Terveisiä Turun kirjamessuilta!

Turun kirjamessuista on jo jokunen kuukausi, mutta tunnelmiin voi helposti palata, kiitos Kirjastokaistan.

Haastattelin Kirjastokaistan pisteellä Johanna Venhoa ja Kalle Veirtoa, tässäpä videot molemmista:

Kirjastokaistan sivuilta löytyy lisää haastatteluita, kirjavinkkejä ja kohtaamisia. Klik!

Mainokset

Vuoden 2018 lukemisista

Aaahhhh, taas se aika vuodesta, kun sisäinen tilastonörttini saa vapautua ja intoilla prosenttiosuuksista ja numeroista! Kyse on tietenkin vuoden 2018 lukupäiväkirjan purkamisesta: mitä tuli luettua ja kuinka paljon mitäkin?

Aikaisempia tilastointoiluja voi lukea tästä, tästä ja tästä.

Vuonna 2018 luin 156 kirjaa. Laskuissa mukana eivät ole vain osittain luetut (paitsi yksi, josta lisää tuonnempana), kesken jääneet, opiskelijoiden koulutuksiin tai kursseihin liittyvät tekstit, arvostelupalvelun kautta luetut käsikirjoitukset, omat tekstit tai Aarnin novellikilpailuun osallistuneet novellikokoelmien käsikirjoitukset.

Luettuja sivuja on kertynyt yli 30 000. Keskimäärin lukemani kirjat ovat noin 200-sivuisia – todellisuudessa sivuja on riittänyt alle kolmestakymmenestä yli neljäänsataan per teos.

fullsizeoutput_560
Ystäväni Terhin kirja on parhaimmillaan teekupposen kera. Eläköön nojatuolimatkat!

En jaksa hämmästyä kotimaisten kirjojen ylivallasta. 85 % lukemistani kirjoista on suomalaisten kirjoittamia. Eniten luen kaunokirjallisuutta, tietokirjallisuutta on vain 14 % viime vuonna lukemastani. Tietokirjallisuuden osalta lukemaa hitusen vääristää se, ettei mukana ole vain osin luettuja kirjoja. Mutta turha huijata ketään, fiktiota minä eniten luen. Tietokirjallisuuden kategoriaan olen tosin laittanut myös esseet, vaikka joissain tapauksissa on tulkinnanvaraista, olisivatko ne kuitenkin enemmän kotonaan kaunokirjallisuuden puolella.

Kaunokirjallisuuden puolella proosan osuus on isoin: 63 % luetusta. Tässä kategoriassa ovat niin romaanit kuin novellit, aikuisten ja nuorten kirjat. Lastenkirjat ovat omassa ryhmässään, ja niitä luin viime vuonna kymmenen kappaletta (6 %). Runouden kohdalla ilahduin: 14 kokonaan luettua kokoelmaa! Runous haukkaa yhdeksän prosenttia, mikä yllättää, sillä moni runokokoelma odottaa vielä loppuunlukemistaan, eli ne eivät ole päässeet tähän laskelmaan mukaan.

Uudenvuodenlupaukseni liittyykin nimenomaan runojen lukemiseen: aion lukea joka kuukausi ainakin yhden runokokoelman kokonaan. Minulla on tapana lukea kokoelmia osittain, aloittaa ja jättää kesken, selailla runoja sieltä täältä. Mutta jos edes kerran kuussa kokonainen runoteos?

IMG_1745
Bigini kuuluu kokonaan luettuihin ja omaan hyllyyn hankittuihin.

Näytelmiä luin viime vuonna kolme, sarjakuvakirjoja seitsemän. Sarjakuvien vähyys yllätti, luulin lukeneeni enemmän.

Yli puolet lukemistani kirjoista (58 %) on naisten kirjoittamia. Miehiä on 35 %, loput joko miesten ja naisten yhdessä kirjoittamia tai kirjailijoita, joiden nimestä en ole voinut sukupuolipäätelmää tehdä.

Lukemisessani näkyy myös uutuuspainotus. Vain viisi kirjaa on ilmestynyt ennen 2000-lukua. Yli kolmannes (35 %) luetuista oli vuoden 2018 kirjasatoa.

Aina ei jaksa, ehdi tai halua lukea yhtä paljon, ja tämä näkyy lukupäiväkirjassa. Hiljaisinta oli heinäkuussa, jolloin sain luettua loppuun vain kuusi kirjaa. Sivuja kertyi hitusen yli 1700. Toisaalta: heinäkuussa luin Volter Kilven Alastalon salissa -järkälettä, mutta se projektipa on yhä kesken. Ehkä saan sen sivut tämän vuoden tilastoihin? (Niinpä, tässä näkyy tilastointimenetelmäni epäluotettavuus: sivumäärät ja kirjat merkitään sille kuukaudelle, jolloin kirja on luettu loppuun. Osa kirjoista kulkee kuitenkin mukana paljon pidempään.) Syyskuussa lukuvauhti oli hurjimmillaan: 26 kirjaa, yli 5000 sivua. Toisena tulee lokakuu, jolloin luin 22 kirjaa, mutta sivuja kertyi vain 3700 ja risat.

IMG_1267

Kuten mainittua, mukana ovat vain kokonaan luetut kirjat. Paitsi se yksi poikkeus: Mike Pohjolan Sinä vuonna 1918 on kirja, jota ei lueta alusta loppuun, vaan omien valintojen ja sattuman ohjailemana sieltä täältä. Pelimäinen romaani on yli 500-sivuinen, mutta yksi tarina on huomattavasti lyhyempi. Tämä teos on mukana listassa teoksena, mutta sivumäärät olen jättänyt merkitsemättä.

Entä formaatti? Valtaosan olen lukenut ihan perinteisesti paperikirjasta, mutta e-kirjojen määrä on kasvanut. 27 % kirjoista olen lukenut lukulaitteeltani. Etenkin reissuissa lukulaite on ollut ahkerasti mukana, sillä pieni masiina painaa ja vie tilaa huomattavasti kirjoja vähemmän. Bookeen-laitteeni tosin hajosi syksyllä, mutta onneksi kotikadulla sijaitsevassa tietokoneliikkeessä pystyttiin korjaamaan se ainakin välttävästi. Ihan entisensä laite ei ole, mutta matkakäytössä edelleen ihan ykkönen. Rakastan kirjoja, mutta en rakasta niiden raahaamista.

