Mitä siinä laulettiin? Too Many Broken Hearts

Jo pitkään olen miettinyt erityisesti popmusiikin sanoituksia – ja etenkin niiden käsitystä rakkaudesta ja parisuhteista. Mieleeni on livahtanut jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mitäpä jos osa ihmissuhdeongelmistamme johtuu siitä, että niistä lauluissa annettu kuva on kieroutunut. Tietenkään näin ei ole viisasta väittää: musiikin tehtävä ei ole antaa neuvoja rakkauselämään, eikä taiteelle pidä antaa yksisilmäistä kansanvalistajan tehtävää. Mutta laulut raikuvat radiossa ja soittolistoilla, niitä hyräillään töissä ja vapaa-ajalla, niiden tahdissa lenkkeillään ja tanssitaan. Jos tietty biisi soi usein, altistumme väistämättä sen sanoille tavalla tai toisella.

Kun jätin lastenlaulut taakseni ja aloin kuunnella itse valitsemaani ”aikuisten” musiikkia, en kiinnittänyt sanoihin kovinkaan paljon huomiota. Lauluissa oli sanat, eipä siinä sen kummempaa. Jos kielenä oli englanti, ymmärrykseni ei edes riittänyt kaikkiin sanoihin. Lauloin silti sujuvasti mukana, merkityksestä ja äänneasusta viis.

Jason Donovanin Ten Good Reasons -levy ilmestyi vuonna 1989 ja nousi isoksi hitiksi. Muistan, kun äitini kysyi, haluaisinko Jason Donovanin levyn. Olin kymmenvuotias enkä ollut miehestä kuullutkaan, joten kieltäydyin. Äiti toi minulle kuitenkin kasetin, jolle hänen työkaverinsa oli nauhoittanut Ten Good Reasons -levyn. Minulla oli oma kasettisoitin, jonne napsautin äänitteen soimaan. Ja kyllä se sitten soikin.

Too Many Broken Hearts on levyn avauskappale. Se on hyväntuulinen popralli, joka menee pääosin duurissa. Hittibiisi, sen kuulee edelleen. Aivan varmasti olen kuunnellut ja laulanut sitä paljon: kun vuosikymmeniä myöhemmin kuulin kappaleen, osasin edelleen ison osan sanoista.

Kappaleen sävelestä ja sanoista vastaavat Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Waterman (joista käytetään myös lyhenettä SAW). Kolmikko tiesi jotain hittien tekemisestä: heidän tekosistaan löytyy yli sata brittien top 40 -listalle noussutta kappaletta ja he ovat myyneet yli 40 miljoonaa levyä. SAW sekä sävelsi, sanoitti että tuotti musiikkia. Melkoinen tilaisuus vaikuttaa siihen, mitä ihmiset hyräilevät toistuvasti.

Too Many Broken Heartsin kertoja sinuttelee toista ihmistä – mitä ilmeisimmin seurustelukumppaniaan. Tekee mieli olettaa, että kyse on miehestä ja naisesta, vaikkei sukupuolia esiin tuodakaan. Miesoletettu on huolissaan, sillä edellisenä päivänä rakastettu (oletettavasti nainen) on puhunut lähtemisestä, suhteen päättämisestä. Mies ei tunne samoin, hänestä suhteen pitäisi vielä jatkua. Hän kertoo tarvitsevansa rakastettuaan, sekä naisen ruumista että sielua. Ehkä hieman yllättäen tässä kappaleessa ei ihailla naisen kauneutta lainkaan, hänen lumoavat kasvonpiirteensä eivät ole rakkauden syynä.

Ymmärrän miestä hyvin, olenhan itsekin ollut tilanteessa, jossa näkemykset suhteen tulevaisuudesta ovat rajun erilaiset. On järkyttävääkuulla, että toinen on valmis lopettamaan kaiken, kun itse uhkuu rakkautta ja mielessä väikkyvät toiveet yhteisestä, onnellisesta tulevaisuudesta.

Mutta silti seuraavat säkeet kammoksuttavat: ”You give me one good reason to leave me / I’ll give you ten good reasons to stay”, mies vaatii. Yksi kymmentä vastaan! Hyvänen aika. Ei kai tässä nyt kuvitella, että parisuhteen syyt voidaan yksitellen punnita ja painojen avulla tehdä päätöksiä? Olen jo valmis puolustamaan rakastettua. Jos hänellä on yksikin hänelle hänelle hyvä syy lopettaa suhde, sitä on kunnioitettava. Se yksi EI on tarpeeksi, se riittää.

Kuten pop-sanoituksiin kuuluu, tilannetta ei avata enempää. Emme saa tietää, mitä nämä syyt puolesta ja vastaan ovat. ”I’ll be hurt / I’ll be hurt if you walk away”, bridge-osassa lauletaan. En epäile – tuo tuskaa, jos rakastettu lähtee. Mutta se ei saa olla syy jäädä. On kauhea ajatus, että joku jäisi suhteeseen vain siksi, ettei kestä toisen pahaa mieltä.

Kertosäkeessä lauletaan liian monesta särkyneestä sydämestä ja siitä, miten liian monet unelmat menevät myös kahtia. Ja koska maailmassa on liian paljon särkyneitä sydämiä, mies ei aio luovuttaa vielä. Hänelle tämä on taistelu rakastetusta.

Seuraavassa säkeistössä suostuttelu jatkuu. Kerrotaan maailman lukuisista yksinäisistä ihmisistä, joista osa ei ole koskaan kokenut rakkautta. Mies kertoo, miten on koettanut saada yhteyden naiseen, mutta jostain syystä se ei ole riittänyt. Hän lupaa antaa kaiken, mitä rakastajan kuuluukin (hmm), hän ei ole tähän liian ylpeä!

Mitä nainen oikein tahtoo, kun tämäkään ei riitä? Miehellä on kymmenen syytä jatkaa suhdetta. Rakastettu on hänelle tärkeä. ”You’re the only one I believe in”, hän sanoo monta kertaa. Minusta on ihanaa, että mies uskoo naiseensa noin lujasti. Mutta silti hän vaikuttaa painostavalta. Hei mies, kuuntele naista! Sellainenkin on olennainen osa hyvänä rakastajana olemista.

En muista nähneeni Jason Donovanin musiikkivideoita lapsuudessani, mutta nyt etsin videon YouTubesta. Ehkäpä se avaisi tämän parisuhteen tarinaa ja dynamiikkaa enemmän?

