Poimintoja joulukuun kirjapinosta

Joulukuussa jätin monta kirjaa kesken. Mutta kun luin, luin erityisesti uutta kaunoa ja tietoa.

9789527221778_1024x1024

Kirsi Pehkonen: Käsikirjoituksesta kirjaksi – miten kirjailijat muokkaavat tekstiään? Reuna 2018.

Kukaan minua vähänkään tunteva ei voi yllättyä, kun kerron, että erilaiset kirjoittajaoppaat ovat lempilukemistoani. Olen loputtoman kiinnostunut etenkin prosessikuvauksista, työpäiväkirjoista, erilaisista tekemisen tavoista. Käsikirjoituksesta kirjaksi pitää sisällään juuri niitä. Kirsi Pehkonen on haastatellut yhtätoista kirjailijaa, joista kukin kirjoittaa omalla tavallaan.

Joku luottaa vain kustannustoimittajaan, jollain on muitakin luottolukijoita. Yksi tekee useita eri versioita eri tiedostoihin, toinen muokkaa yhtä ja samaa jokusen kerran. Tehdään muistiinpanoja ja taustatutkimusta mutta toisaalta myös hämmästytään, kun runo vain tulee valmiina. Osalla on päivittäiset liuskatavoitteet, toiset eivät moiseen lähde. Eri lajit vaativat erilaista lähestymistapaa, ja välillä teksti yllättää kokeneenkin kirjoittajan.

Haastateltavina ovat Tapani Bagge, Niina Hakalahti, Antti Heikkinen, Asta Ikonen, Jukka Itkonen, Anneli Kanto, Tatu Kokko, Sirpa Kähkönen, Anne Leinonen, Mikko Rimminen ja Jasu Rinneoja – mainion monipuolinen ja -ääninen kirjailijajoukko. Käsikirjoituksesta kirjaksi antaa ideoita oman prosessin pohtimiseen mutta muistuttaa huojentavasti myös siitä, ettei ole vain yhtä tekemisen tapaa. Lainasin kirjan kirjastosta, mutta aion hankkia sen työhuoneeni kirjaston pysyväksi osaksi.

9789510437506_frontcover_final_medium

Suvi Vaarla: Westend. WSOY 2019.

Suvi Vaarlan romaani osui silmiini kirjaston vippipöydältä. Westend kertoo 1990-luvun lamasta ja siitä, miten se vaikuttaa ihmiseen. Päähenkilö Elina on lapsi, kun 1980-luvun nousukausi tuo perheelle monenlaista materiaalista hyvää. Perhe muuttaa Westendiin, uusi kaveri löytyy naapurista, isän yritys saa hienoja rakennushankkeita. Ja sitten kaikki romahtaa.

Romaanissa seurataan Elinan tarinaa vielä aikuisenakin. Laman lapsi hakee taloudellista turvaa ja pelkää koko ajan, että kaikki viedään pois. Vaarla kuljettaa tarinaa eri aikatasoissa ja kertoo koskettavasti siitä, mitä lama aiheuttaa yksilötasolla. (Suomen 90-luvun lama on muuten aihe, josta ei ole kirjoitettu ollenkaan liikaa.) Ihailin myös Vaarlan tapaa pitää jännitettä yllä – hän ei paljasta liikaa kerralla. Hieno romaani lähihistoriasta.

Tuhansia sivuja

Tilastonörtin onnenpäivä: nyt laitetaan vuonna 2019 luetut kirjat lokeroihin ja numeroiksi! Aiempiin vuosikatsauksiin pääsee linkeistä: 2013, 2014, 2017 ja 2018.

Vuosi 2019 oli hyvä lukuvuosi. Oli tunne, että sain lukea paljon ja monenlaista, ja siitä luettujen listan tarkasteleminenkin näyttää. Tuttuun tapaan luettuihin lasketaan kokonaan luetut teokset, joukossa ei ole arvostelupalvelun tai opiskelijoiden tekstejä eikä kommentointivaiheessa luettuja käsikirjoituksia.

IMG_2469
Perusmeininki: monta kirjaa kesken.

Luin viime vuonna 170 kirjaa, suurimman osan ihan perinteisesti paperilta (e-kirjat jäivät harvinaisuuksiksi tänä vuonna). Sivuja kertyi 36 320. Eniten luin fiktiivistä proosaa: lähinnä romaaneja, hieman novellejakin. Tähän luokkaan menee yli puolet kirjoista, 95 teosta.