IMG_0284

Lukuvuoteen (ah tätä sanaleikittelyä!) mahtuu monenlaisia lukukokemuksia. Välillä on turhauttanut, toisinaan naurattanut, itkukin on tullut. Toiset kirjat ovat järisyttäneet kielellään, toiset ajatuksillaan. Osa on ruokkinut minua kirjoittajana, osa viihdyttänyt väsynyttä. On kirjoja, jotka ovat saaneet kodin niin kirjahyllystäni kuin sydämestäni ja on kirjoja, jotka olen laittanut kiertoon saman tien.

Mitään kaikenkattavaa best of -listaa en ole koonnut, mutta tässä jokunen poiminta vuonna 2018 sykähdyttäneistä:

Heini Junkkaalan Soita minulle Billy on yksi harvoista näytelmistä, jotka luin viime vuonna. Se kertoo jazzmuusikko Billy Tiptonista, joka eli lapsuutensa ja nuoruutensa Dorothy-nimisenä tyttönä mutta joka kotoa pois muutettuaan alkoi pukeutua miesten vaatteisiin ja elää miehenä. Koskettava teos salaisuuksista ja identiteetistä. Ja miten haluaisinkaan nähdä tämän näyttämöllä! Näytelmien lukeminen vie mielikuvitukseni aina uusille kierroksille.

Kaisa ja Christoffer Lekan Imperfectistä kirjoitinkin jo keväällä. Ihana, ihana teos.

Myös Harry Salmenniemen Yö ja lasi pääsi bloggaukseen kesällä. Ehdottomasti yksi viime vuoden kirjarakkauksista. Kokoelmasta löytyy eräs lempisäkeistäni: ”Olet erinomainen kohtalo kaltaiselleni ihmiselle.

Kätlin Kaldmaan runokokoelma Rakkauden aakkoset osui käsiini Haapsalussa, ja syksyllä hankin sen itselleni Turun kirjamessuilta. Pidän kovasti Kaldmaan tavasta olla vakava ja leikkisä.

Eveliina Lauhion Mihin minä uskon tarjoaa hienon valikoiman erilaisia näkemyksiä ja ajauksia uskosta, uskomisesta ja uskomattomuudesta. Ihanan sujuvaa tekstiä ja tilaa monenlaisille näkemyksille.

Sarah Crossanin säeromaani Yksi kertoo siamilaisista kaksosista, ystävyydestä, sisaruudesta, identiteetistä. Todella koskettava teos, jolle säeromaani on juuri oikea muoto.

Sanna Nyqvistin ja Outi Ojan tietokirja Kirjalliset väärennökset pääsi yllättämään, sillä sehän vei mukanaan oikein kunnolla! Ahmin väärennöstarinoita ja hämmästelin, miten monenlaisia käsityksiä tekijyydestä ja plagioinnin oikeuttamisesta onkaan riittänyt – ja riittää yhä. Kiehtova ja pohdintoja herättävä teos.

Juuli Niemen Tuhat tytärtä on teos, jonka taidan haluta omaan kirjahyllyyni. Se on sekä lempeä että terävä runokokoelma, oivaltava  ja tarinallinenkin.

Mia Kankimäen Naiset joita ajattelen öisin oli kirja, jonka ilmestymistä odotin – ja vähän pelkäsinkin. Kankimäen edellinen (Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin) on yksi lempikirjoistani, joten odotukset olivat korkealla. Mutta en pettynyt. En todellakaan. Kankimäki yhdistelee niin luontevasti omia kokemuksiaan ja keräämäänsä tietoa, hän on inhimillisen samaistuttava, hänen yönaisensa neuvot osuvia. Tämä kirja on yksi niistä, joita olen alleviivannut, jonka sivuja taitellut. En ole vieläkään siirtänyt sitä kirjahyllyyn vaan säilytän kirjaa työhuoneessani lipaston päällä, että voin tarttua siihen aina kun haluan. Tai vain katsoa kirjaa. Se on voimakirja.

Kiitos kirjoista, 2018! Tervetuloa, vuoden 2019 luettavat!

2018 meni, mitä tapahtui?

Vuosi on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika. Juurihan oli vuodenvaihde ja mietin, mitä tapahtui 2017! Ja toisaalta: kun selaan kalenteriani, hämmästyn joistain merkinnöistä: onko tästä vasta vuosi? Tuntuu pidemmältä.

Liekö omaa huonomuistisuutta, freelancerin hahmottamiskyvytömyyttä vai jotain muuta, mutta olen ehtinyt jo monta kertaa unohtaa, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Laiska töitään, kuulen vanhan kansan aloittelevan, ja jatkan siitä huolimatta tai juuri siksi. Työpainotteisesti.

Opetustöitä on riittänyt tänäkin vuonna. Sanataideyhdistys Yöstäjän riveissä olen tehnyt lukuisia koulutyöpajoja, joista ihan uutta kokemusta tarjosivat valmistavan opetuksen sanataidepajat. Eli sanataidetta maahanmuuttajille, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä ns. tavallisella luokalla olemiseen. Mukana oli lapsia, jotka olivat tulleet kouluun vasta pari päivää sitten ja lapsia, jotka olivat kohta siirtymässä suomenkielisten joukkoon oppimaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kerroimme yhdessä satuja, loimme uusia kaupunkeja ja opimme lisää sanoja. Yhdessä tekeminen ja suullinen sanataide olivat näissä pajoissa avainsanoja.

Yöstäjä on mukana myös Tampereen kaupungin Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmassa. Kaupungin kolmasluokkaiset saavat teatteriesitykseen liittyvän sanataidepajan, ja tänä vuonna räppäsimme ja riimittelimme Ahaa-teatterin Betoniviidakon innoittamina. Koulupajat ovat mahtavia, alakoululaisten into ja mielikuvitus huimaa!