Ei. Video ei selitä mitään. Aluksi näemme ratsastavan naisen, ja sitten ollaankin jo vuoteessa, josta Donovan herää yksin ja kylmissään, farkut ja valkoinen t-paita yllään. Sitten hän alkaakin laulaa – ja kävelee avoimesta ovesta (sieltä se kylmä tulee!) pienen punaisen talon kuistille katselemaan maalaismaisemaa. Paleleminen unohtuu, ja pian Donovan hakkaa halkoja valkoisessa hihattomassa paidassa. Välillä hän viskoo kiviä lampeen (t-paidassa) ja soittaa kitaraa (farkkupaidassa) kukkulan laella. Kitaraa itse kappaleessa ei ole, mutta mitäpä moisesta. Alun ratsastava nainen kohdataan vielä uudelleenkin – hän tulee Donovania vastaan sekä hevosella että traktorilla. Katseita luodaan, mutta mitään ei sanota, matkat jatkuvat eri suuntiin. Välillä palataan punaisen talon kuistille, jossa Donovan soittaa edelleen kappaleeseen kuulumatonta kitaraansa iloisesti hymyillen. Mahdollisen eron tuska ei tunnu – vai onko kertosäkeessä vahva tunne siitä, että tämä taistelu kyllä voitetaan? Illan hämärryttyä Donovan palaa mökkiin, laittaa kitaran koteloonsa ja pienen mietinnän jälkeen nappaa olalleen repun ja lähtee ulos. Seuraavassa kuvassa onkin taas valoisaa, ja Donovan liftaa auton kyytiin. Ennen loppufeidausta näemme kuitenkin vielä kitaransoittelua kukkuloilla. Väliin on leikattu kuva ratsastavasta naisesta, mutta enää emme näe miestä ja naista samassa kuvassa.

Video on hämmentävämpi ja epäselvempi kuin laululyriikka. Onko lopussa toive siitä, että nainen ratsastaakin vielä Donovanin luo? Mutta mieshän lähti autolla pois! En osaa tulkita videota muuksi kuin syväksi kohtaamattomuudeksi näiden kahden välillä. Ehkä siis hyvä, että suhde päättyy, sillä kohtaamattomuus on raskas taakka, jota ei läheiseen ihmisuhteeseen toivoisi.

Too Many Broken Hearts uskoo sinnikkyyteen ja positiivisuuteenkin, ainakin sointuvalinnoissa. En olisi liian huolissani laulun miehen sydänsuruista, niin kepeästi hän niistä laulaa. Vai onko kyseessä iloisen naamarin taakse kätketty tuska?

Se, mistä olen huolissani, on miehen varmuus siitä, että taistelemalla tämä suhde saadaan jatkumaan. On totta, että asioista on hyvä keskustella. Ehkäpä pariskunnalla on puhumattomia asioita, jotka ovat synnyttäneet väärinkäsityksiä. Ehkäpä heidän olisi vielä mahdollista jatkaa yhdessä, jos he olisivat avoimia toisilleen. Mutta se ei onnistu, jos toinen alkaa kilpailla suhteenjatkumissyillä. Parisuhde ei voi jatkua vain siksi, että toinen on hyvä suostuttelemaan.

En aio syyttää Jason Donovania suhdekarikoistani, vaikka myönnän itsekin syyllistyneeni tähän ajattelumalliin. Olen kuvitellut, että pystyn kääntämään toisen pään kertomalla, miten hieno suhde meillä on ja miten paljon hän heittää menemään, jos nyt lähtee. Jos kertoisin, miten paljon kärsimystä ero minulle tuottaa, hän ei varmaankaan halua aiheuttaa moista, eihän?

Pohjimmiltani olen tietenkin toivonut, että mies vain havahtuisi siihen, miten loputtoman syvää hänen rakkautensa minua kohtaan onkaan. Hän ei ole vain ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen suhde juuri meillä on! Hän ei tietenkään jäisi suhteeseen syyllisyydestä tai siksi, että hänen erosyynsä ovat (minun mielestäni) huonoja. Ei, syynä olisi valtava rakkaus, jonka hän miltei heitti menemään. Mutta kiitos minun, näin ei kävisikään. Myöhemmin voisimme miehen kanssa katsoa toisiamme silmiin, kilistää kuohuviinilaseja ja nauraa sille höpsölle hetkelle, jolloin luulimme eroavamme. ”Onneksi puhuit minulle järkeä”, mies hymyilisi ja me eläisimme elämämme onnellisina loppuun saakka.

On toki ollut suhteita, joissa on puhuttu erosta, erottukin ja lopulta palattu taas yhteen. Onko kymmenellä hyvällä syyllä ollut osansa asiaan? Ehkä, mikäli eroajatuksissa oleva on oivaltanut ne itse. Niin järkeen kuin tunteisiin vetoaminen on tärkeä retorinen keino, ja varmasti se on käytössä myös parisuhdepuheessa.

En silti jaksa uskoa, että suhteet pysyisivät koossa pelkällä retoriikalla.

Mainokset

Kirjoja, messuamista, kirjoja

Lokakuu, kirjamessukuukausi! Ensimmäisenä vuorossa ovat Turun kirjamessut, ja jo ensi viikonloppuna. Turun messut ovat kuuluneet syksyyni jo vuosikaudet, ja tänäkin vuonna messuilen kahtena päivänä, perjantaina ja lauantaina.

Perjantain olen haastattelijan roolissa. Juttua on luvassa niin romaaneista kuin lastenkirjoista, ja tässä vielä kirjailijat kirjoineen + aikataulut ja lavat:

klo 11–11.30 Johanna Venho: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa & Johanna Hulkko: Ihana Maija (Ilonin ihmemaa)

klo 14.10–14.35: Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman (Ilonin ihmemaa)

klo 15.25–16.10 Esikoiskirjapaneeli. Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää, Enni Vanhatapio: Absentia, Hanna Velling: Kirjosieppo, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Onerva)

Lisäksi on kaksi Kirjastokaistan haastatteluohjelmaa, joka striimataan suorana nettiin:

klo 11.30–11.50 Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 

klo 12–12.20 Johanna Venho: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa

Jos voisin olla monella lavalla yhtä aikaa, rientäisin myös Eino-lavalle hurraamaan Kustannus Aarnin novellikilpailun voittajalle ja kunniamainituille. Minulla oli ilo kuulua tuomaristoon ja lukea satoja sivuja tuoretta novellistiikkaa. Muiden tuomarien kanssa käydyt keskustelut olivat myös hyvin hedelmällisiä. Eläköön novelli! Aarnin novellikilvan parhaimmisto esitellään siis tulevana perjantaina klo 14.05 Eino-lavalla.