Genremäärittelyt ovat hankalia – onko essee tieto- vai kaunokirjallisuutta? Omassa luokittelussani tyrkkäsin esseet tietokirjallisuuden puolelle elämäkertojen, kirjoittajaoppaiden ja muiden vastaavien seuraan. Niinpä tietokirjallisuuden osuus luetuista oli 24 %.

fullsizeoutput_74e
Muusat veivät kesällä mennessään – yllätyksenä itsellenikin. Pohdinnoista syntyi essee Miksi en kirjoittaisi? -kirjaan.

Viime vuonna esitin itselleni toiveen, että lukisin kokonaisen runokokoelman joka kuussa. Näin ei ihan käynyt, vaikka runokirjoja kertyikin 12 kappaletta. Olen edelleen satunnaislukija, selailija, yhteen runoon keskittyjä. Ja… ei siinä mitään pahaa ole.  (Nytkin Harry Salmenniemen Yö ja lasi -kokoelma on käden ulottuvilla, ja viimeksi toissapäivänä luin sitä. Mutta en järjestyksessä, enkä aio lukea sitä uudelleen kokonaan lähiaikoina.) Mutta on hyvä muistutella itselleen, että myös kokonaisuuksia kannattaa lukea. Yksittäinen runo voi asettua uuteen asentoon, kun sen lukee osana jatkumoa.

IMG_2978
Saisipa aina lukea ammeessa! Tämä kylpypaikka on hotelli Virussa, kirja viereisen kauppakeskus Virun Rahva Raamat -kirjakaupasta (jolle lämmin suositus, ehdoton vierailukohde Tallinnassa!).

Sarjakuvia luin 19 kirjan verran. Yksi viime vuoden riemunaiheista oli, kun Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi -sarjan neljäs osa ilmestyi. Se päättyi melkoiseen cliffhangeriin, eli viides osa voisi ilmestyä aika pian, kiitos.

Kuvakirjat ja näytelmät jäivät pariin mainintaan (tosin en ole tainnut muistaa kirjata kaikkia lukemiani kuvakirjoja), näissä genreissä minulla olisi edelleen parantamisen varaa.

Jotkut asiat eivät näköjään muutu: edelleen luin eniten kotimaista kirjallisuutta. Alle 30 % oli käännöskirjoja muista maista. Valtaosa luetuista oli naisten tai naisiksi olettamieni kirjoittamia, noin kaksi kolmasosaa.

IMG_3554
Lempikirjakokoelma työhuoneessa.

Se, että luin pääasiassa uutta kirjallisuutta, selittyy osin työsyillä. Mutta mitäpä sitä kiertelemään: uusi kirjallisuus kiinnostaa! Silti yllätyin, että 50 kirjaa oli ilmestynyt vuonna 2019 ja 94 kirjaa vuosina 2010–2018. Niinpä, vain 6 % lukemistani oli julkaistu ensimmäistä kertaa ennen vuotta 2000.

IMG_2576
Sokeana hetkenä herätti muiston jos toisenkin ja innosti kuuntelemaan vanhaa lempparibändiä.

Kiivaimmillaan lukutahti oli maaliskuussa, jolloin luin 19 kirjaa. Silloin tehtiin myös Lukuklaanin materiaalipakettia, ja osa luetuista liittyy siihen. Rauhallisinta lukeminen oli joulukuussa, jolloin luettuja kertyi yhdeksän kappaletta. En merkitse kesken jätettyjä muistiin, mutta tuntumani on, että joulukuussa jätin monta kirjaa sikseen.

Juuri nyt eri puolilla kotia on ainakin kuusi kesken olevaa kirjaa. Lukuvuosi 2020 on alkanut, tulkoon siitä erinomainen!

Sukkula vuoteen 2020

 

On tullut tavaksi valita biisi, joka soi ensimmäisenä vuoden vaihduttua. Eli ei soimaan jätettyä levyä tai auki olevaa radiota puolenyön paikkeilla, sillä ensimmäinen kappale on valittava ihan itse. Luotan valinnassa intuitioon ja muistin sattumanvaraisuuteen, eli en mieti biisiä päivätolkulla etukäteen, hyvä jos samana aamuna – ei ole tarkoitus stressata tästä saati antaa valinnalle liian suurta valtaa. Mutta onhan se jollain tavalla mielessä, ehkä alitajunnalla pohdittavana.

