Avainsana-arkisto: Kirjan aika

Sadasta nollaan

Hesarin kulttuurisivuilla kyseltiin tänään, miten taiteilija nollaa. Miten saada pää ymmärtämään, että yksi teos on nyt tehty, että eteenpäin saa ja voi mennä? Vastaukset vaihtelivat urkumusiikista konsolipeleihin, ja tunnereaktioissa mainittiin tyhjyys ja suru useaankin kertaan.

Ymmärrän.

Kun on raatanut jonkin kokonaisuuden eteen viikkoja, kuukausia, ehkä vuosiakin, on projektista luopuminen joskus vaikeaa. Koko juttua on ehkä inhonnut jo monesti, toivonut, ettei tällaiseen olisi koskaan ryhtynytkään, manannut aikataulut ja materiaalit helvetin alimpiin kerroksiin. On myös kokenut iloa, innostusta, kaikkivoipaisuutta ja syvää ymmärrystä. Mutta nyt pitäisi päästää irti.

Minä en puhu taideteoksesta, sillä sellaista en ole viime aikoina viimeistellyt. Puhun kirjailijafestivaalista. Viime viikonloppuna päättyi kolmas Kirjan aika -festivaali. Kun aloitin työni kirjallisuuden läänintaiteilijana, tiesin, että tällainen festivaali on yksi työtehtävistäni. Neljä päivää kirjailijoita, lukijoita, kirjallisuutta Hämeenlinnassa. Taidetoimikunta sitoutui tapahtumaan kolmeksi vuodeksi. Silloin se tuntui pitkältä ajalta. Ei tunnu enää.

En ollut koskaan aikaisemmin järjestänyt mitään näin isoa tapahtumaa, mutta sellaiseen minut vuonna 2010 heitettiin. Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin. Ja onneksi opin nopeasti. Toisen Kirjan ajan järjestäminen oli jo helpompaa. Ja kolmannen vielä vähän helpompaa. Silti, jotkut asiat toistuvat vuosittain. Kuten se, ettei kirjailija X pääsekään paikalle, koska hänen kalenterissaan on jo muuta. Tai se, ettei hän vastaa viesteihin. Tai se, että otsikoiden keksiminen keskusteluille on tuskallista, aina. Tai se, että deadlinet tulevat turhan nopeasti vastaan, vaikka kaikki periaatteessa sujuisikin ihan mukavasti.

Mutta oli toisenlaistakin toistuvuutta. Hykertely ohjelman alkaessa valmistua. Uudet esiintyjäehdotukset, jotka osoittautuvat loistaviksi. Innostuneet sähköpostit esiintyjiltä. Ilo siitä, kun festivaaliohjelman sai lähettää painettavaksi huhtikuussa.

Ja lopulta tietenkin itse tapahtuma, Kirjan aika. Se, kun ihmiset saapuvat paikalle, he puhuvat, kysyvät, keskustelevat, kuuntelevat. Ihmiset vaeltavat kirjapinojen äärellä, poimivat teoksia. He lukevat runoja, he pyytävät signeerausta lempikirjailijaltaan, he istuvat hievahtamatta ja kuuntelevat, kun runo valtaa tilan.

(Kuvat voi klikata isommiksi! Kuvatekstien kanssa on näköjään vielä säätöä, mutta ehkä palajan niihin myöhemmin.)

Teatterin yksi hienous on ensi-iltajuhlat. Ja hautajaiset. Juhlitaan sitä, että näytelmä on ”valmis”, se on julkinen. Ja lopulta näytelmä myös haudataan, poistetaan ohjelmistosta sellaisena kuin se oli. Pidän siitä, että tiettyjen virstanpylväiden kohdalle pysähdytään. Annetaan arvo tehdylle työlle, vietetään hetki sen äärellä. Samasta syystä iloitsen näyttelynavajaisistakin. Osa kirjailijoista pitää kirjanjulkkarit – ja minusta aivan syystä. Eikö silloin muka ole syytä (edes pieneen) juhlaan, kun uusi teos valmistuu?

Kirjan aika -festivaalin tekijät eivät ole pitäneet erityisiä juhlia, järjestäneet karonkkaa, tai mitään muutakaan sellaista. Kun ohjelma on keväällä valmistunut, olen hihkunut itsekseni työhuoneessani, ehkä laittanut iloisen facebook-päivityksen. Puolivahingossa minulle ja kahdelle ystävälleni kehittyi kuitenkin Kirjan ajan lopettamisrutiini, oma pieni juhla, kiitos itsellemme tehdystä työstä.