Lauantaina kipuan lavalle oma kirja kainalossa – mutten onneksi yksin, vaan Salla Simukan ja Marika Riikosen kanssa. Keskustelemme kolmestaan nuorten novellien uusista muodoista Fiore-lavalla klo 11.30–12.00. Sallalta on hiljattain ilmestynyt novellikokoelma Sytytä valot! / Sammuta valot!, ja me Marikan kanssa puhumme tietenkin Tusinasta.

img_1851

Odotettavissa vallan mainio messuviikonloppu!

 

Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

IMG_1530

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

IMG_1563

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

IMG_1696

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

IMG_1560

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

IMG_1551

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

fullsizeoutput_650

IMG_1546

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

fullsizeoutput_651

IMG_1620

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

IMG_1550

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 3/3

Roadtrip Hangosta Nuorgamiin – matkakertomus jatkuu! Aiemmat osat löytyvät täältä ja täältä.

23.7. Hetta – Muonio – Kolari – Pello – Rovaniemi

Aamulla mietimme päivän matkareittiä. Olisin halunnut käydä Kittilän Kalervo Palsa -museossa, mutta sepä olikin maanantaisin suljettu. Siispä hylkäsimme Kittilän ja päätimme ajaa Rovaniemelle Muonion, Kolarin ja Pellon kautta.

Pysähdyimme läpiajopaikkakunnilla aina sen verran, että saimme etsittyä yhden geokätkön. Yksi kätköistä sijaitsi Pellon hautausmaan kupeessa. Odotellessamme etsintärauhaa kiertelimme hautuumaalla. Hautausmaat ovat kiinnostavia paikkoja: rauhallisia, kauniita ja mielikuvitusta ruokkivia. Tutkin aina nimiä, eikä tämäkään kerta tuottanut pettymystä. Finelli! Selim! Isidor! Avida! Eufemia! Severius! Oli myös hauska huomata, että sukunimet ovat erilaisia täälläpäin Suomea. Ei paljon Virtasia tai Lahtisia näkynyt, sen sijaan mm. Saukkoriipi, Alasaukko-oja ja Mäntynenä tulivat vastaan monta kertaa.IMG_1367

Yllättäen osuimme Timo K. Mukan haudan kohdalle. Tunnustan, että Mukka on jäänyt minulle aika vieraaksi kirjailijaksi, mutta sain facebook-kavereiltani suuret suositukset tutustua miehen tuotantoon. Kyyhky ja unikko on lukulistallani.

Poroja lönkötteli tiellä ja teiden varsilla edelleen. Joskus ehkäpä onnistuin artikuloimaan sanan ”poro” ihan rauhallisestikin. Ja tässä onnistuimme yhdessä: aika monta huonoa Kolari- ja Pello-vitsiä. Ehkä hyvä, että olen unohtanut useimmat.

Jossain vaiheessa huomasimme, että saattaisimme hyvinkin ehtiä Rovaniemelle niin aikaisin, että Arktikum olisi vielä auki. Olin etukäteen tutkinut sen näyttelytarjonnan ja tullut siihen tulokseen, että Kuumaa kyytiä olisi juuri meille sopiva. Ja niin kävi, että kaarsimme museon parkkipaikalle viiden maissa ja marssimme tyytyväisinä – jälleen Museokortit ojossa – sisään.

Kuvittelimme tietenkin, että oikea näyttely olisi helppo löytää. Mutta kun olimme kurkkineet kaikista ovista sisään eikä mikään näyttänyt oikealta, palasimme kysymään neuvoa lipunmyynnistä. (En vieläkään ymmärrä, miksei jo aulassa voisi olla pohjapiirrosta, josta näkyisi selkeästi ja nopeasti kaikkien näyttelyiden sijainti rakennuksessa.) Ystävällinen lipunmyyjä neuvoi meidät oikeaan paikkaan. Olimme jo käyneet lähellä, muttemme olleet ymmärtäneet kurkata nurkan taakse…

Kuumaa kyytiä -näyttely esitteli pohjoista lempeä, niin eläinten kuin ihmisten. Näimme niin parittelevia jääkarhuja kuin havainnollistuksen sinivalaan peniksestä, opimme eläinten yksi- ja moniavioisuudesta ja erilaisista seksitavoista. Ja luimme ihmisten kertomuksia kuumista kohtaamisista. Hurraus ja kiitokset näyttelyn kokoajille: tämä oli erinomaisen hauska, mielenkiintoinen, tietoa lisäävä ja monipuolinen kokonaisuus.

Helle hautoi myös Rovaniemeä. Hikisinä ja uupuneina etsimme ruokapaikkaa, mikä alkoi tuntua mahdottomalta tehtävältä. Yritimme välttää samoja ketjupaikkoja, joihin törmää joka puolella. Kävelimme jo kertaalleen Gaissan ohi, mutta onneksi palasimme katsomaan ruokalistaa. Ja jäimme syömään. Hyvä ruoka, mainio palvelu.

IMG_1371

Vaikka liikuimmekin omalla autolla, pyrimme silti pakkaamaan kohtuudella. (Eikä Miniin ihan loputtomasti tavaraa edes mahdu…) Kuohuviinilaseja voisi pitää turhana lisänä, mutta höps. Kyllä on mukavampaa siemaista kuohujuomaa asiallisesta lasista kuin suoraan piccolopullon suulta tai hotelihuoneen hammasmukista.

 

24.7. Rovaniemi – Tervola – Oulu – Kalajoki – Kokkola

Rovaniemeltä lähdettyämme porojen määrä väheni, enää jokunen yksilö osui silmiimme. Päivän ensimmänen varsinainen kohteemme oli Oulu (Tervolasta haimme vain kätkön). Tutkimme kaikessa rauhassa Oulun torielämää, kun muutaman naisen polttariseurue pysäytti meidät. Tiistaina päivällä! Tuleva morsian pyysi meiltä seksivinkkejä, joita tietenkin auliisti annoimme. Jostain syystä seuruetta nauratti, kun kerroimme menneemme viikko sitten naimisiin, eli kyllä meillä nyt on jo kokemustakin. Kiitoksena vinkeistä saimme punaiset ruusut – morsiamen viimeiset. Ehkä jokin tehtävä tuli nyt suoritettua loppuun.

