Poimintoja marraskuun kirjapinosta

Marraskuu(kin) oli mainio lukukuu. Tällä kertaa poimintoihin pääsevät tietokirja joka innosti uuteen lukuprojektiin, puhutteleva ja naurattava runokirja sekä upea romaanitrilogia, joka sai kyyneleet virtaamaan.

fullsizeoutput_80d

Sanna Nyqvist: Räjähdemiehen perintö. Vallasta, kirjallisuudesta ja Nobelin palkinnosta. Tammi 2019.

Innostuin jo Nyqvistin edellisestä teoksesta, Outi Ojan kanssa kirjoitetusta Kirjalliset väärennökset -teoksesta, joten osasin odottaa samanhenkistä pohdiskelua ja analyysiä tälläkin kertaa. Räjähdemiehen perinnössä paneudutaan kirjallisuuden Nobel-palkintoon kiehtovasti ja innostavasti. Nyqvist kertoo palkinnon historiasta ja nykypäivästä, nostaa esiin kummallisuuksia, kyseenalaistaakin välillä. Kas kummaa, että Nobel-palkittuja naisia on vähemmän kuin miehiä, ja naisten kirjoituksissa huonoina pidetyt asiat saattavatkin mieskirjailijoiden kohdalla olla ansioita. Palkinnossa on tietenkin kyse myös vallasta: mikä on hyvää ja oikeanlaista kirjallisuutta, kuka määrittelee ja millaisilla mittareilla? Nyqvist pohdiskelee kiintoistasti myös kirjallisuuden ja rahan suhdetta, milloin kirjoittamisella tienaaminen on hyväksyttyä ja milloin ei.

Räjähdemiehen perintö toi rutkasti tietoa, mutta se oli myös viihdyttävä ja sujuva lukukokemus. Havaitsin, että nobelistit kuuluvat lukulistalleni harvakseltaan, joten kehitin oman kirjahaasteeni. Päätin, että yritän jatkossa tutustua nobelistien tuotantoon – edes yksi kirja per kirjailija. Kiirettä en aio pitää, lueskelen kaikessa rauhassa. Tulostin nobelistilistan kalenterini väliin ja alleviivaan nimiä sitä mukaa kun olen lukenut.

fullsizeoutput_815

Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. Runoi. WSOY 2019.

Miten kaunis kansikin jo tässä kirjassa! Pihlajanmarjat päättivät oikein loistaa kuvausvalossa. Aurinko. Porkkana. Vesi. on kuin c-vitamiinitäräys kaamoksessa. Laaksonen kirjoittaa tuttuun tapaansa lounaismurteella, joka alkaa nopeasti omassa päässäni kaikua Laaksosen omalla äänellä. Minun kotomurteeni on Etelä-Pohjanmaan murre, muttei lounaisemman kielen lukeminen vaikeaa ole.

Kokoelmassa liikutaan isojen asioiden äärellä. Rakkaus, kaipuu, kuolema. Usein runon lopussa kerrotaan jotain, joka kääntääkin näkökulman uusiksi. Laaksonen kirjoittaa soljuvaa, sointuvaa kieltä ja tuo arkisilla havainnoilla ilmi inhimillisiä ja isojakin oivalluksia. Luonto on läsnä, ja usein viisaampana kuin ihminen.

Yhden osion nimi on Luakkakuvas. Oman runonsa saavat kaikki luokkalaiset, kukin nimensä mukaan. Ahti alkaa näin: Täyty verkostoittu! / Se on tätä päivä. Minua tietenkin ilahdutti erityisesti Päivi-niminen runo, jonka alussa huokaillaan näitä päiviä, kun asiat eivät oikein suju. Lopuksi todetaan: Etteik mul yhtäkä olis mitä en pois vaihtais? / Kui huano miälkuvitus voi ol!

Yksi suosikeistani on Runo ittel, jossa otetaan oppia mustarastaalta – osaisipa olla kuten se. Käännä uus leht ko vanh on katottu. / An muista laulupuun paik / an lakat murhettumast / an otta valo vasta.

Jonas Gardell: Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin. 1. Rakkaus, 2. Sairaus, 3. Kuolema. Suomentanut Otto Lappalainen. Johnny Kniga 2013 ja 2014.

En tiedä, miksi tartuin Gardellin trilogiaan vasta nyt. Mutta onneksi tartuin. Älä koskaan pyyhi kyyneleitä paljain käsin (ÄKPKPK) sijoittuu valtaosin 1980-luvun Tukholmaan ja kertoo Rasmuksesta, Benjaminista, Paulista, Lars-Åkesta, Seposta, Reinesta ja Bengtistä. He ovat toisilleen eräänlainen perhe, eikä kaikilla muuta perhettä olekaan enää sen jälkeen, kun he ovat kertoneet olevansa homoseksuaaleja. He ovat nuoria, he ovat elämänhaluisia – ja sitten tapahtuu jotain, mikä muuttaa kaiken. Pelottava, vaarallinen sairaus alkaa levitä. Se homorutoksikin sanottu. Neljä kauhua herättävää kirjainta. AIDS.

