Avainsana-arkisto: teatteri

Juuret ja Parisuhdemonologit – kahden ensiesityksen viikko

img_8108

Siinäpä kaksi projektia, joiden on aika tällä viikolla tulla julki. Juuret on Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry:n juhla-antologia, jonka olen toimittanut. Hämäläisessä antologiassa 11 kirjailijaa kertoo jotain Hämeestä ja hämäläisyydestä. Faktaa ja fiktiota, proosaa ja lyriikkaa, omakohtaista ja keksittyä. Mukana ovat Tuomas Kyrö, Juha Itkonen, Hanna van der Steen, Katariina Vuorinen, Terttu Autere, Outi Oja, Tapani Bagge, Ville Hytönen, Nelli Hietala, Anne Hänninen ja JP Koskinen. Kaikilla heillä on jonkinlainen side Hämeeseen, kaikki he ovat vähintään käyneet asumassa siellä.

juuret_juliste_kuva

Juuret-kirja julkistetaan tänään. Odotettavissa mielenkiintoisia pohdintoja paikan ja kirjoittamisen suhteesta!

Kirjan kannessa on Kanta-Hämeen maakuntakukka, kylmänkukka. Sen on maalannut Ulla Kauhanen.

Toinen projekti liittyy sekin kirjoittamiseen, mutta nyt ei tehdä kansiin tai paperille, vaan näyttämölle. Olen kirjoittanut yhdessä Marika Riikosen kanssa reilun tunnin mittaisen kokonaisuuden nimeltä Parisuhdemonologit, ja se saa ensi-iltansa Tampereella Tukkateatterissa tulevana lauantaina 26.11. klo 19. Ja ettei liian kepeäksi menisi, olemme tietenkin itse myös näyttämöllä. Parisuhdemonologit ohjaa Salla Heikkinen.

Parisuhdemonologeissa pääsevät ääneen monenlaiset tyypit, joilla kaikilla on asiaa ja huomioita parisuhteista. Puheenvuoron saavat miehet ja naiset, ruumiinosat sekä salatut ja häpeälliset totuudet. Vai kuka muka kehtaa heti suhteen alussa käydä vessassa niin, että siitä kuuluu ääni? Kuka kykenisi kertomaan suhteesta tarkemmin kuin omat vanhemmat? Millaisia rooleja suhteessa saadaan ja mitkä otetaan? Kuuluuko niihin arkiasetus? Kysymyksiä on paljon, vastauksiakin ehkä jonkin verran. Kuultu, nähty ja koettu on taivutettu näyttämölle, ja eniten taidamme nauraa itsellemme.

Sellainen viikko. Kaikkea jännää!


Kirjoja, kirjailijoita ja 60-lukua

Luvassa kissanhännännostoa ja kulttuurimainostusta.

Perjantaille osuu kolme tapahtumaa, joihin olen tavalla tai toisella sormenjälkeni painanut. Hämeenlinnassa vietetään 28.8. Taiteiden Yötä, jolloin kaupunki on täynnä taide- ja kulttuuritapahtumia. Kirjallisuuden ystävillekin on tarjolla paljon ja kaikenlaista, mutta muina tapahtumanjärjestäjinä vinkkaan, että Kirjan Yössä on aika komea ohjelma. Itsepä suunnittelin. En tänä vuonna kapua itse Vanaja-salin lavalle puhetta johtamaan, vaan otan hyvän paikan katsomosta ja annan muiden puhua viisaita. Sillä mitä muuta voi olla luvassa, kun esiintyjäjoukko on näin hieno: Aleksis Salusjärvi, Miina Supinen, Kirsti Ellilä, Ville-Juhani Sutinen, Elina Hirvonen, Olli Löytty, Minna Lindgren, Reidar Palmgren ja Hannu Väisänen. Kirjan Yö alkaa klo 18 ja päättyy iltayhdeksän aikoihin – tämä yö sopii iltaunisillekin.

Samoihin aikoihin, klo 19 ihan lähistöllä on kirjallista ohjelmaa Sibeliuksen ystäville. Yhdessä Marika Riikosen kanssa toimittamani Sanasinfonia-kokoelman tiimoilta järjestetään toinen Sibelius sanoin ja sävelin -ilta. Tällä kertaa Janneen liittyviä novellejaan ovat lukemassa ainakin Anneli Kanto, Jarkko Martikainen ja Miina Supinen. Kuulijoita hemmotellaan myös elävällä pianomusiikilla, josta vastaa Erkki Korhonen. Marika juontaa, koska minä olen kiinni Vanaja-salissa.

Vapaa pääsy, kaikkiin edellämainittuihin tapahtumiin.

Perjantaina saa myös ensi-iltansa näytelmä, jonka parissa hikoilin viime kesänä. (Hikoilu johtui enemmän helteistä kuin tehtävän tuskallisuudesta, huomautettakoon.)

PuputtiJuliste

Puputin kulmalla tavataan! perustuu riihimäkeläisten 60-luvulla nuoruuttaan eläneiden tarinoihin ja muistoihin. Viime kesänä luin ja tein muistiinpanoja, googlasin 1960-luvun listahittejä ja elokuvia ja vuosilukuja, selasin Riihimäen historiasta kertovia kirjoja ja luin saamiani päiväkirjoja, noita kallisarvoisia aarteita. Kuuntelin Ylen Elävästä arkistosta uutistenlukijan ääntä, kun hän kertoi Kennedyn kuolemasta, tutkin oppikoulun pääsykokeisiin valmentavia vihkosia, katselin vanhoja valokuvia. Ja välillä jututin näitä 60-luvun nuoria, jotka kertoivat mitä mainioimpia tarinoita nuoruudestaan. Näistä aineksista sommittelin näytelmän, joka saa ensi-iltansa tulevana perjantaina 28.8. Riihimäen Nuorisoteatterin esittämänä.