Ruokapaikan etsiminen tapahtui jälleen sattumametodilla, eli kävelimme keskustassa ja katsoimme, mitä tulee vastaan. Tuli Pannu, ja sepäs olikin hyvä sattuma se. Kävimme vielä etsimässä geokätkön ja täydentämässä tee- ja kahvivarastojamme Kofeiinikomppaniassa, kunnes oli aika jatkaa matkaa.

IMG_1372

Olimme vielä edellisenä iltana ajatelleet yöpyvämme Kalajoella, mutta nopeasti kävi ilmi, että kaikki hotellit olivat umpitäynnä. Siispä plan B: Kokkola.

Kalajoen kautta kuitenkin ajoimme, sillä halusimme nähdä ne kuuluisat hiekkasärkät. Navigaattorimme opasti meidät hieman sivuun kohteesta, ja vietimme hyvän tovin selvittelemällä, minne meidän pitäisi mennä ja miten. Lopulta pysäköimme leirintäalueen kupeeseen ja näimme melkoisen ihmispaljouden. Loputtomasti telttoja, asuntovaunuja, asuntoautoja. Baarin terassilla trubaduuri soitti covereita ja oli sitä mieltä, että lomalla kaikki laulaa. Kävelimme rannalle ja totesimme, että ehkä tämä ei olisi ollut meidän paikkamme.

IMG_1375
Kalajoen hiekkasärkät. Emme kuunnelleet Tapani Kansan tulkintaa näistä.

Kävin kahlaamassa, sitten olimmekin valmiita jatkamaan matkaa. Hotel Kokkola otti meidät ystävällisesti vastaan. Ja mikä onni: huoneemme oli ilmastoitu. Edellinen yö Rovaniemellä oli matkamme hikisin enkä halua edes arvailla huoneemme lämpötilaa. Sen jälkeen tämä ilmastoitu, korkea huone oli taivas. Lojuimme väsyneinä sängyllä ja katsoimme sitä, mitä tv sattui tarjoamaan (ainakin puolet Sekaisin Marista -leffasta ja Simpsoneita).

 

25.7. Kokkola – Kruunupyy – Alajärvi – Tampere

Arvostan hyviä hotelliaamiaisia, ja Kokkolassa tällaisen sai! Kokkola pääsi muutoinkin yllättämään: miksei kukaan ole kertonut, että Kokkolassa on upea vanha kaupunki? Otimme hotellilta mukaamme kartan, johon oli merkitty kävelykierros Neristanissa ja seurailimme sitä hieman soveltaen. Etsimme samalla geokätköjä ja olimme turhautua, kun kaksi ensimmäistä yritystä jäivät tuloksettomiksi. Emme kerta kaikkiaan keksineet, missä kätköt olisivat voineet olla. Mutta mukavan vohvelikahvilan löysimme. (Ja lopulta yhden kätkönkin.)

IMG_1378

IMG_1379
Turisti kuvaa, kun turisti kuvaa 2.

Iltapäivällä lähdimme ajelemaan Kruunupyyn, Kaustisen ja Alajärven kautta kotia kohti. Alajärvellä pysähdyimme kahveille Kesäkahvilaan, joka mainosti myös kirpputoria ja Arapian (!) astioita. Sympaattinen meininki, hyvä kahvi ja hauskoja tavaroita kirppispuolella. Olisi löytynyt mm. tupakan holkkeja, pussinsulkijoita ja vanhoja radioita. Arapiaa oli kovin vähän, ehkä muut olivat jo käyneet tekemässä löytöjä. Tutkimme innoissamme hyllyjä, mutta lähdimme lopulta ilman ostoksia.

Olimme jo Ylöjärven kohdalla, kun sain tekstiviestin kultasepänliikkeestä. Sormuksemme olivat valmiina! (Mehän menimme etsimään sormuksia hurjat kaksi viikkoa ennen vihkipäivää. Juuei onnistu sormusten saaminen noin nopeasti. Mutta ei se mitään, meillä oli tilapäissormukset vihkimisessä ja reissussa.) Mukava tervetulotoivotus Tampereelta tämä.

Nautin matkasta suunnattomasti, mutta kyllähän kotiinpaluussa oma ihanuutensa on. Muistaa, mistä on lähtenyt, olla heti tutussa tilassa, tietää paikkojen ja asioiden sijainnit.

fullsizeoutput_633-e1534322280532.jpeg

Kartalla näkyy koko reittimme. Kilometrejä kertyi yhdeksässä päivässä hieman yli 3500, joista bioetanolilla ajettiin noin 2100 km. Fossiilisia polttoaineita oli käytettävä Lapissa, koska pohjoisin E85-asema on Rovaniemellä.

Oi Suomi, olet kaunis, kiinnostava ja yllättävä matkailumaa. Ja mahtava häämatkamaa! Olen löytänyt itsestäni vankan kotimaanmatkailun kannattajan.

Koska lähdetään uudestaan, honeybunny?

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 2/3

Roadtrip-saaga jatkuu! Edellisen osan voi lukea tästä.

20.7. Ruka – Pelkosenniemi – Sodankylä – Saariselkä

Ennen kuin Rukalta lähdimme, nappasimme yhden geokätkön löydettyjen listalle. Sen jälkeen olimme valmiita ajamaan kohti Napapiiriä ja Lappia. Tuulenpesä-kahvila ei ollut auki, mutta se ei pihan lumiukkoa tuntunut vaivaavan, hän pysytteli coolina hellelukemista huolimatta. (Lumiukko kuvassa oikealla. #puujalka) Mekin olimme tyytyväisiä – geokätkö löytyi täältäkin.

IMG_1329

Alun perin olimme ajatelleet ajaa Sodankylään Luoston kautta, mutta suunnitelmat muuttuivat, kun otimme selvää Pelkosenniemen nähtävyyksistä.

