2018 meni, mitä tapahtui?

Vuosi on samaan aikaan sekä lyhyt että pitkä aika. Juurihan oli vuodenvaihde ja mietin, mitä tapahtui 2017! Ja toisaalta: kun selaan kalenteriani, hämmästyn joistain merkinnöistä: onko tästä vasta vuosi? Tuntuu pidemmältä.

Liekö omaa huonomuistisuutta, freelancerin hahmottamiskyvytömyyttä vai jotain muuta, mutta olen ehtinyt jo monta kertaa unohtaa, mitä kaikkea tänä vuonna onkaan tapahtunut. Laiska töitään, kuulen vanhan kansan aloittelevan, ja jatkan siitä huolimatta tai juuri siksi. Työpainotteisesti.

Opetustöitä on riittänyt tänäkin vuonna. Sanataideyhdistys Yöstäjän riveissä olen tehnyt lukuisia koulutyöpajoja, joista ihan uutta kokemusta tarjosivat valmistavan opetuksen sanataidepajat. Eli sanataidetta maahanmuuttajille, joiden suomen kielen taito ei vielä riitä ns. tavallisella luokalla olemiseen. Mukana oli lapsia, jotka olivat tulleet kouluun vasta pari päivää sitten ja lapsia, jotka olivat kohta siirtymässä suomenkielisten joukkoon oppimaan. Ja kaikkea siltä väliltä. Kerroimme yhdessä satuja, loimme uusia kaupunkeja ja opimme lisää sanoja. Yhdessä tekeminen ja suullinen sanataide olivat näissä pajoissa avainsanoja.

Yöstäjä on mukana myös Tampereen kaupungin Taidekaari-kulttuurikasvatusohjelmassa. Kaupungin kolmasluokkaiset saavat teatteriesitykseen liittyvän sanataidepajan, ja tänä vuonna räppäsimme ja riimittelimme Ahaa-teatterin Betoniviidakon innoittamina. Koulupajat ovat mahtavia, alakoululaisten into ja mielikuvitus huimaa!

Lapset saivat valita opelle asusteet. Ei hassumpaa.

Aikuisille suunnattuja opetustöitä oli monenlaisia. Sanataideohjaajakoulutusta, parin tunnin koulutuskeikkoja, kansalaisopistojen kurssseja, lyhytkursseja, kesäkursseja, avoimen yliopiston opetusta. Ihan omana kokonaisuutenaan erottuu muistisairaille vanhuksille suunnattu sanataideprojekti, jossa pääsin tapaamaan Koukkuniemen vanhainkodin asukkaita heille räätälöidyn Ikäopisto-hankkeen kautta. Yöstäjän riveissä tämäkin, muuten.

Kalenteria nopeasti tutkien olen opettanut ainakin Tampereella, Kuopiossa, Nokialla, Helsingissä, Lahdessa, Hämeenlinnassa ja Salossa. Pidettyjä tunteja tai kohdattuja kirjoittajia en jaksa laskea, mutta molempia on varmasti satoja. Aiheina on ollut omaelämäkertaa, runotta, satuja, novelleja, lukemista, tarinankerrontaa ja paljon muuta. Pidän itseäni etuoikeutettuna, kun saan työskennellä niin monenlaisten kirjoittajien parissa.

Vuotta 2018 leimaavat novellit.Keväällä pääsin tuomaroimaan Kustannus Aarnin novellikipailua, jossa etsittiin kokonaisia, hienoja novellikokoelmia. Kilpailuun lähetettiin 86 novellikokoelmaa, ja niiden joukosta ryhdyimme seulomaan parhaita. Parasta tuomarointityössä on ehdottomasti keskustelu muiden tuomareiden kanssa. On kiehtovaa kuulla, mikä toisille on tärkeää, millaisista teksteistä he innostuvat – ja pohtia yhdessä, miten näemme lukemamme tekstit. Ja tietenkin on mahtavaa olla löytämässä uusia tekstejä.