IMG_0569

IMG_0572
Lapset saivat valita opelle asusteet. Ei hassumpaa.

Aikuisille suunnattuja opetustöitä oli monenlaisia. Sanataideohjaajakoulutusta, parin tunnin koulutuskeikkoja, kansalaisopistojen kurssseja, lyhytkursseja, kesäkursseja, avoimen yliopiston opetusta. Ihan omana kokonaisuutenaan erottuu muistisairaille vanhuksille suunnattu sanataideprojekti, jossa pääsin tapaamaan Koukkuniemen vanhainkodin asukkaita heille räätälöidyn Ikäopisto-hankkeen kautta. Yöstäjän riveissä tämäkin, muuten.

Kalenteria nopeasti tutkien olen opettanut ainakin Tampereella, Kuopiossa, Nokialla, Helsingissä, Lahdessa, Hämeenlinnassa ja Salossa. Pidettyjä tunteja tai kohdattuja kirjoittajia en jaksa laskea, mutta molempia on varmasti satoja. Aiheina on ollut omaelämäkertaa, runotta, satuja, novelleja, lukemista, tarinankerrontaa ja paljon muuta. Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan työskennellä niin monenlaisten kirjoittajien parissa.

Vuotta 2018 leimaavat novellit.Keväällä pääsin tuomaroimaan Kustannus Aarnin novellikipailua, jossa etsittiin kokonaisia, hienoja novellikokoelmia. Kilpailuun lähetettiin 86 novellikokoelmaa, ja niiden joukosta ryhdyimme seulomaan parhaita. Parasta tuomarointityössä on ehdottomasti keskustelu muiden tuomareiden kanssa. On kiehtovaa kuulla, mikä toisille on tärkeää, millaisista teksteistä he innostuvat – ja pohtia yhdessä, miten näemme lukemamme tekstit. Ja tietenkin on mahtavaa olla löytämässä uusia tekstejä.

Keväällä myös toimitimme Marika Riikosen kanssa Tusina-kokoelmaamme ja siihen kirjoitin itsekin yhden novellin. (Se novelli olikin omapäinen kaveri, josta tuli jotain ihan muuta kuin alun perin piti. Ehkä kerron siitä lisää joskus myöhemmin.) Elokuun ensimmäisenä päivänä työmme tulos julkistettiin kaikelle kansalle, ja se sai erinomaisen vastaanoton. Ja uskomattominta: ensimmäinen painos myytiin käytännössä viikossa!

img_1851

Novelli on kurssien kestosuosikki aihetoiveissa, joten opettaakin sain aiheesta. Ja vieläpä pitää yhden pidemmän kurssin, jonka aiheena oli lähes ainoastaan novelli.

Mahtui vuoteen runoakin. Annikin runofestarit tarjosivat huumaavan annoksen kaikkea runokentälle mahtuvaa. Annikista kirjoitinkin jo kesällä. Runojen lukemisesta kerron lisää, kunhan pääsen lukupäiväkirjaa purkamaan.

Annikin juontokeikan lisäksi olen haastatellut kirjailijoita mm. kirjamessuilla. Hauskaa oli päästä itsekin haastateltavaksi, kiitos Tusinan.

Draamaakin on riittänyt – kirjoitetussa muodossa. Tammikuussa esitimme Parisuhdemonologeja Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä, ja marraskuussa ensi-iltaan tuli tämän teoksen itsenäinen jatko-osa (joka ei oikeastaan ole jatko-osa) Terveisiä Parisuhteesta. Työryhmä ja työnjaot pysyivät entisellään: minä ja Riikosen Marika kirjoitimme ja esitimme tekstit, esityksen ohjasi Salla Heikkinen ja paikkana toimi Tukkateatteri. Ja tähänkin sain säveltää pari biisiä!

Tämäkin esitys muistutti siitä, miten yksityinen voi olla yleistä: moni tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten tunnistettavia tilanteita näyttämöllä oli ollut. Tietenkin tilanteita oli etäännytetty, liioiteltu, yhdistelty ja kuviteltu – mutta ne pohdinnat ja kysymykset joiden pohjalta esitys syntyi: ne olivat mietityttäneet muitakin.

Mitä muuta vuonna 2018? Muutamia kritiikkejä, eräs lukemiseen liittyvä hanke josta lisää joskus toiste, pieni apurahakausi elo-syyskuussa (johon liittyy residenssijakso Haapsalussa). Oma kirjoittaminen jää aina jalkoihin, kun opettaa paljon. Minulla ei useimmiten riitä energiaa omille teksteille intensiivisten opetuspäivien jälkeen. Ihailen (ja vähän kadehdinkin) ihmisiä, jotka jaksavat päivätyönsä ohella kirjoittaa säännöllisesti.

Mutta syntyihän tänä vuonna yksi julkaistu novelli ja oma osuuteni teatteriesityksestä. Ja joitain vielä julkaisemattomia esseitä, osa valmiimpia, osa keskeneräisempiä. Muutama bloggaus. Päiväkirjamerkintöjä. Ideoita.

2018, olit täyteläinen työvuosi. Olit monipuolinen. Ryöpsähtelevä. Välillä raskas, välillä ihana. Joskus näitä molempia yhtä aikaa. Kiitos.

Mitä siinä laulettiin? Boys (Summertime Love)

Popmusiikin laululyriikka kiinnostaa edelleen. Lokakuussa huomioni vei Jason Donovanin Too Many Broken Hearts,  nyt vuoden pimeintä aikaa saa valaista Sabrinan Boys (Summertime Love).

Bois bois bois, olen epäilemättä laulanut alakouluikäisenä. Saatoin jo tietää, että boy tarkoittaa poikaa, mutta muuten kappaleen sanoma tuskin minulle avautui. Eikä se välttämättä kielitaitoisemmillekaan avautunut – tai ainakin se saattoi vaatia jonkin verran hyvää tahtoa. Ja kevyttä poppiahan voi kuunnella sanoista välittämättä.

