Täydellisen epätäydellinen

Viime viikonlopun Tampere kuplii -sarjakuvafestivaalien ainoa hankintani oli Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfect, tuore Sarjakuva-Finlandialla palkittu teos. Jostain syystä finalistien valinta jäi kohdaltani vähälle huomiolle, mutta kun näin uutisen tästä teoksesta, tiesin, että tahdon lukea sen. Useasti. Ja siksi se olisi hankittava myös omaan hyllyyn.

Imperfect on pakattu pahvilaatikkoon, jonka sisällä on kirje lukijalle, kartta ja itse kirja. ”You will need a knife”, kirje alkaa. Ah.

Imperfect on eräänlainen matkakirja. Kaisa ja Christoffer Leka tekivät pyörämatkan New Yorkista San Franciscoon vuonna 2016, ja lähettivät joka päivä vähintään yhden kortin Suomeen sukulaisperheen lapsille. Kortit olivat vanhoja valokuvia, ja niiden taakse Kaisa Leka piirsi ja kirjoitti tunnelmia matkalta. Vain kuusi korttia katosi matkalla.

Olin innoissani, kun avasin laatikkoa. Tämä on taideteos. Tämä on mietitty, suunniteltu kokonaisuus, jonka kuuluu olla fyysinen esine. Tämä ei voisi olla e-kirja.

Imperfectin sivut olivat kiinni, eli aina sivunkäännön yhteydessä tarvitsin paperiveistä, jolla avasin uuden aukeaman. Täydellinen ratkaisu tällaiselle kirjalle. Kortteja ei voi vain selata nopeasti, ahmaista menemään, vaan on nähtävä hieman vaivaa. Kirjeveitsen käyttö on helppoa, mutta se hidastaa lukemista juuri sopivasti. Samalla lukemisesta tulee moniaistisempaa. Kuuluu repeävän paperin ääni, paperin pintaa tulee kosketettua tarkemmin, kirja muuttuu fyysisesti lukemisen aikana. Sivujen reunoihin jää rosoa, mutta paperi on lempeän pehmeää, ei tule haavoja.

Sivujen avaaminen veitsellä on pieni teko verrattuna Amerikan halki pyöräilemiseeen, mutta se muistuttaa matkan fyysisyydestä.

Korteissa seikkailevat Kaisa Lekan aiemmista sarjakuvista tutut hiiri ja ankka. Lekat kertovat kohtaamistaan ihmisistä, säästä, maisemista – mutta pohtivat myös elämänfilosofisia kysymyksiä ja ihmisluonnetta. En voinut olla miettimättä, miten ihanaa olisi saada tuollaisia kortteja. Tai miksen olisi sellaisten lähettäjä?

Kirjan nimi viittaa elämän epätäydellisyyteen. Tekijöiden mukaan tämä kirja ei ole täydellinen, kuten ei ole elämäkään. Matkalla sattuu ja tapahtuu monenlaista, suunnitelmat muuttuvat eikä yllätyksiltä voi välttyä. Mutta voi, miten kaunis ja kiehtova tämä teos on. Tekisi mieli väittää, että se on täydellinen.

Varsinaisten korttien jälkeen tulee Kaisa-tädin ja Toffe-sedän kommenttiosuus. Sen lukeminen vie vähintään yhtä kauan kuin itse korttien – siitäkin huolimatta, että tutkin jokaisen kortin hyvin rauhallisesti! (Jossain vaiheessa pidin taukoja lukemisessa, koska en halunnut kirjan loppuvan ikinä. Jokainen avattu sivu sekä houkutti että suretti, sillä eteneminen merkitsi sitä, että kirja myös loppuisi joskus.) Kommenttiosuus syventää matkakertomusta ja tuo hienosti esiin kahden matkustavaisen äänet. Havainnot samalta päivältä voivat olla varsin erilaiset, kuten asiaan kuuluukin.

Yksi syy kommenttiosuuden hidaslukuisuuteen on sen pieni fonttikoko (miksi, oi miksi tällainen valinta?!). Niinpä asiaa mahtuu yhdelle aukeamalle paljon. Mutta koska se on kiinnostavaa ja täydentää matkakertomusta, sen lukee mieluusti.

