Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

IMG_1530

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

IMG_1563

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

IMG_1696

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

IMG_1560

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

IMG_1551

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

fullsizeoutput_650

IMG_1546

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

fullsizeoutput_651

IMG_1620

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

IMG_1550

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.

Mainokset

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 3/3

Roadtrip Hangosta Nuorgamiin – matkakertomus jatkuu! Aiemmat osat löytyvät täältä ja täältä.

23.7. Hetta – Muonio – Kolari – Pello – Rovaniemi

Aamulla mietimme päivän matkareittiä. Olisin halunnut käydä Kittilän Kalervo Palsa -museossa, mutta sepä olikin maanantaisin suljettu. Siispä hylkäsimme Kittilän ja päätimme ajaa Rovaniemelle Muonion, Kolarin ja Pellon kautta.

Pysähdyimme läpiajopaikkakunnilla aina sen verran, että saimme etsittyä yhden geokätkön. Yksi kätköistä sijaitsi Pellon hautausmaan kupeessa. Odotellessamme etsintärauhaa kiertelimme hautuumaalla. Hautausmaat ovat kiinnostavia paikkoja: rauhallisia, kauniita ja mielikuvitusta ruokkivia. Tutkin aina nimiä, eikä tämäkään kerta tuottanut pettymystä. Finelli! Selim! Isidor! Avida! Eufemia! Severius! Oli myös hauska huomata, että sukunimet ovat erilaisia täälläpäin Suomea. Ei paljon Virtasia tai Lahtisia näkynyt, sen sijaan mm. Saukkoriipi, Alasaukko-oja ja Mäntynenä tulivat vastaan monta kertaa.IMG_1367

Yllättäen osuimme Timo K. Mukan haudan kohdalle. Tunnustan, että Mukka on jäänyt minulle aika vieraaksi kirjailijaksi, mutta sain facebook-kavereiltani suuret suositukset tutustua miehen tuotantoon. Kyyhky ja unikko on lukulistallani.

Poroja lönkötteli tiellä ja teiden varsilla edelleen. Joskus ehkäpä onnistuin artikuloimaan sanan ”poro” ihan rauhallisestikin. Ja tässä onnistuimme yhdessä: aika monta huonoa Kolari- ja Pello-vitsiä. Ehkä hyvä, että olen unohtanut useimmat.

Jossain vaiheessa huomasimme, että saattaisimme hyvinkin ehtiä Rovaniemelle niin aikaisin, että Arktikum olisi vielä auki. Olin etukäteen tutkinut sen näyttelytarjonnan ja tullut siihen tulokseen, että Kuumaa kyytiä olisi juuri meille sopiva. Ja niin kävi, että kaarsimme museon parkkipaikalle viiden maissa ja marssimme tyytyväisinä – jälleen Museokortit ojossa – sisään.

Kuvittelimme tietenkin, että oikea näyttely olisi helppo löytää. Mutta kun olimme kurkkineet kaikista ovista sisään eikä mikään näyttänyt oikealta, palasimme kysymään neuvoa lipunmyynnistä. (En vieläkään ymmärrä, miksei jo aulassa voisi olla pohjapiirrosta, josta näkyisi selkeästi ja nopeasti kaikkien näyttelyiden sijainti rakennuksessa.) Ystävällinen lipunmyyjä neuvoi meidät oikeaan paikkaan. Olimme jo käyneet lähellä, muttemme olleet ymmärtäneet kurkata nurkan taakse…

Kuumaa kyytiä -näyttely esitteli pohjoista lempeä, niin eläinten kuin ihmisten. Näimme niin parittelevia jääkarhuja kuin havainnollistuksen sinivalaan peniksestä, opimme eläinten yksi- ja moniavioisuudesta ja erilaisista seksitavoista. Ja luimme ihmisten kertomuksia kuumista kohtaamisista. Hurraus ja kiitokset näyttelyn kokoajille: tämä oli erinomaisen hauska, mielenkiintoinen, tietoa lisäävä ja monipuolinen kokonaisuus.

Helle hautoi myös Rovaniemeä. Hikisinä ja uupuneina etsimme ruokapaikkaa, mikä alkoi tuntua mahdottomalta tehtävältä. Yritimme välttää samoja ketjupaikkoja, joihin törmää joka puolella. Kävelimme jo kertaalleen Gaissan ohi, mutta onneksi palasimme katsomaan ruokalistaa. Ja jäimme syömään. Hyvä ruoka, mainio palvelu.

IMG_1371

Vaikka liikuimmekin omalla autolla, pyrimme silti pakkaamaan kohtuudella. (Eikä Miniin ihan loputtomasti tavaraa edes mahdu…) Kuohuviinilaseja voisi pitää turhana lisänä, mutta höps. Kyllä on mukavampaa siemaista kuohujuomaa asiallisesta lasista kuin suoraan piccolopullon suulta tai hotelihuoneen hammasmukista.

 

24.7. Rovaniemi – Tervola – Oulu – Kalajoki – Kokkola

Rovaniemeltä lähdettyämme porojen määrä väheni, enää jokunen yksilö osui silmiimme. Päivän ensimmänen varsinainen kohteemme oli Oulu (Tervolasta haimme vain kätkön). Tutkimme kaikessa rauhassa Oulun torielämää, kun muutaman naisen polttariseurue pysäytti meidät. Tiistaina päivällä! Tuleva morsian pyysi meiltä seksivinkkejä, joita tietenkin auliisti annoimme. Jostain syystä seuruetta nauratti, kun kerroimme menneemme viikko sitten naimisiin, eli kyllä meillä nyt on jo kokemustakin. Kiitoksena vinkeistä saimme punaiset ruusut – morsiamen viimeiset. Ehkä jokin tehtävä tuli nyt suoritettua loppuun.

Ruokapaikan etsiminen tapahtui jälleen sattumametodilla, eli kävelimme keskustassa ja katsoimme, mitä tulee vastaan. Tuli Pannu, ja sepäs olikin hyvä sattuma se. Kävimme vielä etsimässä geokätkön ja täydentämässä tee- ja kahvivarastojamme Kofeiinikomppaniassa, kunnes oli aika jatkaa matkaa.

IMG_1372

Olimme vielä edellisenä iltana ajatelleet yöpyvämme Kalajoella, mutta nopeasti kävi ilmi, että kaikki hotellit olivat umpitäynnä. Siispä plan B: Kokkola.

