Taas uusi työpöydän paikka

Ei ole uutinen, että tykkään tehdä töitä kahviloissa. Se, että ympärillä on puheensorinaa, kahvikuppien kilinää, kenkien kopinaa ja tuolien kolinaa, luo hyvän fiiliksen. Pystyn unohtamaan taustamelun, sillä se ei oikeastaan koske minua. Se vain on. Kahviloiden musiikkikaan ei yleensä haittaa. Riitävän hiljainen, ei-mihinkään-liittyvä taustaääni sekin. Jos työskentely ei suju, voi tuijotella ikkunasta ulos tai kuunnella muiden asiakkaiden juttuja. Ja ehkä hakea kakkupalan.

Tykkään työskennellä myös kotona. Minulla on soma kirjoituslipasto ja istuimena jumppapallo, kaikki tärkeät sanataideoppaat kotikirjastossa ja parempi teevalikoima kuin monessa kahvilassa. Kotona voi vaihtaa huonetta, asettua välillä makuulle matolle, jutella kissalle tai tyhjentää tiskikoneen. Jos olen yksin kotona, luen tekstiäni ääneen tai puhun pohtimaani asiaa.

Tänään löysin uuden hyvän työskentelypaikan: kirjaston. (Aivan: miten en ollut aiemmin tajunnut mennä sinne?) Siniset, pulpettimaiset pöydät, mutkaton nettiyhteys ja valtava määrä kirjoja ympärillä. Sopivasti ääniä, vieressä ikkuna, josta katsella maisemaa. Kirjasto on pienen matkan päässä, mutta kyllä sinne parissakymmenessä minuutissa meiltä kävelee. Mutta siellä ei ole kahvilaa eikä vedenkeitintä. Olisikohan suuri synti ottaa oma termospullo mukaan?

Mainokset

Kulttuuritädin kirjallinen tuotanto

Sibeliuksen päivä ei ole enää ennallaan. Hienoa, että suurelle säveltäjälle liputetaan, mutta samana päivänä sopii liputtaa myös eräälle toiselle tärkeälle henkilölle: pikkuiselle veljenpojalleni.

Minusta tuli täti joulukuussa, enkä voisi olla onnellisempi ja iloisempi. Pikkumies on kerrassaan hurmaava – ja tietenkin jo nyt maailman viisain ja hauskin lapsi. (Sanokaa mitä sanotte, minusta vauva nauroi jutuilleni jo parin viikon ikäisenä. Aion pitää kiinni tästä tarinasta.)

Olen ristinyt itseni kulttuuritädiksi, ja nimikkeen tuoma vastuu ei antanut juurikaan vaihtoehtoja ristiäislahjaksi. Kirja. Ehdottomasti. Arvelin kuitenkin, että tässä vaiheessa kannattaa keskittyä pureskeltavuuteen, joten hylkäsin perinteisen sanataiteen ja paperinmaun. Ompelukone on ystävä, ja muutaman tunnin surruttelun jälkeen pehmeäkantinen ja -sivuinen teos oli valmis paketoitavaksi.

20140214-231130.jpg

20140214-231140.jpg

20140214-231219.jpg

20140214-231152.jpg

20140214-231205.jpg

20140214-231229.jpg

20140214-231253.jpg

20140214-231243.jpg

Koetin koota pesunkestävään pehmokirjaan värejä ja muotoja, vähän erilaisia pintojakin. Mukana on myös tilkku vanhasta lempipaidastani, ehkä joskus lapselle sitten kerrotaan, missä kaikkialla täti on hipannut kyseinen paita yllään. Ja on kirjassa myös tilkku samaa kangasta, josta tehty mekko tädillä oli lapsen ristiäisissä.

Tarinoita kirjasta toivottavasti löytyy, ja yhden version veljeni jo kehittelikin. Epäilen, ettei se jää viimeiseksi…

20140214-232113.jpg

Isä ja poika ja lukutuokio. Kaunis näky.

Työpöydiltä

Kuvittelin, että kun säännöllinen (haha, ehkä lähinnä jotakuinkin säännöllisehkö) päivätyöni (noooh… ”päivä” on venyvä käsite) läänintaiteilijana päättyy, minulla on runsaasti vapaa-aikaa. Että ehdin jopa lorvailla ja lekotella muutaman työjutun lomassa.

Ei hätää, en minä täällä itseäni työllä tapa, mutta jotenkin nämä freelancerin päivät ovat täyttyneet kaikenlaisesta. Työkeikkoja, palavereita, palautteita, suunnitelmia, sähköposteja, kirjoittamista ja sensellaisia. Ja erään Tärkeän Veljenpojan ristiäiset. Ja vähän flunssaakin. Ja lisäksi voi saada kaikenlaisia ideoita, joiden ansiosta tekemistä tulee vähän lisää… Olen kiitollinen siitä, että meneillään olevat työasiat ovat ihanan innostavia ja mielekkäitä. Kyllä näillä kelpaa päiviään täyttää – eikä kalenteri vielä liikaa pullistele. (Ja onhan sitä lepoaikaakin ollut, hyvänen aika.)

Olen nauttinut vaihtelevista työympäristöistä – oma kotityöhuone on päässyt entistä ahkerampaan käyttöön, mutta olen myös palannut kahvilatyöskentelyyn.

20140210-221949.jpg

20140210-222037.jpg

20140210-222210.jpg

20140210-222219.jpg

Tänään työskentelin mm. paikallisjunassa, mikä olisi tarjonnut hehkeää kuvamateriaalia, jos olisin tajunnut kuvata. Oikeastaan hämmästyttävää, että kaikki paperit pysyivät penkillä, iPad ei pudonnut lattialle, muistikirjan väliin tungetut lappuset viihtyivät paikoillaan eikä mitään jäänyt junaan. Viihdyn outojen työpöytien äärellä, vaikka arvostankin omaa kirjoituslipastoani. Pitää olla tukikohta, jonka luota voi lähteä muualle, katsomaan toisenlaista maisemaa, muistamaan asioita, jotka voi kotona tarkistaa.

Mutta nyt sitä lorvimisaikaa. Eli Breaking Bad. Ah, Netflix.