Keväällä myös toimitimme Marika Riikosen kanssa Tusina-kokoelmaamme ja siihen kirjoitin itsekin yhden novellin. (Se novelli olikin omapäinen kaveri, josta tuli jotain ihan muuta kuin alun perin piti. Ehkä kerron siitä lisää joskus myöhemmin.) Elokuun ensimmäisenä päivänä työmme tulos julkistettiin kaikelle kansalle, ja se sai erinomaisen vastaanoton. Ja uskomattominta: ensimmäinen painos myytiin käytännössä viikossa!

Novelli on kurssien kestosuosikki aihetoiveissa, joten opettaakin sain aiheesta. Ja vieläpä pitää yhden pidemmän kurssin, jonka aiheena oli lähes ainoastaan novelli.

Mahtui vuoteen runoakin. Annikin runofestarit tarjosivat huumaavan annoksen kaikkea runokentälle mahtuvaa. Annikista kirjoitinkin jo kesällä. Runojen lukemisesta kerron lisää, kunhan pääsen lukupäiväkirjaa purkamaan.

Annikin juontokeikan lisäksi olen haastatellut kirjailijoita mm. kirjamessuilla. Hauskaa oli päästä itsekin haastateltavaksi, kiitos Tusinan.

Draamaakin on riittänyt – kirjoitetussa muodossa. Tammikuussa esitimme Parisuhdemonologeja Mikkelissä Työväen näyttämöpäivillä, ja marraskuussa ensi-iltaan tuli tämän teoksen itsenäinen jatko-osa (joka ei oikeastaan ole jatko-osa) Terveisiä Parisuhteesta. Työryhmä ja työnjaot pysyivät entisellään: minä ja Riikosen Marika kirjoitimme ja esitimme tekstit, esityksen ohjasi Salla Heikkinen ja paikkana toimi Tukkateatteri. Ja tähänkin sain säveltää pari biisiä!

Tämäkin esitys muistutti siitä, miten yksityinen voi olla yleistä: moni tuli esityksen jälkeen kertomaan, miten tunnistettavia tilanteita näyttämöllä oli ollut. Tietenkin tilanteita oli etäännytetty, liioiteltu, yhdistelty ja kuviteltu – mutta ne pohdinnat ja kysymykset joiden pohjalta esitys syntyi: ne olivat mietityttäneet muitakin.

Mitä muuta vuonna 2018? Muutamia kritiikkejä, eräs lukemiseen liittyvä hanke josta lisää joskus toiste, pieni apurahakausi elo-syyskuussa (johon liittyy residenssijakso Haapsalussa). Oma kirjoittaminen jää aina jalkoihin, kun opettaa paljon. Minulla ei useimmiten riitä energiaa omille teksteille intensiivisten opetuspäivien jälkeen. Ihailen (ja vähän kadehdinkin) ihmisiä, jotka jaksavat päivätyönsä ohella kirjoittaa säännöllisesti.

Mutta syntyihän tänä vuonna yksi julkaistu novelli ja oma osuuteni teatteriesityksestä. Ja joitain vielä julkaisemattomia esseitä, osa valmiimpia, osa keskeneräisempiä. Muutama bloggaus. Päiväkirjamerkintöjä. Ideoita.

2018, olit täyteläinen työvuosi. Olit monipuolinen. Ryöpsähtelevä. Välillä raskas, välillä ihana. Joskus näitä molempia yhtä aikaa. Kiitos.

And what have you done

John Lennonin Happy Xmas (War Is Over) ehtii juuri ja juuri alkaa, kun kuulijalle heitetään kysymys: So this is Christmas / and what have you done? Niin, taas on vuosi mennyt – mitä olet saanut aikaan? Koska menneen kertaaminen kuuluu perinteisesti loppuvuoteen, otanpa minäkin katsauksen kuluneeseen vuoteen.