Imperfect on kaunis esine ja inspiroiva tarina. Enkö minäkin voisi lähteä! Ja dokumentoida matkan omalla tavallani! (Ehkä aloittaisin hieman lyhyemmästä matkasta kuitenkin…) Innostuin myös pitkästä aikaa piirtämään, kiitos tämän kirjan.

Lekat myös kertovat lämpimästi matkalla kohtaamistaan ihmisistä, ja osaltaan kirja muistuttaakin siitä, miten hyviä ja avuliaita ihmiset voivat olla myös tuntemattomille.

Harvoin rakastun kirjaan suin päin ja kokonaan, mutta Imperfectiin rakastuin. Se on ylistys hitaudelle, vaivannäölle, uskaltamiselle ja ilolle.

Lisää kirjasta mm. täällä ja täällä.

Mainokset

Pysähdys päiväkirjojen pariin

Olen tällä viikolla valmistellut luentoa päiväkirjan kirjoittamisesta. Onpa ollut kiinnostavaa pysähtyä aiheen äärelle!  Itselleni päiväkirjan kirjoittaminen on varsin arkista puuhaa, vaikken joka päivä sitä teekään. Arkisuuteen kuuluu, ettei asiaa sen enempiä pohdi, sen kun kirjoittaa vain.

Parin vuoden takaisen sarjakuvapäiväkirjakurssin jälkeen myös piirsin paljon, mutta nyt se on jäänyt. Kun rutiini puuttuu, aloittaminen tuntuu turhan työläältä. Mutta en ole unohtanut piirtämistä. Sarjakuvamainen päiväkirjanpito kiinnostaa edelleen.

Minulle päiväkirja on silläkin tavalla arkinen asia, että se on lähes aina mukanani. Puhun mieluummin muistikirjasta kuin päiväkirjasta, sillä sivuille tallentuu päivän fiilisten lisäksi muistiinpanoja luetuista kirjoista, tuntisuunnitelmien raakaluonnoksia, ideoita kaunokirjallisiin teksteihin, raakatekstiä, muistilistoja…

fullsizeoutput_565

On myös kiehtovaa miettiä päiväkirjojen yksityisyyttä ja julkisuutta. Blogi tuo päiväkirjamaisuuden lähelle – mutta voiko blogi koskaan olla yhtä henkilökohtainen kuin päiväkirja? Miten monin tavoin tieto lukijoista vaikuttaa kirjoittamiseen? Onko päiväkirjan pakko olla hyvin yksityinen, voiko sitä kirjoittaa yleisölle?

Ja tietenkin olen palannut kotikirjaston päiväkirjoihin, niin uusiin kuin vanhempiin. (Kuvasta puuttuu muhkea pino Virginia Woolfin päiväkirjoja – luku-urakka, joka on tällä hetkellä pahasti kesken ja pysähdyksissä.)

Uutuuskirjoista poimin Terhi Rannelan Kesyt kaipaavat, villit lentävät -teoksen, jossa on otteita Terhin matkapäiväkirjojen sivuilta. Niin kaunis kirja, ja sisältää monta nojatuolimatkaa.

Visuaalisten päiväkirjojen joukosta vinkkaan pari blogia, joissa päiväkirja ja kuvallisuus yhdistyvät: Helioskooppi vie art journalien maailmaan, jossa käytetään monenlaisia tekniikoita ja tiivistetään sanallinen osuus hyvinkin vähään. Heli tekee vihkoihin ja kirjoihin pieniä taideteoksia. Tiitu Takalon Ruudun takaa -blogissa on sekä perinteisempiä tekstibloggauksia että sarjakuvamuotoista kerrontaa.