Vuoden 2020 ensimmäiseksi pääsi tänä vuonna Minä ja Nieminen -duon cover Kikan klassikkokappaleesta Sukkula Venukseen. Miksi, voi perustellusti kysyä – etenkin, jos korvamadot ovat jo alkaneet jorata alkuperäistä versiota, jossa sähköurut soittavat alkuriffiä vähintäänkin kiihkeästi.

Kuuntelin viime kesänä Paula Salmisen käsikirjoittaman musiikkidraaman Kikka – tarina tähdestä Yle Areenasta. Sarjan viimeisessä osassa soi Kikan omien levytysten lisäksi jotain muuta. Tuttua mutta ihan toisenlaista. Selvisi, että kyseessä on Minä ja Nieminen -yhtyeen versio Sukkulasta Venukseen. Myöhemmin kuuntelin koko version Spotifysta ja olin myyty.

Versio yhdistää Kikan Ihmemies MacGyverin tunnusmusiikkiin ja tekee kappaleesta yhtä aikaa tunnistettavan ja täysin omansa. Vauhdikas menobiisi onkin raukea, kaunis ja eri tavalla intensiivinen kuin ennen. Henrika Niemisen ääni on ihana ja kuulas, kappale soljuu jäämättä lillumaan paikoilleen. Rumba on kuvannut biisiä ”vuoden perversseimmällä tavalla kauneimmaksi coveriksi”, ja ymmärrän lausuman.

Jo tuossa on useita syitä laittaa kappale soimaan vuoden alkajaisiksi. MacGyver oli lapsuuteni sankari ja ihastukseni kohde – miksipä ei toivoa ripaus MacGyverin selviytymistaitoja tulevaan vuoteen? Kikka puolestaan oli hyväntuulinen esiintyjä, jonka kappaleissa on annos huumoria. Läheisyys, hellyys ja erotiikka eivät ole huonoja juttuja nekään. Minä ja Nieminen käyttää vanhoja aineksia ja tekee niistä uutta ja omaa: tätä toivon myös omaan vuoteeni 2020. Luottamusta pitää se, mikä toimii ja rohkeutta tehdä jotain toisin, jos ja kun tarvitsee. Luovuutta tehdä omannäköisiä juttuja.

Opettavainen vuosi 2019

Vuosi 2019, olipa mukavaa tavata. Olit hieman erilainen kuin moni aikaisempi vuosi, ja niin etukäteen toivoinkin. Pidin tässä syyspuolella pitkän vapaan, jonka aikana en tehnyt opetustöitä lainkaan. Enkä juuri muitakaan töitä. Se tuli tarpeeseen, ja sulattelen vapaan antia varmasti vielä pitkään.

Kokosin spontaanisti muutaman vuonna 2019 oppimani tai oivaltamani asian. Ne eivät ole tärkeysjärjestyksessä, ja joukosta puuttuukin paljon, mutta sellaista elämä on.

fullsizeoutput_84a
Supervirallinen nelikymppispotretti.

Kannattaa pyytää neuvoja. Täytin alkuvuodesta 40 vuotta, ja pyysin syntymäpäivälahjaksi elämänohjeita. Sain niitä kortteihin kirjoitettuna, Facebook-kommentteina, kirjoina, suullisesti, purkkiin laitettuina lappuina. Ohjeet olivat hauskoja ja vakavia, arkisia ja maailmaa syleileviä. Ne olivat lainoja kuuluisuuksilta ja omilta sukulaisilta, kansanviisautta ja biiseistä poimittuja. Olen muistellut niitä vuoden mittaan usein, samalla tietenkin myös ihmisiä, jotka elämänohjeita jakoivat. Miten ihania, viisaita, huumorintajuisia ja persoonallisia ihmisiä minulla onkaan ilo tuntea!

”Ei tartte auttaa” -mentaliteetti on minulle enemmän kuin tuttu: hampaat irvessä tehdään kaikki itse, eikä apua pyydetä. Opettelen edelleen kysymään neuvoa ja ennen kaikkea pyytämään apua. Edes joskus, edes joissain asioissa. (Sillä niin hämmästyttävää kuin se onkin, ihan kaikkeen en minäkään pysty.)