IMG_1331

Andy McCoy patsas odotti meitä Pelkosenniemen torilla. Lähettyviltä löytyi myös kirpputori ja geokätkö. Kätkön määritelmässä lukenut ”vene vaaditaan” hieman hämmensi, mutta selviydyimme haasteesta erinomaisesti ilman venettä. Samalla tuli tutkittua Pelkosenniemen infotaulua, jossa paikkakuntaa kehuttiin monisanaisesti. (Me kieliniuhot olisimme toki suoneet, että kieliasu olisi tarkistettu vielä kerran ennen taulun pystyttämistä.)

Patsastelun jälkeen jatkoimme matkaa Sodankylään. Paikkakunta kuuluu siippani armeija-aikaan, ja siksi tärkeimpänä kohteenamme oli sotilaskodin kahvila.

fullsizeoutput_645

Kun saavuimme sotkuun, olimme lähes ainoat asiakkaat. Tämä taisi olla itselleni ensimmäinen kerta sotkun munkkien parissa, ja nyt ymmärrän kehut. Sitä paitsi kahvi oli erinomaista! (En tiedä, miksi suhtauduin sen makuun ennakkoluuloisesti, mutta sainpas olla kunnolla väärässä pahakahvioletuksineni.) Siinä istuksiessamme paikalle saapui lauma siilitukkaisia, vihreäasuisia varussotilaita. Toivottavasti heillä oli viikonloppuloma edessään.

Sodankylässä lenteli hyvin äkäisiä ja sitkeitä paarmoja. Niistä huolimatta etsimme yhden geokätkön, enempää ei huvittanut.

IMG_1337

Poroja hengaili tienpientareilla ja jolkotteli tiellä aina silloin tällöin. Tarmokkaana apukuskina pidin katseeni valppaana, että voisin varoittaa eläimistä tarpeen tullessa. Mielestäni ”varo, poro!” olisi ollut ihan pätevä huudahdus. Tai edes ”poroja!”, mutta hyvin usein poron nähdessäni suustani tuli jotain ihan muuta. Kuten epämääräistä vokaalihihkuntaa. Tai suosikkini: ”Ääaaaää! Tienvarsieläin!” KUKA kiljaisee spontaanisti noin, kun näkee poron mussuttamassa heinää tienvarressa? Minä, kuten todistettu on. Tienvarsieläin, tuo kätevä ja usein käytetty sana!

Majoituimme Saariselällä, ja illalla jaksoimme tehdä pienen kävely- ja kätköilylenkin Saariselän keskustassa. Yhtäkään poroa emme nähneet, mutta poronkakkaa sitäkin enemmän. Mitä ilmeisimmin porot tykkäsivät käyttää samoja katuja ja polkuja kuin mekin. Väistöliikkeemme olivat varmasti tyylikkäitä, kun yritimme olla astumatta edes suurimpien ryppäiden päälle.

Mutta  porot. Kyllä niistä yhdenlaiseksi sieluneläimeksi tai opettajaksi olisi. Tyypit kulkevat siellä missä huvittaa ja seisovat vaikka keskellä tietä, jos siltä tuntuu. Ihan kuin niillä olisi vankka luottamus siihen, että kyllä muut väistävät, minulla on nyt muuta meneillään. Ja hei, kumpi oli ensin, poro vai auto? Niinpä, eli auto väistää. Poroilla ei vaikuttanut olevan kiire minnekään. Ehkä jatkossa pitäisi säännöllisin välein kysyä itseltään: Mitä poro tekisi? (Ja toivottavasti vastaus olisi jotain muuta kuin ”kakkaisi kadulle”.)

 

21.7. Saariselkä – Inari – Utsjoki – Nuorgam (– Tana – Varangerbotn – Nuorgam)

Aamiaisen söimme saksalaisturistien keskellä. Olisinpa opiskellut saksaa pidempään, olisin voinut salakuunnella aamiaiskeskusteluita.

Ensimmäinen kohteemme oli Saamelaismuseo Siida. Museokortit käyttöön! Museo oli varsin laaja, sen kokonaan kiertämiseen kannattaisi varata enemmän aikaa. Tai ehkäpä parempi olisi, ettei yrittäisikään nähdä kaikkea yhden päivän aikana. Infoähkyn vaara, kiinnostavasta asiasta huolimatta! Itse innostuin eniten 11 Saamelaista ajankuvaa -kuvasarjasta, jossa tämän päivän saamelaiset kertovat elämästään ja identiteetistään. Johan Nuorgamista kertovassa näyttelyssä oli hänen keräämiään viisauksia ja ohjeita. Yhden mukaan vieraalta ei saa kysyä kuulumisia ennen kuin on tarjonnut hänelle kahvia. Sitä ennen vieraan suu on nimittäin kohmeessa.

IMG_1345
Saako nuolaista huulia välillä, kun syö sokerimunkkia?

Keräilimme matkan aikana puolisuunnitelmallisesti uusia paikkakuntia geokätköilykartallemme. Lapissa kunnat ovat isoja, joten karttamme vihertävät komeasti pohjoisen Suomen osalta, kun taas etelämmässä on vielä paljon punaisia alueita, joilta ei ole kätköä löydetty. Yhden kätkön etsimme läheltä Utsjoen rajaa:

IMG_1346

Nuo koivut! Tervehdin niitä myöhemminkin ja ihastelin niiden muotoa.

IMG_1348
Maisemia Utsjoella.

Utsjoen ravintolatarjonta ei häikäissyt monipuolisuudellaan, ja lopulta päädyimme yllätysvalintaan: Annukan grilli tarjosi ruokaa nopeasti ja vaivattomasti. Kaiken lisäksi listalla oli kasvishampurilainen, joten tämäkin ituhippi sai murua rintansa alle.

Innokkaat turistit melkein ajoivat Norjaan, kun eivät heti huomanneet, että tie Nuorgamiin kääntyy juuri ennen rajaa…

IMG_1349

Nautimme Suomen pohjoisimmat omenakakkukahvit majapaikkamme Nuorgamin lomakeskuksen kahvilassa. Majoituimme mukavasti pienessä ja tyylikkäässä huoneistossa. Aamiaistarpeet haimme läheisestä ruokakaupasta.

IMG_1351

Illan ohjelmaan kuului tietenkin käynti Suomen pohjoisimmassa kohdassa. Hetkisen pohdittuamme päätimme tehdä pienen autoajelun Norjan puolelle päästäksemme Jäämerelle. Olisimme halunneet kastaa varpaamme mereen, mutta näkemämme rannat eivät moiseen houkuttaneet. Mutta merta nähty, se riittäköön!