ÄKPKPK kertoo heistä, jotka elivät kiihkeästi mutta joista liian moni kuoli liian nuorena. Se kertoo myös siitä, miten homoseksuaaleihin suhtauduttiin vain vähän aikaa sitten – ja vaikka haluaisinkin uskoa toisin, nuo ajat eivät edelleenkään ole kokonaan ohi. Jonkun perhe kääntää selkänsä, joidenkin hautajaisissa homoista puhutaan heteroina, jotakuta ei päästetä kumppaninsa hautajaisiin. Gardell kuljettaa miesten tarinoita limittäin, liikkuu taitavasti aikatasoilla ja tuo päähenkilönsä liki. Kyllä, kiinnyin tähän porukkaan ja myötäelin heidän vaiheissaan. ÄKPKPK:ssa on paljon surua mutta myös valtavasti rakkautta.

Kolmannessa osassa Gardell kirjoittaa sellaisen hautajaiskohtauksen, etten ole vastaavaa ikinä lukenut. Se on huima spektaakkeli, joka naurattaa, itkettää, muistuttaa elämän kauneudesta ja ainutkertaisuudesta.

Viimeisen sivun jälkeen istuin pitkään paikoillani ja itkin. Olen kiitollinen, että tämä trilogia on kirjoitettu ja että sain sen lukea. (Hankin nämä kirjat vielä itselleni, haluan varmasti palata tarinaan uudelleen.)

Uusi kirja on juhlan arvoinen

Teatteri-ihmiset ja kuvataiteilijat sen tietävät: uutta ja valmistunutta on syytä juhlistaa. Ensi-illan jälkeen on ensi-iltakekkerit, taidenäyttelyille järjestetään avajaiset. Kirjojen kohdalla puhutaan julkkareista, julkistustilaisuudesta – ja niitäkin järjestetään aina silloin tällöin.

_DSC6619

Me Rannelan Terhin kanssa päätimme jo varhain, että tietenkin Miksi en kirjoittaisi? -kirjoittajaoppaamme saa julkkarinsa, ja sellaiset, jotka ovat kaikille avoimet. Otimme yhteyttä Kulttuurikahvila Laikkuun ja sovimme yksityiskohdista. Halusimme rennon ja sopivan intiimin tilan, josta saisi herkkujakin ja jonne olisi helppo tulla – ja sellaisen saimme.

_DSC6608

Jututimme tilaisuudessa toisiamme mutta laitoimme myös yleisön töihin. Miksi en kirjoittaisi? -kirjassa on Terhin kirjoittama teksti Kirje tuntemattomalle -projektista, jossa tehdään juuri niin kuin nimestä voi päätellä: kirjoitetaan tuntemattomille. Julkkareissamme kirjoitettiin joulukortteja Tampereen Tyttöjen talon tytöille. Viemisiksi päätyi upeat 25 korttia, kiitos jokaisesta!

Kirjan kirjoittaminen oli meille tärkeä prosessi, joka selkeytti omia näkemyksiä ja avasi silmiä uudelle. Minulle vahvistui entisestään, mikä merkitys kirjoittamisella on ajattelulleni: kirjoitan, koska yritän sanojen avulla ymmärtää maailmaa ja itseäni. Esimerkiksi kirjoittamattomuuteni syyt ja muusasuhteeni kirkastuivat kirjoittamisen myötä (ja saivat kumpikin oman esseensä), ja samalla pääsin myös tutkimaan näitä asioita tarkemmin, sekä oman itseni että lähdeaineiston kautta. (Lähteissä kahlaaminen oli yksi suosikkiasioitani!)

_DSC6638

Mutta myös toisen kirjoittamat tekstit toivat oivalluksia. Nostin julkkareissa esiin Terhin tekstin Pilates & keskittymisen taito, sillä minua kiehtoo se, miten kaikki liittyy kaikkeen. Pilates ja kirjoittaminen eivät ensi alkuun tunnu liittyvän toisiinsa, mutta Terhi todistaa toisin: nämä kaksi tukevat toisiaan erinomaisesti. Pilates on tuonut Terhin elämään monenlaista hyvinvointia selän kuntoutumisesta keskitymiskykyyn ja armollisuuteen itseä kohtaan.

”Ohjaaja lempeästi muistuttaa meitä pysymään omassa kuplassamme ja keskittymään pelkästään omaan tekemiseen: ei ole tarpeen vilkuilla vierustovereiden liikkeitä, venyykö hän ehkä pitemmälle kuin minä. Pilateksessa ei ole kysymys kilpailemisesta, vertailemisesta tai suorittamisesta.

Ja eikö lauseen voisi suoraan rinnastaa kirjoittamiseen tai taiteen tekemiseen ylipäänsä?”

fullsizeoutput_80a

On hyvä pysähtyä hetkeksi valmiin äärelle. Hengähtää, tiedostaa kuljettu matka. Toivottaa kirjalle hyvää matkaa. Kiitos julkkareissa mukana olleille toivotuksista, ilosta ja kannustuksesta!