Kolmena vuonna Kirjan ajan jälkeen olen ottanut pari päivää vapaata töistä ja lähtenyt kahden mainion naisen kanssa Tallinnaan. Menomatkalla olemme puineet tapahtumaa ja purkaneet mieltämme, iloinneet parhaista hetkistä. Tallinnassa olemme saunoneet, maanneet hierottavina, sovitelleet kenkiä, ostelleet mekkoja, kopistelleet pitkin vanhan kaupungin katuja ja syöneet hotellihuoneen lattialle kattamallamme piknikillä. Ihan parasta nollausta, etenkin, kun matkaseuralaiset tietävät, mistä on kysymys, kun kaikki ovat samassa väsymyksen tilassa (koska kaikki ovat olleet jollain tapaa tekemisissä festivaalin kanssa). Kun tiistai-iltana olemme saapuneet kotiin, on kuin olisi ollut kauemmankin poissa. Ai, oliko Kirjan aika vielä toissapäivänä käynnissä? Keskiviikkona voi jo palata töihin, avata sähköpostit ja ryhtyä vastailemaan viesteihin. Voi jo katsoa eteenpäin, muihin sovittuihin töihin ja tapaamisiin.

Nollaaminen on tärkeää. On tärkeää antaa tehdylle työlle se arvo, että sen jälkeen pysähtyy hetkeksi, katsoo, mitä tuli tehtyä, kiittää itseään. Ja sitten jatkaa eteenpäin. Se, miten nollauksen tekee, onkin toinen juttu. Pääasia kai, että voi hetken olla välitilassa, kiitollisena jo tehdystä työstä, uteliaana seuraavia projekteja kohtaan, mutta siten, että juuri sillä hetkellä ei tarvitse enää viimeistellä vanhaa eikä suunnitella tulevaa. Voi vain olla siinä välissä.

En vielä tiedä, mikä on Kirjan ajan kohtalo ensi vuonna. Sen kuitenkin tiedän, että en ole sen tekemisessä mukana samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. En taida ihan vielä tajuta asiaa. Ehkä tarvitsen jonkinlaisen kokonaislopetusriitin siihen vielä.  Tarvitseeko sitä varten lähteä Tallinnaan vai riittääkö kunnon huokaus, sitä en vielä tiedä.


Kohti kiviä ja betonia

Vielä tätäkin kautta: kiitos kaikille Kirjan aikaan osallistuneille! Oli hienoa, kolmannen kerrankin. Saatan palata festariin tarkemmin myöhemmin, mutta nyt olen siinä festarinjälkeisessä tilassa, jossa sanavarasto on kaventunut ja aivotoiminta vaihtunut tikapuuhermostomaiseksi.

Kuvassa neljän päivän aikana tarvittua kaikenlaista paperista – mutta päällimmäisenä kaksi muovikorttia, jotka antavat vihjeen siitä, minne kohta suuntaan kahden ystäväni kanssa.

Miniloma, olen valmis.

20120902-185100.jpg

…otsikollekin on ihan järkevä selitys, uskokaa pois. Sanat liittyvät hierontaan ja rakennusmateriaaliin. Toivottavasti muistan ottaa kuvia. Mutta en hieronnasta.


Kirjan aika!

 

 

Huomenna se alkaa.

On sitä odotettukin.

Kirjan aika 2012. Nähdäänkö siellä?


Optimisti 2012!

Teen työtä, jota rakastan, mutta työn yksi ei-niin-kiva puoli on se, että aina on jotain kesken. Ja valmistuuko mikään koskaan? Milloin kirjoittajakurssi on valmis? Voin kirjoittaa palautteen käsikirjoituksesta, saada sen ”valmiiksi”, mutta seuraava odottaa jo vuoroaan. Valmiista ei ehdi pitkään nauttia, seuraavia keskeneräisiä pitää edistää. Olen varsin hyvä sietämään keskeneräisyyttä, mutta toisinaan iskee valmistumisen kaipuu.

Niinpä tänään iloitsen hienosta viikon avauksesta: Hämeen taidetoimikunnan Optimisti-lehti vuosimallia 2012 on v a l m i s. Yksi työ on saatettu lopulliseen olomuotoonsa. Lehdet tuotiin tänään Hämeenlinnan toimistollemme, josta ne pääsevät tuota pikaa maailmalle.

Mikä Optimisti? Lyhyesti: Hämeen taidetoimikunnan julkaisema kirjallisuuslehti, joka ilmestyy hämäläisellä tahdilla, joka toinen vuosi. Taidetoimikunta jakaa lehteä maksutta. Sitä voi myös tilata meiltä. Ja jos on oikein malttamaton, voi tutustua lehden verkkoversioon täältä. Optimisti tulee jakoon myös Kirjan aika -festareille ja kaikille vetämilleni kirjoittajakursseille. Koetan viedä Optimistin myös Art Häme -taideviikoille Lahteen, jos vain logistiikka loksahtaa kohdilleen.

Koska täydellisyyteen on pitkä matka, piti tästäkin lehdestä huomata muuan riipivä virhe – mutta eipä sille enää mitään voi. Eikä maailma siihen kaadu. ”Näin siedän omaa epätäydellisyyttäni” -kurssi jatkukoon kohdallani. Ja onnistumisia lehdessä on paljon enemmän kuin virheitä – hienoja tekstejä hienoilta kirjoittajilta ja upea ulkoasu Ville Saloselta.

Olkaa hyvät. Saa lukea.


%d bloggers like this: