Tämä postaus piti oikeastaan tehdä jo huhtikuussa. Silloin seniorikatti Pastori (Pastoraali, Le Pasteur, Pastori Maumanen, Maumis, Katten Också, Den gooande katten) lähti toisille saarnamaille.
Alkuun liittyi salakavaluutta. Selvää piilovaikuttamista. Kirjojen vaarallista vaikutusta. Ostin kymmenisen vuotta sitten luovan kirjoittamisen oppaan Canterburysta. Eräällä sen sivulla luetellaan koko joukko kuuluisia kirjailijoita. J. R. R. Tolkien, Mark Twain, Ernest Hemingway ja Doris Lessing, Oscar Wilde… Mikä muu heitä yhdistää kuin kirjoittaminen? Kissat. He kaikki ovat rakastaneet kissoja, kirja kertoo. Ja listan lopussa on viaton kysymys: olisiko sinunkin aika hankkia kissa?
Silloin kymmenisen vuotta sitten olin vannoutunut koiraihminen, jonka kodista löytyi yksi kääpiömäyräkoira ja monta puhki pureskeltua sählypalloa. Kissat, ihan kivoja, mutta…
Aikaa kului, koira kuoli, elin lemmikittömän ihmisen vapaudessa. Vuonna 2013 aloin katsella riihimäkeläisen löytöeläintalon sivuja. Hyväkuntoisia, persoonallisia kissoja vailla kotia. Yhä uudelleen klikkasin kuvaa, jossa kökötti mustavalkoinen kissavanhus, Pastoriksi nimetty. Näytin kuvaa silloiselle miehelleni, ja kohta aloimme miettiä, mitä Pastori tekisi, jos se olisi luonamme.
Syksyllä 2013 haimme saarnamiehemme kotiin. Pastori oli nimensä veroinen: sanottavaa riitti, toisinaan volyymin kera. Yli kymmenvuotiaaksi arveltu seniorikatti asettui luoksemme siivosti mutta omista mielipiteistään kiinni pitäen. Kissan elämä oli melko suoraviivaista. Kun oli nälkä, se kerrottiin. Kun oli syöty, se kerrottiin. Kun oli käyty hiekkalaatikolla, se kerrottiin. Kun herättiin, se kerrottiin. Väliajat sujuivat mukavasti sängyllä tai pahvilaatikossa nukkuen. Kaupan hienot lelut olivat turhakkeita, tämä seniori arvosti eniten virkattua hiirtä, jonka häntänä liehui pitkä pätkä villalankaa.
Yritin sälyttää Pastorille muusan roolia, mutta se vain katsoi minua, maukaisi ja otti suunnan kohti keittiötä. ”Ei kissa käskien muusi” muodostuikin uudeksi sanonnaksi. Toisaalta katin kunniaksi on todettava, että ei se myöskään estänyt kirjoittamistani. Ei maannut näppäimistöllä, syönyt muistiinpanoja tai tiputellut kirjoja. Tai ainakaan sitä, jossa puhuttiin kissan hankkimisesta.
Pastori oli kiltti otus. Toki työhuoneen ja eteisen seinistä löytyy eläimen mielipide tapeteista, yöherätyksien kanssa piti aluksi käydä ankaria neuvotteluita, mutta suurimman osan ajasta katti käyttäytyi mallikkaasti joskin epäsosiaalisesti. Se vietti aikaansa mieluusti itsekseen, eikä milloinkaan tullut syliin vapaaehtoisesti. Muutaman kerran suorastaan hätkähdin, kun tajusin eläimen tassutelleen sängylle, nukkumaan jalkojeni viereen. Mutta se oli harvinaista.
Pastori ei arastellut ihmisiä eikä suotta väistellyt ketään, mutta oman tilansa se vaati. Ymmärrän. Omat sosiaaliset hetkensä sillä kuitenkin oli. Kun tulin reissusta, kotiin, Pastori saattoi tulla eteiseen tervehtimään, jopa puskea hieman. Ja ruuan pyytämiseen tietenkin kuului ihmisen liehittely. Rapsutukset kelpasivat joskus paremmin, joskus huonommin. Hyvänä päivänä kuului hieman kehräystäkin.
Opettelin puhumaan kissaa Pastorin kanssa. Se sanoi mau, minä toistin perässä. Se sanoi nga, minä toistin. Mmbau, ngau, juttelimme. Saatoimme käydä pitkiä keskusteluita, joiden aiheet eivät koskaan kunnolla selvinneet minulle. Mutta asiaa riitti.
Viime kesänä Pastori hengasi mieluusti lasitetulla parvekkeellamme. Siellä se siirtyili varjoon ja aurinkoon, miten nyt lämpötilaa halusi säädellä. Mutta kun helteet kävivät liiallisiksi ja keskipäivän aurinko porotti suoraan parvekkeelle, kissakin jo närkästyi. Se pyysi päästä parvekkeelle mutta tuli takaisin varsin nopeasti – ja murputti minulle mennessään. Kyllä, ihmisen syytähän se, että on liian kuuma… Mutta iltapäivään mennessä aurinko oli jo siirtynyt ja Pastori pääsi päivystämään. Tai siis torkkumaan.
Tänä keväänä tapahtui paljon ja kaikenlaista, eikä Pastori jäänyt tapahtumien ulkopuolelle. Katti oli exälläni hoidossa, kun sen vointi yhtäkkiä huononi. Puhuimme miehen kanssa puhelimessa ja olimme samaa mieltä: tarkoitus oli antaa Pastorille hyvät eläkepäivät, ja siitä päätöksestä pidetään kiinni. Ei turhaa kärsimystä, ei pitkitettyä kivuliasta elämää. Pastori ansaitsi vain hyvää, ja lopulta ainoa hyvä vaihtoehto oli eutanasia. En päässyt sanomaan hyvästejä, mutta eiköhän Pastori tiedä. Että se oli maailman paras Pastori.
Hänen kissuutensa maumattelee nyt jossain muualla, niin haluan ajatella. Olen onnekas, että sain ensimmäiseksi kissakseni Pastorin. Hassu, outo, persoonallinen olento, joka toi paljon iloa ja muistutuksen siitä, että omasta rauhasta voi ja saa pitää kiinni. Ja että joskus pöytäliinasta roikkuva langanpätkä on mahtavinta ikinä. Ja että jos lempiruoka on löytynyt, miksi suostua syömään mitään muuta.
Heippa, Pastori. Gnau ja mau.
Teksti pohjautuu osittain kolumniin, joka on julkaistu Tyykikylän sanomissa syksyllä 2014.
Päiviä 