Tarkoitus oli kirjata työtehtäviä tiedostoon pitkin vuotta, pikku hiljaa. Mutta kuinkas kävikään? Etsin tiedostoa ja huomasin, ettei sellaista ole. Koska sellaista ei ole luotu. Paitsi nyt, sillä halusin itselleni dokumentin siitä, mihin vuosi 2017 on työrintamalla mennyt.

Freelancerin vuodet voivat olla varsin erilaisia. Vuosi 2017 oli työntäyteinen vuosi, näin rohkenen todeta. Olen opettanut sanataidetta aikuisille ja nuorille, työssäkäyville ja eläkeläisille, vasta-alkajille ja pitkään kirjoittaneille. Yläkouluissa, kansalaisopistoissa, kesäyliopistoissa, yhdistyksissä. Lyhytkursseja, pidempiä koulutuksia. Hämeenlinnassa, Kuopiossa, Helsingissä, Tampereella, Riihimäellä, Lahdessa, Salossa, Orivedellä. Kirjoittajien lisäksi olen kouluttanut sanataideohjaajia.

Laskin, että opetustunteja on kertynyt yli 400, ja näistä yli puolet ajoittuu iltoihin ja viikonloppuihin. Eikä tietenkään riitä, että käy opettamassa – on varattava aikaa myös suunnitteluun, kurssitehtävien lukemiseen ja kommentointiin sekä matkoihin. Onneksi junissa voi usein myös työskennellä.

Yksi vuoden isoimmista kokonaisuuksista oli Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahaston hanke Kirjoita! – sanataidetta kouluihin. Sain ilon ja kunnian toteuttaa Hämeen rahaston tämänvuotisen hankkeen: kiersin Kanta-Hämeen yläkouluissa pitämässä yhdeksäsluokkalaisille sanataidepajoja. Kouluja kertyi 16 kappaletta, pajoja 31 ja oppilaita 455. Hankkeen alkaessa asuin vielä Riihimäellä, mutta kesäkuinen muutto Tampereelle tarkoitti hieman pidempiä automatkoja halki Hämeen.

Ajokammoiseksi autoilijaksi suoriuduin urakasta mainiosti (ja tietenkin kuljin junalla aina, kun se oli mahdollista). Jostain kertonee se, että stressasin ajamista huomattavasti enemmän kuin pajoja. Vaikka myönnetään: oma stressinsä siinäkin, kun joka kerta kohtaa ihan uudet ihmiset ja tilat, koettaa nopeasti aistia, millainen porukka tällä kertaa on kyseessä ja miten heihin saa kontaktin.

Kirjoita! oli hieno hanke ja kiehtova tilaisuus tutustua yläkouluihin. Kohtasin heitä, joille kirjoittaminen on vastenmielistä ja turhaa ja tarpeetonta – mutta myös heitä, jotka olivat upeita sanankäyttäjiä, jotka halusivat oppia lisää ja joille sanat ovat ravintoa. Ja heitä, jotka yllättyivät siitä, mitä osasivatkaan sanataidepajassa tehdä.

Vuoteen kuului myös luentoja ja haastatteluita. Heti tammikuussa vierailin Seinäjoella ÄOL:n talvipäivillä – luento, joka oli laitettu kalenteriin yli vuotta aikaisemmin. Seinäjoella puhuin itsensä näkyväksi kirjoittamisesta. Hämeenlinnassa luennoin kansalaisopistojen merkityksestä ja Sastamalassa annoin kymmenen syytä tarttua kynään. SKR:n projekti vei minut Hämeen rahaston vuosijuhlan juhlapuhujaksi. Kirjoittaminen on selviytymiskeino, julistin.

Kirjailijoiden haastatteleminen messuilla ja kirjakaupoissa on mukavaa. On ilo tavata kirjailijoita, kysellä kirjoittamisprosessista, pohtia kirjojen teemoja tekijöiden kanssa. Parasta on, kun tilanne ei jää kysymys-vastaus-vuorotteluksi, vaan syntyy keskustelua, vuoropuhelua, pohdintaa, tarinointia. Haastatteluja voi ja pitääkin suunnitella, mutta ei niitä kokonaan voi käsikirjoittaa. Tilanteet elävät, ja juuri se on hienoa.

