Heräsin aamulla tavallista aikaisemmin. Huomattavasti tavallista aikaisemmin. Mutta mikäs hätä ihmisellä, kun on lämmin vuode ja olennaiset asiat käden ulottuvilla. Kirjoitin päiväkirjaa, ja kun yhden sivut loppuivat, aloitin uuden. (Vanhassa oli vain pari sivua jäljellä, älkää nyt liikaa kirjoittamisestani luulko…) Luin Natalie GoldberginThe True Secret of Writing -opasta, jossa Goldberg kertoo ainakin meditoinnista, hitaasta kävelystä, onnellisuudesta ja kirjoittamisesta. Kirja on lainakappale, mutta saatanpa hankkia sen omakseni. The True Secret of Writing poikkeaa hieman aiemmin suomennetuista Goldbergin kirjoista – tässä ei ole samanlaisia pikkuharjoituksia, ja tekstin rakennekin on toisenlainen ja luvut pidempiä. Sama ääni kuitenkin kuuluu. Ja se kannustaa kirjoittamaan.
Yksi kuvasta kuitenkin puuttuu.
Niinpä, teemuki. Jos olisin kotona, olisin aamutuimaan juonut jo kupillisen, toisenkin. Mutta koska olen työmatkalla Tallinnassa, vietin aamun varhaiset tunnit ilman teetä. Tällaisina hetkinä kaipaan vedenkeitintä hotellihuoneeseen… Aamutee on päivän tärkein tee!
Tätä postausta kirjoittaessani olen jo saanut teetä. Istun hotellin aulabaarissa (koska täällä on langaton nettiyhteys, huoneissa ei) ja pohdin, olisiko päivän kolmannen teekupillisen aika. Vai pitäisikö poiketa läheisessä Selverissä teeostoksilla? Ainahan tuliaisia tarvitsee, ainakin itselleen…
Kuvassa muuten näkyy kaksi suosikkimuistikirjamerkkiäni (kyllä, olen merkkiuskollinen): Paperblanks (ylinnä) ja Tartuensis (alinna). Paperblanksien hienous selittyy upealla ulkonäöllä ja erittäin kestävällä sidonnalla. Vaikka kalenterit ja muistikirjat resuavat aina mukanani en ole saanut Paperblanksin kirjoja hajoamaan, en edes natisemaan liitoksistaan. Tartuensis on uudempi tuttavuus, jonka löysin tallinalaisesta Nu Nordik -puodista (ostosvinkki Tallinnaan matkustaville!) Tartuensis-muistikirjat tehdään käsityönä vanhoista kirjoista ja jokainen kirja on uniikki. Viehättävänä yksityiskohtana jokaisen muistikirjan takasisäkannessa on paperi, jossa kerrotaan, milloin kirja on tehty ja kuka sen on tehnyt. Minun vaaleansinisen hevos- ja sateenkaarimuistikirjani on tehnyt Kristiina 23.2.2014.
Matkavinkki ilman kuvaa, sillä kuva ei tekisi tälle oikeutta: jos liikut Tallinnan vanhassa kaupungissa, mene Cafe och Bar Populariin ja tilaa chai-tee.
Olin keväällä Tallinnassa pitämässä kirjoittajakurssia, ja sen jälkeen oli hieman aikaa vaellella vanhassa kaupungissa. Ruokaa piti saada, ja pieni seurueemme päätyi Populariin, koska sieltä sai jotain pientä syötävää kaikkien makuun. Ruokakin oli hyvää (pastaa, kermakastiketta, katkarapuja ja päärynää), mutta jälkiruuaksi tilaamani tee mykisti. Sain lasillisen mausteista maitoteetä, joka tuoksui piparkakkutaikinalta. Seurueen keliaakikko nuuhki tuoksua silmät ummessa eikä ollut uskoa, että hän voi maistaa teetä – se on gluteenitonta! Ristimmekin juoman juotavaksi piparitaikinaksi, mikä ei ole lainkaan huono arvonimi juomalle.