Kalajoen kautta kuitenkin ajoimme, sillä halusimme nähdä ne kuuluisat hiekkasärkät. Navigaattorimme opasti meidät hieman sivuun kohteesta, ja vietimme hyvän tovin selvittelemällä, minne meidän pitäisi mennä ja miten. Lopulta pysäköimme leirintäalueen kupeeseen ja näimme melkoisen ihmispaljouden. Loputtomasti telttoja, asuntovaunuja, asuntoautoja. Baarin terassilla trubaduuri soitti covereita ja oli sitä mieltä, että lomalla kaikki laulaa. Kävelimme rannalle ja totesimme, että ehkä tämä ei olisi ollut meidän paikkamme.

IMG_1375
Kalajoen hiekkasärkät. Emme kuunnelleet Tapani Kansan tulkintaa näistä.

Kävin kahlaamassa, sitten olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Hotel Kokkola otti meidät ystävällisesti vastaan. Ja mikä onni: huoneemme oli ilmastoitu. Edellinen yö Rovaniemellä oli matkamme hikisin enkä halua edes arvailla huoneemme lämpötilaa. Sen jälkeen tämä ilmastoitu, korkea huone oli taivas. Lojuimme väsyneinä sängyllä ja katsoimme sitä, mitä tv sattui tarjoamaan (ainakin puolet Sekaisin Marista -leffasta ja Simpsoneita).

 

25.7. Kokkola – Kruunupyy – Alajärvi – Tampere

Arvostan hyviä hotelliaamiaisia, ja Kokkolassa tällaisen sai! Kokkola pääsi muutoinkin yllättämään: miksei kukaan ole kertonut, että Kokkolassa on upea vanha kaupunki? Otimme hotellilta mukaamme kartan, johon oli merkitty kävelykierros Neristanissa ja seurailimme sitä hieman soveltaen. Etsimme samalla geokätköjä ja olimme turhautua, kun kaksi ensimmäistä yritystä jäivät tuloksettomiksi. Emme kerta kaikkiaan keksineet, missä kätköt olisivat voineet olla. Mutta mukavan vohvelikahvilan löysimme. (Ja lopulta yhden kätkönkin.)

IMG_1378

IMG_1379
Turisti kuvaa, kun turisti kuvaa 2.

Iltapäivällä lähdimme ajelemaan Kruunupyyn, Kaustisen ja Alajärven kautta kotia kohti. Alajärvellä pysähdyimme kahveille Kesäkahvilaan, joka mainosti myös kirpputoria ja Arapian (!) astioita. Sympaattinen meininki, hyvä kahvi ja hauskoja tavaroita kirppispuolella. Olisi löytynyt mm. tupakan holkkeja, pussinsulkijoita ja vanhoja radioita. Arapiaa oli kovin vähän, ehkä muut olivat jo käyneet tekemässä löytöjä. Tutkimme innoissamme hyllyjä, mutta lähdimme lopulta ilman ostoksia.

Olimme jo Ylöjärven kohdalla, kun sain tekstiviestin kultasepänliikkeestä. Sormuksemme olivat valmiina! (Mehän menimme etsimään sormuksia hurjat kaksi viikkoa ennen vihkipäivää. Juuei onnistu sormusten saaminen noin nopeasti. Mutta ei se mitään, meillä oli tilapäissormukset vihkimisessä ja reissussa.) Mukava tervetulotoivotus Tampereelta tämä.

Nautin matkasta suunnattomasti, mutta kyllähän kotiinpaluussa oma ihanuutensa on. Muistaa, mistä on lähtenyt, olla heti tutussa tilassa, tietää paikkojen ja asioiden sijainnit.

fullsizeoutput_633-e1534322280532.jpeg

Kartalla näkyy koko reittimme. Kilometrejä kertyi yhdeksässä päivässä hieman yli 3500, joista bioetanolilla ajettiin noin 2100 km. Fossiilisia polttoaineita oli käytettävä Lapissa, koska pohjoisin E85-asema on Rovaniemellä.

Oi Suomi, olet kaunis, kiinnostava ja yllättävä matkailumaa. Ja mahtava häämatkamaa! Olen löytänyt itsestäni vankan kotimaanmatkailun kannattajan.

Koska lähdetään uudestaan, honeybunny?

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 2/3

Roadtrip-saaga jatkuu! Edellisen osan voi lukea tästä.

20.7. Ruka – Pelkosenniemi – Sodankylä – Saariselkä

Ennen kuin Rukalta lähdimme, nappasimme yhden geokätkön löydettyjen listalle. Sen jälkeen olimme valmiita ajamaan kohti Napapiiriä ja Lappia. Tuulenpesä-kahvila ei ollut auki, mutta se ei pihan lumiukkoa tuntunut vaivaavan, hän pysytteli coolina hellelukemista huolimatta. (Lumiukko kuvassa oikealla. #puujalka) Mekin olimme tyytyväisiä – geokätkö löytyi täältäkin.

IMG_1329

Alun perin olimme ajatelleet ajaa Sodankylään Luoston kautta, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun otimme selvää Pelkosenniemen nähtävyyksistä.

IMG_1331

Andy McCoy patsas odotti meitä Pelkosenniemen torilla. Lähettyviltä löytyi myös kirpputori ja geokätkö. Kätkön määritelmässä lukenut ”vene vaaditaan” hieman hämmensi, mutta selviydyimme haasteesta erinomaisesti ilman venettä. Samalla tuli tutkittua Pelkosenniemen infotaulua, jossa paikkakuntaa kehuttiin monisanaisesti. (Me kieliniuhot olisimme toki suoneet, että kieliasu olisi tarkistettu vielä kerran ennen taulun pystyttämistä.)

Patsastelun jälkeen jatkoimme matkaa Sodankylään. Paikkakunta kuuluu siippani armeija-aikaan, ja siksi tärkeimpänä kohteenamme oli sotilaskodin kahvila.

fullsizeoutput_645

Kun saavuimme sotkuun, olimme lähes ainoat asiakkaat. Tämä taisi olla itselleni ensimmäinen kerta sotkun munkkien parissa, ja nyt ymmärrän kehut. Sitä paitsi kahvi oli erinomaista! (En tiedä, miksi suhtauduin sen makuun ennakkoluuloisesti, mutta sainpas olla kunnolla väärässä pahakahvioletuksineni.) Siinä istuksiessamme paikalle saapui lauma siilitukkaisia, vihreäasuisia varussotilaita. Toivottavasti heillä oli viikonloppuloma edessään.

Sodankylässä lenteli hyvin äkäisiä ja sitkeitä paarmoja. Niistä huolimatta etsimme yhden geokätkön, enempää ei huvittanut.