Sabrinan läpimurtohitti Boys (Summertime Love) raikui ympäri läntistä maailmaa vuonna 1987, myös seinäjokelaisessa omakotitalossamme. En ole enää varma, nauhoitinko sen radiosta kasetille vai kuulinko kappaletta muutoinkin usein, mutta mieleen se jäi.

Kappale on hyväntuulista tanssipoppia, vaikka sen useimmin lauletun fraasin ”boys boys boys” sävelet muodostavatkin mollikolmisoinnun. Sanoitus vie kesään ja rantabileisiin. Laulun minä, oletettavasti naispuhuja, huhuilee ensin poikia lukuisia kertoja – tai oikeastaan ensimmäisen suunvuoron saa miesääni, joka aloittaa kappaleen sanoilla ”boys, bo-bo-boys”. Vasta sitten on naisen vuoro. Poikien kutsumisen jälkeen nainen alkaa kuvailla kesäillan tunnelmaa. Auringon laskiessa kannattaa lähteä kaupunkiin, vapautua ja antautua lemmenleikkeihin. Puhuja ei lupaa pitkäaikaista suhdetta, mutta hän tietää, että hän jää mieleen kesän jälkeenkin. ”You’ll remember me”, hän lupaa.

Tässä kappaleessa ei kainostella ja verhota kesäillan toiveita komeisiin metaforiin. Laulun minä ilmoittaa suoraan ja selkeästi haluavansa hauskanpitoa ja etsivänsä rakastajaa. ”Boys, boys, boys / get ready for my love”, hän kuuluttaa – valmistautukaa, pojat! Laulun naisoletettu minä on valmis.

Poikia pitää mitä ilmeisimmin hieman rohkaista. ”Take a chance / with love romance”, laulun minä yllyttää. Kovin monimutkaisiin retorisiin keinoihin puhuja ei ryhdy. Sanatoisto, lupaus hauskasta illasta ja yksittäiset, jopa hieman irrallisiksi jäävät lauseenpätkät saavat riittää.

Kuin käännekohtana naisääni vaihtuu mieheksi, joka räppää illan tunnelmista ja kulusta. Sanavalinnat saavat miettimään, onko hän jopa itse paikalla huudattamassa yleisöä: ”Say hey, say you, say me, say what”, hän lausuu vastausta odottamatta. Todellakin tekee mieli sanoa what, sen verran absurdia lyriikkaa kappaleessa pudotellaan. ”I said hey, I said who / I said me, I say you gotta get in the groove”, hän jatkaa. Miesräppäri tarkentaa tapahtumapaikaksi rannan, aiemmin mainittiin vain kaupunki. Miksipäs ei, eihän rannan tarvitse aina olla kaukana keskustasta.

Tätä kappaletta on tietenkin mahdotonta ottaa esiin mainitsematta sen musiikkivideota. En muista, milloin näin sen ensimmäisen kerran. Jos näin videon jo vuonna 1987, en luultavasti ymmärtänyt, miksi se viehätti etenkin mieskatsojia. (Ja kuluisi vielä vuosikausia, ennen kuin alkaisin miettiä, miksi naishahmojen tehtävä musiikkivideoissa niin usein on vain viehättää mieskatsojia.)

Videolla Sabrina pulahtaa uima-altaaseen valkoisissa bikineissään. Tummaan pukuun pukeutunut mies tuo hänelle värejä ja koristeita pursuavan drinkin altaan reunalle – ja tietenkin hän kahlaa vedessä Sabrinan luo! Tämän jälkeen Sabrina vuoroin siemailee juomaansa, vuoroin laulaa ja tanssahtelee, useimmiten katse kamerassa. Hän houkuttelee musiikkivideon katsojia mukaan näihin iloisiin ja estottomiin rantakekkereihin, ja altaassa juhlimisen pyörteissä hänen bikiniensä yläosa valuu koko ajan alaspäin paljastaen osan nänneistä. Välillä Sabrinaa kuvataan pukukopin ovella ja altaan reunalla istumassa tai tanssimassa, mutta silloin kuivat bikinit peittävät ihoa enemmän. Ilmeisesti tämä ei riittänyt briteille, sillä joidenkin tietojen mukaan video olisi ollut kielletty Englannissa.

Siihen nähden, miten innokkaasti kappaleessa houkutellaan poikia kesäisiin rakkauden juhliin, videolla kukaan ei näytä lähestyvän Sabrinaa kovin halukkaasti. Pukukopin katolla istuu kolme miestä, jotka näyttävät pikemminkin tarjoavan toisiaan kuin itseään naiselle seuraksi. Miesten liioitellun hämmästyneet ja ehkä hieman kauhistuneetkin eleet ovat suurieleistä teatteria. Altaassa puolestaan muut ihmiset keskittyvät omiin juttuihinsa, eikä kukaan ota kontaktia laulajaan. Suurimman osan ajasta Sabrina flirttailee musiikkivideon katsojalle.

Eräs mies kenties koettaa tehdä vaikutusta hyppäämällä ponnahduslaudalta altaaseen. Hän päätyy hyppäämään laudalle hajareisin ja kierähtää kuperkeikalla veteen. Satuttaakohan hän jalkovälinsä? Silloin hänkään ei sopisi laulussa kaivattuun miestyyppiin.

Musiikkivideossa ei ole tarinaa, eikä oikeastaan koko laulussakaan. Kunhan vietetään kesäpäivää tai -iltaa, uidaan ja keimaillaan. Seuraa kaivataan, mutta ei tässä mitään aviopuolisoa olla etsimässä.

Ehkäpä Sabrinan hittibiisi onkin emansipatorinen julistus? Hiiteen naisiin kohdistuvat odotukset ja roolit, hauskaahan tänne on tultu pitämään! Pojat hei, miten olisi pieni romanssi? Ihan tällainen kesäjuttu vain? Kappaleessa ei ole minkäänlaista viitettä epäröintiin, myöhempään katumukseen eikä edes ”en yleensä tee mitään tällaista” -silottelua. Boys (Summertime Love) on häpeämättömästi flirtin ja yhden illan juttujen asialla. Pääasia, että kaikilla on hauskaa. Ja onko se nyt sitten niin paha asia? (Mutta muistakaa kondomi, huokaa 2010-luvun täti.)