IMG_3787

Kuvat kirjakuvaa lukuun ottamatta: Jussi Koukku

Aiheesta myös Terhin blogissa.

Se on ilmestynyt: Miksi en kirjoittaisi?

Perjantaina saimme kustannustoimittajaltamme sähköpostia: Miksi en kirjoittaisi? on tullut painosta! Aloin välittömästi tarmokkaan tarkistelurutiinin: joko kirjat on lähetetty? Joko? Joko? Jokojokojokojoko?

Eilen sain sähköposti-ilmoituksen, että kirjat ovat lähteneet matkaan. Päivitin Matkahuollon seurantasivua ties kuinka monta kertaa – melkeinpä yöllä viimeiseksi ja tänään aamulla ensimmäiseksi. Nyt se on matkalla. Nyt se on Pirkkalan Matkahuollossa. Nyt sitä viedään pakettipisteeseen. Noin vuorokaudessa kirjalaatikko siirtyi Helsingistä Tampereelle, ja tänään päivällä hain sen R-kioskilta.

Olimme juuri aamupäivällä tavanneet Terhin kanssa ja miettineet julkkaripäivän askelmerkkejä. Enää fyysinen kirja puuttui!

fullsizeoutput_7e0

On aina jännittävää nähdä kirja ensimmäistä kertaa. Miltä kansi tuntuu ja näyttää luonnonvalossa? Millainen on kirjan paino, miltä sivut tuntuvat? Moneen kertaan syynätty pdf-tiedosto on muuttunut kolmiulotteiseksi esineeksi, joka on toisaalta sama ja toisaalta ihan eri kuin ennen.

Torstaina 28.11. pidämme kirjalle pienet julkistusjuhlat Tampereella Kulttuurikahvila Laikussa (Keskustori 4) klo 18. Tapahtuma on kaikille avoin ja maksuton, tervetuloa mukaan! Tarjolla on hieman kahvia ja teetä, kakkua ja kirjallisuuskeskustelua – ja kahvila tietenkin palvelee iltakahdeksaan saakka. Meillä on jonkin verran Miksi en kirjoittaisi? -kirjoja myynnissä julkkarihintaan 25 € (vain käteisellä), ja tietenkin kirjoitamme ilomielin omistuskirjoituksia halukkaille.

Kirjaa voi kysellä myös oman paikkakunnan kirjakaupoista – jos hyllystä ei löydy, aina voi pyytää myyjiä tilaamaan teoksen. Kirjaa saa myös verkkokirjakaupoista, esimerkiksi Adlibris, Booky, Suomalainen Kirjakauppa , Akateeminen Kirjakauppa ja Avaimen oma verkkokauppa myyvät kirjaa. Useimmilla verkkokaupoilla on erilaisia toimitustapoja – eli Postin lakosta huolimatta, kirja kulkeutuu rivakasti perille.

Miksi en kirjoittaisi? on kirja kirjoittajille ja lukijoille. Siinä pohditaan kirjoittamista ja lukemista vakavasti ja vähemmän vakavasti, omakohtaisesti ja ihmetellen. Välillä oivallamme, välillä kompuroimme sanataiteen maailmassa. Tervetuloa pohdiskelemaan kanssamme.

Leffapurkki pelastaa vaihtoehtohalvaantuneen

”Vois katsoa tänään jonkun leffan?”

Kiva, suorastaan viattoman helpolta kuulostava idea. Joo, katsotaan vaan! Kunnes päästään seuraavaan vaiheeseen: täytyy päättää, mitä katsotaan. Valinta ei ole helppo edes yksin ollessa, ja jos valitsijoita on enemmän, homma ei varsinaisesti helpotu. Kaipaisiko tänään kepeää romantiikkaa, teinikomediaa, historiallisia hetkiä vai avaruustaisteluita? Jaksaako yli kolmetuntista leffaa sitten kuitenkaan? Joo ei tuo näyttelijä, yleensä en ole tykännyt siitä. Kuka sai viimeksi valita elokuvan?

Erilaisissa suoratoistopalveluissa voi olla satoja elokuvia – miten niistä valitaan juuri se tälle päivälle paras? Tai miten leffakaveri innostetaan katsomaan oma suosikki? Kauanko aikaa valitsemiseen voi käyttää? (Vastaus: todella kauan.) Vaihtoehtohalvaus uhkaa.

Meillä asian on ratkaissut nerokas keksintömme. Saanko esitellä:

LEFFAPURKKI.

Leffapurkki ratkaisee valintaongelmat ja tarjoaa yksinkertaisen ratkaisun.

IMG_3549

Leffapurkki tehdään näin:

Purkin käyttäjät miettivät, mitä elokuvia he haluaisivat tulevaisuudessa kotonaan katsoa. (Jos katsojia on useita, kannattaa miettiä elokuvat siten, että ne sopivat esim. ikärajoiltaan tai genreiltään kaikille. Meillä esimerkiksi ei laiteta kauhua leffapurkkiin, koska minä en suostu katsomaan sitä.)