IMG_1337

Poroja hengaili tienpientareilla ja jolkotteli tiellä aina silloin tällöin. Tarmokkaana apukuskina pidin katseeni valppaana, että voisin varoittaa eläimistä tarpeen tullessa. Mielestäni ”varo, poro!” olisi ollut ihan pätevä huudahdus. Tai edes ”poroja!”, mutta hyvin usein poron nähdessäni suustani tuli jotain ihan muuta. Kuten epämääräistä vokaalihihkuntaa. Tai suosikkini: ”Ääaaaää! Tienvarsieläin!” KUKA kiljaisee spontaanisti noin, kun näkee poron mussuttamassa heinää tienvarressa? Minä, kuten todistettu on. Tienvarsieläin, tuo kätevä ja usein käytetty sana!

Majoituimme Saariselällä, ja illalla jaksoimme tehdä pienen kävely- ja kätköilylenkin Saariselän keskustassa. Yhtäkään poroa emme nähneet, mutta poronkakkaa sitäkin enemmän. Mitä ilmeisimmin porot tykkäsivät käyttää samoja katuja ja polkuja kuin mekin. Väistöliikkeemme olivat varmasti tyylikkäitä, kun yritimme olla astumatta edes suurimpien ryppäiden päälle.

Mutta  porot. Kyllä niistä yhdenlaiseksi sieluneläimeksi tai opettajaksi olisi. Tyypit kulkevat siellä missä huvittaa ja seisovat vaikka keskellä tietä, jos siltä tuntuu. Ihan kuin niillä olisi vankka luottamus siihen, että kyllä muut väistävät, minulla on nyt muuta meneillään. Ja hei, kumpi oli ensin, poro vai auto? Niinpä, eli auto väistää. Poroilla ei vaikuttanut olevan kiire minnekään. Ehkä jatkossa pitäisi säännöllisin välein kysyä itseltään: Mitä poro tekisi? (Ja toivottavasti vastaus olisi jotain muuta kuin ”kakkaisi kadulle”.)

 

21.7. Saariselkä – Inari – Utsjoki – Nuorgam (– Tana – Varangerbotn – Nuorgam)

Aamiaisen söimme saksalaisturistien keskellä. Olisinpa opiskellut saksaa pidempään, olisin voinut salakuunnella aamiaiskeskusteluita.

Ensimmäinen kohteemme oli Saamelaismuseo Siida. Museokortit käyttöön! Museo oli varsin laaja, sen kokonaan kiertämiseen kannattaisi varata enemmän aikaa. Tai ehkäpä parempi olisi, ettei yrittäisikään nähdä kaikkea yhden päivän aikana. Infoähkyn vaara, kiinnostavasta asiasta huolimatta! Itse innostuin eniten 11 Saamelaista ajankuvaa -kuvasarjasta, jossa tämän päivän saamelaiset kertovat elämästään ja identiteetistään. Johan Nuorgamista kertovassa näyttelyssä oli hänen keräämiään viisauksia ja ohjeita. Yhden mukaan vieraalta ei saa kysyä kuulumisia ennen kuin on tarjonnut hänelle kahvia. Sitä ennen vieraan suu on nimittäin kohmeessa.

IMG_1345
Saako nuolaista huulia välillä, kun syö sokerimunkkia?

Keräilimme matkan aikana puolisuunnitelmallisesti uusia paikkakuntia geokätköilykartallemme. Lapissa kunnat ovat isoja, joten karttamme vihertävät komeasti pohjoisen Suomen osalta, kun taas etelämmässä on vielä paljon punaisia alueita, joilta ei ole kätköä löydetty. Yhden kätkön etsimme läheltä Utsjoen rajaa:

IMG_1346

Nuo koivut! Tervehdin niitä myöhemminkin ja ihastelin niiden muotoa.

IMG_1348
Maisemia Utsjoella.

Utsjoen ravintolatarjonta ei häikäissyt monipuolisuudellaan, ja lopulta päädyimme yllätysvalintaan: Annukan grilli tarjosi ruokaa nopeasti ja vaivattomasti. Kaiken lisäksi listalla oli kasvishampurilainen, joten tämäkin ituhippi sai murua rintansa alle.

Innokkaat turistit melkein ajoivat Norjaan, kun eivät heti huomanneet, että tie Nuorgamiin kääntyy juuri ennen rajaa…

IMG_1349

Nautimme Suomen pohjoisimmat omenakakkukahvit majapaikkamme Nuorgamin lomakeskuksen kahvilassa. Majoituimme mukavasti pienessä ja tyylikkäässä huoneistossa. Aamiaistarpeet haimme läheisestä ruokakaupasta.

IMG_1351

Illan ohjelmaan kuului tietenkin käynti Suomen pohjoisimmassa kohdassa. Hetkisen pohdittuamme päätimme tehdä pienen autoajelun Norjan puolelle päästäksemme Jäämerelle. Olisimme halunneet kastaa varpaamme mereen, mutta näkemämme rannat eivät moiseen houkuttaneet. Mutta merta nähty, se riittäköön!

IMG_1353

Paluumatkalla kehittelimme lukuisia huonolaatuisia vitsejä Tanasta (miten moni asia voikaan olla T/tanassa…) ja tutkimme tien varrelle pystytettyä opaskarttaa. Joku voisi olla sitä mieltä, että sen voisi päivittää, mutta onko se nyt niin nuukaa, jos joku Neuvostoliitto mainitaan?

IMG_1357

 

22.7. Nuorgam – Utsjoki – Karigasniemi – Kautokeino – Hetta

Kuudes matkapäivä alkoi shokilla: aurinko ei paista! Yöllä oli satanut! Mitä on tämä, voiko hyväksyä tällaistä kesäsäätä?!

Ajoimme Suomen kauneinta tietä Karigasniemeen, jossa ylitimme Tenon ja seurailimme sitä Norjan puolella.

Välillä satoi, välillä paistoi. Yllättäen Norjan puolella tiet olivat kuoppaisempia kuin Suomessa, mutta pysyipä hereillä kun välillä pomppasi.

IMG_1360
Turisti kuvasi, kun turisti kuvasi.
IMG_1358
Teno.

Kahvittelimme Kautokeinossa, ja sieltä lähtiessämme näimme kokonaisen sateenkaaren.

Enontekiön hautausmaa oli ensimmäinen paikka, jossa hyönteiset alkoivat todella haitata. Sääsket innostuivat tulokkaista, emmekä viitsineet tutkia hautausmaata kovin pitkään. Geokätkökin tuli napattua mahdollisimman nopeasti. Asiaa auttoi se, että juuri meitä ennen kätkön löysi eräs pariskunta, ja siksipä meiltä ei mennyt kovin pitkään kätkön löytämisessä.

Huomasimme myös olevamme etelän oloihin tottuneita. Oli sunnuntai-ilta ja kello yli kuusi – tietenkin Hetan kaupat olivat jo kiinni! Auki oleva huoltoasema ei myynyt alkoholia lainkaan, joten saimme selvitä ilman siiderilasillisiamme illalla.