Kuten tapoihini kuuluu, tietenkin unohdin paikan nimen ja tarkemman osoitteenkin. Kun kesäkuussa jälleen vaeltelin Tallinnan vanhassa kaupungissa ja mietin, mihin poikkeaisin syömään jotain pientä, riemastuin suuresti, kun tajusin kuljeskelleeni Popularin kohdalle. (Ravintolan nimikään ei kilauttanut kelloja, mutta tunnistin ulko-oven.) Onnellisena tilasin ruokaa – ja chain. Tälläkin kerralla se oli ihanaa.
Ensi kerralla osaan ehkä jo suunnistaa tähän paikkaan.
On kai todettava, että rutiinien miettiminen on nyt jostain syystä tärkeää. Olen miettinyt omia tapojani ja tottumuksiani, punninnut, mitä haluan pitää. Mistä voisin luopua ja mistä ehkä täytyy luopua. En vastusta rutiineja sinänsä, niistä on myös hyötyä ja iloa (tässä kohtaa aloitan yleensä saarnan aamurutiinien olennaisuudesta), vaikka usein rutiinit mielletään huonoksi jutuksi, jumiutumiseksi.
Tällä viikolla noudatin jo jokasyksyiseksi muodostunutta rutiinia. Sitä kutsutaan TÄH-matkaksi. Nimi sai alkunsa ensimmäisen Kirjan aika -festivaalin jälkeen, kun kaksi kolmasosaa matkaseurueesta oli ollut neljä päivää kiinni festivaalityössä, ja väsymys alkoi painaa. Festarin jälkeen vajosimme tilaan, jossa kommunikaatio oli yksitavuista (täh) ja vain osittain korrektia. Lähdimme Tallinnaan rentoutumaan – tekemään kaikkea hyvin epäkirjallista: kiertelemään vaate- ja kenkäkaupoissa, nauttimaan hieronnoista ja manikyyreistä, puputtamaan ruokaa hotellihuoneen lattialla. Jos jaksoimme, kertasimme festaritunnelmia. Jos emme, puhuimme muusta.
Jossain vaiheessa ryhdyimme TÄH-matkailemaan kahdesti vuodessa. Kaava on aina sama: majoittuminen Pirita Top Spassa, vanhan kaupungin tiettyjen kauppojen kiertäminen (Nu Nordik, Vivian Vau, Kristiina Viirpalu, Ivo Nikkolo), ja ainakin yksi varaa kuumakivihieronnan Piritan mukavimmalta hierojalta, Leonardilta. Illalla haemme Selveristä ruokaa hotellihuonepiknikiä varten. Samasta paikasta myös täydennämme kosmetiikkavarastojamme ja ostamme ruokatuliaiset.
Käymme uimassa ja kokenein vesijumppaaja pitää meille kaikille vesijumppasession. Talvella Piritassa soi Bonnie Tyler (ja vain muutama hittibiisi, aina uudelleen ja uudelleen – on suorastaan surrealistinen kokemus kuulla It’s a Heartache neljästi manikyyrin aikana), nyt valikoima oli laajempi, joskin yhä 1980-luvun rockiin painottuvaa.
Näillä reissuilla ei käydä Kumussa tai luoda kontakteja paikallisiin kirjailijoihin. Matkalukemista on aina mukana, mutta kirjaa ei välttämättä jaksa avata. Näillä reissuilla noudatellaan tuttuja reittejä ja rutiineja (laivalla kuuluu syödä ranskiksia). Ja juuri siksi ne ovat niin rentouttavia. Helppoa, laitostunutta. Suurimmat ongelmat liittyvät ostoksiin: onko tämä takki niin mahtava, että todella haluan sen? Nämä vai nuo kengät? Ottaisinko tämän mekon sinisenä vai mustana?