Omassa muistikirjassani on enää muutama sivu jäljellä, kohta saa aloittaa uuden. Ollaan jälleen tärkeän kysymyksen äärellä: millaiseen muistikirjaan haluan nyt kirjoittaa? Kyseessä on arkinen esine, ja juuri se asettaa sen estetiikalle vielä enemmän vaatimuksia. Millaisen esineen haluan ottaa käsiini, esille joka päivä? Millaiselle paperille on hyvä kirjoittaa? Työpöydän laatikossa on muutama hyvä ehdokas odottamassa.

24 995 sivua

Vuonna 2017 pidin hyvin yksinkertaista lukupäiväkirjaa: merkkasin muistiin, mitä olin lukenut, julkaisuvuoden ja sivumäärän. Lisäksi kirjasin, oliko teos romaani, lyhytproosaa, kuvakirja, sarjakuva, runoutta jne. Jätin kaikenlaiset arvioinnit ja kommentit pois, etteivät ne nostaisi muistiinpanokynnystä. Arvelin, että kyllä hyvä kirja mieleen jää, vaikken sen perään tähtiä tai huutomerkkejä lisäisikään.

Olen kuullut ihmettelyä siitä, mitä ideaa kirjaluettelon tekemisessä on. Eikö riitä, että lukee? Yritetäänkö kappalemäärillä tehdä vaikutusta, päteä, pönkittää egoa? Miksi pitäisi tietää lukumäärät?

Minussa asuu pieni tilastonörtti, jonka mielestä on superkiinnostavaa nähdä, montako kirjaa olen vuoden aikana lukenut loppuun. Jos joku vaikuttuu siitä, niin siitä vaan. Tai jos ei vaikutu, niin olkoon kaikin mokomin vaikuttumatta. Minä en rehellisesti sanottuna tiedä, kuinka monta kirjaa keskivertosuomalainen tai vaikkapa -eurooppalainen lukee vuodessa, eli en tiedä, mihin itseäni vertaisin. Lisäksi elän jonkinlaisessa kirjallisuuskuplassa, jossa lukeminen on vallan normaalia tekemistä niin töissä kuin vapaa-ajalla.

Minua kiinnostaa myös havainnoida, millaisia kirjoja olen lukenut. Mikä genre loistaa poissaolollaan, millaiseen kirjaan todennäköisimmin tartun. Viime vuonna merkkasin myös formaatin: luinko paperikirjaa vai e-kirjaa.

Lukulistaan olen siis merkinnyt kirjat, jotka olen lukenut kokonaan vuonna 2017. Siksi jokunen runoteos puuttuu listalta – olen lukenut runon sieltä ja toisen täältä tai edennyt kirjassa niin hitaasti, etten ole ehtinyt loppuun saakka ennen joulukuun viimeistä. Listalta puuttuvat myös käsikirjoitukset, joita olen kommentoinut sekä tietenkin opiskelijoiden tekstit.

IMG_8681

 

Vuonna 2017 luin 129 kirjaa. Niistä valtaosa (42 %) oli romaaneja. En tehnyt eroa, olivatko romaanit aikuisten vai nuorten, sillä se rajanveto on usein kovin tulkinnanvarainen. Toiseksi eniten, 17 %, kuului tietokirjoihin. Tietokirjaryhmä on varsin monipuolinen, siihen solahtivat niin kirjoittajaoppaat, Antti Tuiskun Petokesä kuin keittokirjatkin.

Lastenkirjojen (joihin kuuluvat sekä kuvakirjat että vähän vanhemmille tarkoitetut kuvitetut kirjat) osuus on yllättävät 12 prosenttia. Sarjakuvien osuus oli 10 %, mikä on myös ilahduttavan paljon. Lyhytproosa sai 9 %, ja siihen laskin sekä novellit että esseet.

Kaikkein vähimmälle viime vuonna jäivät näytelmät alle kahden prosentin siivullaan.

Luokittelu oli toisinaan hankalaa, sillä osa luetuista kirjoista kuului ainakin kahteen ryhmään. Oli sarjakuvamuotoisia tietokirjoja ja teoksia, joissa yhdisteltiin proosaa ja runoa. Entä lastenrunouden ja kuvakirjojen yhdistelmä, kumpaan kategoriaan?