Lappi antoi kieltämättä perspektiiviä välimatkoihin. Kun lähin pankkiautomaatti tai apteekki on yli sadan kilometrin päässä, ei kummassakaan noin vain kipaista. Utsjoen ja Nuorgamin (no, teknisesti Nuorgam on Utsjokea) kaupoissa on jonkinlaiset apteekkikaapit, joista saa ainakin joitain lääkkeitä ensi hätään.

Hetan kodassa taisin ensimmäisen kerran hätkähtää, että kohtahan reissu on jo tehty, kaksi kolmasosaa matkasta on jo takana. Ääk! Ei näin nopeasti!

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 1/3

Roadtrip! En tiedä sanalle hyvää suomennosta, sellaista, joka pitäisi sisällään ajatuksen autoilusta, vapaudesta, seikkailumeiningistä ja ilosta. Sillä sellaiset asiat roadtripille kuuluvat.

Aloimme siippani kanssa suunnitella kesäreissua joskus talvella. Olemme tehneet aika paljon pieniä automatkoja Suomessa, ja nyt tuli mieleen tehdä vähän pidempi matka. Entä, jos ajettaisiin Suomi päästä päähän, Hangosta Nuorgamiin? Miksipäs ei.

Talvella emme sitä vielä tienneet, mutta roadtripistä tuli myös häämatkamme. Kun meidät oli Tampereen maistraatissa todettu aviopuolisoiksi (kyllä, toteaminen on virallisen kaavan mukainen sana), lähdimme matkaan. Punainen Mini Cooper S oli jo pakattu.

Matkamusiikkia olimme pohtineet paljon jo etukäteen. Olimme muistelleet vanhoja autokasettejamme, ja niiden innoittamina sovimme, että kumpikin saa tehdä 90 minuutin mittaisen Spotify-soittolistan. Sääntönä oli, että molemmat soittolistat kuunnellaan joka päivä, eikä biisien soittojärjestystä saa vaihtaa. Siipan soittolista löytyy täältä, minun täältä. Sovimme myös, että kerran päivässä saa hypätä yhden kappaleen yli toisen listalta – mutta tätä oikeutta kumpikaan ei käyttänyt kertaakaan.

Biisilistoja hiottiin vielä lähtöä edeltävänä päivänä, vaihdeltiin järjestyksiä ja tiputettiin jotain pois, että jotain muuta saataisiin tilalle. Ei ole kevyt asia tämä!

17.7. Tampere – Perniö – Hanko – Porvoo

Ensin kohti etelää. Perniössä iski kahvintarve, ja tienvarsimainosten houkuttelemina käännyimme kohti keskustaa. Mainostettua kahvilaa emme löytäneet, mutta Kahvila Pavun kyltti osui silmiimme. Sinne.

 

Kahvila Papu on helmi! Vinkeä sisustus (vessaankin mentiin kuin pankkiholviin) ja erinomainen mutakakku vaniljajäätelön kera. Totesimme, että tämähän on mitä parhain hääkakku meille.

Perniöstä matka jatkui eteläisimpään kohteeseemme, Hankoon. Päivä oli helteinen, ja kun astuimme ilmastoidusta autosta Hangon paahteeseen häävermeissämme, tuntui, että sulamme saman tien.

IMG_1282

Hangon Makaronitehtaan tarjoilija harmitteli, ettei terassilla taida nyt olla tilaa. Kerroimme kiivaasti ja innokkaasti haluavamme sisätiloihin varjoon, mikäli suinkin mahdollista. Onneksi oli!

Meressä kahlaaminen oli i-h-a-n-a-a. Enkä muista, milloin viimeksi olen kävellyt paljain jaloin hiekkarannalla. Jo oli aikakin.

Hanko vaikutti viehättävältä paikalta, mutta kuumuus ei houkuttanut jäämään sinne kovin pitkäksi aikaa. Porvoo kutsui, ja me lähdimme. Ensimmäisen yöpaikan olimme varanneet Haikon kartanosta, ja tahdoimme ehtiä vielä kylpylänkin puolelle. Erilaisissa poreissa lilluminen teki hyvää pitkän päivän jälkeen. Ja hotellihuoneessa pääsimme vihdoinkin poksauttamaan kuohuviinin. Onnea meille!

18.7. Porvoo – Mikkeli – Savonlinna – Enonkoski – Liperi

IMG_1295
Pac-man-pannukakku syö viinirypäleitä.

Hyvä aamiainen, hyvä mieli. Toisena päivänä suuntasimme iloiseen Itä-Suomeen. Ensimmäinen pysähdys oli Mikkelissä Tertin kartanossa, jossa piti ihmetellä maisemia ja juoda välikaffeet.

img_1305.jpg

IMG_1302

Kahvila-ravintolan lisäksi kartanolla oli parikin puotia, joista sai niin paikallisia herkkuja kuin vaatteita ja asusteita. Tämä päähine jäi kuitenkin ostamatta, vaikka henkiihän se häätunnelmaa varsin tarmokkaasti…

IMG_1306

Matka jatkui kohti Savonlinnaa. Laskeskelimme, että voisimme hyvinkin ehtiä vielä edes pikaiselle kierrokselle Olavinlinnaan. Nettisivut kertoivat, että museo on auki kuuteen saakka, ja mehän olisimme kaupungissa pian viiden jälkeen. Hurraa!

Autolle löytyi parkkipaikka yllättävän kivuttomasti, ja me lähdimme marssimaan kohti Olavinlinnaa. Mutta aargh! Kun saavuimme portille Museokorttejamme heilutellen, meille kerrottiin, että viimeinen opaskierros lähti 17.15, eikä sen jälkeen enää myydä lippuja. Olimme myöhästyneet kymmenen minuuttia. Tieto lipunmyynnin lopettamisajasta kerrotaan Olavinlinnan verkkosivuilla, mutta ei tietenkään etusivulla, jolta aukioloajan katsoimme. Näin sitä turisti oppii. Tiesimme toki, että puoli tuntia on lyhyt aika tutkia linnaa, mutta ajattelimme, että parempi sekin olisi kuin ei mitään. Mutta ehkä joku toinen vuosi sitten.

IMG_1309

Hieno se linna oli kauempaakin katsottuna. Seurasimme myös paikallisten lokkien puuhia. Mutta nälkä tuli, joten astuimme Linnakrouviin, joka tarjosikin todella kauniit ja maittavat annokset. Sanataideihminen kiittää Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi -teoksen mukaan nimettyä vegeannosta. Ruuan jälkeen jaksoimme etsiä yhden geokätkönkin. Melkoista pusikossa hikoilua, mutta löytyipäs lopulta. Onneksi kaikki ihmiset taisivat olla oopperanäytöksessä, eli saimme mönkiä kivien ja oksien seurassa rauhassa.