Museot onnellistuttavat. Olen tehnyt vuoden aikana 14 museovisiittiä, suurimman osan taidemuseoihin. On ylellistä vaeltaa museoissa, ihmetellä näkemäänsä, vaikuttua, oppia uutta, saada ajateltavaa. Tamperella Vapriikki hurmaa monipuolisuudellaan, Sara Hildénin taidemuseo tarkkaan mietityillä näyttelykokonaisuuksillaan. Helsingissä käydessäni haluan usein Kiasmaan, jonka näyttelyt eivät aina saa rakastumaan mutta jotka haastavat aina miettimään omaa suhdetta taiteeseen. (Viimeksi näin siellä Ragnar Kjartanssonin The Visitors-teoksen, joka hurmasi täysin – minut, jolla on usein vähän vaikea suhde videotaiteeseen!) Arvostan myös hyviä museokauppoja, joista olenkin hankkinut vuosien varrella lahjan jos toisenkin.

Lompakossani kulkee aina mukana Museokortti. Ei voi tietää, milloin yhtäkkiä osuukin museon kohdalle! Museokäynti on miniloma.

Olen opetellut tekemään villasukkiin tiimalasikantapään. Olen todella ylpeä uudesta taidostani (vaikka joudunkin vielä vähän tarkistelemaan ohjeesta, miten se nyt menikään) enkä kaipaa kauan sitten oppimaani lappukantapäätä tällä hetkellä lainkaan. Tiimalasikantapää on helppo, kaunis ja jalkaan sopiva. Jostain syystä kuvittelin, että sen tekeminen olisi kamalan vaikeaa, mutta väärässäpä olin.

Paluu joogaan on mahdollinen. Muutama vuosi sitten olin vallan ahkera joogi, tein joogaharjoituksia monta kertaa viikossa ja pidin erityisesti fyysistä voimaa vaativista tunneista. Tuntui hyvältä haastaa sekä keho että mieli. Tasapaino parani, lihasvoima lisääntyi. Sitten jotain tapahtui – enkä edelleenkään tiedä, mitä. Harjoitukset alkoivat tylsistyttää, motivaatio katosi. Jätin yhä useammin joogamaton kaappiin. Kokonaan en joogaa hylännyt, mutta saattoi kulua jopa kuukausia, etten tehnyt asanaharjoitusta lainkaan.

Tänä vuonna olen varovaisesti palaillut jooga-asanoiden pariin. Yksi merkittävä sytyke oli, kun aloin lukea uudelleen Petri Leppäsen ja Tommi Tukiaisen muutaman vuoden takaista Joogaa! -kirjaa. Huomasin innostuvani uudelleen, ja kirjassa esitellyn vapauden joogan hengessä vein kesällä joogamattoni uloskin. (Kerran tai kaksi, mutta kuitenkin!) Kirja on mainio yleiskatsaus tämän päivän joogaan ja sen moninaisuuteen, ja tyyliltään rennon innostava.

Tänä syksynä olen kuntouttanut oikuttelevaa olkapäätäni, ja fysioterapeutin antamien harjoitusten lisäksi olen joogannut vaihtelevalla intensiteetillä. Joogan opettama kehon kuuntelu ja lempeys omaa itseä kohtaan ovat minulle iso apu, kun liikeradat eivät ole (vielä) ennallaan. Toisinaan teen asanaharjoituksen oman mieleni mukaan, toisinaan käytän apuna YouTubesta löytyvää Yoga with Kassandra -kanavaa, jossa on videoita monenlaisille joogeille ja monenlaisiin tilanteisiin. Haen edelleen suhdettani joogaan ja sopivinta harjoitustapaa, mutta matto pääsee pois kaapista, ja se on tärkeää.

Kirjoja kannattaa varata. Pirkanmaan kirjastoissa varaaminen on maksutonta – en tiedä, miten pitkään näin on ollut, mutta itse tajusin asian kunnolla tänä vuonna. Vielä paremmaksi varaaminen muuttui, kun kirjaston mobiilisovellus ilmestyi. Nyt voin tehdä varauksen puhelimellani saman tien, kun kuulen mielenkiintoisesta teoksesta. Sovelluksessa on myös sähköinen kirjastokortti, mistä on iso apu minulle. Lompakkoni on varsin minimalistinen korttikotelo, ja joudun miettimään tarkkaan, mitkä kortit kulkevat mukanani. Kiitos sovelluksen, kirjastokortti on nyt puhelimessani.

