Mieli ja rauha

Yksi loppukesän parhaimpia päätöksiäni oli tutustua tarkemmin meditaatioon. Eli kokeilla vähän useammin. Jotain olin lukenut, joskus vähän yrittänyt (viisaammat sanoisivat heti, että yrittäminen ei tähän sovi), ajatellut, että joskus ehkä sitten.

Joogaopettaja Rachel Brathen (@yoga_girl) järjesti elokuussa Instagramissa 21 päivän mittaisen haasteen, jossa jokaiselle päivälle oli jokin tehtävä. Tee jotain uutta, joogaa, luovu pahasta tavasta, sano rakastavasi, hikoile, ole luova… Ihan haasteen alussa tehtävänä oli meditoida. Pian sen jälkeen haaste kehotti aloittamaan jonkin uuden, hyvän tavan. Päätin antaa meditaatiolle mahdollisuuden.

Ja mitä tekee urbaani tekniikkariippuvainen? Sukeltaa AppStoreen ja etsii sieltä sovelluksen päätöksensä tueksi. (Ja tietenkin googlaa ohjelmat ja vertailee käyttäjäkokemuksia…) Halusin paitsi toimivan myös esteettisesti miellyttävän sovelluksen, sillä rumaa tai sekavaa ohjelmaa ei tee mieli käyttää, etenkään rauhoittumistarkoituksessa.

Buddhify vastasi tarpeisiini, ja päätin sijoittaa pari ropoa. Huvittavaa kyllä, todella punnitsin ostopäätöstä. Kahvilassa olisin heittänyt eurot surutta kassaan ja hörpännyt kahvini.

Valikoimaa on runsaasti, ja silti ottaisin enemmänkin vaihtoehtoja. Mutta kyllä näillä kuulkaas alkuun pääsee vallan mainiosti. Olen kuunnellut ohjattuja meditaatioita tai mindfulness-harjoituksia liki päivittäin. Pidän niistä.

The time to relax is when you don’t have time for it, muistuttaa vanha viisaus. Onkin lähinnä hupaisaa huomata väittävänsä itselleen, että ei nyt kyllä ehdi kuunnella meditaatiota, on niin paljon tekemistä. Ihanko oikeasti ei ole sitä viittä minuuttia? Uskallan väittää, että sen viiden minuutin kuluttua jaksan paremmin.

Aina en halua käyttää ohjelmaa, vaan vain istun hiljaisuudessa ja keskityn hengittämiseen. Joskus se on vaikeaa, joskus vähemmän vaikeaa.

Olen noviisi, vasta tutustumassa tähän. Mutta tässä vaiheessa tuntuu hyvältä ottaa päivittäin pieni hetki, jolloin ei ajattele. Jolloin vain on. Ehkä kuulostelee kehoa, ehkä suuntaa ajatuksensa tietyllä tavalla. Mutta ihan rauhassa, suorittamatta, arvottamatta. Kuin kelluisi ajassa.

Harvinainen näky

Työpöydälläni on lähes aina lappu, johon kokoan muistettavia asioita. Se kuuluisa to do -lista siis. Todot nakottavat muistuttamassa kaikesta pienestä, joka helposti unohtuu. Sähköposti sinne, varmista tuo, muista lähettää tiedosto x:lle, hae se kirja kirjastosta. Ah, mikä onni on viivata kohtia yli!

Tänään havahduin siihen, että todot on tehty! Joka kohta yliviivattu! Oooh! Melkein otin valokuvan muistoksi. En ottanut, mutta nousin hetkeksi työpöydän äärestä ja kiittelin itseäni. Taidan kohta ottaa suklaata.

Eivät ne yliviivaukset sitä tarkoita, etteikö tälle päivälle enää olisi tekemistä. On, mutta vähemmän ajastettuja.

Muutama päivä sitten nappasin työpöydästä tällaisen kuvan (pahoittelut epätarkkuudesta):

Matkalippuja kengissä, posliinirasia täynnä paperiroskaa ja kaiken alla olennainen kysymys: mihin ohjaajan aika menee? Kysymys liittyy paitsi työarkeen myös tulevaan tietokirjaani. Ajattelin eräässä luvussa tutkailla, mitä muuta sanataideohjaajan työ todella on kuin sitä, että sovittuna kellonaikana pidetään oppitunnit ryhmälle. Sitä muuta nimittäin riittää, ehkä enemmän kuin moni ajatteleekaan.

Tänään olen jälleen kerran onnellinen kotitoimistostani. Omenat kuivuvat kuivurissa, pyykkikone pyörii, kissa torkkuu tyytyväisenä ja minä teen töitä. Koti ja työ, arki, villasukat ja visiot sulassa sovussa, sekaisin.

Syyskuu, totta ja tarua

Kauhukuvissani syyskuu näytti tältä:

Mutta onneksi se näyttääkin aika paljon tältä:

Välillä se on jopa tällainen:

Ja (ainakin eräiden näkökulmasta) tällainen:

Tästä tulee hyvä syksy, kuulkaas.