En haluaisi tehdä vain tällaisia matkoja. Mutta tarvitsen myös tällaisia matkoja. ”Naurakaa varastoon”, eräs ystävä kehotti seuruettamme. Ja niin me teimme. Parin päivän reissu samanhenkisten ihmisten kanssa irrottaa arkirutiineista (!) mukavasti, ja palattuaan jaksaa taas jotain epätavallista. Ja niitä rutiineja myös.
Tänä vuonna lähdimme matkaan Hämeenlinnan Taiteiden yön jälkeen. Emme niin väsyneinä kuin nelipäiväisen kirjallisuustapahtuman jäljiltä, mutta pienen breikin tarpeesa kuitenkin. Kun kaikki tietävät, mistä matkatoveri tulee, mitä hän on juuri jaksanut ja tehnyt, matkanteko on helpompaa. Ei tarvitse selittää kaikkea. Voi purkaa tapahtunutta – tai puhua jostain ihan muusta.
Tämän rutiinin haluan toistaiseksi pitää. Ystävät, Pirita ja valkoinen Saab – rutiiniseikkailun ainekset kasassa!
Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty, väittävät. Hyvä voi tulla myös siten, että antaa idean pälkähtää päähän ja ryhtyy toteuttamaan sitä melko nopeasti. Darling ehdotti eräänä päivänä, että eikös tehdä kesälomareissu Via Balticaa pitkin. Autoreissu. Sen verran olen hämäläistynyt (tai ehkä aina ollut jonkin verran hämäläistemperamenttinen), että ihan vähän piti ensin miettiä ja selvittää. Vaikka olihan se nyt selvää, että joo, mennään!
Idea lausuttiin ääneen maanantaipäivänä, matkaan lähdettiin perjantaina (tosin ensimmäinen yö vietettiin ystävien luona Kaipiaisissa, mutta kauniita maisemia pääsi ihastelemaan jo siellä). Siinä välissä surffailtiin Autoliiton sivuilla, keskustelupalstoilla ja Wikitravelissa. Ja ostettiin ensiapupakkaus, jauhesammutin ja heijastinliivi. Ja varattiin ensimmäisen yön majoitus. Ja soitettiin vakuutusyhtiöön ja noudettiin Green Card. Ja päätettiin, että iPadin karttahan on tosi hyvä, mitä sitä muuta hankkimaan. Ja kaikkea muuta reissuun liittymätöntä – minä esimerkiksi vietin mahtavat 12 tuntia kirjoittavien ystävieni seurassa Tampereella, ja aika meni ihan liian nopeasti.
Tallinkilla Tallinnaan, ja sitten auto tehokäyttöön. Kuusipäiväinen Helo Baltica -reissumme kulki reittiä Tallinna – Tarto – Valga – Riika – Vilna (- Augustow) – Kaunas – Pärnu – Tallinna. Darling käväisi Augustowissa, minä hengailin sen ajan Vilnassa ja Kaunasissa. Mietin etukäteen, olisiko liian raskasta harrastaa tällaista pikaturismia, esimerkiksi Riiassa ja Tartossa pysähdyimme vain parin tunnin ajaksi. Paljon autossa istumista ja vaihtuvia majapaikkoja, hmmm. Mutta hämmästys: sehän oli yllättävänkin hauskaa! Ainoastaan pimeän tullen autoilu ahdisti minua sen verran, että sen osuuden olisin voinut jättää pois. Mutta muutoin autoilu sujui. (Minähän en ajanut metriäkään, istuin vain tärkeänä apukuskin paikalla ja vingahdin, jos ohituspaikka oli liian pelottava.)
Ensimmäisen yön vietimme Helgen kotimajoituksessa. Sympaattinen paikka, piskuinen kaupunki. Valgaa emme paljon tutkineet, kunhan yövyimme ja jatkoimme puolilta päivin matkaa. Mutta Helgen tomaatit palauttivat uskoni siihen, että tomaatti voi olla maukas ja herkullinen. Helgellä oli oma kasvihuone pihassa, ja hän toi meille aamiaispöytään pari tomaattia maistiaisiksi. Ai tältäkö tomaatin kuuluisi maistua? Jos mahdollista, kasvatan ensi kesänä omat tomaattini.
