Tee itte parempi

Hei, olen Päivi, ja olen kalenteriniuho.

En ole vieläkään valmis luopumaan paperikalenterista, joten tämä aika vuodesta on aina Suuren Kalenterinmetsästyksen aikaa. En mielestäni vaadi mahdottomia, mutta silti täydellisen kalenterin löytäminen on vaikeaa.

Haluan, että kalenteri on noin A6-kokoinen. Aukeamalle yksi viikko, mielellään pystysarakkeet (tosin voin myöntyä vaakasarakkeisiinkin). Kellonaikoja ei tarvita, tyhjä tila kunkin päivän kohdalla riittää oikein hyvin. Liian voimakkaasti viivoitetut sivut ovat kauhistus. Kalenterin lopusta on löydyttävä myös seuraavan vuoden kalenteri, parille aukeamalle mahtuva ”tiivistelmä” riittää.

Ja: haluan, että kannet ovat esteettisesti miellyttävät. Kauniit, ilahduttavat, oivaltavat, tyylikkäät, hauskat – jotain näistä tai kaikki nämä. Kokemus on osoittanut, että parhaiten kestävät sidotut kovakantiset, kierreselkäiset tuppaavat hajoamaan toukokuun paikkeilla.

Kalenteri on esine, jota katson lähes joka päivä. Sellainen esine ei saa olla ruma, ällöttävä, epäkäytännöllinen tai ankea. Kalenteri kulkee usein repussani, sen on kestettävä reissaamista.

Parina viime vuonna kalenterini on valmistanut Putinki. Niin tänäkin vuonna – päädyin lopulta ostamaan Pentikin Metsämarja-kuosisen kalenterin, joka täyttää vaatimukseni helposti. Paitsi että…

img_3490

Kalenterin kansi oli – ihan kiva. Ei missään nimessä ruma, ei suinkaan. Mutta jokin siinä häiritsi. Se toi mieleen syksyn ja metsän, sinänsä hyviä mielleyhtymiä siis. Mutta silti. Se ei tuntunut omalta.

Nopeasti totesin, että nyt on DIY-projektin aika. Ensimmäiseksi maalasin kannet mustalla guassivärillä.

Kävin läpi korttivalikoimani. Löysin kaksi Sköna Tingin korttia, jotka ostin viime vuonna Turun kirjamessuilta. En ollut malttanut lähettää niitä kenellekään, joten päätin ottaa ne kalenterikäyttöön. Toisesta tulisi etukansi, toisesta takakansi.

Korttien musta ei ole ihan niin syvä kuin guassilla maalatun kannen, joten sujautin väliin valkoista paperia Kirjavälityksen viime posteista.

Kannet olivat muuten superhienot jo pelkällä mustalla maalattuna – selän vihreä kangas näytti todella hyvältä mustan vierellä! Unohdin harmi kyllä kuvata komeuden.

Työhuoneessani on kaksi vanhaa kirjoituskonetta, joita ei ole käytetty muuna kuin koristeena vuosikausiin. Ihme kyllä toisen mustenauhassa riitti vielä vuosiluvun verran väriä! Nollaa siinä Olympiassa ei ole, eli iso O-kirjain hoitaa nollan virkaa.

Melkein valmis! Mutta… kestävyys. Jouduin tekemään kompromissin ulkonäössä ja käyttämään kontaktimuovia. En tiedä, miten muuten olisin saanut värin, kortit ja paperit pysymään siisteinä.

Jostain selittämättömästä syystä kaapissamme on useita rullia kontaktimuovia, joten pääsin saman tien verestämään kirjanpäällystystaitojani. Still got it, yhtäkään kuplaa tai ryppyä ei syntynyt! Kontaktimuovi ei ole lempparini pintamateriaalina, mutta tällä nyt mennään, koska parempaakaan en keksinyt.

Ja siinä se nyt on: vuoden 2020 kalenterini.

img_3495.jpg

Viimeisessä kuvassa kalenterini supervoima ja viimeinen silaus käytännöllisyyteen: aina kuukauden vaihteessa kalenterissa on tyhjä aukeama. (On siinä myös yleiskatsaus tulevaan kuukauteen, mutta se on minulle tarpeeton.) Tämä mahtava aukeama on helpottanut elämääni hämmästyttävän paljon.