Ei ole kovin yllättävää, että suurin osa (79 %) lukemastani on julkaistu 2010-luvulla. Silti hieman hätkähdin huomatessani, miten vähällä huomiolla vanhempi kirjallisuus on: vain 5 % luetuista oli ilmestynyt ennen vuotta 2000! Uutuuskirjat ovat päässeet lukupinoon usein, sillä kolmasosa (33,33 %)  kirjoista oli vuoden 2017 satoa.

Uutuuspaljoutta selittää osin työni. Teen kirja-arvioita Hämeen Sanomiin, haastattelen kirjailijoita kirjakaupoissa ja messuilla. Ns. työperäistä lukemista siis riittää. 18 % lukemistani kirjoista liittyi joko haastatteluihin tai kritiikkeihin. Näiden lisäksi olen tietenkin lukenut paljon muuta työhön liittyvää sanataidekursseja ja lukupiirejä varten. Mutta niiden erotteleminen muista kirjoista olisi mahdotonta.

IMG_8771

Työt tuovat luettavaksi paljon kotimaista kirjallisuutta, mistä en ole lainkaan pahoillani. Suomessa julkaistaan monipuolista ja laadukasta kirjallisuutta, enkä ymmärrä, miksi jotkut ylenkatsovat suomalaisia kirjoja. Ei ole yhtä ainoaa tapaa kirjoittaa kotimaista kirjallisuutta! Valtaosa lukemistani kirjoista oli kotimaista kirjallisuutta. Vain 16 % luetuista oli ulkomaisia teoksia.

En ainakaan tietoisesti valitse kirjaa sen perusteella, onko sen kirjoittanut nainen vai mies – tai tiedänkö edes, mitä sukupuolta kirjoittaja edustaa. Uteliaisuuttani katsoin myös sukupuolijakauman: Naisten kirjoittamia tai toimittamia teoksia oli 54 % lukemistani. Miesten osuudeksi muodostui 39 %, ja 7 % kirjoista oli sekä naisen että miehen kirjoittamia tai toimittamia.

E-kirjojen osuus jäi yllättävänkin maltilliseksi: 8 %. Ainakin pari kirjaa muistan lukeneeni puhelimen näytöltä (ei se paras lukukokemus, mutta on tilanteita, jolloin puhelin on parempi kuin ei mitään), hieman useamman lukulaitteeltani, jollaisen hankin kesällä. Muutaman epäonnistuneen yrityksen, osaamattoman asiakaspalvelun ja osaavan ystävän avulla pystyin myös lainaamaan e-kirjoja laitteelleni. Pari taittovedostakin tuli luettua lukulaitteelta. Siihen laite ei ole paras, pdf:n fonttikoon säätäminen ei ole ihan mutkatonta.

Äänikirja ei ole minulle vielä kovin tuttu formaatti. Ihan vuoden lopussa nappasin Storytelin kokeilujakson. Ensimmäinen kirja meni sukkaa kutoessa, toista olen kuunnellut kävellessäni. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko äänikirjasta tapa vai jääkö se kuriositeetiksi.

IMG_9670

 

Jos (kun!) minut on nähnyt lukemassa vuonna 2017, kädessäni on siis hyvin mahdollisesti ollut kotimainen paperikirja, naisen kirjoittama noin 200-sivuinen romaani, joka on ilmestynyt hiljattain. Tunnistan kyllä itseni lukijana! (Kuvituskuva sen sijaan ei ihan mätsää, mutta olkoon.)

And what have you done

John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) ehtii juuri ja juuri alkaa, kun kuulijalle heitetään kysymys: So this is Christmas / and what have you done? Niin, taas on vuosi mennyt – mitä olet saanut aikaan? Koska menneen kertaaminen kuuluu perinteisesti loppuvuoteen, otanpa minäkin katsauksen kuluneeseen vuoteen.