Riiassa pysähdyimme murkinoimaan. Jälkiruokakahvit nautimme jo edelliseltä Riian-reissultamme tutuksi tulleessa Pienene-liikkeessä, jossa on kahvilan lisäksi myymälä. Tuotteet ovat pääosin latvialaisia ja käsin tehtyjä, ja kosmetiikkavalikoimat vain kasvaneet sitten viime näkemän. En voinut lähteä ilman Guston käsivoidetta ja kuorinta-ainetta… Ja mikä ilo: heillä on verkkokauppa! Mutta sieltä ei saa överikaneloitua cappuccinoa, harmi kyllä.
Riika on kaunis ja hurmaava, mutta yksi todella paha miinus löytyi: keskustasta on ihan helkkarin vaikea löytää opasteita. Mihinkään. Olisi ollut todella mukavaa nähdä viitta, jossa kerrottaisiin, mistäpäin löytyisi Vilnaan johtava tie. Mutta ei, mitäpä sellaisia opasteita laittamaan… (Tuli ihan Varsova mieleen tässä opastamattomuudessa.) Ystävällisten paikallisten avulla lopulta löysimme oikean suunnan ja tien, mutta olisihan sen etsimiseen käytetyn tunnin voinut muutakin tehdä.
Vilnassa majoituimme pieneen Mikotel-hotelliin. Homma ei toiminut ihan heti – respan mies oli sitä mieltä, että meille on varattu vain yksi yö kahden sijaan. Asioiden oikea laita selvisi onneksi nopeasti, mutta sitten säädettiinkin pysäköinnin kanssa. Mies kertoi, että voimme jättää auton sisäpihalle, portinkin pitäisi olla auki. No, ei ollut. Hain avaimen – se ei sopinut lukkoon. Pääsimme kuitenkin sisäpihalle, kun viereisen talon asukas tuli pysäköimään autoaan. Seuraavana päivänä respassa oli eri ihminen, ja hän kertoi meille, että ei sisäpihalla mitään hotellin parkkipaikkaa ole, ei meillä sellaista… No, auto oli kuitenkin tallessa ja saimme sen pois vaivatta (portti ei ollut lukossa päivällä).
Mikotel on kahden tähden hotelli, ja se toki näkyy joissain asioissa. Aamiainen oli pelkistetty (mutta riittoisa), huoneessamme ei ollut omaa suihkua, seinät olivat ohuet – mutta sijainti aivan loistava ja hintataso edullinen, ja todella siistit huoneet. Voisin mennä Mikoteliin uudelleen (kuten myös Helgen kotimajoitukseen, jos jostain syystä haluaisin lomailla Valgassa).
Darling suuntasi Puolaan, ja minä jäin tutkimaan Vilnaa. Kävin kaupungissa edellisen kerran vuonna 2000, kun reissasin ystäväni Elinan kanssa. Ihastuin silloin kaupunkiin, joten odotin Vilnaa innolla. Mutta. Olihan Vilna sievä. Mutta jotenkin… hengetön. Ehkä vaikutelma johtui viileästä säästä, ehkä siitä, että oli maanantai – mutta en saanut samanlaista ihastumisen tunnetta kuin ensivisiitillä. Ja toki pikaturismi tekee osansa, vaikutus olisi pitänyt tehdä h-e-t-i.
