kirja on parhaimmillaan teekupposen kera. Eläköön nojatuolimatkat!

En jaksa hämmästyä kotimaisten kirjojen ylivallasta. 85 % lukemistani kirjoista on suomalaisten kirjoittamia. Eniten luen kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta on vain 14 % viime vuonna lukemastani. Tietokirjallisuuden osalta lukemaa hitusen vääristää se, ettei mukana ole vain osin luettuja kirjoja. Mutta turha huijata ketään, fiktiota minä eniten luen. Tietokirjallisuuden kategoriaan olen tosin laittanut myös esseet, vaikka joissain tapauksissa on tulkinnanvaraista, olisivatko ne kuitenkin enemmän kotonaan kaunokirjallisuuden puolella.

Kaunokirjallisuuden puolella proosan osuus on isoin: 63 % luetusta. Tässä kategoriassa ovat niin romaanit kuin novellit, aikuisten ja nuorten kirjat. Lastenkirjat ovat omassa ryhmässään, ja niitä luin viime vuonna kymmenen kappaletta (6 %). Runouden kohdalla ilahduin: 14 kokonaan luettua kokoelmaa! Runous haukkaa yhdeksän prosenttia, mikä yllättää, sillä moni runokokoelma odottaa vielä loppuunlukemistaan, eli ne eivät ole päässeet tähän laskelmaan mukaan.

Uudenvuodenlupaukseni liittyykin nimenomaan runojen lukemiseen: aion lukea joka kuukausi ainakin yhden runokokoelman kokonaan. Minulla on tapana lukea kokoelmia osittain, aloittaa ja jättää kesken, selailla runoja sieltä täältä. Mutta jos edes kerran kuussa kokonainen runoteos?

IMG_1745
Bigini kuuluu kokonaan luettuihin ja omaan hyllyyn hankittuihin.

Näytelmiä luin viime vuonna kolme, sarjakuvakirjoja seitsemän. Sarjakuvien vähyys yllätti, luulin lukeneeni enemmän.

Yli puolet lukemistani kirjoista (58 %) on naisten kirjoittamia. Miehiä on 35 %, loput joko miesten ja naisten yhdessä kirjoittamia tai kirjailijoita, joiden nimestä en ole voinut sukupuolipäätelmää tehdä.

Lukemisessani näkyy myös uutuuspainotus. Vain viisi kirjaa on ilmestynyt ennen 2000-lukua. Yli kolmannes (35 %) luetuista oli vuoden 2018 kirjasatoa.

Aina ei jaksa, ehdi tai halua lukea yhtä paljon, ja tämä näkyy lukupäiväkirjassa. Hiljaisinta oli heinäkuussa, jolloin sain luettua loppuun vain kuusi kirjaa. Sivuja kertyi hitusen yli 1700. Toisaalta: heinäkuussa luin Volter Kilven Alastalon salissa -järkälettä, mutta se projektipa on yhä kesken. Ehkä saan sen sivut tämän vuoden tilastoihin? (Niinpä, tässä näkyy tilastointimenetelmäni epäluotettavuus: sivumäärät ja kirjat merkitään sille kuukaudelle, jolloin kirja on luettu loppuun. Osa kirjoista kulkee kuitenkin mukana paljon pidempään.) Syyskuussa lukuvauhti oli hurjimmillaan: 26 kirjaa, yli 5000 sivua. Toisena tulee lokakuu, jolloin luin 22 kirjaa, mutta sivuja kertyi vain 3700 ja risat.

IMG_1267

Kuten mainittua, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Paitsi se yksi poikkeus: Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 on kirja, jota ei lueta alusta loppuun, vaan omien valintojen ja sattuman ohjailemana sieltä täältä. Pelimäinen romaani on yli 500-sivuinen, mutta yksi tarina on huomattavasti lyhyempi. Tämä teos on mukana listassa teoksena, mutta sivumäärät olen jättänyt merkitsemättä.