Haastattelin keväällä Terttu Auteretta Tampereen Akateemisessa kirjakaupassa. Tertun uutuusdekkari Kaunis mutta kuollut oli juuri ilmestynyt, ja käsittelimme sen kirjoittamisprosessia. Hieman etäämmällä kirjailija Seppo Jokinen oli juuri lopettelemassa signeeraamistaan. ”Tämä on minun tapani, mutta muut tekevät varmasti eri tavalla”, Terttu sanoi ja äkkäsi Sepon. ”Seppo, mitenkäs sinä tämän teet?” hän huudahti ja viittilöi hämmentyneen dekkaristikollegan luoksemme. Minä annoin oman mikrofonini Sepolle ja hän liittyi toviksi mukaan haastatteluun. Loistavaa!

Erilaisia haastatteluita oli vuoden mittaan viitisentoista. Turun ja Helsingin kirjamessuilla, Näin on kirjat -tapahtumassa sekä kirjakauppojen tapahtumissa.

Viime vuonna esitimme Parisuhdemonologeja Marika Riikosen kanssa – ja niin myös tänä vuonna. Kolme esitystä Teatterikesän Off-ohjelmistossa, kolme esitystä joulukuussa. Iloksemme saimme kuulle, että pääsemme myös Mikkeliin Työväen näyttämöpäiville! Parisuhdemonologit on siis mahdollista nähdä Mikkelissä 27.1.2018.

Vuoteen kuului myös kirjoittamista. Kolumnoin Hämeen Sanomien Ajastin-sivuille yhdeksän kolumnia ja kulttuurisivuille kirjoitin kymmenen kirjakritiikkiä. Peltosaaren Olohuoneen tupaantuliaisia varten kirjoitin runon. Smart girl -novellin kirjoitin tietenkin jo vuonna 2016, mutta tänä vuonna se pääsi kansiin Marilyn, Marilyn -novelliantologiaan. Suosittelen koko antologiaa, mutta jos haluaa lukea vain Smart girlin, sekin on mahdollista: Elisa Kirjasta löytyvät kaikki kokoelman novellit myös yksittäisinä.

Kalevalaisten naisten Pirta-lehteen kirjoitin jutun omasta pukeutumisestani. Lehti löytyy myös verkosta, klik!

Ja tulipa tänä vuonna myös osallistuttua kirjoituskilpailuihin. Menestys jäi saavuttamatta, mutta toisaalta lasken saavutukseksi myös sen, että olen kirjoittanut sellaisia tekstilajeja, joita en ennen ole kokeillut: libretto ja kuvakirja. Eikä mikään kirjoittaminen mene hukkaan. Vaikkeivät nämä koskaan yleisön nähtäväksi pääsisikään, ne ovat vähintään olleet hyvää harjoitusta. (Ja eihän sitä tiedä, jos ne vielä jalostuisivat julkaisukuntoonkin joskus…)

Kirjoittamista on tiedossa lisää: Suomen Tietokirjailijat myönsivät minulle apurahan esseekokoelman kirjoittamista varten. Hurraa! Kokoelman suhteen on olemassa suunnitelmia, mutta moni asia on vielä myös ihanasti auki. Niinpä tästä asiasta ei ole toistaiseksi enempää kerrottavaa. Keskityn kirjoittamiseen ensin!

Kirjoittamiseen liittyy myös muuan antologiaprojekti, jolle löytyi kustantaja tänä syksynä. Projektin on tarkoitus päästä kansiin asti vuonna 2018, joten lupaan kertoa lisää ensi vuonna.