Tarkoitus oli kirjata työtehtäviä tiedostoon pitkin vuotta, pikku hiljaa. Mutta kuinkas kävikään? Etsin tiedostoa ja huomasin, ettei sellaista ole. Koska sellaista ei ole luotu. Paitsi nyt, sillä halusin itselleni dokumentin siitä, mihin vuosi 2017 on työrintamalla mennyt.

img_8555.jpg

Freelancerin vuodet voivat olla varsin erilaisia. Vuosi 2017 oli työntäyteinen vuosi, näin rohkenen todeta. Olen opettanut sanataidetta aikuisille ja nuorille, työssäkäyville ja eläkeläisille, vasta-alkajille ja pitkään kirjoittaneille. Yläkouluissa, kansalaisopistoissa, kesäyliopistoissa, yhdistyksissä. Lyhytkursseja, pidempiä koulutuksia. Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Tampereella, Riihimäellä, Lahdessa, Salossa, Orivedellä. Kirjoittajien lisäksi olen kouluttanut sanataideohjaajia.

Laskin, että opetustunteja on kertynyt yli 400, ja näistä yli puolet ajoittuu iltoihin ja viikonloppuihin. Eikä tietenkään riitä, että käy opettamassa – on varattava aikaa myös suunnitteluun, kurssitehtävien lukemiseen ja kommentointiin sekä matkoihin. Onneksi junissa voi usein myös työskennellä.

IMG_9690

Yksi vuoden isoimmista kokonaisuuksista oli Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahaston hanke Kirjoita! – sanataidetta kouluihin. Sain ilon ja kunnian toteuttaa Hämeen rahaston tämänvuotisen hankkeen: kiersin Kanta-Hämeen yläkouluissa pitämässä yhdeksäsluokkalaisille sanataidepajoja. Kouluja kertyi 16 kappaletta, pajoja 31 ja oppilaita 455. Hankkeen alkaessa asuin vielä Riihimäellä, mutta kesäkuinen muutto Tampereelle tarkoitti hieman pidempiä automatkoja halki Hämeen.

Ajokammoiseksi autoilijaksi suoriuduin urakasta mainiosti (ja tietenkin kuljin junalla aina, kun se oli mahdollista). Jostain kertonee se, että stressasin ajamista huomattavasti enemmän kuin pajoja. Vaikka myönnetään: oma stressinsä siinäkin, kun joka kerta kohtaa ihan uudet ihmiset ja tilat, koettaa nopeasti aistia, millainen porukka tällä kertaa on kyseessä ja miten heihin saa kontaktin.

Kirjoita! oli hieno hanke ja kiehtova tilaisuus tutustua yläkouluihin. Kohtasin heitä, joille kirjoittaminen on vastenmielistä ja turhaa ja tarpeetonta – mutta myös heitä, jotka olivat upeita sanankäyttäjiä, jotka halusivat oppia lisää ja joille sanat ovat ravintoa. Ja heitä, jotka yllättyivät siitä, mitä osasivatkaan sanataidepajassa tehdä.

IMG_8897Vuoteen kuului myös luentoja ja haastatteluita. Heti tammikuussa vierailin Seinäjoella ÄOL:n talvipäivillä – luento, joka oli laitettu kalenteriin yli vuotta aikaisemmin. Seinäjoella puhuin itsensä näkyväksi kirjoittamisesta. Hämeenlinnassa luennoin kansalaisopistojen merkityksestä ja Sastamalassa annoin kymmenen syytä tarttua kynään. SKR:n projekti vei minut Hämeen rahaston vuosijuhlan juhlapuhujaksi. Kirjoittaminen on selviytymiskeino, julistin.

Kirjailijoiden haastatteleminen messuilla ja kirjakaupoissa on mukavaa. On ilo tavata kirjailijoita, kysellä kirjoittamisprosessista, pohtia kirjojen teemoja tekijöiden kanssa. Parasta on, kun tilanne ei jää kysymys-vastaus-vuorotteluksi, vaan syntyy keskustelua, vuoropuhelua, pohdintaa, tarinointia. Haastatteluja voi ja pitääkin suunnitella, mutta ei niitä kokonaan voi käsikirjoittaa. Tilanteet elävät, ja juuri se on hienoa.