Entä formaatti? Valtaosan olen lukenut ihan perinteisesti paperikirjasta, mutta e-kirjojen määrä on kasvanut. 27 % kirjoista olen lukenut lukulaitteeltani. Etenkin reissuissa lukulaite on ollut ahkerasti mukana, sillä pieni masiina painaa ja vie tilaa huomattavasti kirjoja vähemmän. Bookeen-laitteeni tosin hajosi syksyllä, mutta onneksi kotikadulla sijaitsevassa tietokoneliikkeessä pystyttiin korjaamaan se ainakin välttävästi. Ihan entisensä laite ei ole, mutta matkakäytössä edelleen ihan ykkönen. Rakastan kirjoja, mutta en rakasta niiden raahaamista.

IMG_0284

Lukuvuoteen (ah tätä sanaleikittelyä!) mahtuu monenlaisia lukukokemuksia. Välillä on turhauttanut, toisinaan naurattanut, itkukin on tullut. Toiset kirjat ovat järisyttäneet kielellään, toiset ajatuksillaan. Osa on ruokkinut minua kirjoittajana, osa viihdyttänyt väsynyttä. On kirjoja, jotka ovat saaneet kodin niin kirjahyllystäni kuin sydämestäni ja on kirjoja, jotka olen laittanut kiertoon saman tien.

Mitään kaikenkattavaa best of -listaa en ole koonnut, mutta tässä jokunen poiminta vuonna 2018 sykähdyttäneistä:

Heini Junkkaalan Soita minulle Billy on yksi harvoista näytelmistä, jotka luin viime vuonna. Se kertoo jazzmuusikko Billy Tiptonista, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Dorothy-nimisenä tyttönä mutta joka kotoa pois muutettuaan alkoi pukeutua miesten vaatteisiin ja elää miehenä. Koskettava teos salaisuuksista ja identiteetistä. Ja miten haluaisinkaan nähdä tämän näyttämöllä! Näytelmien lukeminen vie mielikuvitukseni aina uusille kierroksille.

Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfectistä kirjoitinkin jo keväällä. Ihana, ihana teos.

Myös Harry Salmenniemen Yö ja lasi pääsi bloggaukseen kesällä. Ehdottomasti yksi viime vuoden kirjarakkauksista. Kokoelmasta löytyy eräs lempisäkeistäni: ”Olet erinomainen kohtalo kaltaiselleni ihmiselle.

Kätlin Kaldmaan runokokoelma Rakkauden aakkoset osui käsiini Haapsalussa, ja syksyllä hankin sen itselleni Turun kirjamessuilta. Pidän kovasti Kaldmaan tavasta olla vakava ja leikkisä.

Eveliina Lauhion Mihin minä uskon tarjoaa hienon valikoiman erilaisia näkemyksiä ja ajauksia uskosta, uskomisesta ja uskomattomuudesta. Ihanan sujuvaa tekstiä ja tilaa monenlaisille näkemyksille.

Sarah Crossanin säeromaani Yksi kertoo siamilaisista kaksosista, ystävyydestä, sisaruudesta, identiteetistä. Todella koskettava teos, jolle säeromaani on juuri oikea muoto.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietokirja Kirjalliset väärennökset pääsi yllättämään, sillä sehän vei mukanaan oikein kunnolla! Ahmin väärennöstarinoita ja hämmästelin, miten monenlaisia käsityksiä tekijyydestä ja plagioinnin oikeuttamisesta onkaan riittänyt – ja riittää yhä. Kiehtova ja pohdintoja herättävä teos.

Juuli Niemen Tuhat tytärtä on teos, jonka taidan haluta omaan kirjahyllyyni. Se on sekä lempeä että terävä runokokoelma, oivaltava  ja tarinallinenkin.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin oli kirja, jonka ilmestymistä odotin – ja vähän pelkäsinkin. Kankimäen edellinen (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin) on yksi lempikirjoistani, joten odotukset olivat korkealla. Mutta en pettynyt. En todellakaan. Kankimäki yhdistelee niin luontevasti omia kokemuksiaan ja keräämäänsä tietoa, hän on inhimillisen samaistuttava, hänen yönaisensa neuvot osuvia. Tämä kirja on yksi niistä, joita olen alleviivannut, jonka sivuja taitellut. En ole vieläkään siirtänyt sitä kirjahyllyyn vaan säilytän kirjaa työhuoneessani lipaston päällä, että voin tarttua siihen aina kun haluan. Tai vain katsoa kirjaa. Se on voimakirja.

Kiitos kirjoista, 2018! Tervetuloa, vuoden 2019 luettavat!