Kun varatusta kirjasta tulee saapumisilmoitus, olo on kuin joulupakettia avaisi. Sähköpostin otsikossa ei nimittäin vielä kerrota, mistä teoksesta on kysymys. Joskus olen unohtanut, mitä olenkaan varannut, ja yllättynyt iloisesti nähtyäni kirjan nimen.

Kiitos näistä opeista ja oivalluksista, 2019!

Poimintoja marraskuun kirjapinosta

Marraskuu(kin) oli mainio lukukuu. Tällä kertaa poimintoihin pääsevät tietokirja joka innosti uuteen lukuprojektiin, puhutteleva ja naurattava runokirja sekä upea romaanitrilogia, joka sai kyyneleet virtaamaan.

fullsizeoutput_80d

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Tammi 2019.

Innostuin jo Nyqvistin edellisestä teoksesta, Outi Ojan kanssa kirjoitetusta Kirjalliset väärennökset -teoksesta, joten osasin odottaa samanhenkistä pohdiskelua ja analyysiä tälläkin kertaa. Räjähdemiehen perinnössä paneudutaan kirjallisuuden Nobel-palkintoon kiehtovasti ja innostavasti. Nyqvist kertoo palkinnon historiasta ja nykypäivästä, nostaa esiin kummallisuuksia, kyseenalaistaakin välillä. Kas kummaa, että Nobel-palkittuja naisia on vähemmän kuin miehiä, ja naisten kirjoituksissa huonoina pidetyt asiat saattavatkin mieskirjailijoiden kohdalla olla ansioita. Palkinnossa on tietenkin kyse myös vallasta: mikä on hyvää ja oikeanlaista kirjallisuutta, kuka määrittelee ja millaisilla mittareilla? Nyqvist pohdiskelee kiintoistasti myös kirjallisuuden ja rahan suhdetta, milloin kirjoittamisella tienaaminen on hyväksyttyä ja milloin ei.

Räjähdemiehen perintö toi rutkasti tietoa, mutta se oli myös viihdyttävä ja sujuva lukukokemus. Havaitsin, että nobelistit kuuluvat lukulistalleni harvakseltaan, joten kehitin oman kirjahaasteeni. Päätin, että yritän jatkossa tutustua nobelistien tuotantoon – edes yksi kirja per kirjailija. Kiirettä en aio pitää, lueskelen kaikessa rauhassa. Tulostin nobelistilistan kalenterini väliin ja alleviivaan nimiä sitä mukaa kun olen lukenut.

fullsizeoutput_815

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi. WSOY 2019.

Miten kaunis kansikin jo tässä kirjassa! Pihlajanmarjat päättivät oikein loistaa kuvausvalossa. Aurinko. Porkkana. Vesi. on kuin c-vitamiinitäräys kaamoksessa. Laaksonen kirjoittaa tuttuun tapaansa lounaismurteella, joka alkaa nopeasti omassa päässäni kaikua Laaksosen omalla äänellä. Minun kotomurteeni on Etelä-Pohjanmaan murre, muttei lounaisemman kielen lukeminen vaikeaa ole.

Kokoelmassa liikutaan isojen asioiden äärellä. Rakkaus, kaipuu, kuolema. Usein runon lopussa kerrotaan jotain, joka kääntääkin näkökulman uusiksi. Laaksonen kirjoittaa soljuvaa, sointuvaa kieltä ja tuo arkisilla havainnoilla ilmi inhimillisiä ja isojakin oivalluksia. Luonto on läsnä, ja usein viisaampana kuin ihminen.

Yhden osion nimi on Luakkakuvas. Oman runonsa saavat kaikki luokkalaiset, kukin nimensä mukaan. Ahti alkaa näin: Täyty verkostoittu! / Se on tätä päivä. Minua tietenkin ilahdutti erityisesti Päivi-niminen runo, jonka alussa huokaillaan näitä päiviä, kun asiat eivät oikein suju. Lopuksi todetaan: Etteik mul yhtäkä olis mitä en pois vaihtais? / Kui huano miälkuvitus voi ol!

Yksi suosikeistani on Runo ittel, jossa otetaan oppia mustarastaalta – osaisipa olla kuten se. Käännä uus leht ko vanh on katottu. / An muista laulupuun paik / an lakat murhettumast / an otta valo vasta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga 2013 ja 2014.