IMG_1353

Paluumatkalla kehittelimme lukuisia huonolaatuisia vitsejä Tanasta (miten moni asia voikaan olla T/tanassa…) ja tutkimme tien varrelle pystytettyä opaskarttaa. Joku voisi olla sitä mieltä, että sen voisi päivittää, mutta onko se nyt niin nuukaa, jos joku Neuvostoliitto mainitaan?

IMG_1357

 

22.7. Nuorgam – Utsjoki – Karigasniemi – Kautokeino – Hetta

Kuudes matkapäivä alkoi shokilla: aurinko ei paista! Yöllä oli satanut! Mitä on tämä, voiko hyväksyä tällaistä kesäsäätä?!

Ajoimme Suomen kauneinta tietä Karigasniemeen, jossa ylitimme Tenon ja seurailimme sitä Norjan puolella.

Välillä satoi, välillä paistoi. Yllättäen Norjan puolella tiet olivat kuoppaisempia kuin Suomessa, mutta pysyipä hereillä kun välillä pomppasi.

IMG_1360
Turisti kuvasi, kun turisti kuvasi.
IMG_1358
Teno.

Kahvittelimme Kautokeinossa, ja sieltä lähtiessämme näimme kokonaisen sateenkaaren.

Enontekiön hautausmaa oli ensimmäinen paikka, jossa hyönteiset alkoivat todella haitata. Sääsket innostuivat tulokkaista, emmekä viitsineet tutkia hautausmaata kovin pitkään. Geokätkökin tuli napattua mahdollisimman nopeasti. Asiaa auttoi se, että juuri meitä ennen kätkön löysi eräs pariskunta, ja siksipä meiltä ei mennyt kovin pitkään kätkön löytämisessä.

Huomasimme myös olevamme etelän oloihin tottuneita. Oli sunnuntai-ilta ja kello yli kuusi – tietenkin Hetan kaupat olivat jo kiinni! Auki oleva huoltoasema ei myynyt alkoholia lainkaan, joten saimme selvitä ilman siiderilasillisiamme illalla.

Lappi antoi kieltämättä perspektiiviä välimatkoihin. Kun lähin pankkiautomaatti tai apteekki on yli sadan kilometrin päässä, ei kummassakaan noin vain kipaista. Utsjoen ja Nuorgamin (no, teknisesti Nuorgam on Utsjokea) kaupoissa on jonkinlaiset apteekkikaapit, joista saa ainakin joitain lääkkeitä ensi hätään.

Hetan kodassa taisin ensimmäisen kerran hätkähtää, että kohtahan reissu on jo tehty, kaksi kolmasosaa matkasta on jo takana. Ääk! Ei näin nopeasti!

Honeybunny, hyppää autoon, ajetaan aurinkoon: osa 1/3

Roadtrip! En tiedä sanalle hyvää suomennosta, sellaista, joka pitäisi sisällään ajatuksen autoilusta, vapaudesta, seikkailumeiningistä ja ilosta. Sillä sellaiset asiat roadtripille kuuluvat.

Aloimme siippani kanssa suunnitella kesäreissua joskus talvella. Olemme tehneet aika paljon pieniä automatkoja Suomessa, ja nyt tuli mieleen tehdä vähän pidempi matka. Entä, jos ajettaisiin Suomi päästä päähän, Hangosta Nuorgamiin? Miksipäs ei.

Talvella emme sitä vielä tienneet, mutta roadtripistä tuli myös häämatkamme. Kun meidät oli Tampereen maistraatissa todettu aviopuolisoiksi (kyllä, toteaminen on virallisen kaavan mukainen sana), lähdimme matkaan. Punainen Mini Cooper S oli jo pakattu.

Matkamusiikkia olimme pohtineet paljon jo etukäteen. Olimme muistelleet vanhoja autokasettejamme, ja niiden innoittamina sovimme, että kumpikin saa tehdä 90 minuutin mittaisen Spotify-soittolistan. Sääntönä oli, että molemmat soittolistat kuunnellaan joka päivä, eikä biisien soittojärjestystä saa vaihtaa. Siipan soittolista löytyy täältä, minun täältä. Sovimme myös, että kerran päivässä saa hypätä yhden kappaleen yli toisen listalta – mutta tätä oikeutta kumpikaan ei käyttänyt kertaakaan.

Biisilistoja hiottiin vielä lähtöä edeltävänä päivänä, vaihdeltiin järjestyksiä ja tiputettiin jotain pois, että jotain muuta saataisiin tilalle. Ei ole kevyt asia tämä!

17.7. Tampere – Perniö – Hanko – Porvoo

Ensin kohti etelää. Perniössä iski kahvintarve, ja tienvarsimainosten houkuttelemina käännyimme kohti keskustaa. Mainostettua kahvilaa emme löytäneet, mutta Kahvila Pavun kyltti osui silmiimme. Sinne.

 

Kahvila Papu on helmi! Vinkeä sisustus (vessaankin mentiin kuin pankkiholviin) ja erinomainen mutakakku vaniljajäätelön kera. Totesimme, että tämähän on mitä parhain hääkakku meille.

Perniöstä matka jatkui eteläisimpään kohteeseemme, Hankoon. Päivä oli helteinen, ja kun astuimme ilmastoidusta autosta Hangon paahteeseen häävermeissämme, tuntui, että sulamme saman tien.

IMG_1282

Hangon Makaronitehtaan tarjoilija harmitteli, ettei terassilla taida nyt olla tilaa. Kerroimme kiivaasti ja innokkaasti haluavamme sisätiloihin varjoon, mikäli suinkin mahdollista. Onneksi oli!

Meressä kahlaaminen oli i-h-a-n-a-a. Enkä muista, milloin viimeksi olen kävellyt paljain jaloin hiekkarannalla. Jo oli aikakin.

Hanko vaikutti viehättävältä paikalta, mutta kuumuus ei houkuttanut jäämään sinne kovin pitkäksi aikaa. Porvoo kutsui, ja me lähdimme. Ensimmäisen yöpaikan olimme varanneet Haikon kartanosta, ja tahdoimme ehtiä vielä kylpylänkin puolelle. Erilaisissa poreissa lilluminen teki hyvää pitkän päivän jälkeen. Ja hotellihuoneessa pääsimme vihdoinkin poksauttamaan kuohuviinin. Onnea meille!