Yöpaikan olimme varanneet Liperistä. Matkamme kulki Enonkosken kautta, jossa oli vähän aikaisemmin pidetty hiekkaveiston EM-kilpailut. Olimme jo ajamassa keskustan läpi, kun huomasimme joukon isoja teoksia. U-käännös ja lähempää tutkimaan. Hillittömän hienoja taideteoksia, en ymmärrä, miten hiekasta saa aikaan tuollaisia!

IMG_1313

IMG_1311

Enonkoski tarjosi meille myös lossikyydin, mikä oli eksoottista. Ihmettelimme vähän aikaisemmin liikennemerkkiä, joka varoitti ajamasta veteen, kunnes tie todellakin päättyi. Maakravut innostuivat tajutessaan, että vastarannalla meitä kohti todellakin lipuu lossi.

Liperissä meitä odotti Parren Peti ja Puuro, sympaattinen B&B-majoitus. Saimme oman mökin kaikilla mukavuuksilla, ja miten ihanan viileä makuuhuoneemme olikaan! Hyvä oli nukahtaa muumilakanoihin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

19.7. Liperi – Joensuu – Vuokatti – Rukatunturi

Aamiaisen jälkeen majapaikkamme isäntä Rolf vei meidät tutustumaan rakkaaseen harrastukseensa, pienoisrautateihin. Eräässä pihapiirin rakennuksessa on oma tilansa pienoismalleille, joita hän oli kerännyt ja rakentanut jo kymmenien vuosien ajan. On aina ihanaa seurata ihmistä, joka on todella innostunut jostain, eikä Rolf ollut poikkeus. Junat puksuttivat pikkuisilla raiteillaan, katossa liikkui samaan mittakaavaan rakennettu zeppeliini.

Liperistä lähdimme kohti Joensuun bunkkerimuseota. Emme ole sotahistorian innokkaita harrastajia, tämä kohde valikoitui siksi, että… No hei, bunkkerimuseo. Onhan sellainen nähtävä. Alueella sai vaellella vapaasti, mutta eteensä kannatti katsoa, ettei pudonnut juoksuhautaan. Yhden geokätkönkin etsimme museon lähettyviltä.

Joensuun keskustasta valitsimme kahvilan Googlen avulla: hakusanaksi Joensuun paras kahvila, ja sitten vain annettuun osoitteeseen. Googlen ensimmäinen valinta oli Kahvila Houkutus, eikä se ollutkaan ollenkaan huono ehdotus.

IMG_1325

Tienpintareilla oli valtavia maitohorsmapöheikköjä. Onko niitä ollut aina, vai olenko vasta nyt herännyt näkemään ne? Olin ajatellut poimia maitohorsmia morsiuskimppuuni, mutta eiväthän ne kestäneet poimimista, nuupahtivat saman tien. Jälkiviisaana voin todeta, että kukat olisivat olleet vain tiellä. Mutta näitä tienvarsihorsmia ihailin jatkuvasti. Tuumin, että minun morsiuskimppuni on ympäri Suomea, koko Suomi on yhtä morsiuskimppua. Ja kuten myöhemmin kävi ilmi, vaaleanpunaisia kukkaketoja riitti aina Hangosta Nuorgamiin, kaikkialla.

Kolmas matkapäivä oli myös pisin ajopäivä. Ensimmäiset porot näimme Hyrynsalmella! Pysähdyimme syömään Vuokatissa, ja iltakymmenen aikoihin olimme perillä Rukalla. Vanhemmillani on siellä lomaosake, ja menimme heidän luokseen yhdeksi yöksi.

Kilometrejä tuli hieman liikaa yhdelle päivälle, emme ehtineet pysähdellä niin paljon kuin olisi ollut kiva. Mutta niin oli suomalainen onnellinen, kun hellepäivän päätteeksi pääsi – aivan oikein, saunaan.

Tee-se-itse-häämekko

Tahtomismekko. Morsiuspuku. Vihkivaate. Hääpuku.

Kesäkuussa mietin, että voisin mennä naimisiin vintagemekossa. Jos löytyisi joku kiva, joka ei maksa tolkuttomasti. Sellainen, jota voisi käyttää myöhemminkin. Minä ja rakkaani olimme päättäneet avioitua maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa – emme kertoneet asiasta etukäteen kuin yhdelle ihmiselle. Hääpäivä oli sovittu heinäkuulle, joten ihan mahdottoman pitkää etsimisaikaa minulla ei ollut.

Selasin tamperelaisten vintagekauppojen nettisivuja puolilaiskasti, kävin parilla kirpparilla enkä löytänyt mitään sopivaa. En edes tiennyt tarkkaan, mitä etsin – sen tiesin, etten halua ns. perinteistä hääpukua, en laahuksia, huntuja, merenneitoleikkauksia tai olkaimettomia yläosia, kiiltävänvalkoisesta kankaasta puhumattakaan. Ei mitään liian hääpukua kirkuvaa. En oikeastaan ajatellut, että mekko olisi valkoinen ollenkaan, koska luultavasti en löytäisi monet epämääräiset kriteerini täyttävää valkoista vaatetta mistään. Halusin jotain juhlavaa, jotain tavallisesta poikkeavaa – ja kuitenkin rentoa. Mekon piti palvella paitsi häämekkona myös matkamekkona, olimmehan lähdössä reissuun heti vihkimisen jälkeen.

Suvi-Fintage-tapahtumassa hypistelin jo pitkähihaista ja nilkkapituista samettimekkoa, jossa oli kukkia mustalla pohjalla. Onneksi tulin järkiini jo ennen sovittamista – olisin paahtunut mekkooni!

Heinäkuun alussa päätin, että kyllähän mekon voi itsekin tehdä. Päähäni pälkähti kuva valkoisesta mekosta, jossa on punaista koristeena. Pian piirsin muistikirjaani tämän:

IMG_1622

Samana päivänä hain Eurokankaasta valkoista kangasta, materiaalina minulle tuntematon sataprosenttinen rami. Halusin luonnonkuitua, mutta pellavat olivat hivenen liian ohkaisia. Rami vaikutti juuri sopivalta.

Seuraavana päivänä luonnoksen piirtämisestä olin ommellut mekon valmiiksi. Kaavana käytin samaa kuin aina mekoissani: yläosan kaava Joka tyypin kaavakirjasta, johon olen tehnyt omat muokkaukseni selän nyöritystä varten. Kaava on helppo. Nyörilenkkien asettelu vie vähän aikaa, mutta muuten malli on kohtuullisen sutjakka ommella. Taakse pujotin jo kaapissa odotelleen punaisen satiininauhan.