Haastattelin keväällä Terttu Auteretta Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Tertun uutuusdekkari Kaunis mutta kuollut oli juuri ilmestynyt, ja käsittelimme sen kirjoittamisprosessia. Hieman etäämmällä kirjailija Seppo Jokinen oli juuri lopettelemassa signeeraamistaan. ”Tämä on minun tapani, mutta muut tekevät varmasti eri tavalla”, Terttu sanoi ja äkkäsi Sepon. ”Seppo, mitenkäs sinä tämän teet?” hän huudahti ja viittilöi hämmentyneen dekkaristikollegan luoksemme. Minä annoin oman mikrofonini Sepolle ja hän liittyi toviksi mukaan haastatteluun. Loistavaa!

Erilaisia haastatteluita oli vuoden mittaan viitisentoista. Turun ja Helsingin kirjamessuilla, Näin on kirjat -tapahtumassa sekä kirjakauppojen tapahtumissa.

IMG_0040

Viime vuonna esitimme Parisuhdemonologeja Marika Riikosen kanssa – ja niin myös tänä vuonna. Kolme esitystä Teatterikesän Off-ohjelmistossa, kolme esitystä joulukuussa. Iloksemme saimme kuulle, että pääsemme myös Mikkeliin Työväen näyttämöpäiville! Parisuhdemonologit on siis mahdollista nähdä Mikkelissä 27.1.2018.

IMG_8598

Vuoteen kuului myös kirjoittamista. Kolumnoin Hämeen Sanomien Ajastin-sivuille yhdeksän kolumnia ja kulttuurisivuille kirjoitin kymmenen kirjakritiikkiä. Peltosaaren Olohuoneen tupaantuliaisia varten kirjoitin runonSmart girl -novellin kirjoitin tietenkin jo vuonna 2016, mutta tänä vuonna se pääsi kansiin Marilyn, Marilyn -novelliantologiaan. Suosittelen koko antologiaa, mutta jos haluaa lukea vain Smart girlin, sekin on mahdollista: Elisa Kirjasta löytyvät kaikki kokoelman novellit myös yksittäisinä.

Kalevalaisten naisten Pirta-lehteen kirjoitin jutun omasta pukeutumisestani. Lehti löytyy myös verkosta, klik!

Ja tulipa tänä vuonna myös osallistuttua kirjoituskilpailuihin. Menestys jäi saavuttamatta, mutta toisaalta lasken saavutukseksi myös sen, että olen kirjoittanut sellaisia tekstilajeja, joita en ennen ole kokeillut: libretto ja kuvakirja. Eikä mikään kirjoittaminen mene hukkaan. Vaikkeivät nämä koskaan yleisön nähtäväksi pääsisikään, ne ovat vähintään olleet hyvää harjoitusta. (Ja eihän sitä tiedä, jos ne vielä jalostuisivat julkaisukuntoonkin joskus…)

IMG_9867

Kirjoittamista on tiedossa lisää: Suomen Tietokirjailijat myönsivät minulle apurahan esseekokoelman kirjoittamista varten. Hurraa! Kokoelman suhteen on olemassa suunnitelmia, mutta moni asia on vielä myös ihanasti auki. Niinpä tästä asiasta ei ole toistaiseksi enempää kerrottavaa. Keskityn kirjoittamiseen ensin!

Kirjoittamiseen liittyy myös muuan antologiaprojekti, jolle löytyi kustantaja tänä syksynä. Projektin on tarkoitus päästä kansiin asti vuonna 2018, joten lupaan kertoa lisää ensi vuonna.

img_9174.jpg

Siinä kai työasiat pääpiirteissään. Ehkä. On täysin mahdollista, että olen unohtanut jotain. Kun selasin tämän vuoden kalenteria, olin häkeltynyt monta kertaa. Ai tällaistakin oli? Oliko tämäkin tänä vuonna? Ahaa, että tällainen seitsenpäiväinen työviikko?