Tai sitten Boys (Summertime Love) on kappaleen kirjoittajien toiveajattelua. Matteo Bonsanto, Roberto Rossi, Claudio Cecchetto, M. Charlton ja A. Gill ovat nimet teoksen takana. En tiedä heidän sukupuoltaan, mutta teen miesoletuksen. He ovat asetelleet sanat lauluun, jota Sabrina laulaa.

Boys (Summertime Love) ei ole ehkä maailman upein pop-sävellys (eikä varsinkaan sanoitus), mutta se täyttää komeasti paikkansa tarttuvana discohittinä. Muutaman soinnun varassa kulkeva syntikkavoittoinen kappale vie mukanaan ja herättää haaveen lämpimistä kesäilloista, jolloin ei tarvitse murehtia mitään. Poikia riittää – tarvitseeko edes valita vain yhtä?

Mitä siinä laulettiin? Too Many Broken Hearts

Jo pitkään olen miettinyt erityisesti popmusiikin sanoituksia – ja etenkin niiden käsitystä rakkaudesta ja parisuhteista. Mieleeni on livahtanut jopa sellainen kerettiläinen ajatus, että mitäpä jos osa ihmissuhdeongelmistamme johtuu siitä, että niistä lauluissa annettu kuva on kieroutunut. Tietenkään näin ei ole viisasta väittää: musiikin tehtävä ei ole antaa neuvoja rakkauselämään, eikä taiteelle pidä antaa yksisilmäistä kansanvalistajan tehtävää. Mutta laulut raikuvat radiossa ja soittolistoilla, niitä hyräillään töissä ja vapaa-ajalla, niiden tahdissa lenkkeillään ja tanssitaan. Jos tietty biisi soi usein, altistumme väistämättä sen sanoille tavalla tai toisella.

Kun jätin lastenlaulut taakseni ja aloin kuunnella itse valitsemaani ”aikuisten” musiikkia, en kiinnittänyt sanoihin kovinkaan paljon huomiota. Lauluissa oli sanat, eipä siinä sen kummempaa. Jos kielenä oli englanti, ymmärrykseni ei edes riittänyt kaikkiin sanoihin. Lauloin silti sujuvasti mukana, merkityksestä ja äänneasusta viis.

Jason Donovanin Ten Good Reasons -levy ilmestyi vuonna 1989 ja nousi isoksi hitiksi. Muistan, kun äitini kysyi, haluaisinko Jason Donovanin levyn. Olin kymmenvuotias enkä ollut miehestä kuullutkaan, joten kieltäydyin. Äiti toi minulle kuitenkin kasetin, jolle hänen työkaverinsa oli nauhoittanut Ten Good Reasons -levyn. Minulla oli oma kasettisoitin, jonne napsautin äänitteen soimaan. Ja kyllä se sitten soikin.

Too Many Broken Hearts on levyn avauskappale. Se on hyväntuulinen popralli, joka menee pääosin duurissa. Hittibiisi, sen kuulee edelleen. Aivan varmasti olen kuunnellut ja laulanut sitä paljon: kun vuosikymmeniä myöhemmin kuulin kappaleen, osasin edelleen ison osan sanoista.

Kappaleen sävelestä ja sanoista vastaavat Mike Stock, Matt Aitken ja Pete Waterman (joista käytetään myös lyhenettä SAW). Kolmikko tiesi jotain hittien tekemisestä: heidän tekosistaan löytyy yli sata brittien top 40 -listalle noussutta kappaletta ja he ovat myyneet yli 40 miljoonaa levyä. SAW sekä sävelsi, sanoitti että tuotti musiikkia. Melkoinen tilaisuus vaikuttaa siihen, mitä ihmiset hyräilevät toistuvasti.

Too Many Broken Heartsin kertoja sinuttelee toista ihmistä – mitä ilmeisimmin seurustelukumppaniaan. Tekee mieli olettaa, että kyse on miehestä ja naisesta, vaikkei sukupuolia esiin tuodakaan. Miesoletettu on huolissaan, sillä edellisenä päivänä rakastettu (oletettavasti nainen) on puhunut lähtemisestä, suhteen päättämisestä. Mies ei tunne samoin, hänestä suhteen pitäisi vielä jatkua. Hän kertoo tarvitsevansa rakastettuaan, sekä naisen ruumista että sielua. Ehkä hieman yllättäen tässä kappaleessa ei ihailla naisen kauneutta lainkaan, hänen lumoavat kasvonpiirteensä eivät ole rakkauden syynä.

Ymmärrän miestä hyvin, olenhan itsekin ollut tilanteessa, jossa näkemykset suhteen tulevaisuudesta ovat rajun erilaiset. On järkyttävääkuulla, että toinen on valmis lopettamaan kaiken, kun itse uhkuu rakkautta ja mielessä väikkyvät toiveet yhteisestä, onnellisesta tulevaisuudesta.

Mutta silti seuraavat säkeet kammoksuttavat: ”You give me one good reason to leave me / I’ll give you ten good reasons to stay”, mies vaatii. Yksi kymmentä vastaan! Hyvänen aika. Ei kai tässä nyt kuvitella, että parisuhteen syyt voidaan yksitellen punnita ja painojen avulla tehdä päätöksiä? Olen jo valmis puolustamaan rakastettua. Jos hänellä on yksikin hänelle hänelle hyvä syy lopettaa suhde, sitä on kunnioitettava. Se yksi EI on tarpeeksi, se riittää.

Kuten pop-sanoituksiin kuuluu, tilannetta ei avata enempää. Emme saa tietää, mitä nämä syyt puolesta ja vastaan ovat. ”I’ll be hurt / I’ll be hurt if you walk away”, bridge-osassa lauletaan. En epäile – tuo tuskaa, jos rakastettu lähtee. Mutta se ei saa olla syy jäädä. On kauhea ajatus, että joku jäisi suhteeseen vain siksi, ettei kestä toisen pahaa mieltä.