Sitten alkoi jännittävämpi vaihe: kirjonta. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta luotin, että kyllä minä nyt pari peruspistoa muistan. Tein jopa koetilkun, mikä on minulle täysin poikkeuksellista.

Joitain vuosia sitten ostin riihimäkeläisestä käsityökaupasta vihkosen, jossa oli kankaaseen silitettäviä kirjontakuvioita. Olin monta kertaa miettinyt, milloin vihkon kuvat pääsisivät käyttöön. Nyt oli aika.

Valitsin pari kuviota: toisen mekon miehustaan, toisen helmaan reiden kohdalle. Helman, hihansuut ja kaula-aukon päätin tehdä vapaalla kädellä. Alun perin ajattelin, että kuvioita olisi voinut olla enemmänkin, osa selkäpuolella, mutta työn edetessä aloin hillitä itseäni. Vähemmänkin riittää.

fullsizeoutput_639

Miehustaan pistelin kukkia ja kaksi lintusta. Alemmas helmaan tein kukkia. Silityskuviot käyttäytyvät hyvin: väri irtosi ongelmitta eikä suttuja tullut. Enkä polttanut kangasta!

IMG_1513

Vapaalla kädellä kirjotut reunukset näyttävät helmassa tältä:

IMG_1515

Alemmankaltaisilla ketjupistoilla koristin myös kaula-aukon, ylemmällä ”lehtiköynnöksellä” hihansuut.

Halusin nimikoida työn jollain tapaa. Niinpä kirjoin helmapäärmeeseen nurjalle puolelle nimikirjaimemme ja hääpäivän. Se kirjonta ei näy mekkoa käytettäessä.

fullsizeoutput_638

Päiväkirjaan kirjoitin 11.7.2018: Luulenpa, että sain hääpukuni tänään valmiiksi.

Pidän materiaalista kovasti: se rypistyy pellavan tavoin eikä ole täysin tasaista pinnaltaan. En silittänyt mekkoa missään vaiheessa, sen kuuluukin olla vähän ryppyinen.

IMG_1603

Nämä mekkokuvat eivät ole ehkä edustavimmat, mutta syyttäkäämme siitä tuoretta rouvaa, joka pyysi miestään ottamaan muutaman asukuvan pienten hääjuhlien jälkeen illalla. Tässä vaiheessa rouva oli jo hikoillut mekossaan tuntitolkulla ja kärsi vatsakivuista – eikä silti malttanut olla puhumatta kuvaamisen aikana. Pahoittelen, että olen poistanut hillittömimmät ilmeet ja suunmutristukset! Maailma ei ole menettänyt minussa supermallia.

Morsiuspuku on ollut ylläni kahdesti: ensin vihkipäivänä, sitten reilua viikkoa myöhemmin pidetyissä pienissä hääjuhlissa. Nyt se roikkuu henkarilla pestynä ja puhtaana – mutta mitä sille seuraavaksi tekisi? Voisiko siihen suhtautua ensi kesänä kuin mihin tahansa kesämekkoon ja kiskaista ylleen, vai pitäisikö se värjätä (ja miten kirjonnat siihen suhtautuvat)? Helmaa lyhentämällä tulisi ihan eri ilme, mutta sitten menettäisin osan kirjonnoista.

Jään pohtimaan.

Novelleja nuorille (saavat aikuisetkin lukea!)

Ihmettelyn hyviin puoliin kuuluu se, että se voi johtaa tekoihin – jopa kohtuullisen nopeasti. Viime vuonna istuin ystäväni ja kirjoittajakollegani Marika Riikosen luona Pispalassa, kun aloimme miettiä, millaisia novelleja tämän päivän nuoret lukevat. Omilta kouluvuosiltamme muistimme lähinnä klassikkonovellit (Boccaccion Metsästyshaukan ja jotain Tšehovia ja ehkä Kafkaa), joissa ei ollut sinänsä vikaa – mutta eivät ne nyt ihan tuoreinta novellistiikkaa edustaneet enää silloinkaan. Toki koulukirjoissa oli silloin ja on nytkin uudempia tekstejä, mutta silti jäimme pohtimaan, onko siinä kaikki.

Kun Marika on kyseessä, ei mene pitkään, kun antologiaidea singahtaa ilmoille. Mitäs, jos me toimittaisimme valikoiman nuorille kirjoitettuja novelleja? Sellaisen, jossa riittäisi luettavaa monenlaisille lukijoille? Siinä pitäisi olla pitkiä ja lyhyitä tekstejä, fantasiaa ja realismia, jotain rakenteellisesti yllättävää, historiallista, hauskaa, helppoa, haastavaa… Kirjan pitäisi olla sellainen, että se olisi kiva lukea ihan muuten vain, mutta myös sellainen, että etenkin yläkoulun ja toisen asteen opettajat voisivat tarttua siihen ja tarjota luokilleen luettavaksi.

Kun tarjosimme ideaa Art Houselle, siellä innostuttiin heti. Lähdimme kokoamaan kirjailijalistaa ja lähettelemään novellipyyntöjä. Jokaiselle kerrottiin, että novellin on tavalla tai toisella kosketettava nuorten maailmaa, lisäksi kukin sai jonkin erityispyynnön, joka saattoi liittyä genreen, rakenteeseen tai aiheeseen. Sen jälkeen jokaisella olikin vapaat kädet käsittää nämä pyynnöt miten halusi.

On kutkuttavaa odottaa tekstejä ja miettiä, millaisia tarinoita ja ratkaisuja kirjailijat ovat keksineet. Ja ihanaa yllättyä tuoreiden tekstien äärellä.

Antologian nimeksi tuli ytimekkäästi Tusina, joka mahdollistaa myös leikittelyn tusinanovelli-ajatuksella – meidän mielestämme nämä eivät tietenkään sellaisia ole! Kuten arvata saattaa, Tusinassa on 12 novellia 12 kirjoittajalta. Koko kirjailijaköörimme on tällainen: Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala, J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Alexandra Salmela, Harry Salmenniemi – ja kirjoitimmehan siihen minä ja Marikakin novellimme.