Ylläoleva kuva on nykyisen kotimme pohjapiirros. Sillä tottahan tämän kaiken ohessa yksi muutto paikkakunnalta toiselle hoituu. Tuo pienempi makuuhuone toimii työhuoneenani. Siellä on työpöytä ja läppäri, hyllymetreittäin sanataideoppaita ja nojatuoli, jossa lukea tekstejä.

Tänä vuonna elvytin myös vanhan tavan pitää lukupäiväkirjaa. Siitä teen oman postauksensa myöhemmin. Minussa asuu pieni tilastointoilija, joka tuskin malttaa odottaa, että pääsee laskemaan prosenttiosuuksia ja sivumääriä.

Ensi vuodelle on jo sovittu monenlaista. Mutta kalenterissa on tilaa vielä. Ihanaa nähdä, mitä kaikkea sinne vielä merkataankaan!

IMG_0092

Kaunista uutta vuotta 2018! Tulkoon valo!

Lukubileet!

Lukeminen, yksinäistä ja eristäytynyttä puuhaa. Muttei välttämättä. Silmiini osui Jeff O’Nealin teksti Host a Silent Reading Party in 7 Easy Steps, ja olin saman tien myyty. Bileet, joissa luetaan kirjoja! Miten en ole kuullut tällaisesta aikaisemmin? Tai keksinyt itse?

Miksi jäädä odottelemaan bilekutsua, jos voi järjestää kekkerit itse? Koska ainakin yksi ystäväni innostui ideasta yhtä paljon kuin minä, sovimme kummallekin sopivan päivän lukubileille. Kysyin siipalta, sopiiko hänellekin, että meille tulee muutama lukija, ja kun vastaus oli myönteinen (ja sisälsi virkkeen ”koetan lähteä töistä aikaisemmin silloin, että pääsen mukaan”) merkkasin päivän kalenteriin.

Laadin facebook-kutsun ja lähetin sen muutamalle lukevalle ystävälleni. Olisi ollut ihanaa kutsua vielä isompi joukko, mutta näissä kemuissa on tavallista tärkeämpää, että jokaiselle on mukava istumapaikka. Meitä oli kuusi, ja meille tilaa oli riittävästi. Pari lisälukijaakin olisi mukaan mahtunut.

Ideana on, että jokainen tuo mukanaan kirjan, jota haluaa lukea. Mutta varmuuden vuoksi kokosin pöydälle kymmenen kirjavinkkiä – ihan vain, jos joku kaipaisi vaihtoehtoa. (Tällä kertaa niin ei käynyt, omat kirjat pitivät lukijoistaan tiukasti kiinni.)

Lukubileiden kirjavinkkipöytä.

Lopulta tänään oli Se Päivä. Kokosin olohuoneen pöydälle pähkinöitä, manteleita, klementiinejä, lakritsitaateleita, viinirypäleitä – ja tietenkin suklaata. Vieraat toivat lisää herkkuja: kotijuustoa ja lakkahilloa, sipsejä. Alkumaljaksi kohotimme suklaakuohuviinilasilliset, lisäksi tarjolla oli kahvia ja teetä.

Ja sitten, vähän kolmen jälkeen iltapäivällä toivotimme hyviä lukuhetkiä ja uppouduimme kukin oman kirjamme maailmaan. Ja oi, mikä keskittynyt tunnelma asuntoon laskeutui! Lukeva ihminen on kaunis. Kävin jossain vaiheessa hakemassa lisää mutusteltavaa lautaselleni ja vilkaisin muita. Teki mieli kuvata lukijoita! Mutta vielä enemmän halusin takaisin omien kirjojeni pariin.

Omat valintani olivat Päivi Artikaisen esikoisromaani Adiós! ja Tomi Kontion tuore runokokoelma Saattaa, olla.

Olimme sopineet lukuajaksi kaksi tuntia, kello 17 saakka. Varmuuden vuoksi laitoin puhelimeni hälyttämään, ja se olikin viisas teko… Pari tuntia nimittäin humahti niin nopeasti, että kun nousin kertomaan muillekin, että aikamme on täysi, sain häkeltyneitä, jopa tyrmistyneitä ilmeitä. ”Nyt jo?” ”Kuka siirsi kelloa?”