Kertosäkeessä lauletaan liian monesta särkyneestä sydämestä ja siitä, miten liian monet unelmat menevät myös kahtia. Ja koska maailmassa on liian paljon särkyneitä sydämiä, mies ei aio luovuttaa vielä. Hänelle tämä on taistelu rakastetusta.

Seuraavassa säkeistössä suostuttelu jatkuu. Kerrotaan maailman lukuisista yksinäisistä ihmisistä, joista osa ei ole koskaan kokenut rakkautta. Mies kertoo, miten on koettanut saada yhteyden naiseen, mutta jostain syystä se ei ole riittänyt. Hän lupaa antaa kaiken, mitä rakastajan kuuluukin (hmm), hän ei ole tähän liian ylpeä!

Mitä nainen oikein tahtoo, kun tämäkään ei riitä? Miehellä on kymmenen syytä jatkaa suhdetta. Rakastettu on hänelle tärkeä. ”You’re the only one I believe in”, hän sanoo monta kertaa. Minusta on ihanaa, että mies uskoo naiseensa noin lujasti. Mutta silti hän vaikuttaa painostavalta. Hei mies, kuuntele naista! Sellainenkin on olennainen osa hyvänä rakastajana olemista.

En muista nähneeni Jason Donovanin musiikkivideoita lapsuudessani, mutta nyt etsin videon YouTubesta. Ehkäpä se avaisi tämän parisuhteen tarinaa ja dynamiikkaa enemmän?

Ei. Video ei selitä mitään. Aluksi näemme ratsastavan naisen, ja sitten ollaankin jo vuoteessa, josta Donovan herää yksin ja kylmissään, farkut ja valkoinen t-paita yllään. Sitten hän alkaakin laulaa – ja kävelee avoimesta ovesta (sieltä se kylmä tulee!) pienen punaisen talon kuistille katselemaan maalaismaisemaa. Paleleminen unohtuu, ja pian Donovan hakkaa halkoja valkoisessa hihattomassa paidassa. Välillä hän viskoo kiviä lampeen (t-paidassa) ja soittaa kitaraa (farkkupaidassa) kukkulan laella. Kitaraa itse kappaleessa ei ole, mutta mitäpä moisesta. Alun ratsastava nainen kohdataan vielä uudelleenkin – hän tulee Donovania vastaan sekä hevosella että traktorilla. Katseita luodaan, mutta mitään ei sanota, matkat jatkuvat eri suuntiin. Välillä palataan punaisen talon kuistille, jossa Donovan soittaa edelleen kappaleeseen kuulumatonta kitaraansa iloisesti hymyillen. Mahdollisen eron tuska ei tunnu – vai onko kertosäkeessä vahva tunne siitä, että tämä taistelu kyllä voitetaan? Illan hämärryttyä Donovan palaa mökkiin, laittaa kitaran koteloonsa ja pienen mietinnän jälkeen nappaa olalleen repun ja lähtee ulos. Seuraavassa kuvassa onkin taas valoisaa, ja Donovan liftaa auton kyytiin. Ennen loppufeidausta näemme kuitenkin vielä kitaransoittelua kukkuloilla. Väliin on leikattu kuva ratsastavasta naisesta, mutta enää emme näe miestä ja naista samassa kuvassa.

Video on hämmentävämpi ja epäselvempi kuin laululyriikka. Onko lopussa toive siitä, että nainen ratsastaakin vielä Donovanin luo? Mutta mieshän lähti autolla pois! En osaa tulkita videota muuksi kuin syväksi kohtaamattomuudeksi näiden kahden välillä. Ehkä siis hyvä, että suhde päättyy, sillä kohtaamattomuus on raskas taakka, jota ei läheiseen ihmisuhteeseen toivoisi.

Too Many Broken Hearts uskoo sinnikkyyteen ja positiivisuuteenkin, ainakin sointuvalinnoissa. En olisi liian huolissani laulun miehen sydänsuruista, niin kepeästi hän niistä laulaa. Vai onko kyseessä iloisen naamarin taakse kätketty tuska?

Se, mistä olen huolissani, on miehen varmuus siitä, että taistelemalla tämä suhde saadaan jatkumaan. On totta, että asioista on hyvä keskustella. Ehkäpä pariskunnalla on puhumattomia asioita, jotka ovat synnyttäneet väärinkäsityksiä. Ehkäpä heidän olisi vielä mahdollista jatkaa yhdessä, jos he olisivat avoimia toisilleen. Mutta se ei onnistu, jos toinen alkaa kilpailla suhteenjatkumissyillä. Parisuhde ei voi jatkua vain siksi, että toinen on hyvä suostuttelemaan.

En aio syyttää Jason Donovania suhdekarikoistani, vaikka myönnän itsekin syyllistyneeni tähän ajattelumalliin. Olen kuvitellut, että pystyn kääntämään toisen pään kertomalla, miten hieno suhde meillä on ja miten paljon hän heittää menemään, jos nyt lähtee. Jos kertoisin, miten paljon kärsimystä ero minulle tuottaa, hän ei varmaankaan halua aiheuttaa moista, eihän?

Pohjimmiltani olen tietenkin toivonut, että mies vain havahtuisi siihen, miten loputtoman syvää hänen rakkautensa minua kohtaan onkaan. Hän ei ole vain ymmärtänyt, miten ainutlaatuinen suhde juuri meillä on! Hän ei tietenkään jäisi suhteeseen syyllisyydestä tai siksi, että hänen erosyynsä ovat (minun mielestäni) huonoja. Ei, syynä olisi valtava rakkaus, jonka hän miltei heitti menemään. Mutta kiitos minun, näin ei kävisikään. Myöhemmin voisimme miehen kanssa katsoa toisiamme silmiin, kilistää kuohuviinilaseja ja nauraa sille höpsölle hetkelle, jolloin luulimme eroavamme. ”Onneksi puhuit minulle järkeä”, mies hymyilisi ja me eläisimme elämämme onnellisina loppuun saakka.