Tusina-01-08-2018_HaanpääLipastiKajatavuoriRiikonenLuntialaSalmela2
Julkkaritunnelmissa Paasisalin parvekkeella puolet Tusinan kirjailijoista: vasemmalta Haanpää itte, Roope Lipasti, Riina Katajavuori, kirjan varjossa Marika Riikonen, Hannu Luntiala ja Alexandra Salmela. Kuva: Tuija Lappalainen / Art House

Novelleja kirjoitettiin ja viilattiin viime syksystä viime kevääseen. Kesällä kirja lähti taittoon, ja keskiviikkona 1.8. nostimme maljat uutukaiselle antologialle Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumilla Helsingin Paasisalissa. Maljoja kohottelivat kirjoittajien ja kustantamon väen kanssa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat – olisimmeko voineet saada parempaa paikkaa kirjan julkistamiselle! Heti julkkareiden jälkeen myyntipöydän Tusina-pinot hupenivat melkoista vauhtia, useampi kymmenen kirjaa katosi opettajien kasseihin.

IMG_1519
Tusinan toimittaja-kirjoittajat Haanpää & Riikonen iloisen häkeltyneinä tuore teos hyppysissään.

Kirjaan emme halunneet kouluviitteitä, mutta opetuskäytöstä kiinnostuneet voivat käydä nappaamassa pienen oheismateriaalimme Art Housen sivuilta. Jokaisesta novellista on yksi kysymys pohdittavaksi ja yksi sanataidetehtävä omaa kirjoittamista ruokkimaan. Kysymyksiä ja tehtäviä voi kukin muokata omiin tarpeisiinsa sopiviksi – ja tietenkin keksiä lisää.

Jos kirja kiinnostaa, sen voi hankkia esimerkiksi täältä. Ja kas, ainakin kirjoitushetkellä Tusinalla näyttää olevan tarjoushintakin.

Tämänhän pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta kirjoitetaan se nyt vielä tähänkin: kyllä, myös aikuiset voivat ja saavat lukea nämä novellit. Ehkä Tusinasta löytyy uutta innostuttavaa täysi-ikäisillekin?

Kirjoista ja omistamisesta

Ei liene yllätys, että kotoani löytyy kirjoja. Laskutavasta ja katsantokannasta riippuen niitä on paljon, kohtuullisesti, ihan mukavasti tai tolkuttomasti. Kun ostimme tämän asunnon, tuore avomieheni alkoi miltei ensimmäisenä mittailla ja laskeskella, paljonko tarvitsemme hyllymetrejä ja mihin ne mahtuvat. Ensimmäisten joukossa kotiin kannettiinkin kirjahyllyjä ja kuohuviinilasit.

Osa kirjoista on kulkenut mukanani vuosikausia, jopa vuosikymmeniä. Osan olen saanut työni kautta arvostelukappaleina tai haastattelijan lukukappaleina, osan lämpiäisinä kirjoittavilta ystäviltä ja kollegoilta. Joukossa on lahjoja, kirppari- ja divarilöytöjä, kirjakaupoista kotiutettuja, työhön ja vapaa-aikaan liittyviä. Ja tietenkin kirjahyllyjen sulauduttua sekaan ovat solahtaneet siipan kirjat, varsin kirjavaa alkuperää nekin.

Koska kirjoja on paljon ja niitä tulee kotiin jatkuvasti lisää, jokaiseen teokseen ei voi suhtautua yhtä intohimoisesti tai kiintyä joka opukseen. Se on sekä helpotus että harmi. Mutta millaisia tunteita kirjan omistamiseen liittyy? Kerron kolmen kirjan tarinan. Kaikissa se, miten kirja on minulle päätynyt, on olennainen osa sitä, millainen suhde minulla on teokseen.

1. Varisto

Susinukke Kosolan keväällä julkaisemaan Varistokokoelmaan liittyy juju. Kirjaa ei voi ostaa rahalla. Sen saa tunnustusta vastaan. Turun Sanomien haastattelussa Kosola pohtii, muuttuuko suhde kirjaan, jos sitä ei saakaan rahalla, kuten yleensä.

IMG_1227

Susinukke Kosola esiintyi kesäkuussa Annikin runofestivaaleilla – ja olisinpa kuunnellut (ja haastatellut) häntä mieluusti paljon pidempään! Esiintymisen jälkeen Kosola siirtyi signeerauspisteelle, jossa oli myös hänen kirjojaan tarjolla. Varisto-jono lienee pisimpiä, mitä Annikilla on nähty. Kaikki kirjat menivät.

Kävin hakemassa oman kappaleeni myöhemmin kesäkuussa Teoksen ja Tulenkantajien kirjakaupasta. Oli sateinen päivä, yksi niistä harvoista. Kaupassa ei ollut muita asiakkaita lisäkseni, mikä ehkäpä lisäsi tapahtuman intiimiyttä. Pyysin Varistoa ja sain kortin ja kirjekuoren. Korttiin piti kirjoittaa tunnustus, vasta sitten saisin kirjani. Olin miettinyt tunnustustani etukäteen, mutta silti sen kirjoittaminen tuntui vaikealta. Miten minä nyt sen tähän muotoilen? Tämänkö minä nyt haluan jakaa?

Tunnustukset tehdään nimettömästi eikä kukaan tarkista, miten henkilökohtaisia asioita korttiin kirjoitetaan – tai kirjoitetaanko mitään. Silti ei tullut mieleenkään fuskata. Kun lopulta suljin kortin kuoreen ja palautin sen, myyjä kertoi, ettei tämä ole ihan kevyttä kenellekään. Jotkut ovat istuneet kortin äärellä tunninkin miettimässä, mitä kertoisivat.

Tämä ei ole korttiin kirjoittamani tunnustus, mutta tunnustan silti, että onnistuin sanomaan Susinukke Kosolan oikean nimen vähintään kerran väärin Annikilla haastatellessani. Tiedättekö sen hetken, kun on sanomassa ihmisen nimen ja ensimmäisen tavun jälkeen tajuaa, ettei olekaan enää varma, mitä on sanomassa ja mitä pitäisi sanoa? Ja sitten suusta tulee jotain jonkin verran oikeaa muistuttavaa, ja on vain toivottava, että eiköhän se noin ollut? Ja samalla tuijottaa kädessään olevaa muistilappua ja koettaa löytää sen rivin, jolla kerrotaan se, mitä oikeasti piti sanoa? Ja ajattelee, että just tällaiset juontajat ovat ihan saakelin raivostuttavia, kyllähän nyt nimet pitää sanoa oikein! Nolottaa edelleen, mutten onneksi ole menettänyt yöuniani tämän takia.

fullsizeoutput_5f7

Tunnustuskortista jätettiin itselle pieni palanen, jota olen käyttänyt Variston kirjanmerkkinä. (Kyllä, kirja on edelleen kesken – olen aika hidas runonlukija.) Kun lähdin kaupasta sekä Varisto että ihan rahalla ostettu Aura Nurmen Villieläimiä-kokoelma repussani, olin melkeinpä hengästynyt. Harvinaisen henkilökohtainen ostokokemus.