18.7. Porvoo – Mikkeli – Savonlinna – Enonkoski – Liperi

IMG_1295
Pac-man-pannukakku syö viinirypäleitä.

Hyvä aamiainen, hyvä mieli. Toisena päivänä suuntasimme iloiseen Itä-Suomeen. Ensimmäinen pysähdys oli Mikkelissä Tertin kartanossa, jossa piti ihmetellä maisemia ja juoda välikaffeet.

img_1305.jpg

IMG_1302

Kahvila-ravintolan lisäksi kartanolla oli parikin puotia, joista sai niin paikallisia herkkuja kuin vaatteita ja asusteita. Tämä päähine jäi kuitenkin ostamatta, vaikka henkiihän se häätunnelmaa varsin tarmokkaasti…

IMG_1306

Matka jatkui kohti Savonlinnaa. Laskeskelimme, että voisimme hyvinkin ehtiä vielä edes pikaiselle kierrokselle Olavinlinnaan. Nettisivut kertoivat, että museo on auki kuuteen saakka, ja mehän olisimme kaupungissa pian viiden jälkeen. Hurraa!

Autolle löytyi parkkipaikka yllättävän kivuttomasti, ja me lähdimme marssimaan kohti Olavinlinnaa. Mutta aargh! Kun saavuimme portille Museokorttejamme heilutellen, meille kerrottiin, että viimeinen opaskierros lähti 17.15, eikä sen jälkeen enää myydä lippuja. Olimme myöhästyneet kymmenen minuuttia. Tieto lipunmyynnin lopettamisajasta kerrotaan Olavinlinnan verkkosivuilla, mutta ei tietenkään etusivulla, jolta aukioloajan katsoimme. Näin sitä turisti oppii. Tiesimme toki, että puoli tuntia on lyhyt aika tutkia linnaa, mutta ajattelimme, että parempi sekin olisi kuin ei mitään. Mutta ehkä joku toinen vuosi sitten.

IMG_1309

Hieno se linna oli kauempaakin katsottuna. Seurasimme myös paikallisten lokkien puuhia. Mutta nälkä tuli, joten astuimme Linnakrouviin, joka tarjosikin todella kauniit ja maittavat annokset. Sanataideihminen kiittää Eeva-Liisa Mannerin Poltettu oranssi -teoksen mukaan nimettyä vegeannosta. Ruuan jälkeen jaksoimme etsiä yhden geokätkönkin. Melkoista pusikossa hikoilua, mutta löytyipäs lopulta. Onneksi kaikki ihmiset taisivat olla oopperanäytöksessä, eli saimme mönkiä kivien ja oksien seurassa rauhassa.

Yöpaikan olimme varanneet Liperistä. Matkamme kulki Enonkosken kautta, jossa oli vähän aikaisemmin pidetty hiekkaveiston EM-kilpailut. Olimme jo ajamassa keskustan läpi, kun huomasimme joukon isoja teoksia. U-käännös ja lähempää tutkimaan. Hillittömän hienoja taideteoksia, en ymmärrä, miten hiekasta saa aikaan tuollaisia!

IMG_1313

IMG_1311

Enonkoski tarjosi meille myös lossikyydin, mikä oli eksoottista. Ihmettelimme vähän aikaisemmin liikennemerkkiä, joka varoitti ajamasta veteen, kunnes tie todellakin päättyi. Maakravut innostuivat tajutessaan, että vastarannalla meitä kohti todellakin lipuu lossi.

Liperissä meitä odotti Parren Peti ja Puuro, sympaattinen B&B-majoitus. Saimme oman mökin kaikilla mukavuuksilla, ja miten ihanan viileä makuuhuoneemme olikaan! Hyvä oli nukahtaa muumilakanoihin.

Kuvaesitys vaatii JavaScriptin.

19.7. Liperi – Joensuu – Vuokatti – Rukatunturi

Aamiaisen jälkeen majapaikkamme isäntä Rolf vei meidät tutustumaan rakkaaseen harrastukseensa, pienoisrautateihin. Eräässä pihapiirin rakennuksessa on oma tilansa pienoismalleille, joita hän oli kerännyt ja rakentanut jo kymmenien vuosien ajan. On aina ihanaa seurata ihmistä, joka on todella innostunut jostain, eikä Rolf ollut poikkeus. Junat puksuttivat pikkuisilla raiteillaan, katossa liikkui samaan mittakaavaan rakennettu zeppeliini.

Liperistä lähdimme kohti Joensuun bunkkerimuseota. Emme ole sotahistorian innokkaita harrastajia, tämä kohde valikoitui siksi, että… No hei, bunkkerimuseo. Onhan sellainen nähtävä. Alueella sai vaellella vapaasti, mutta eteensä kannatti katsoa, ettei pudonnut juoksuhautaan. Yhden geokätkönkin etsimme museon lähettyviltä.

Joensuun keskustasta valitsimme kahvilan Googlen avulla: hakusanaksi Joensuun paras kahvila, ja sitten vain annettuun osoitteeseen. Googlen ensimmäinen valinta oli Kahvila Houkutus, eikä se ollutkaan ollenkaan huono ehdotus.

IMG_1325

Tienpintareilla oli valtavia maitohorsmapöheikköjä. Onko niitä ollut aina, vai olenko vasta nyt herännyt näkemään ne? Olin ajatellut poimia maitohorsmia morsiuskimppuuni, mutta eiväthän ne kestäneet poimimista, nuupahtivat saman tien. Jälkiviisaana voin todeta, että kukat olisivat olleet vain tiellä. Mutta näitä tienvarsihorsmia ihailin jatkuvasti. Tuumin, että minun morsiuskimppuni on ympäri Suomea, koko Suomi on yhtä morsiuskimppua. Ja kuten myöhemmin kävi ilmi, vaaleanpunaisia kukkaketoja riitti aina Hangosta Nuorgamiin, kaikkialla.

Kolmas matkapäivä oli myös pisin ajopäivä. Ensimmäiset porot näimme Hyrynsalmella! Pysähdyimme syömään Vuokatissa, ja iltakymmenen aikoihin olimme perillä Rukalla. Vanhemmillani on siellä lomaosake, ja menimme heidän luokseen yhdeksi yöksi.