Vasemmalle puolelle kirjoitan kuukauden to do -listan. Siis ne sellaiset työt, jotka vaativat aikaa ja jotka täytyy aloittaa ennen deadlinea. Apurahahaut, luvatut tekstipalautteet, isompien koulutusten suunnittelut, veroasiat, kilpailut, luvatut tekstit… Ne ovat usein niitä töitä, joiden tekemiselle ei merkata tiettyjä kellonaikoja (kuten palavereille, haastatteluille, opettamiselle), vaan jotka hoidetaan joustavasti kaiken lomassa. Tässä ne pysyvät mielessä ja helpottavat kunkin kuukauden työmäärän arviointia.

Oikealle puolelle kirjaan kuukauden aikana lukemani kirjat. Tämän kummempaa lukupäiväkirjaa en pidä, mutta tämän pohjalta pystyn tekemään kirjavuosikatsaukseni.

Seuraavaksi voinkin ryhtyä siirtelemään merkintöjä ensi vuoden kalenteriin. Joulukuuta lukuunottamatta joka kuulle onkin jo jotain työtehtävää: kouluttamista, juontamista, työpajoja. Lisääkin mahtuu – toivotan tervetulleeksi erityisesti kirjoittamista ja esiintymistä vaativat työt, niitä on tiedossa vielä ihan liian vähän!

Mainokset

Mitä siinä laulettiin? Cecilia

Joskus mietin, että minulle voi laulaa mistä tahansa, kunhan lauluharmoniat ovat kunnossa. Rakastan sitä, miten ihmisäänet soivat yhteen, miten stemmat tuovat melodiaan syvyyttä ja kiinnostavuutta, miten kauniilta äänten yhdistelmä voi kuulostaa. Ei siis ihme, että Simon & Garfunkelin levyt ovat soineet kotonani paljon.

Duon viimeisellä levyllä on lukuisia hittejä, kuten nimikappale Bridge Over Troubled Water. A-puolen kolmas kappale on selvästi iloisempi ja reippaampi kuin edeltäjänsä: nyt on hyvä groove! Kappaleen nimi on Cecilia. Se kuulostaa hyvin meiningin biisiltä. Siinä on vinkeä rytmi ja yhteislauluun inspiroivia koukkuja, mutta sanoitus kertoo jostain ihan muusta. Laulun minän ja Cecilian suhde on yksinkertaisesti karmea.

Cecilian lyriikat eivät pituudella juhli, mutta siitä huolimatta laulussa ehditään kertoa pieni suhdetarina, jossa erotaan ja palataan takaisin yhteen. Kertomuksessa on runsaasti aukkoja, ja kuulija jätetään monin paikoin täydelliseen pimentoon, mutta tämän tiedämme: Cecilian käytös saa minäkertojan sydämen murtumaan. Cecilia vaihtaa lennossa toiseen rakastajaan, mutta siitä huolimatta kertoja kaihoaa häntä takaisin. Sydänsurut vaihtuvat äkilliseen onneen, kun Cecilia alkaakin taas rakastaa kertojaa. Juhlan paikka!

Sydänsurut vielä ymmärrän – toista ihmistä voi ja saa kaivata, kun suhde on ohi. Se on osa suruprosessia. Mutta Cecilia ei vaikuta kovin miellyttävältä ihmiseltä. ”You’re shaking my confidence daily”, hänestä kerrotaan. Miksi kertoja haluaa olla suhteessa ihmisen kanssa, joka horjuttaa hänen itseluottamustaan päivittäin? Cecilian toiminta kuulostaa henkiseltä väkivallalta. Mietin huolestuneena, onko suhde kestänyt jo niin pitkään, että kertoja kokee ansaitsevansa huonon kohtelun eikä siksi pidä sitä kummallisena tai vääränä. Tilanne tuntuu normaalilta, eikä kertojalla ole voimia muuttaa sitä.