On toki ollut suhteita, joissa on puhuttu erosta, erottukin ja lopulta palattu taas yhteen. Onko kymmenellä hyvällä syyllä ollut osansa asiaan? Ehkä, mikäli eroajatuksissa oleva on oivaltanut ne itse. Niin järkeen kuin tunteisiin vetoaminen on tärkeä retorinen keino, ja varmasti se on käytössä myös parisuhdepuheessa.

En silti jaksa uskoa, että suhteet pysyisivät koossa pelkällä retoriikalla.

Kirjoja, messuamista, kirjoja

Lokakuu, kirjamessukuukausi! Ensimmäisenä vuorossa ovat Turun kirjamessut, ja jo ensi viikonloppuna. Turun messut ovat kuuluneet syksyyni jo vuosikaudet, ja tänäkin vuonna messuilen kahtena päivänä, perjantaina ja lauantaina.

Perjantain olen haastattelijan roolissa. Juttua on luvassa niin romaaneista kuin lastenkirjoista, ja tässä vielä kirjailijat kirjoineen + aikataulut ja lavat:

klo 11–11.30 Johanna Venho: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa & Johanna Hulkko: Ihana Maija (Ilonin ihmemaa)

klo 14.10–14.35: Juha-Pekka Koskinen: Matilda pelastaa maailman (Ilonin ihmemaa)

klo 15.25–16.10 Esikoiskirjapaneeli. Anneli Suusaari: Ei sinne yllä myrskysää, Enni Vanhatapio: Absentia, Hanna Velling: Kirjosieppo, Sisko Savonlahti: Ehkä tänä kesänä kaikki muuttuu (Onerva)

Lisäksi on kaksi Kirjastokaistan haastatteluohjelmaa, joka striimataan suorana nettiin:

klo 11.30–11.50 Kalle Veirto: Kyläkaukalon lupaus 

klo 12–12.20 Johanna Venho: Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa

Jos voisin olla monella lavalla yhtä aikaa, rientäisin myös Eino-lavalle hurraamaan Kustannus Aarnin novellikilpailun voittajalle ja kunniamainituille. Minulla oli ilo kuulua tuomaristoon ja lukea satoja sivuja tuoretta novellistiikkaa. Muiden tuomarien kanssa käydyt keskustelut olivat myös hyvin hedelmällisiä. Eläköön novelli! Aarnin novellikilvan parhaimmisto esitellään siis tulevana perjantaina klo 14.05 Eino-lavalla.

Lauantaina kipuan lavalle oma kirja kainalossa – mutten onneksi yksin, vaan Salla Simukan ja Marika Riikosen kanssa. Keskustelemme kolmestaan nuorten novellien uusista muodoista Fiore-lavalla klo 11.30–12.00. Sallalta on hiljattain ilmestynyt novellikokoelma Sytytä valot! / Sammuta valot!, ja me Marikan kanssa puhumme tietenkin Tusinasta.

img_1851

Odotettavissa vallan mainio messuviikonloppu!

 

Kirjoja ja kirjoittamista Haapsalussa

Vietin elokuun kaksi ensimmäistä viikkoa Haapsalussa, Virossa. Olin varannut Savukeitaan Villa Werner -residenssin jo vuosi sitten ja ajatellut lämmöllä aikaa, jonka saisin käyttää vain kirjoittamiseen. Mikä vielä ihanampaa, sain Suomen Tietokirjailijoilta viime vuoden lopussa pienen apurahan, jonka ansiosta olen elo-syyskuun kirjoittamisvapaalla. Tai, no – ihan täysi opetustöiden karsiminen ei ole ollut mahdollista, mutta olen kuitenkin voinut rauhoittaa kalenteria.

IMG_1530

Haapsalu on jo tuttu paikka, tämä oli kolmas visiittini sinne. Saavuimme siippani kanssa helteiseen kaupunkiin suoraan Tusinan julkkarijuhlista, ja ensimmäiset päivät jatkoimme vielä lomaa.

Kun siippa palasi Tampereelle töihinsä, jäin yksin residenssin valtiattareksi. Olin ollut erittäin tarpeellisella ja kovasti kaivatulla kesälomalla useamman viikon, ja ensimmäisenä arkipäivänä tuijottelinkin läppäriäni epäluuloisena. Ai jotain pitäisi nyt ryhtyä tekemään?

Tekstitkin liikahtelivat eteenpäin Villa Wernerissä, mutta tapahtui jotain muutakin: luin, luin ja luin.

Residenssijakson ihmeellisyyttä on se, että siellä ei ole ns. muuta arkea. Olin itsekseni matkassa, oli liian kuuma kokata itse, kaikki vuorokauden tunnit olivat vain omassa käytössäni. Ei ollut sovittuja tapaamisia, ei pyykkitupavuoroja, ei kahvitteluita ystävien kanssa, ei palavereita tai opetuskeikkoja. Yksi palautechatti oli, ja siinäkin sain olla myös omien tekstieni äärellä.

Vaikka kirjoittaisi miten paljon, ihan kaikkia tunteja ei voi siihen käyttää. Minulla ainakaan ei riitä energiaa eikä sanottavaa. Välillä on myös ruokittava itseään – eikä vain kahviloiden ja ravintoloiden antimilla, vaan teksteillä.

IMG_1563

Lukulaite osoittautui ihanaksi apulaiseksi matkalla. Laitteeni painaa alle 200 grammaa, mutta luin sen avulla kahdeksan kirjaa. Ei puhettakaan, että olisin kantanut ne kaikki laukussani! Lisäksi luin paperikirjoja, joista suurimman osan residenssin kirjahyllystä. Omassa matkalaukussani oli vain kaksi teosta, Salla Simukan Sammuta valot! / Sytytä valot! (lämmin suositus! Mainio kokoelma lyhyitä herkkupaloja ja oivaltava kääntökirjaidea) ja Natalie Goldbergin Hyvä kaukainen ystävä (tämähän toimii aina).