Siinä kai työasiat pääpiirteissään. Ehkä. On täysin mahdollista, että olen unohtanut jotain. Kun selasin tämän vuoden kalenteria, olin häkeltynyt monta kertaa. Ai tällaistakin oli? Oliko tämäkin tänä vuonna? Ahaa, että tällainen seitsenpäiväinen työviikko?

Ylläoleva kuva on nykyisen kotimme pohjapiirros. Sillä tottahan tämän kaiken ohessa yksi muutto paikkakunnalta toiselle hoituu. Tuo pienempi makuuhuone toimii työhuoneenani. Siellä on työpöytä ja läppäri, hyllymetreittäin sanataideoppaita ja nojatuoli, jossa lukea tekstejä.

Tänä vuonna elvytin myös vanhan tavan pitää lukupäiväkirjaa. Siitä teen oman postauksensa myöhemmin. Minussa asuu pieni tilastointoilija, joka tuskin malttaa odottaa, että pääsee laskemaan prosenttiosuuksia ja sivumääriä.

Ensi vuodelle on jo sovittu monenlaista. Mutta kalenterissa on tilaa vielä. Ihanaa nähdä, mitä kaikkea sinne vielä merkataankaan!

Kaunista uutta vuotta 2018! Tulkoon valo!

Juuret ja Parisuhdemonologit – kahden ensiesityksen viikko

Siinäpä kaksi projektia, joiden on aika tällä viikolla tulla julki. Juuret on Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry:n juhla-antologia, jonka olen toimittanut. Hämäläisessä antologiassa 11 kirjailijaa kertoo jotain Hämeestä ja hämäläisyydestä. Faktaa ja fiktiota, proosaa ja lyriikkaa, omakohtaista ja keksittyä. Mukana ovat Tuomas Kyrö, Juha Itkonen, Hanna van der Steen, Katariina Vuorinen, Terttu Autere, Outi Oja, Tapani Bagge, Ville Hytönen, Nelli Hietala, Anne Hänninen ja JP Koskinen. Kaikilla heillä on jonkinlainen side Hämeeseen, kaikki he ovat vähintään käyneet asumassa siellä.

Juuret-kirja julkistetaan tänään. Odotettavissa mielenkiintoisia pohdintoja paikan ja kirjoittamisen suhteesta!

Kirjan kannessa on Kanta-Hämeen maakuntakukka, kylmänkukka. Sen on maalannut Ulla Kauhanen.

Toinen projekti liittyy sekin kirjoittamiseen, mutta nyt ei tehdä kansiin tai paperille, vaan näyttämölle. Olen kirjoittanut yhdessä Marika Riikosen kanssa reilun tunnin mittaisen kokonaisuuden nimeltä Parisuhdemonologit, ja se saa ensi-iltansa Tampereella Tukkateatterissa tulevana lauantaina 26.11. klo 19. Ja ettei liian kepeäksi menisi, olemme tietenkin itse myös näyttämöllä. Parisuhdemonologit ohjaa Salla Heikkinen.

Parisuhdemonologeissa pääsevät ääneen monenlaiset tyypit, joilla kaikilla on asiaa ja huomioita parisuhteista. Puheenvuoron saavat miehet ja naiset, ruumiinosat sekä salatut ja häpeälliset totuudet. Vai kuka muka kehtaa heti suhteen alussa käydä vessassa niin, että siitä kuuluu ääni? Kuka kykenisi kertomaan suhteesta tarkemmin kuin omat vanhemmat? Millaisia rooleja suhteessa saadaan ja mitkä otetaan? Kuuluuko niihin arkiasetus? Kysymyksiä on paljon, vastauksiakin ehkä jonkin verran. Kuultu, nähty ja koettu on taivutettu näyttämölle, ja eniten taidamme nauraa itsellemme.

Sellainen viikko. Kaikkea jännää!

Viikko, johon mahtui paljon tärkeää

Heti alkuun lukuohje: ei kannata lukea otsikon tärkeää Tärkeänä, sellaisena selän kramppisuoraan vetävänä pönötystärkeänä. Vaan merkityksellisenä, erilaisena, muutoksenakin. Viime viikkoa leimasivat muutokset. Panta rhei, kaikki virtaa – siltä nyt todella tuntuukin.