En tiedä, miksi tartuin Gardellin trilogiaan vasta nyt. Mutta onneksi tartuin. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (ÄKPKPK) sijoittuu valtaosin 1980-luvun Tukholmaan ja kertoo Rasmuksesta, Benjaminista, Paulista, Lars-Åkesta, Seposta, Reinesta ja Bengtistä. He ovat toisilleen eräänlainen perhe, eikä kaikilla muuta perhettä olekaan enää sen jälkeen, kun he ovat kertoneet olevansa homoseksuaaleja. He ovat nuoria, he ovat elämänhaluisia – ja sitten tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Pelottava, vaarallinen sairaus alkaa levitä. Se homorutoksikin sanottu. Neljä kauhua herättävää kirjainta. AIDS.

ÄKPKPK kertoo heistä, jotka elivät kiihkeästi mutta joista liian moni kuoli liian nuorena. Se kertoo myös siitä, miten homoseksuaaleihin suhtauduttiin vain vähän aikaa sitten – ja vaikka haluaisinkin uskoa toisin, nuo ajat eivät edelleenkään ole kokonaan ohi. Jonkun perhe kääntää selkänsä, joidenkin hautajaisissa homoista puhutaan heteroina, jotakuta ei päästetä kumppaninsa hautajaisiin. Gardell kuljettaa miesten tarinoita limittäin, liikkuu taitavasti aikatasoilla ja tuo päähenkilönsä liki. Kyllä, kiinnyin tähän porukkaan ja myötäelin heidän vaiheissaan. ÄKPKPK:ssa on paljon surua mutta myös valtavasti rakkautta.

Kolmannessa osassa Gardell kirjoittaa sellaisen hautajaiskohtauksen, etten ole vastaavaa ikinä lukenut. Se on huima spektaakkeli, joka naurattaa, itkettää, muistuttaa elämän kauneudesta ja ainutkertaisuudesta.

Viimeisen sivun jälkeen istuin pitkään paikoillani ja itkin. Olen kiitollinen, että tämä trilogia on kirjoitettu ja että sain sen lukea. (Hankin nämä kirjat vielä itselleni, haluan varmasti palata tarinaan uudelleen.)

Uusi kirja on juhlan arvoinen

Teatteri-ihmiset ja kuvataiteilijat sen tietävät: uutta ja valmistunutta on syytä juhlistaa. Ensi-illan jälkeen on ensi-iltakekkerit, taidenäyttelyille järjestetään avajaiset. Kirjojen kohdalla puhutaan julkkareista, julkistustilaisuudesta – ja niitäkin järjestetään aina silloin tällöin.

_DSC6619

Me Rannelan Terhin kanssa päätimme jo varhain, että tietenkin Miksi en kirjoittaisi? -kirjoittajaoppaamme saa julkkarinsa, ja sellaiset, jotka ovat kaikille avoimet. Otimme yhteyttä Kulttuurikahvila Laikkuun ja sovimme yksityiskohdista. Halusimme rennon ja sopivan intiimin tilan, josta saisi herkkujakin ja jonne olisi helppo tulla – ja sellaisen saimme.

_DSC6608

Jututimme tilaisuudessa toisiamme mutta laitoimme myös yleisön töihin. Miksi en kirjoittaisi? -kirjassa on Terhin kirjoittama teksti Kirje tuntemattomalle -projektista, jossa tehdään juuri niin kuin nimestä voi päätellä: kirjoitetaan tuntemattomille. Julkkareissamme kirjoitettiin joulukortteja Tampereen Tyttöjen talon tytöille. Viemisiksi päätyi upeat 25 korttia, kiitos jokaisesta!

Kirjan kirjoittaminen oli meille tärkeä prosessi, joka selkeytti omia näkemyksiä ja avasi silmiä uudelle. Minulle vahvistui entisestään, mikä merkitys kirjoittamisella on ajattelulleni: kirjoitan, koska yritän sanojen avulla ymmärtää maailmaa ja itseäni. Esimerkiksi kirjoittamattomuuteni syyt ja muusasuhteeni kirkastuivat kirjoittamisen myötä (ja saivat kumpikin oman esseensä), ja samalla pääsin myös tutkimaan näitä asioita tarkemmin, sekä oman itseni että lähdeaineiston kautta. (Lähteissä kahlaaminen oli yksi suosikkiasioitani!)