2. Rakkaudelma

IMG_1229

Lahtelainen runoilija Lealiisa Kivikari on ystäväni ja kollegani, jonka uraa minulla on ollut ilo seurata jo usean vuoden ajan. Tutustuimme läänintaiteilija-aikanani, ja vaikkemme tapaa usein, on ihanaa tietää, että Lealiisa on olemassa, hänelle voi kertoa työhuolia tai iloita kirjoista ja kirjoittamisesta tai ihan vain jakaa kuulumisia.

Rakkaudelma on Lealiisan neljäs runokokoelma. Puhuimme alkuvuodesta kirjan teemoista Whatsappissa (eläköön ääniviestit!) ja sain silloin tällöin kuulumisia kirjan etenemisestä.

Rakkaudelma on sitä, mitä nimi lupaa: runokokoelma rakkaudesta. Voiko olla vaikeampaa aihetta? Jopa anarkistisempaa? Sillä Rakkaudelma on avoimesti, täysillä rakkauden asialla. Se näyttää rakkauden monet puolet mutta kyyninen se ei ole. Osa runoista hätkähdyttää paljaudellaan, rohkeudellaan: miten intiimiä rakastaminen on, miten alttiiksi ihminen itsensä siinä asettaa. Ja miten alttiiksi runoilija, joka etsii sanoja kokemukselle, joka on aisteja, tunnetta, jotain nimeämätöntä.

”Tule luokseni sanoitta, ota minut heti aamulla / kirjaile selkäranka huulilla, hampailla” alkaa runo nimeltä Olemuksesi järisyttää niin paljon että lakkaan pelkäämästä elämää. Kokoelmassa on sekä intohimoa että arkea. ”Sinä nukut, minä luen vanhoja runoja niin kuin lukisin / tätä hetkeä tai tulevaa. Käännät kylkeä ja hengityksesi / ilmavirta puhaltaa unesi kohti aavaa.” Rakkaus on hurja voima. ”katson peiliä niin kuin katsoisin sinua, / painan silmäni kiinni; jään kuuntelemaan, / ajattelen sinut eteeni niin lujasti kuin uskallan”

IMG_1233

En osaa enkä ehkä koe tarvettakaan selittää, mikä kokoelman säkeissä osuu ja liikuttaa, mutta jotain niissä on. On huimaa, kun joku osaa sanoittaa asioita siten, että tunnistan kokemuksen ja säkeet herättävät muiston tai toiveen.

Muistan, kun Lealiisa lähetti keväällä ääniviestin, johon oli lukenut erään kokoelmaan tulevan runon (ja runo päätyi lopulta takakanteenkin). Kuuntelin viestiä keittiössä, pilkoin vihanneksia ruokaan ja silmäni vettyivät. Aurinko paistoi, kesä oli vielä liian monen viikon päässä ja minä ajattelin rakkautta, joka on hetkellinen ja ikuinen ja jolle on annettava tilaa ja josta on nautittava, kun se on.

fullsizeoutput_5fc

Kirja on erityinen ja tärkeä paitsi sisältönsä vuoksi myös siksi, että sen on kirjoittanut minulle rakas ihminen. Lisäksi kirjassa on omistuskirjoitus, juuri minulle.

3. Yö ja lasi

Keväällä sanoin ohimennen kotona, että Harry Salmenniemen Yö ja lasi on sellainen kokoelma, jonka kyllä haluaisin lukea. Ehkä hankkia ihan itsellenikin. En muista, olinko yrittänyt etsiä sitä kaupoista vai miksi kirja tuli puheeksi, mutta muistan, ettei aiheesta käyty pitkää keskustelua.

Kesäkuussa oli nimipäiväni. Ei meillä ole sitä mitenkään ihmeemmin tapana juhlia, joten hämmästyinkin suuresti, kun sain aamulla lahjakassin, jonka sisältä paljastui – Yö ja lasi. (Hyvät ihmiset: jos rakkaanne antaa teille lahjaksi runokokoelman, jonka olette maininneet kerran monta kuukautta sitten, voitte olla varmoja, että olette tavanneet hyvin erityisen ihmisen. Pitäkää hänestä kiinni, pitäkää häntä hyvänä.)

IMG_1231

Graafinen suunnittelu on jälleen Markus Pyörälän hienoa jälkeä. Kansi on hätkähdyttävän pelkistetty. Takannessa lukee vain kustantamon (Siltala) nimi. Runokirjaksi teos on tuhti, yli 300 sivua.

Kokoelma on jaettu yhdeksään osioon, joista jokaisessa on hieman erilainen tunnelma ja tematiikka. Mutta yö ja lasi toistuvat, ne kulkevat mukana osiosta toiseen.

Luin kokoelmaa rauhassa, nautiskellen. Jo sivumäärästä voi arvata, että se pitää sisällään monenlaisia runoja. Yllätyin huomatessani, että osa runoista on suorastaan hauskoja. Salmenniemi leikkii sanoilla ja tekee yllättäviä rinnastuksia, mutta toisaalta myös pysähtyy ihan erilaisiin aatoksiin.

Kuten tapanani on, taittelin sivuja suosikkieni kohdalla. Minusta kirjan ei tarvitse säilyä uudenveroisena tai näyttää koskemattomalta. Jos kirja on oma, voin kantaa sitä melko huolettomasti mukanani, taitella koirankorvia, tehdä alleviivauksia. (Muiden kirjoja kohtelen varovaisemmin, lupaan!) Ensimmäinen merkkini löytyy sivulta 15: ”Meri sisältäpäin, / sen kohina. // Kun maalla on murheita, meri huuhtoo.”

Kesäkuun keskellä myös tämä puhutteli: ”Onni on linnyt. / Kesäisin on tuntea, / kävellä ja mekastaa.” Seuraavien säkeiden kohdalla saatoin nauraa ääneen: ”Yö oli pitkä ja gluteeniton / ja hän kärsi ja kääntyili siinä.” Hillitöntä!

IMG_1232

Yö ja lasi jäisi muutenkin kirjahyllyyni, mutta koska olen saanut sen siipaltani, kirja muuttuu vieläkin tärkeämmäksi.

Niin. Kirja on enemmän kuin sisältönsä. Kirjaan liittyy myös sen ulkopuolista historiaa, ihmissuhteita, lukutilanteita, paikkoja, tunteita. Toisinaan minun on pakko raivata kirjahyllyäni, tehdä tilaa uusille teoksille. Silloin mietinnässä ovat kirjan omien ansioiden lisäksi myös nämä muut asiat, joista kirjailija ei välttämättä ole mitenkään tietoinen. Eikä hänen tarvitsekaan olla.