Esimerkki Cecilian järkyttävästä käytöksestä tulee säkeistössä, jossa kuvataan yhteistä iltapäivää. Kertoja ja Cecilia ovat rakastelleet puhujan makuuhuoneessa (”up in my bedroom”). Kertoja käväisee välillä pesemässä kasvonsa, mutta kun hän palaa vuoteeseen, siellä onkin jo toinen hänen tilallaan. Jo se, että (oletettavasti nopean) pesun aikana Cecilia saa uuden petikumppanin, on tyrmistyttävää – saati se, että tämä kaikki tapahtuu kertojan makuuhuoneessa! Onko toinen rakastaja odotellut tilaisuuttaan vaatekaapissa? Miten hän ehtii paikalle näin vauhdikkaasti? Lyriikat eivät anna ymmärtää, että järjestelystä olisi sovittu, kolmas pyörä tulee yllätyksenä ainakin kertojalle.

Tästä huolimatta hän anelee Ceciliaa polvillaan: ”I’m begging you please to come home.” Ilmeisesti Cecilia ei jää vuoteeseen uuden kumppaninsa kanssa, vaan lähtee pois. (Mikä onkin vähintä, mitä hän voi tuossa tilanteessa tehdä.)

Kertoja antaa ristiriitaista tietoa mainitessaan ensin oman makuuhuoneensa (my bedroom), mikä ei viittaa yhteiseen kotiin. Myöhemmin hän kuitenkin pyytää Ceciliaa palaamaan kotiin, minkä voisi tulkita viittaavan yhteisasumiseen. Tulkitsen kuitenkin kodin olevan ennemmin metafora yhdessäolosta kuin konkreettinen asunto.

Etsiessäni tietoa kappaleesta törmäsin ihmettelyyn, miksi kertoja käy välillä pesemässä kasvonsa. Ohitan erään ilmeisen selityksen (”siksi että face ja place rimmaavat”), koska kysymys on kiintoisa. Miksi juuri kasvot on pestävä välillä? Epäilen, että kyse on eritteistä. Jospa kertoja hikoilee runsaasti rakastellessaan, ja haluaa välillä huuhtoa edes naamahikensä? Ehkäpä kertoja on antanut Cecilialle suuseksiä antaumuksellisesti ja käy sen jälkeen puhdistamassa kasvonsa? Ehkä hänellä on viikset tai parta, jotka olisi mukava välillä valella vedellä? Olisiko kasvojenpesu toinen ilmaus juomatauolle?

Ilmeisesti takaisinpaluuanelut toimivat, sillä kappaleen lopussa kertoja ja Cecilia palaavat onnellisesti yhteen. Cecilia rakastaa kertojaa jälleen! Kertoja on niin onnellinen, että hän vain kaatuu lattialle ja nauraa. Ihan kuin katselisi ystäväänsä, joka jälleen kerran palaa yhteen häntä huonosti kohtelevan seurustelukumppanin kanssa: ystävyyden nimissä on edes yritettävä iloita sovinnosta ja uudesta onnenhuumasta, vaikka tietää, että kaikkien kannalta olisi parempi lopettaa suhde. Mutta kuuntelisiko ystävä, jos hänelle kertoisi mielipiteensä? Ei varmasti. Niinpä täytyy vain yrittää hymyillä ja varautua toimimaan olkapäänä, kun suhde seuraavan kerran karahtaa karille tismalleen samoista syistä kuin ennenkin.

Kertoja-parka. Toivottavasti hän ei luule, että suhteet ovat aina tällaisia kuin Cecilian kanssa.

Miksi näin kauheasta suhteesta edes kerrotaan iloisesti rallatellen? Ehkäpä vastaus on toisessa tulkinnassa: Kristillisessä perinteessä Pyhä Cecilia on musiikin suojeluspyhimys. Hän auttaa muiden muassa säveltäjiä, soitinrakentajia, muusikkoja, runoilijoita ja laulajia. Pyhän Cecilian legendassa ei ole yhtymäkohtia Simonin ja Garfunkelin laulun tarinaan, päinvastoin: Cecilia pysyi neitsyenä avioliitostaan huolimatta ja käännytti puolisonsa ja tämän veljenkin kristinuskoon.