Sen jälkeen tarkistetaan, mitkä elokuvat ovat helposti saatavilla – niiden täytyy löytyä omista kokoelmista tai käytössä olevista suoratoistopalveluista. (On olennaisen tärkeää, että elokuvat ovat heti saatavilla, Leffapurkki ei toimi täysin, jos ollaan esim. kirjaston tai vuokraamon varassa.)

Halutut elokuvat kirjoitetaan lapuille. Lappuun kannattaa myös merkitä, mistä ko. taide-elämys löytyy (dvd, Netflix jne.). Sen jälkeen laput taitellaan pienemmiksi ja laitetaan purkkiin. Me käytämme post it -lappuja, koska ne liimautuvat nätisti kiinni, eli niiden avaamisessa on lisäjännitystä, kun sivut eivät heti irtaudu toisistaan.

Kas näin, Leffapurkki on valmis.

fullsizeoutput_7d5

Kun aloimme koota Leffapurkkimme, käytimme apuna mm. Juha Virkin Sohvaperunan leffaraamattua (Docendo 2012), joka sisältää yli tuhat Virkin kirjoittamaa elokuva-arvostelua. Kirjan avulla oli helppo virkistää muistia (”Ai niin tääkin oli hyvä!”) ja kiinnostua uudesta (”Tämä olisi kiva nähdä!”).

Alun perin purkin kokoaminen alkoi siitä, että oma elokuvasivistykseni oli ikävän ohkainen. Tiesin useita ns. Tärkeitä Elokuvia nimeltä, mutten ollut koskaan nähnyt niitä. Niinpä purkkiin laitettiin rainoja, jotka laskimme yleissivistäviksi.

Mutta jos purkin käyttäjiä on kaksi tai enemmän, tärkeää on myös omien lempielokuvien näyttäminen toiselle. (Siinä on tosin riskinsä: miten suhtaudun, jos toinen inhoaa omaa ikisuosikkiani?) Lapuille päätyi siis myös sellaisia elokuvia, jotka toinen oli nähnyt kenties useitakin kertoja, mutta halusi vielä katsoa yhdessä.

IMG_3550

Leffapurkin käyttöön liittyy pari sääntöä:

– Laput pyritään nostamaan vuorotellen. Ei saa kurkkia, mitä lapuissa lukee!

– Kun lappu on nostettu, sitä ei vaihdeta.

– Puolen tunnin sääntö: elokuvaa on katsottava 30 minuuttia. Sen jälkeen se voidaan keskeyttää ja mahdollisesti vaihtaa toiseen, jos yksikin katsoja niin haluaa.

Pidämme listaa elokuvista, jotka haluamme purkkiin lisätä, ja etsimme niitä kirpputoreilta – ja tietenkin Viiden Tähden Elokuvadivarista Tampereelta. Ja kun elokuva on katsottu, mitä todennäköisimmin viemme sen takaisin divariin. Ja otamme taas jotain uutta tilalle. Tarkoitus ei ole koota mittavaa elokuvakirjastoa kotiin, se ei tunnu tarpeelliselta. Vain harva elokuva saa jäädä omaan hyllyyn.

Puolen litran hillopurkki on tarjonnut jo kymmeniä elokuvaelämyksiä. Myönnän, että monen kohdalla olisin ollut ennakkoluuloinen ja lykännyt katsomista hamaan tulevaisuuteen, ellei purkki olisi määrännyt toisin. Ja miten paljon helpompaa katsottavan valitseminen onkaan!

Aina leffa ja fiilis eivät ihan kohtaa – vähän aikaa sitten perjantaielokuvaksemme päätyi Roman Polanskin ohjaama Pianisti. Hieno elokuva, mutta yli kaksi tuntia ahdistavia juutalaisvainoja ei ehkä olisi ollut ykkösvalintamme viikonlopun avaukseksi… Mutta näin Leffapurkki toimii. Itsepä olin kyseisen elokuvan purkkiin laittanut – koska pidän siitä (ja rakastan siinä soivaa Chopinin pianomusiikkia).

Hmm. Tänään voisi kyllä olla leffapurkki-ilta.

Poimintoja kirjapinosta

Hyvistä kirjoista tekee mieli huikkia muillekin. Instagramin puolelle postailenkin silloin tällöin lukemisiani, niin keskeneräisiä kuin kokonaan luettuja. Ystävien kanssa lukemiset tulevat useinkin puheeksi. Opetustilanteissa on luontevaa puhua kirjoista.

Ehkä olisi aika tuoda blogiinkin vähän säännöllisempää kirjapuhetta. Koska pidän pienimuotoista lukupäiväkirjaa, ajattelin poimia aina kuun alussa muutaman mieleenpainuneen edellisen kuun lukupinosta. Ajattelin kirjoittaa tänne muutaman rivin kirjoista, jotka ovat jättäneet jäljen. En nimeäisi valintoja kuukauden parhaiksi, sillä se olisi epäreilua ja mahdotonta. Mutta kiinnostavia, pohdituttavia, innostavia ja oivaltavia kirjoja voisin nostaa esiin – olivatpa ne uutuuksia tai jo vuosikymmeniä sitten ilmestyneitä.