Jätin tietoisesti nettilehdet lukematta, ja luin aamupalalla kirjoja. Kun lähdin kaupungille kävelylle tai ihan vain pakoon tukahduttavan kuumaa residenssiä, otin luettavaa mukaan. Istuin puistonpenkeillä ja luin. Luin iltapäivällä, luin illalla. Vuorokaudessa oli hulppeasti tunteja lukemiseen – ja silti ehdin myös kävellä, kirjoittaa ja surffata netissä.

IMG_1696

Kirjoitin myös paljon päiväkirjaa. Niin käy helposti, jos lähden yksin matkalle. Muistikirja on aina laukussa, ja se on helppo ottaa esiin ja ajatella sen sivuille. Joskus kuvasin näkemääni ja kokemaani, joskus kävin läpi ihan muita asioita. Toisinaan jokin meneillään oleviin teksteihin liittyvät idea tai ratkaisu pulpahti pintaan, ja ryhdyinkin pohtimaan sitä.

IMG_1560

Luin Haapsalussa laidasta laitaan. Pari kuvakirjaa, vähän runoja, romaaneja, pari novellikokoelmaa, tietokirjankin, tekstejä aikuisille, nuorille ja lapsille. Jos olisin miettinyt asioita vähän tarkemmin etukäteen, olisin varannut luettavaksi enemmän kirjoittamiseen liittyviä kirjoja. Mutta tämä oli hyvä näin. Olin edellisessä kuussa lukenut aika vähän, ja nyt ahmin kirjoja kuin nälkäinen. Oli ylellistä upota tarinoihin ja nauttia hiotuista lauseista.

IMG_1551

Määrät eivät ole itsetarkoitus tai lopulta edes kovin olennaisia, mutta silti: luin parissa viikossa 13 kirjaa. Se ei ole huikean paljon, jos huomioi sen, että melkein kaikki ovat reilusti alle 200-sivuisia, osa alle 40-sivuisiakin.

Kirjastosta lainattavien e-kirjojen valikoima ei ole valtava, mutta löysin hyvin lukemista. Ehkä sellaisiakin, joihin en olisi muuten osannut tarttua. Ja vieras kirjahyllyhän on aina kiehtova! Helmiksi osoittautuivat mm. nämä:

Jukka-Pekka Palviainen: Minä, eno ja Matti. Kirjan kertoja Reino on jo aikuinen mies, mutta ei ihan tavallinen aikuinen. Hän on asunut äitinsä kanssa, mutta nyt äiti on kuollut, ja Reinoa auttamaan tulee hänen serkkunsa Matti. Joukon täydentää eno, ja kolmikon tärkeä tehtävä onkin käydä sytyttämässä muistokynttilöitä paikoissa, jotka ovat olleet tärkeitä Reinon äidille. Viaton, suorasanainen ja asioita viehättävän naiivista (ja joskus hyvin viisaasta) vinkkelistä katsova Reino on hurmaava kertoja, joka osaa katsoa tarkasti. Matkalla selviää monenlaisia asioita niin elämästä kuin äidistä. Nauroin välillä ääneen Reinon toteamuksille.

Laura Honkasalon Perillä kello kuusi hurmasi minut. Tarinassa on kaksi aikatasoa, mutta enemmän huomiota saa vuosi 1966. Ja hyvä niin. Honkasalo kuvaa 60-luvun tyyliä ja asenteita taitavasti ja mukaansatempaavasti. Edustusrouvan elämää elänyt Vuokko kohtaa itseään nuoremman miehen, Martin, ja se järisyttää molempia hirmuisella voimalla. Samaan aikaan itsellisen naisen elämää elänyt Aune huomaa myös elämänsä rakoilevan. Voisivatko asiat olla toisin? Pitäisikö niiden olla? Uskaltaisiko niitä muuttaa? Uudelleenvalitseminen ei ole aina helppoa, vaikka se olisikin mahdollista. Ihana, tiivistunnelmainen kirja, josta jäi hyvä mieli.

Kätlin Kaldmaan Rakkauden aakkoset poimin residenssin kirjahyllystä. Olen lukenut kovin vähän virolaista runoutta, mutta nyt oli hyvä hetki paikata aukkoa sivistyksessä edes vähän. Ja ah, millaisella teoksella! Rakkauden aakkoset on aistillinen, toisinaan kertova tai toteava. Se on yhteiskunnallinen ja kantaaottava, se puhuu inhimillisyydestä ja rakkaudesta ja erotiikasta. Kokoelma on hauska ja kevyt, se on syvällinen ja koskettava. Huh! Nyt harmitaa entistä enemmän, ettei Kaldmaa päässyt kesäkuussa Annikin runofestivaaleille.

fullsizeoutput_650

IMG_1546

Tekee mieli väittää, että kaikkien kannattaisi pitää välillä lukuloma tai jopa lukuretriitti. Varata reilusti aikaa pelkälle olemiselle, kävelemiselle, lukemiselle. Ei suorituspaineita, ei aikatauluja, ei tavoitteita (jos on pakko, niin hyvin maltillisia). Muistikirjankin voisi ottaa mukaan, tai sen läppärin, jos käsin kirjoittaminen tökkii. Mutta tärkeintä olisi lukea ja olla rauhassa itsekseen. Silloin ajatuksillakin on aikaa syntyä.

fullsizeoutput_651

IMG_1620

Haapsalu oli taas erilainen kuin edellisillä kerroilla – ja jollain tapaa myös samanlainen. Olen ollut kaupungissa eri vuodenaikoina, eri elämäntilanteissa, ja se näkyy ja tuntuu. Mutta jotain se on aina antanut kirjoittamiselle. Tarjonnut työrauhaa, sysännyt uusia ideoita liikeelle, pakottanut kohtaamaan itseni. Antanut tilaa lukea ja kirjoittaa, tutkia maailmaa ja itseäni sillä tavoin.

IMG_1550

Kirjoittaminen jatkuu. Ja lukeminen.