_DSC6638

Mutta myös toisen kirjoittamat tekstit toivat oivalluksia. Nostin julkkareissa esiin Terhin tekstin Pilates & keskittymisen taito, sillä minua kiehtoo se, miten kaikki liittyy kaikkeen. Pilates ja kirjoittaminen eivät ensi alkuun tunnu liittyvän toisiinsa, mutta Terhi todistaa toisin: nämä kaksi tukevat toisiaan erinomaisesti. Pilates on tuonut Terhin elämään monenlaista hyvinvointia selän kuntoutumisesta keskitymiskykyyn ja armollisuuteen itseä kohtaan.

”Ohjaaja lempeästi muistuttaa meitä pysymään omassa kuplassamme ja keskittymään pelkästään omaan tekemiseen: ei ole tarpeen vilkuilla vierustovereiden liikkeitä, venyykö hän ehkä pitemmälle kuin minä. Pilateksessa ei ole kysymys kilpailemisesta, vertailemisesta tai suorittamisesta.

Ja eikö lauseen voisi suoraan rinnastaa kirjoittamiseen tai taiteen tekemiseen ylipäänsä?”

fullsizeoutput_80a

On hyvä pysähtyä hetkeksi valmiin äärelle. Hengähtää, tiedostaa kuljettu matka. Toivottaa kirjalle hyvää matkaa. Kiitos julkkareissa mukana olleille toivotuksista, ilosta ja kannustuksesta!

IMG_3787

Kuvat kirjakuvaa lukuun ottamatta: Jussi Koukku

Aiheesta myös Terhin blogissa.

Se on ilmestynyt: Miksi en kirjoittaisi?

Perjantaina saimme kustannustoimittajaltamme sähköpostia: Miksi en kirjoittaisi? on tullut painosta! Aloin välittömästi tarmokkaan tarkistelurutiinin: joko kirjat on lähetetty? Joko? Joko? Jokojokojokojoko?

Eilen sain sähköposti-ilmoituksen, että kirjat ovat lähteneet matkaan. Päivitin Matkahuollon seurantasivua ties kuinka monta kertaa – melkeinpä yöllä viimeiseksi ja tänään aamulla ensimmäiseksi. Nyt se on matkalla. Nyt se on Pirkkalan Matkahuollossa. Nyt sitä viedään pakettipisteeseen. Noin vuorokaudessa kirjalaatikko siirtyi Helsingistä Tampereelle, ja tänään päivällä hain sen R-kioskilta.

Olimme juuri aamupäivällä tavanneet Terhin kanssa ja miettineet julkkaripäivän askelmerkkejä. Enää fyysinen kirja puuttui!

fullsizeoutput_7e0

On aina jännittävää nähdä kirja ensimmäistä kertaa. Miltä kansi tuntuu ja näyttää luonnonvalossa? Millainen on kirjan paino, miltä sivut tuntuvat? Moneen kertaan syynätty pdf-tiedosto on muuttunut kolmiulotteiseksi esineeksi, joka on toisaalta sama ja toisaalta ihan eri kuin ennen.

Torstaina 28.11. pidämme kirjalle pienet julkistusjuhlat Tampereella Kulttuurikahvila Laikussa (Keskustori 4) klo 18. Tapahtuma on kaikille avoin ja maksuton, tervetuloa mukaan! Tarjolla on hieman kahvia ja teetä, kakkua ja kirjallisuuskeskustelua – ja kahvila tietenkin palvelee iltakahdeksaan saakka. Meillä on jonkin verran Miksi en kirjoittaisi? -kirjoja myynnissä julkkarihintaan 25 € (vain käteisellä), ja tietenkin kirjoitamme ilomielin omistuskirjoituksia halukkaille.

Kirjaa voi kysellä myös oman paikkakunnan kirjakaupoista – jos hyllystä ei löydy, aina voi pyytää myyjiä tilaamaan teoksen. Kirjaa saa myös verkkokirjakaupoista, esimerkiksi Adlibris, Booky, Suomalainen Kirjakauppa , Akateeminen Kirjakauppa ja Avaimen oma verkkokauppa myyvät kirjaa. Useimmilla verkkokaupoilla on erilaisia toimitustapoja – eli Postin lakosta huolimatta, kirja kulkeutuu rivakasti perille.

Miksi en kirjoittaisi? on kirja kirjoittajille ja lukijoille. Siinä pohditaan kirjoittamista ja lukemista vakavasti ja vähemmän vakavasti, omakohtaisesti ja ihmetellen. Välillä oivallamme, välillä kompuroimme sanataiteen maailmassa. Tervetuloa pohdiskelemaan kanssamme.