Pidemmittä puheitta: poiminnat lokakuun kirjapinosta:

img_3517.jpg

Liisa Kaski: Myyttiset eläimet. Tarua ja totta eläinten mahdista. SKS 2019.

Minulla oli ilo haastatella Liisa Kaskea Helsingin kirjamessuilla, joten tämä kirja tuli käsiini töiden kautta. Ja onneksi tuli! Kirjassa esitellään nelisenkymmentä suomalaista eläintä, joihin liittyy erilaisia tarinoita, uskomuksia, myyttejä. Kustakin eläimestä on oma, lyhyehkö luku ja upeita kuvia. Tämä kirja tekee mieli jättää esille, sitä on ilo selailla. Eikä tekstejä ole pakko lukea järjestyksessä.

Kaski kirjoittaa selkeästi, havainnollisesti, välillä hauskastikin. Mukana on myös muistutuksia meille ihmisille – meidän tekomme vaikuttavat eläinten oloihin, eivätkä todellakaan aina hyvällä tavalla.

Otteet kansanrunoudesta ja laaja lähdemateriaali tekevät tästä todella runsaan tietopaketin. Suhde eläimiinkin elää: otuksista paljastuu yllättäviä puolia. Tiesittekö, että hiirikoiras laulaa pitkiä serenadeja mielitietylleen? Ihmiskorva ei sitä erota, mutta nykyään ääntä on voitu tutkia. Vienassa runoiltiin hiirten lauluista jo sata vuotta sitten.

fullsizeoutput_7c4

Aura Nurmi (toim.): Voidaan puhua jossitellen. Kosmos 2019.

Osuin paikalle, kun Aura Nurmi ja yksi runoilijoista, Nata Karjalainen, keskustelivat antologiasta Turun kirjamessuilla. Lopuksi Karjalainen luki runonsa.

Ja se runo on kuulkaas komea.

fullsizeoutput_7c7
Nata Karjalaisen runo alkaa näin.

Runossa puhutaan eriarvoisuudesta, köyhyydestä, luokkaeroista, siitä, miten erilaisissa maailmoissa elämme. Se on toteava ja juuri siksi täynnä tunnetta. Rakastuin runoon ensikuulemalta, ja paperilta luettunakin se säilyttää vahvuutensa. Toinen erityisen puhutteleva runo on Iiris Miettisen liki hypnoottinen Anteeksi että mä olen teinityttö.

Voidaan puhua jossitellen on kokoelma nuorten kirjoittajien runoja. Aura Nurmi on järjestänyt nuorten open mic -klubeja pääkaupunkiseudulla, ja ilmeisesti niissä esiintyneiden runoilijoiden teksteistä antologia on koottu. Myönnetään: olisin ollut kiinnostunut lukemaan enemmän ja tarkemmin antologian synnystä, mutta ymmärrän senkin, että tekstithän tässä pääosassa ovat.

Kahdenkymmenen runon valikoima on suppea, mutta eihän ole edes mahdollista tuoda esiin kaikkia ääniä yhdessä teoksessa. ”Näiden runojen tarkoitus ei ole ollut välttämättä tulla julkaistuksi. Ne on kirjoitettu eloonjäämistarkoituksessa”, kirjoittaa Aura Nurmi esipuheessa. Runoissa on karuja kohtaloita, sivustakatsojan näkökulmia, taistelutahtoa.

Antologian luonteeseen kuuluu, että harvoin kaikki tekstit puhuttelevat yhtä paljon. Mutta on kiehtovaa lukea monenlaisia runoja, kuulostella itseään: mikä tässä koskettaa, mikä tässä jättää haaleaksi? Runon moninaiset ilmaisukeinot ovat kyllä kirjoittajilla hallussa. Kirjoittakaa lisää!

Jostain syystä kirjoittajien nimet kerrotaan vasta viimeisen sivun sisällysluettelossa. Tämä toki korostaa teksti edellä -ajatusta, mutta mielelläni olisin nähnyt runoilijoiden nimet heti tekstien yhteydessä.

fullsizeoutput_7cb

Johanna Hulkko: Suojaava kerros ilmaa. Karisto 2019.

Tämä kirja on luettu jo syyskuussa, mutta ei nyt olla niin tarkkoja kuukauden suhteen… Haastattelin Johanna Hulkkoa Turun kirjamessuilla, työperäinen kirja siis tämäkin.

Suojaava kerros ilmaa kertoo 13-vuotiaasta Kepasta, joka on ylipainoinen. Kepa on erittäin tietoinen painostaan ja tarkkailee itseään ja maailmaa sen kautta. Mille tuolille voi turvallisesti istua, miltä paikalta pääsee helpoiten pois, mitä muut ajattelevat jos hän syö jälkiruokaa, millaisissa vaatteissa on mahdollisimman huomaamaton.