Antiikin muusain joukossa Euterpe vastasi musiikista. Polyhymnian aluetta oli laulu. Pyhä Cecilia on varsin erilainen hahmo kuin kreikkalaiset nymfit, mutta ehkäpä laulu yhdistelee niin antiikin kuin katolisen kirkon kertomuksia.

Jos suhtaudumme Ceciliaan kuin muusaan, suhde alkaa näyttää ymmärrettävämmältä. Jos Cecilia onkin oikukas inspiraation antaja, kertojan anteeksiantava asenne ja halu saada nainen takaisin saavat kirkkaamman valon. Lähes kaikki luovaa työtä tehneet tunnistavat tilanteen: parhaimmillaan luominen on ihanaa, kaikki sujuu, ideoita pulppuaa. Tunnetta voisi verrata jopa iltapäiväiseen lemmiskelyyn. Mutta yhtä yllättäen kuin inspiraatio on tullut, se voi kadota. Kaikki vaikuttaa kuluneelta, hölmöltä ja kankealta, työ on jumissa eikä iloa näy missään. Polvillaan anelu alkaa vaikuttaa ihan hyvältä ajatukselta, mikäli se palauttaa luovuuden.

Muusat voivat olla oikukkaita, ja sen on laulun kertojakin huomannut. Pienikin tauko luomistyössä, ja muusa vaihtaa jo toiseen taiteilijaan ja tuhahtaa: ”Mitäs pidit tauon.” Ceciliaa ei tunneta luotettavuudestaan tai pitkäjännitteisyydestään. Kohta häntä täytyy jälleen rukoilla palaamaan.

Sata sanaa: Vainiokatu

En ollut suunnitellut oman asunnon hankkimista, mutta puolivahingossa kysyin, paljonko voisin saada asuntolainaa. Tai saisiko yksin asuva freelancer mitään.

Sai sen verran, että laittoi lainarahat kahden huoneen ja keittiön kulma-asuntoon ensimmäisessä kerroksessa.Välittäjä vei ylimmän kerroksen tuuletusparvekkeelle. ”Täältähän näkyy Näsijärvi, olisi pitänyt mainita esitteessä”, hän nauroi. Edes Tampereella pitkään asuneet ystävät eivät tienneet, missä on Saukonmäki. Sopivan sivussa, silti lähellä, opimme.

Revin vaaleanhaaleita tapetteja Foo Fightersin ja Apulannan tahtiin, hikoilin ja nautin. Oma koti! Maalasin seinät keltaisella ja punaisella, julistin niillä omaa lupaa. Koira teki pesän eteisen kaappiin, torkkui siellä kun remontoin.

Kun muutin kotiini, värien huomaan, katua reunustivat heleänvihreät koivut.

IMG_3276

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu, Sammonkatu, KuikankatuSavilinnankatu Turjankatu ja Ilmarinkatu. Vainiokatu on osoitesarjan viimeinen osa.

Sata sanaa: Ilmarinkatu

Kerrostalo on sisäpihan puolelta soman vaaleanpunainen. Alaovet pidetään nykyään lukossa, ehkäpä porttikin suljetaan yöksi. Sisäpiha on pieni ja asfaltin täyttämä, sentään pari kukkalaatikkoa ja penkkiä antamassa lupaa pysähtyä.

Kuudennesta kerroksesta näki Tammelantorille. Oli tilaa ja avaruuden tuntua, rauhaakin. Joskus aamuyön tunteina katselin torin poikki vaeltavia ihmisiä. Baareista palaavia, töihin kiiruhtavia, kahvilakatoksien pystyttäjiä.

Tässä kodissa minulla oli ensimmäistä kertaa työhuone. Se oli hassu välitila muiden huoneiden keskellä. Yhdellä seinällä ikkuna, kolmella oviaukko.

Katutasossa toimi kampaamo, jonne sai mennä koiran kanssa. Koiruus sai herkkuja, minä liiat sentit pois tukastani. Hain toisinaan leikkokukkia K-kaupasta ja ajattelin rouva Dallowayta, joka ”sanoi itse ostavansa kukat”.

fullsizeoutput_7a5

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu, Sammonkatu, KuikankatuSavilinnankatu ja Turjankatu.

