Sadasta nollaan

Hesarin kulttuurisivuilla kyseltiin tänään, miten taiteilija nollaa. Miten saada pää ymmärtämään, että yksi teos on nyt tehty, että eteenpäin saa ja voi mennä? Vastaukset vaihtelivat urkumusiikista konsolipeleihin, ja tunnereaktioissa mainittiin tyhjyys ja suru useaankin kertaan.

Ymmärrän.

Kun on raatanut jonkin kokonaisuuden eteen viikkoja, kuukausia, ehkä vuosiakin, on projektista luopuminen joskus vaikeaa. Koko juttua on ehkä inhonnut jo monesti, toivonut, ettei tällaiseen olisi koskaan ryhtynytkään, manannut aikataulut ja materiaalit helvetin alimpiin kerroksiin. On myös kokenut iloa, innostusta, kaikkivoipaisuutta ja syvää ymmärrystä. Mutta nyt pitäisi päästää irti.

Minä en puhu taideteoksesta, sillä sellaista en ole viime aikoina viimeistellyt. Puhun kirjailijafestivaalista. Viime viikonloppuna päättyi kolmas Kirjan aika -festivaali. Kun aloitin työni kirjallisuuden läänintaiteilijana, tiesin, että tällainen festivaali on yksi työtehtävistäni. Neljä päivää kirjailijoita, lukijoita, kirjallisuutta Hämeenlinnassa. Taidetoimikunta sitoutui tapahtumaan kolmeksi vuodeksi. Silloin se tuntui pitkältä ajalta. Ei tunnu enää.

En ollut koskaan aikaisemmin järjestänyt mitään näin isoa tapahtumaa, mutta sellaiseen minut vuonna 2010 heitettiin. Onneksi kaikkea ei tarvinnut tehdä yksin. Ja onneksi opin nopeasti. Toisen Kirjan ajan järjestäminen oli jo helpompaa. Ja kolmannen vielä vähän helpompaa. Silti, jotkut asiat toistuvat vuosittain. Kuten se, ettei kirjailija X pääsekään paikalle, koska hänen kalenterissaan on jo muuta. Tai se, ettei hän vastaa viesteihin. Tai se, että otsikoiden keksiminen keskusteluille on tuskallista, aina. Tai se, että deadlinet tulevat turhan nopeasti vastaan, vaikka kaikki periaatteessa sujuisikin ihan mukavasti.

Mutta oli toisenlaistakin toistuvuutta. Hykertely ohjelman alkaessa valmistua. Uudet esiintyjäehdotukset, jotka osoittautuvat loistaviksi. Innostuneet sähköpostit esiintyjiltä. Ilo siitä, kun festivaaliohjelman sai lähettää painettavaksi huhtikuussa.

Ja lopulta tietenkin itse tapahtuma, Kirjan aika. Se, kun ihmiset saapuvat paikalle, he puhuvat, kysyvät, keskustelevat, kuuntelevat. Ihmiset vaeltavat kirjapinojen äärellä, poimivat teoksia. He lukevat runoja, he pyytävät signeerausta lempikirjailijaltaan, he istuvat hievahtamatta ja kuuntelevat, kun runo valtaa tilan.

(Kuvat voi klikata isommiksi! Kuvatekstien kanssa on näköjään vielä säätöä, mutta ehkä palajan niihin myöhemmin.)

Teatterin yksi hienous on ensi-iltajuhlat. Ja hautajaiset. Juhlitaan sitä, että näytelmä on ”valmis”, se on julkinen. Ja lopulta näytelmä myös haudataan, poistetaan ohjelmistosta sellaisena kuin se oli. Pidän siitä, että tiettyjen virstanpylväiden kohdalle pysähdytään. Annetaan arvo tehdylle työlle, vietetään hetki sen äärellä. Samasta syystä iloitsen näyttelynavajaisistakin. Osa kirjailijoista pitää kirjanjulkkarit – ja minusta aivan syystä. Eikö silloin muka ole syytä (edes pieneen) juhlaan, kun uusi teos valmistuu?

Kirjan aika -festivaalin tekijät eivät ole pitäneet erityisiä juhlia, järjestäneet karonkkaa, tai mitään muutakaan sellaista. Kun ohjelma on keväällä valmistunut, olen hihkunut itsekseni työhuoneessani, ehkä laittanut iloisen facebook-päivityksen. Puolivahingossa minulle ja kahdelle ystävälleni kehittyi kuitenkin Kirjan ajan lopettamisrutiini, oma pieni juhla, kiitos itsellemme tehdystä työstä.

Kolmena vuonna Kirjan ajan jälkeen olen ottanut pari päivää vapaata töistä ja lähtenyt kahden mainion naisen kanssa Tallinnaan. Menomatkalla olemme puineet tapahtumaa ja purkaneet mieltämme, iloinneet parhaista hetkistä. Tallinnassa olemme saunoneet, maanneet hierottavina, sovitelleet kenkiä, ostelleet mekkoja, kopistelleet pitkin vanhan kaupungin katuja ja syöneet hotellihuoneen lattialle kattamallamme piknikillä. Ihan parasta nollausta, etenkin, kun matkaseuralaiset tietävät, mistä on kysymys, kun kaikki ovat samassa väsymyksen tilassa (koska kaikki ovat olleet jollain tapaa tekemisissä festivaalin kanssa). Kun tiistai-iltana olemme saapuneet kotiin, on kuin olisi ollut kauemmankin poissa. Ai, oliko Kirjan aika vielä toissapäivänä käynnissä? Keskiviikkona voi jo palata töihin, avata sähköpostit ja ryhtyä vastailemaan viesteihin. Voi jo katsoa eteenpäin, muihin sovittuihin töihin ja tapaamisiin.

Nollaaminen on tärkeää. On tärkeää antaa tehdylle työlle se arvo, että sen jälkeen pysähtyy hetkeksi, katsoo, mitä tuli tehtyä, kiittää itseään. Ja sitten jatkaa eteenpäin. Se, miten nollauksen tekee, onkin toinen juttu. Pääasia kai, että voi hetken olla välitilassa, kiitollisena jo tehdystä työstä, uteliaana seuraavia projekteja kohtaan, mutta siten, että juuri sillä hetkellä ei tarvitse enää viimeistellä vanhaa eikä suunnitella tulevaa. Voi vain olla siinä välissä.

En vielä tiedä, mikä on Kirjan ajan kohtalo ensi vuonna. Sen kuitenkin tiedän, että en ole sen tekemisessä mukana samalla intensiteetillä kuin aikaisemmin. En taida ihan vielä tajuta asiaa. Ehkä tarvitsen jonkinlaisen kokonaislopetusriitin siihen vielä.  Tarvitseeko sitä varten lähteä Tallinnaan vai riittääkö kunnon huokaus, sitä en vielä tiedä.

Mainokset

2 vastausta artikkeliin “Sadasta nollaan

  1. Etelä-Pohjanmaan Opistolla Ilmajoella on mielenkiintoinen kirjallisuusseminaari 27.9. Aion osallistua, sillä paikalla on Orvokki Autio joka yleensä ei osallistu koskaan eikä missään. (Pesärikko-trilogia ym.).
    Hieno asia, että Kirjan aika onnistui. Me tarvitaan tämänkaltaisia tapahtumia.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s