Kepa lähtee äitinsä kanssa postcrossaajien reissulle Ahvenanmaalle. Siellä hän tutustuu mustiin pukeutuneeseen hahmoon, joka on ”pitkä kuin tikku”. Kepa antaa tyypille nimeksi Huu. Kepa ja Huu erottuvat muusta porukasta, ja he löytävät muutakin yhteistä kuin postcrossauksen.

Suojaava kerros ilmaa on erittäin fyysinen, lihallinen kuvaus siitä, miltä tuntuu olla lihava. Minäkertoja Kepa kuvailee vatsamakkaroitaan ja ylös hilautuvia paidanhelmoja, tilan ottamista ja hikoilusta. Mutta se on myös kertomus siitä, miten eri tavalla ihmiset näkevät toisensa. Oma katse ei tavoita kaikkea.

Toivon todella, että tämä kirja löytää lukijoiden käsiin – niin aikuisten kuin nuorten.

*

Uutuuspainotteinen kolmikko tällä kertaa – ensi kuun vaihteessa kenties toisenlainen valikoima. Mutta luetaan nyt ensin!

Tee itte parempi

Hei, olen Päivi, ja olen kalenteriniuho.

En ole vieläkään valmis luopumaan paperikalenterista, joten tämä aika vuodesta on aina Suuren Kalenterinmetsästyksen aikaa. En mielestäni vaadi mahdottomia, mutta silti täydellisen kalenterin löytäminen on vaikeaa.

Haluan, että kalenteri on noin A6-kokoinen. Aukeamalle yksi viikko, mielellään pystysarakkeet (tosin voin myöntyä vaakasarakkeisiinkin). Kellonaikoja ei tarvita, tyhjä tila kunkin päivän kohdalla riittää oikein hyvin. Liian voimakkaasti viivoitetut sivut ovat kauhistus. Kalenterin lopusta on löydyttävä myös seuraavan vuoden kalenteri, parille aukeamalle mahtuva ”tiivistelmä” riittää.

Ja: haluan, että kannet ovat esteettisesti miellyttävät. Kauniit, ilahduttavat, oivaltavat, tyylikkäät, hauskat – jotain näistä tai kaikki nämä. Kokemus on osoittanut, että parhaiten kestävät sidotut kovakantiset, kierreselkäiset tuppaavat hajoamaan toukokuun paikkeilla.

Kalenteri on esine, jota katson lähes joka päivä. Sellainen esine ei saa olla ruma, ällöttävä, epäkäytännöllinen tai ankea. Kalenteri kulkee usein repussani, sen on kestettävä reissaamista.

Parina viime vuonna kalenterini on valmistanut Putinki. Niin tänäkin vuonna – päädyin lopulta ostamaan Pentikin Metsämarja-kuosisen kalenterin, joka täyttää vaatimukseni helposti. Paitsi että…

img_3490

Kalenterin kansi oli – ihan kiva. Ei missään nimessä ruma, ei suinkaan. Mutta jokin siinä häiritsi. Se toi mieleen syksyn ja metsän, sinänsä hyviä mielleyhtymiä siis. Mutta silti. Se ei tuntunut omalta.

Nopeasti totesin, että nyt on DIY-projektin aika. Ensimmäiseksi maalasin kannet mustalla guassivärillä.

Kävin läpi korttivalikoimani. Löysin kaksi Sköna Tingin korttia, jotka ostin viime vuonna Turun kirjamessuilta. En ollut malttanut lähettää niitä kenellekään, joten päätin ottaa ne kalenterikäyttöön. Toisesta tulisi etukansi, toisesta takakansi.

Korttien musta ei ole ihan niin syvä kuin guassilla maalatun kannen, joten sujautin väliin valkoista paperia Kirjavälityksen viime posteista.

Kannet olivat muuten superhienot jo pelkällä mustalla maalattuna – selän vihreä kangas näytti todella hyvältä mustan vierellä! Unohdin harmi kyllä kuvata komeuden.

Työhuoneessani on kaksi vanhaa kirjoituskonetta, joita ei ole käytetty muuna kuin koristeena vuosikausiin. Ihme kyllä toisen mustenauhassa riitti vielä vuosiluvun verran väriä! Nollaa siinä Olympiassa ei ole, eli iso O-kirjain hoitaa nollan virkaa.

Melkein valmis! Mutta… kestävyys. Jouduin tekemään kompromissin ulkonäössä ja käyttämään kontaktimuovia. En tiedä, miten muuten olisin saanut värin, kortit ja paperit pysymään siisteinä.

Jostain selittämättömästä syystä kaapissamme on useita rullia kontaktimuovia, joten pääsin saman tien verestämään kirjanpäällystystaitojani. Still got it, yhtäkään kuplaa tai ryppyä ei syntynyt! Kontaktimuovi ei ole lempparini pintamateriaalina, mutta tällä nyt mennään, koska parempaakaan en keksinyt.