Kilometrejä tuli hieman liikaa yhdelle päivälle, emme ehtineet pysähdellä niin paljon kuin olisi ollut kiva. Mutta niin oli suomalainen onnellinen, kun hellepäivän päätteeksi pääsi – aivan oikein, saunaan.

Tee-se-itse-häämekko

Tahtomismekko. Morsiuspuku. Vihkivaate. Hääpuku.

Kesäkuussa mietin, että voisin mennä naimisiin vintagemekossa. Jos löytyisi joku kiva, joka ei maksa tolkuttomasti. Sellainen, jota voisi käyttää myöhemminkin. Minä ja rakkaani olimme päättäneet avioitua maistraatissa kaikessa hiljaisuudessa – emme kertoneet asiasta etukäteen kuin yhdelle ihmiselle. Hääpäivä oli sovittu heinäkuulle, joten ihan mahdottoman pitkää etsimisaikaa minulla ei ollut.

Selasin tamperelaisten vintagekauppojen nettisivuja puolilaiskasti, kävin parilla kirpparilla enkä löytänyt mitään sopivaa. En edes tiennyt tarkkaan, mitä etsin – sen tiesin, etten halua ns. perinteistä hääpukua, en laahuksia, huntuja, merenneitoleikkauksia tai olkaimettomia yläosia, kiiltävänvalkoisesta kankaasta puhumattakaan. Ei mitään liian hääpukua kirkuvaa. En oikeastaan ajatellut, että mekko olisi valkoinen ollenkaan, koska luultavasti en löytäisi monet epämääräiset kriteerini täyttävää valkoista vaatetta mistään. Halusin jotain juhlavaa, jotain tavallisesta poikkeavaa – ja kuitenkin rentoa. Mekon piti palvella paitsi häämekkona myös matkamekkona, olimmehan lähdössä reissuun heti vihkimisen jälkeen.

Suvi-Fintage-tapahtumassa hypistelin jo pitkähihaista ja nilkkapituista samettimekkoa, jossa oli kukkia mustalla pohjalla. Onneksi tulin järkiini jo ennen sovittamista – olisin paahtunut mekkooni!

Heinäkuun alussa päätin, että kyllähän mekon voi itsekin tehdä. Päähäni pälkähti kuva valkoisesta mekosta, jossa on punaista koristeena. Pian piirsin muistikirjaani tämän:

IMG_1622

Samana päivänä hain Eurokankaasta valkoista kangasta, materiaalina minulle tuntematon sataprosenttinen rami. Halusin luonnonkuitua, mutta pellavat olivat hivenen liian ohkaisia. Rami vaikutti juuri sopivalta.

Seuraavana päivänä luonnoksen piirtämisestä olin ommellut mekon valmiiksi. Kaavana käytin samaa kuin aina mekoissani: yläosan kaava Joka tyypin kaavakirjasta, johon olen tehnyt omat muokkaukseni selän nyöritystä varten. Kaava on helppo. Nyörilenkkien asettelu vie vähän aikaa, mutta muuten malli on kohtuullisen sutjakka ommella. Taakse pujotin jo kaapissa odotelleen punaisen satiininauhan.

Sitten alkoi jännittävämpi vaihe: kirjonta. Edellisestä kerrasta oli aikaa, mutta luotin, että kyllä minä nyt pari peruspistoa muistan. Tein jopa koetilkun, mikä on minulle täysin poikkeuksellista.

Joitain vuosia sitten ostin riihimäkeläisestä käsityökaupasta vihkosen, jossa oli kankaaseen silitettäviä kirjontakuvioita. Olin monta kertaa miettinyt, milloin vihkon kuvat pääsisivät käyttöön. Nyt oli aika.

Valitsin pari kuviota: toisen mekon miehustaan, toisen helmaan reiden kohdalle. Helman, hihansuut ja kaula-aukon päätin tehdä vapaalla kädellä. Alun perin ajattelin, että kuvioita olisi voinut olla enemmänkin, osa selkäpuolella, mutta työn edetessä aloin hillitä itseäni. Vähemmänkin riittää.

fullsizeoutput_639

Miehustaan pistelin kukkia ja kaksi lintusta. Alemmas helmaan tein kukkia. Silityskuviot käyttäytyvät hyvin: väri irtosi ongelmitta eikä suttuja tullut. Enkä polttanut kangasta!

IMG_1513

Vapaalla kädellä kirjotut reunukset näyttävät helmassa tältä:

IMG_1515

Alemmankaltaisilla ketjupistoilla koristin myös kaula-aukon, ylemmällä ”lehtiköynnöksellä” hihansuut.

Halusin nimikoida työn jollain tapaa. Niinpä kirjoin helmapäärmeeseen nurjalle puolelle nimikirjaimemme ja hääpäivän. Se kirjonta ei näy mekkoa käytettäessä.

fullsizeoutput_638

Päiväkirjaan kirjoitin 11.7.2018: Luulenpa, että sain hääpukuni tänään valmiiksi.

Pidän materiaalista kovasti: se rypistyy pellavan tavoin eikä ole täysin tasaista pinnaltaan. En silittänyt mekkoa missään vaiheessa, sen kuuluukin olla vähän ryppyinen.

IMG_1603

Nämä mekkokuvat eivät ole ehkä edustavimmat, mutta syyttäkäämme siitä tuoretta rouvaa, joka pyysi miestään ottamaan muutaman asukuvan pienten hääjuhlien jälkeen illalla. Tässä vaiheessa rouva oli jo hikoillut mekossaan tuntitolkulla ja kärsi vatsakivuista – eikä silti malttanut olla puhumatta kuvaamisen aikana. Pahoittelen, että olen poistanut hillittömimmät ilmeet ja suunmutristukset! Maailma ei ole menettänyt minussa supermallia.

Morsiuspuku on ollut ylläni kahdesti: ensin vihkipäivänä, sitten reilua viikkoa myöhemmin pidetyissä pienissä hääjuhlissa. Nyt se roikkuu henkarilla pestynä ja puhtaana – mutta mitä sille seuraavaksi tekisi? Voisiko siihen suhtautua ensi kesänä kuin mihin tahansa kesämekkoon ja kiskaista ylleen, vai pitäisikö se värjätä (ja miten kirjonnat siihen suhtautuvat)? Helmaa lyhentämällä tulisi ihan eri ilme, mutta sitten menettäisin osan kirjonnoista.

Jään pohtimaan.