Lukuajan päätyttyä juttelimme tovin lukemisistamme ja muista olennaisista asioista (kuten kissoista). Totesimme myös, että lukubileethän täytyy järjestää uudelleen. Hieno konsepti – ja todella helppo toteutettava. Näitä lisää!

Miksi tyytyä yhdenlaiseen?

Teetä kaukopartiomiesten seurassa.

”Millaisia kirjoja sä yleensä luet?” kysyi eräs 15-vuotias minulta hiljattain koulukeikalla. ”Kaikenlaisia”, taisin aloittaa vastaukseni, vaikka saman tien tiesin, että tällainen vastaus on mitäänsanomaton. Kaikenlaisia ei avaa kirjallisuuden monimuotoisuutta, vaikka väite olisikin totta. (Ja harvoin tuollainen on – useimmilla taiteen kaikkiruokaisilla on kuitenkin omat suosikkinsa, joiden pariin hakeutuu useammin.)

Minulla on se ilo, että työ pitää huolen lukemisen monipuolisuudesta. Koska luen sekä vapaa-ajallani että ammatikseni, on selvää, etten voi valita kaikkea lukemaani. Etenkin kirjahaastattelut ja opiskelijoiden tekstit voivat tuoda eteen tekstejä, joihin en välttämättä vapaa-ajallani osaisi tarttua. Ja se on mahtavaa.

Vierastan ajatusta, että pitäisi pysytellä yhdessä genressä – tai että yhden genren pitäisi riittää. Tiedän ihmisiä, jotka lukevat lähes ainoastaan dekkareita tai tietyntyyppistä fantasiaa. Tai vain sotakirjoja. Jos se on heille, hyvä, mikäs siinä. Minulle se ei olisi.

Pelkästään tänä syksynä olen lukenut feminististä esseistiikkaa, tosipohjaista sotakirjallisuutta, isonvihan aikaan sijoittuvaa historiallista proosaa, satumuunnelmia, jännärin sormia katkovasta naisesta, valokuvaa ja runoa yhdistelevän teoksen, romantiikkaa maaseutumiljöössä, japanilaista runoutta ja kertomuksia dekkareiden synnystä. Muiden muassa. Osan kirjoista olen lukenut vapaa-ajallani, osan töihin liittyen.

Jos jotain yhteistä nimittäjää yrittäisin lukemistani kirjoista etsiä, voisin poimia ainakin nämä: uutta ja kotimaista. Eniten proosaa, realismipainotteista (jos vastakohtana on spefi). Mutta tuohon realismiinkin mahtuu lajikirjoa viihteestä esseeseen, dekkarista lasten seikkailuromaaniin.

Luetun monipuolisuudesta huolimatta olen koko ajan tietoinen siitä, miten paljon kaikenlaista kiinnostavaa on jäänyt viime aikoina vähemmälle lukemiselle. Sarjakuvat, novellit, kuvakirjat, uusi käännetty kauno… Lisää tunteja lukemiselle, mistä?

Kirjoja instassa

Ihailen kirjabloggareita, jotka lukevat tarkkaan ja käyttävät aikaa lukukokemuksensa sanoiksi pukemiseen. Blogeista löytyy välillä erinomaisia arvioita ja pohdintoja kirjoista. Itse olen ehkä laiska – tai sitten käytän arviointienergiani Hämeen Sanomiin kirjoittamiini kritiikkeihin, mutta blogiin harvemmin kirjoitan syvällisiä lukemisistani.

Instagramiin sen sijaan laitan toisinaan pieniä huomioita lukemistani kirjoista. Arvioita ne eivät aina ole, mutta muutaman sanan tiivistelmiä tai tunnelmapoimintoja.

Löydyn instasta nimellä @paivihaanpaa. Saa seurata ja kommentoida. Tai vain kurkata välillä. Kirjojen lisäksi kuvaan muutakin.

Ai niin, tuo tekstikatkelma: se löytyy Petri Tammisen teoksesta Suomen historia.