Ja siinä se nyt on: vuoden 2020 kalenterini.

img_3495.jpg

Viimeisessä kuvassa kalenterini supervoima ja viimeinen silaus käytännöllisyyteen: aina kuukauden vaihteessa kalenterissa on tyhjä aukeama. (On siinä myös yleiskatsaus tulevaan kuukauteen, mutta se on minulle tarpeeton.) Tämä mahtava aukeama on helpottanut elämääni hämmästyttävän paljon.

Vasemmalle puolelle kirjoitan kuukauden to do -listan. Siis ne sellaiset työt, jotka vaativat aikaa ja jotka täytyy aloittaa ennen deadlinea. Apurahahaut, luvatut tekstipalautteet, isompien koulutusten suunnittelut, veroasiat, kilpailut, luvatut tekstit… Ne ovat usein niitä töitä, joiden tekemiselle ei merkata tiettyjä kellonaikoja (kuten palavereille, haastatteluille, opettamiselle), vaan jotka hoidetaan joustavasti kaiken lomassa. Tässä ne pysyvät mielessä ja helpottavat kunkin kuukauden työmäärän arviointia.

Oikealle puolelle kirjaan kuukauden aikana lukemani kirjat. Tämän kummempaa lukupäiväkirjaa en pidä, mutta tämän pohjalta pystyn tekemään kirjavuosikatsaukseni.

Seuraavaksi voinkin ryhtyä siirtelemään merkintöjä ensi vuoden kalenteriin. Joulukuuta lukuunottamatta joka kuulle onkin jo jotain työtehtävää: kouluttamista, juontamista, työpajoja. Lisääkin mahtuu – toivotan tervetulleeksi erityisesti kirjoittamista ja esiintymistä vaativat työt, niitä on tiedossa vielä ihan liian vähän!

Mitä siinä laulettiin? Cecilia

Joskus mietin, että minulle voi laulaa mistä tahansa, kunhan lauluharmoniat ovat kunnossa. Rakastan sitä, miten ihmisäänet soivat yhteen, miten stemmat tuovat melodiaan syvyyttä ja kiinnostavuutta, miten kauniilta äänten yhdistelmä voi kuulostaa. Ei siis ihme, että Simon & Garfunkelin levyt ovat soineet kotonani paljon.

Duon viimeisellä levyllä on lukuisia hittejä, kuten nimikappale Bridge Over Troubled Water. A-puolen kolmas kappale on selvästi iloisempi ja reippaampi kuin edeltäjänsä: nyt on hyvä groove! Kappaleen nimi on Cecilia. Se kuulostaa hyvin meiningin biisiltä. Siinä on vinkeä rytmi ja yhteislauluun inspiroivia koukkuja, mutta sanoitus kertoo jostain ihan muusta. Laulun minän ja Cecilian suhde on yksinkertaisesti karmea.

Cecilian lyriikat eivät pituudella juhli, mutta siitä huolimatta laulussa ehditään kertoa pieni suhdetarina, jossa erotaan ja palataan takaisin yhteen. Kertomuksessa on runsaasti aukkoja, ja kuulija jätetään monin paikoin täydelliseen pimentoon, mutta tämän tiedämme: Cecilian käytös saa minäkertojan sydämen murtumaan. Cecilia vaihtaa lennossa toiseen rakastajaan, mutta siitä huolimatta kertoja kaihoaa häntä takaisin. Sydänsurut vaihtuvat äkilliseen onneen, kun Cecilia alkaakin taas rakastaa kertojaa. Juhlan paikka!

Sydänsurut vielä ymmärrän – toista ihmistä voi ja saa kaivata, kun suhde on ohi. Se on osa suruprosessia. Mutta Cecilia ei vaikuta kovin miellyttävältä ihmiseltä. ”You’re shaking my confidence daily”, hänestä kerrotaan. Miksi kertoja haluaa olla suhteessa ihmisen kanssa, joka horjuttaa hänen itseluottamustaan päivittäin? Cecilian toiminta kuulostaa henkiseltä väkivallalta. Mietin huolestuneena, onko suhde kestänyt jo niin pitkään, että kertoja kokee ansaitsevansa huonon kohtelun eikä siksi pidä sitä kummallisena tai vääränä. Tilanne tuntuu normaalilta, eikä kertojalla ole voimia muuttaa sitä.

Esimerkki Cecilian järkyttävästä käytöksestä tulee säkeistössä, jossa kuvataan yhteistä iltapäivää. Kertoja ja Cecilia ovat rakastelleet puhujan makuuhuoneessa (”up in my bedroom”). Kertoja käväisee välillä pesemässä kasvonsa, mutta kun hän palaa vuoteeseen, siellä onkin jo toinen hänen tilallaan. Jo se, että (oletettavasti nopean) pesun aikana Cecilia saa uuden petikumppanin, on tyrmistyttävää – saati se, että tämä kaikki tapahtuu kertojan makuuhuoneessa! Onko toinen rakastaja odotellut tilaisuuttaan vaatekaapissa? Miten hän ehtii paikalle näin vauhdikkaasti? Lyriikat eivät anna ymmärtää, että järjestelystä olisi sovittu, kolmas pyörä tulee yllätyksenä ainakin kertojalle.

Tästä huolimatta hän anelee Ceciliaa polvillaan: ”I’m begging you please to come home.” Ilmeisesti Cecilia ei jää vuoteeseen uuden kumppaninsa kanssa, vaan lähtee pois. (Mikä onkin vähintä, mitä hän voi tuossa tilanteessa tehdä.)

Kertoja antaa ristiriitaista tietoa mainitessaan ensin oman makuuhuoneensa (my bedroom), mikä ei viittaa yhteiseen kotiin. Myöhemmin hän kuitenkin pyytää Ceciliaa palaamaan kotiin, minkä voisi tulkita viittaavan yhteisasumiseen. Tulkitsen kuitenkin kodin olevan ennemmin metafora yhdessäolosta kuin konkreettinen asunto.

Etsiessäni tietoa kappaleesta törmäsin ihmettelyyn, miksi kertoja käy välillä pesemässä kasvonsa. Ohitan erään ilmeisen selityksen (”siksi että face ja place rimmaavat”), koska kysymys on kiintoisa. Miksi juuri kasvot on pestävä välillä? Epäilen, että kyse on eritteistä. Jospa kertoja hikoilee runsaasti rakastellessaan, ja haluaa välillä huuhtoa edes naamahikensä? Ehkäpä kertoja on antanut Cecilialle suuseksiä antaumuksellisesti ja käy sen jälkeen puhdistamassa kasvonsa? Ehkä hänellä on viikset tai parta, jotka olisi mukava välillä valella vedellä? Olisiko kasvojenpesu toinen ilmaus juomatauolle?

Ilmeisesti takaisinpaluuanelut toimivat, sillä kappaleen lopussa kertoja ja Cecilia palaavat onnellisesti yhteen. Cecilia rakastaa kertojaa jälleen! Kertoja on niin onnellinen, että hän vain kaatuu lattialle ja nauraa. Ihan kuin katselisi ystäväänsä, joka jälleen kerran palaa yhteen häntä huonosti kohtelevan seurustelukumppanin kanssa: ystävyyden nimissä on edes yritettävä iloita sovinnosta ja uudesta onnenhuumasta, vaikka tietää, että kaikkien kannalta olisi parempi lopettaa suhde. Mutta kuuntelisiko ystävä, jos hänelle kertoisi mielipiteensä? Ei varmasti. Niinpä täytyy vain yrittää hymyillä ja varautua toimimaan olkapäänä, kun suhde seuraavan kerran karahtaa karille tismalleen samoista syistä kuin ennenkin.

Kertoja-parka. Toivottavasti hän ei luule, että suhteet ovat aina tällaisia kuin Cecilian kanssa.

Miksi näin kauheasta suhteesta edes kerrotaan iloisesti rallatellen? Ehkäpä vastaus on toisessa tulkinnassa: Kristillisessä perinteessä Pyhä Cecilia on musiikin suojeluspyhimys. Hän auttaa muiden muassa säveltäjiä, soitinrakentajia, muusikkoja, runoilijoita ja laulajia. Pyhän Cecilian legendassa ei ole yhtymäkohtia Simonin ja Garfunkelin laulun tarinaan, päinvastoin: Cecilia pysyi neitsyenä avioliitostaan huolimatta ja käännytti puolisonsa ja tämän veljenkin kristinuskoon.

Antiikin muusain joukossa Euterpe vastasi musiikista. Polyhymnian aluetta oli laulu. Pyhä Cecilia on varsin erilainen hahmo kuin kreikkalaiset nymfit, mutta ehkäpä laulu yhdistelee niin antiikin kuin katolisen kirkon kertomuksia.

Jos suhtaudumme Ceciliaan kuin muusaan, suhde alkaa näyttää ymmärrettävämmältä. Jos Cecilia onkin oikukas inspiraation antaja, kertojan anteeksiantava asenne ja halu saada nainen takaisin saavat kirkkaamman valon. Lähes kaikki luovaa työtä tehneet tunnistavat tilanteen: parhaimmillaan luominen on ihanaa, kaikki sujuu, ideoita pulppuaa. Tunnetta voisi verrata jopa iltapäiväiseen lemmiskelyyn. Mutta yhtä yllättäen kuin inspiraatio on tullut, se voi kadota. Kaikki vaikuttaa kuluneelta, hölmöltä ja kankealta, työ on jumissa eikä iloa näy missään. Polvillaan anelu alkaa vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta, mikäli se palauttaa luovuuden.

Muusat voivat olla oikukkaita, ja sen on laulun kertojakin huomannut. Pienikin tauko luomistyössä, ja muusa vaihtaa jo toiseen taiteilijaan ja tuhahtaa: ”Mitäs pidit tauon.” Ceciliaa ei tunneta luotettavuudestaan tai pitkäjännitteisyydestään. Kohta häntä täytyy jälleen rukoilla palaamaan.