Sata sanaa: Turjankatu

Tulen Järvensivuntien kautta, alikulkutunnelista. Jos olisi kevät, tunnelin lähellä kukkisi iso tuomi ja toivottaisi minut tervetulleeksi tuoksullaan. Jatkan takapihalle. Pensasaita näyttää matalalta, se lienee leikattu jossain vaiheessa. Vuokrailmoituksessa mainittiin ”osittainen Iidesjärvinäkymä”. Järven näki, kun pensaissa ei ollut lehtiä. Polku naapuritalon pihaan erottuu edelleen, siitä pääsi kätevästi Iidesrantaan ja bussipysäkille.

Täältä olen kulkenut niin kesätöihin Särkänniemeen kuin Kaarilaan opettamaan. Ja yliopistolle, satoja kertoja. Lähikauppa sijaitsi Tullintorilla. Puolen kilometrin päässä lähipizzeria kutsui itseään hulppeasti myös elintarvikemyymäläksi. Olutta sen hyllyiltä löytyi aina, leivästä ei voinut olla varma.

Täällä kirjoitin graduni, tänne tuotiin koiranpentu. Pieni, ruisreikäleivän kokoinen pötkö, joka pelkäsi aluksi kaikkia ja kaikkea.

IMG_3273

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu, Sammonkatu, Kuikankatu ja Savilinnankatu.

Sata sanaa: Savilinnankatu

”Ai täällä on näin upea sisäpiha!” vuokra-asunnon välittäjä havaitsi asuntonäyttöön tullessaan. Isossa yksiössä tungeksi väkeä. Yllätyin, kun minut valittiin. 40 neliötä omaa tilaa, leveät ikkunalaudat. Niillä istuin hiljaisina öinä. Pendolinot kiisivät ohi, valohelmimadot. Kun tavarajunat jarruttivat, kirskunta kantautui kirkkaasti neljänteen kerrokseen.

Yliopistolle käveli kolmessa vartissa, busseja en käyttänyt enkä polkupyörää omistanut. Metsästin Valintatalosta aletuotteita ja söin paljon raakaa sipulia, ranskalaisia ja chilimajoneesia.

Tien toisella puolella oli punaisia puutaloja. Mietin, millaista olisi asua niissä, millaiset ihmiset asuivat niissä. Olivatko he onnellisempia kuin minä?

Soitin pianoa ja sain viereisen rapun seinänaapurilta joulukortin, jossa hän kiitti konserteista. Paksut kiviseinät eivät eristäneet kaikkea.

IMG_3270

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu, Sammonkatu ja Kuikankatu.

Sata sanaa: Kuikankatu

Kaipasin omaa tilaa, päädyin omakotitalon yläkertaan. Kun muuttomiehet kantoivat pianoani portaissa, toinen kertoi jonottavansa polvileikkaukseen. Soitin hänelle uudelleen ennen kuin hänet leikattiin.

Talon takaa kulki junanrata. Katselin Jyväskylästä tulevia junia ja toivoin, että eräs tietty istuisi sellaisessa ja tulisi pian luokseni. Usein ei tullut. Kun juna suhahti ohi, astiakaapissa helisi.

Nautin isosta olohuoneesta ja vuokrantajan jättämästä kirjahyllystä, joka majoitti orastavan kotikirjastoni. Suihkusta oli vaikeaa saada lämmintä vettä. Kylmän suihkun jälkeen veri kiersi.

Nyt radanvarren maitohorsmat ovat haalistuneet ja villaantuneet. Puiden lehdet kahisevat tuulessa, naapuripihojen puut notkuvat omenista. Kuulen junan kohinan, sen mentyä on taas hiljaista. En asunut täällä enää sadonkorjuuaikaan.

IMG_3274

Taustaa: Asuin Tampereella ensimmäisen kerran vuosina 1999–2010. Hiljattain tein kävelykierroksen, jonka aikana kävin jokaisessa entisessä kotiosoitteessani tässä kaupungissa, yhteensä seitsemässä paikassa. Ovikelloja en soitellut, viivähdin vain tuokion pihassa, kirjoitin ajatuksia ja havaintoja muistikirjaani. Olen tiivistänyt tuokiot sataan sanaan per osoite. Aiemmat osat: Papinkatu ja Sammonkatu.