Yksi ajanjakso loppui keskiviikkona, kun läänintaiteilijakauteni päättyi. Neljä vuotta, miten nopeasti se voikaan kulua! Palautin raportin työstäni (ja haluan palata siihen vielä täälläkin), siivosin työhuoneeni, mapitin säästettävät paperit ja jätin avaimen, puhelimen ja tietokoneen pöydälle. Hei hei, punainen työpöytä, hei hei oma työskentelysoppi Verkatehtaalla, hei hei työkaverit.

Noin tyhjä pöytäni ei ole neljään vuoteen ollutkaan. Ja hyvä niin, liian tyhjä pöytä kielii siitä, että mitään ei tapahdu!

Se olisi freelancerelämän aika nyt. Jälleen. Fiilistelin ajatusta torstaina, kun suunnittelin sanataidetunteja hämeenlinnalaisessa Cafe Kaunossa (josta muuten sai huiman hyvää cappuccinoa). Suunnittelin jo artsua kuvasarjaa vaihtelevista työpöydistäni, mutta epäilen, että pidemmän päälle olisi tylsää katsella paperisotkujani erilaisissa ympäristöissä. Ja eiköhän suurin osa työpöytäkuvista kuitenkin tulisi kotityöhuoneelta…

Lauantaina oli merkittävä päivä: esikoisnäytelmäni kantaesitys. Vietin koko päivän Tampereella, ensin ihanan kirjoittajaryhmäni Dieselin kanssa ja sitten ensi-illassa. Tukkateatterin intiimi, noin 40 hengen katsomo oli ihan täynnä. Jännitti! Yritin muistuttaa itselleni, että olen jo osani tehnyt, nyt tämä on muiden käsissä… Mutta jännitti, silti. Ja aivan suotta. Tukkateatteri on tehnyt hyvää työtä näytelmän kanssa. Salla Heikkisen ohjaus toi minulle joitain hauskoja yllätyksiä, ja rooleissa on herkullisuuksia – erityisesti päähenkilön poikaystävä Hemmo (Teemu Mäkinen) näytellään ah niin makoisasti ja paha pomo Ansa (Marika Riikonen) on hurjan hyytävä. Minä julma ihminen olen kirjoittanut päähenkilö Lillin joka kohtaukseen, mikä ei ehkä ole näyttelijön kannalta paras ratkaisu. Mutta Anne Karema kantaa roolin hienosti. alusta loppuun. Ja niin, nyt tekisi mieli luetella kaikki roolit ja näyttelijät ja intoilla jokaisesta!

Pari kertaa mietin katsomossa, että onko ookoo nauraa itse kirjoittamilleen repliikeille, että olipas hauska juttu – mutta nauroin silti. Ja uskon että naurun aiheutti hyvä roolityö eikä pelkkä repliikki…

Sunnuntaina kokoonnuttiin pienimuotoisesti erään kirjaprojektin tiimoilta. Vähän ruokaa ja juomaa, rento tunnelma ja kokemusten vaihtoa ja naurua – hyvä tapa viettää sunnuntaita. Olen vielä hieman taikauskoisen salaperäinen tämän projektin suhteen – kerron kyllä tuonnempana enemmän! Mutta uusi suunta tämäkin.