Vilnasta jatkoin matkaani junalla. Noin viiden euron lipulla pääsin reilussa tunnissa Kaunasiin (oi VR, olisipa meilläkin tuollaiset lippuhinnat!), jossa vietin suuren osan tiistaipäivästä. Vaeltelin kaupungilla, istuin kahviloissa, söin sushia, ostin tuliaisia. Löysin Kaunasista ekokaupan, jossa myytiin myös liettualaista luonnonkosmetiikkaa. Ekosertifikaattia ainakaan Ambroozija-tuotemerkillä ei ollut, enkä osaa lukea INCI-luetteloa niin hyvin, että tunnistaisin kaikki ”pahat aihesosat”, mutta varsin luonnonmukaiselta vaikutti minun silmiini. Mutta yhtä kaikki: ekokauppa! Jei!
Kaunasissa hämmennyin siitä, että kovin moni ihminen näytti tuijottavan minua. Kyllä, tarkistin, että alushousut eivät vilkkuneet ja että ylipäätään olin pukeutunut, eikä otsassakaan lukenut mitään. Ehkä vain näytin niiiiin turistilta. Tai sitten liian moni näki, kun kuvasin lemmikkipöllöämme Pasilaa (joka on virkattu puuvillalangasta) nähtävyyksien äärellä. (Pasila tuotti suunnattomasti hupia koko matkan ajan – melkein kaikissa valokuvissamme esiintyy virkattu pöllö.) Tai sitten lyhyt tukkani herätti kummeksuntaa ja vääriä tulkintoja. Outoa ja kiusallista, mutta ei vaarallista.
Pasila artsuilee Kaunasin kaupunkitaiteessa.
Darlig haki minut Kaunasista, ja sitten alkoi matkamme pisin yhtäjaksoinen ajomatka kohti Pärnua. Kello tikitti jo seuraavaa vuorokautta, kun lopulta astelimme hotelli St. Peterburgin aulaan. Niin kaunis hotelli! Tummaa puuta, jykeviä huonekaluja, aikamatkan tuntua… Aamiainenkin oli vaikuttava, joskaan kaltaiseni kasvissyöjä ei ole ihan kohderyhmä. Mutta jos ronskit pekonisiivut (jotain ihan muuta kuin ne kaupan ohkaiset harsot), kokonainen grillattu kana ja virolaiset makkarat kiinnostavat, St. Peterburgin aamiainen on varmasti myönteinen elämys. Onneksi tarjolla oli myös hapankurkkuja, kananmunia, leipää, puuroa, silliä, jugurttia, punajuuria… Teevalikoima tuotti pettymyksen, ja toisena aamuna teevesi oli harmillisen jäähtynyttä – ja veden laatu huono. Mutta kokonaisuutena hotelli oli miellyttävä ja viihtyisä, ja sijainniltaan mainio. Parisänkyä emme saaneet, mutta piankos sängyt siirsi vierekkäin (kuten itse asiassa teimme muissakin majapaikoissamme).
Oi Pärnu. Ensimmäinen visiittini virolaisten kesäpääkaupungissa, eikä varmasti jää viimeiseksi. Ihana ranta, hurmaavia taloja, vehmaita puistoja. Voin varmasti meititellä kun sanon, että olimme ihastuneita Pärnuun. Sinne, pidemmäksi aikaa, vaikka talvellakin. Ja ensi kerralla ehkä teemme pöytävarauksen Villa Ammendeen, jota nyt kävimme vain katselemassa. Art nouveau -tyyli toimii aina.
Tallinnassa ehdimme istahtaa kahville vanhaan kaupunkiin ja hieman ajella ympäriinsä, ennen kuin Tallink vei meidät takaisin Suomeen. Viisi yötä, kuusi päivää Baltian maissa – aikavenymä tapahtui taas. Tuntui, kuin olisi ollut pidempäänkin poissa. Matkalla on aina hieman toisessa todellisuudessa, katsoo asioita toisin kuin kotona.
Voisin lähteä uudelleen. Tai ehkä seuraavaksi kiertelemme vain Viroa – sielläkin on niin monta paikkaa, joissa en ole käynyt. Ja joihin tahtoisin taas.
Päiviä 