Kaikkien näiden muutosten ja alkujen ja uutuuksien lisäksi Rooibos muisti minua tunnustuksella:

Kiitos kaunis!
Tunnustukseen ei liity eteenpäinjakamispakkoa, mutta tietenkin tekisi mieleni vinkata swllaisia blogeja, joiden lukemisesta itse nautin. Valinta vain on aina yhtä vaikeaa, ja kieltämättö olen viime aikoina ollut tavallista laiskempi blogilukija, mutta… Terhi Rannelan blogi ilman muuta, samoin Grafomania. Näissä kahdessa blogissa pohditaan kirjailijan työtä kiinnostavasti ja oman kokemuksen kautta. Nämä kaksi blogia täydentävät toisiaan oivallisesti: kun Grafomania on moniääninen, Terhin oma blogi tarkentaa yksilöön, vielä henkilökohtaisempaan.
Torkkuja & nokkosia on uudehko löytöni, jonka kauniit kuvat hivelevät silmiäni. Hyvinvointia, ruokareseptejä, estetiikkaa.
Myös Harmaata arkea on uusi löytö. Käsitöitä ja arkea, huumoriripauksella höystettynä. Me likes.
Things to make and do -blogissa ollaan myös käsitöiden maailmassa, mutta mukaan mahtuu myös kirppiksiä, sisustusta, kirjoja ja muuta elämää. Ah, tyylikkyyttä!

Vuosi 2014, olet jo nyt tarjonnut jännittäviä muutoksia, tapahtumia ja mahdollisuuksia. Mitäs seuraavaksi?

Näytelmä mahtuu flyeriin

…ainakin, jos flyeriin suunnittelija on oivaltanut näytelmästä olennaisen. Ja tässä tapauksessa todellakin on, kuva sopii näytelmään loistavasti!

Olen jo olennaisen äärellä: mikä mekko ylle ensi-iltaan?!

Ensi-ilta! Kantaesitys! Esikoisnäytelmä!

Vuonna 2009 pääsin TeaKin avoimen yliopiston kurssille, jolla kirjoitettiin kokonainen näytelmäteksti. Kurssi kesti reilun vuoden, ja sinä aikana avoimessa yliopistossa opiskelivat myös ohjaajat ja näyttelijät, ja lopuksi nämä kolme kurssia yhdistivät voimansa ja toivat kirjoitetut tekstit näyttämölle joko kokonaan tai osittain, tekstien pituudesta riippuen.

Työstin tuolloin näytelmää, jonka nimeksi lopulta tuli Kaikkeen on aina joku malli. Hieno, hauska, hankala, ärsyttävä, opettavainen, tarpeellinen prosessi. (Normisettiä siis, voisi joku kuitata.) Näyttelijäopiskelijat esittivät KOAJM:sta muutaman kohtauksen, mutta kokonaisuutta en näyttämöllä saanut nähdä.

Myöhemmin lähetin näytelmän tamperelaiseen Tukkateatteriin siellä näyttelevän ystäväni lempeähkön painostuksen alla. Ohjaaja Salla Heikkinen innostui tekstistä sen verran, että kysyi, saisivatko tukkalaiset tehdä sen lukudraamana. Toukokuussa 2012 reading-tilaisuus toteutui (Terhi Rannelan kuvia ja kommentteja täällä) ja tukkateatterilaiset ryhtyivät pohtimaan, olisiko tekstissä ainesta näyttämölle, sopisiko se Tukkateatterin ohjelmaan.

Vierähti reilu vuosi. Syksyllä Salla Heikkinen otti minuun yhteyttä ja kertoi, että kyllä hän nyt todella haluaisi, aikoisi ja ehtisi ohjata tekstini. Mitäpä siinä muuta enää: viimeiset viilaukset tekstiin, sähköpostittelua käytännön asioista ja homma käyntiin.

Ja nyt: kohta se on valmis. Esikoisnäytelmäni Kaikkeen on aina joku malli saa kantaesityksensä Tukkateatterissa 25.1.2014 klo 19. Tuntuu uskomattomalta, mutta kuten huomaatte, uskallan jo huudella päivämäärää julkisesti… Odotan ihan innoissani, millaisen tulkinnan tekstini saa, millaisiksi henkilöt kasvavat. Näytelmäteksti ei ole valmis, kokonainen, ennen kuin se esitetään. Ja nyt on sen aika.

Pidän tällaisista uuden vuoden aloituksista!