Oliko nuorten elämä toisenlaista 60-luvulla nykypäivään verrattuna? Tietenkin oli. Ja sitten kuitenkin… Jotkut asiat eivät muutu, soi taustalla Beatles tai Haloo Helsinki, oli yllä kellohame tai leggingsit. Suuret kysymykset pysyvät: Kuka olen? Minne olen menossa? Mitä on rakkaus? Mitä haluan elämältäni?

Aika mukava viikko tiedossa. Tältäkö siis tuntuu, kun saa poimia työnsä hedelmiä ihan sylikaupalla, niin, ettei kaikkeen edes mukaan ehdi? ;)


Teekalenteri, 4. päivä

Tee, mikä ihana tekosyy kirjoittaa – teatterista! Kävin eilen katsomassa ja kokemassa Helsingin ylioppilasteatterin esityksen nimeltä Saasta. Lavalla tuoreet YT:n jäsenet, 14 ihmisen energia ja vimma.

IMG_4401

Mitäpä sanoa Saastasta? Aluksi esityksen maailmankuva ja ihmiskuva olivat synkät. Tuollaisiako me olemme: etsimme vain nopeaa nautintoa, emme kyseenalaista kauneusnormeja, emme kohtaa toisiamme, olemme yliseksualisoituneita viettiolentoja? Kuva on kärjistetty, mutta kysyä saa ja pitää. Mitä on saasta, esitys kysyy. Mutta se kysyy myös, miten maailmasta voisi tehdä paremman paikan. Esityksen käännekohdassa yleisölle annettiin talvitakit ja meidät vietiin hetkeksi ulos, jossa esitys jatkui performanssina. Kun palasimme takaisin katsomoon, saimme mukilliset kuumaa teetä.

Teetä ulkonaolon jälkeen! Miten kaunis ajatus! Ja hieno kontrasti sille, että yleisölle on näytetty paljon rumuutta, sitä, miten ihmiset eivät välitä toisistaan. Ja sitten meistä pidetäänkin huolta. Annetaan takki ylle, tarjotaan kuppi kuumaa kalsean talvi-ilman jälkeen. Samalla teatteriesityksestä tuli moniaistisempi kokemus.

Tämän jälkeen esityksen luonne muuttui. Tuli musiikkia, harmoniaa, vaaleita värejä. Mutta pastelliseksi Saasta ei sulanut lopussakaan. Kun 14-päinen joukko käveli lavan etuosaan, heidän esittämänsä kysymykset eivät olleet helppoja. Onko sinua lyöty? Oletko uskossa? Luitko lapsena iltarukouksen? Onko sinut koetettu raiskata? Onko siitä vaikea puhua? Mikä on saastaisinta, mitä tiedät? Oletko halunnut lyödä ketään? Löitkö?

Saasta on tutkielma, yritys selvittää jotain siitä, mikä on saastaa. Se on kysymys, missä menemme ja mitä teemme, millainen on ihminen. Jos kaipaat perinteistä juoninäytelmää, josta ei tule ollenkaan epämukava olo, Saasta ei ehkä ole sinua varten. Mutta jos uskallat nähdä myös nurjaa puolta, tämä voi olla sinulle. Ja: Saastassa on myös toivoa. Ehkä kaikkea ei ole vielä menetetty, ehkä ihminen ei ole lopullisesti pilalla.

Kohottakaamme teemukillinen sille.


Viikko, johon mahtui paljon tärkeää

Heti alkuun lukuohje: ei kannata lukea otsikon tärkeää Tärkeänä, sellaisena selän kramppisuoraan vetävänä pönötystärkeänä. Vaan merkityksellisenä, erilaisena, muutoksenakin. Viime viikkoa leimasivat muutokset. Panta rhei, kaikki virtaa – siltä nyt todella tuntuukin.

Yksi ajanjakso loppui keskiviikkona, kun läänintaiteilijakauteni päättyi. Neljä vuotta, miten nopeasti se voikaan kulua! Palautin raportin työstäni (ja haluan palata siihen vielä täälläkin), siivosin työhuoneeni, mapitin säästettävät paperit ja jätin avaimen, puhelimen ja tietokoneen pöydälle. Hei hei, punainen työpöytä, hei hei oma työskentelysoppi Verkatehtaalla, hei hei työkaverit.

20140128-124517.jpg

Noin tyhjä pöytäni ei ole neljään vuoteen ollutkaan. Ja hyvä niin, liian tyhjä pöytä kielii siitä, että mitään ei tapahdu!

Se olisi freelancerelämän aika nyt. Jälleen. Fiilistelin ajatusta torstaina, kun suunnittelin sanataidetunteja hämeenlinnalaisessa Cafe Kaunossa (josta muuten sai huiman hyvää cappuccinoa). Suunnittelin jo artsua kuvasarjaa vaihtelevista työpöydistäni, mutta epäilen, että pidemmän päälle olisi tylsää katsella paperisotkujani erilaisissa ympäristöissä. Ja eiköhän suurin osa työpöytäkuvista kuitenkin tulisi kotityöhuoneelta…

20140128-124937.jpg

Lauantaina oli merkittävä päivä: esikoisnäytelmäni kantaesitys. Vietin koko päivän Tampereella, ensin ihanan kirjoittajaryhmäni Dieselin kanssa ja sitten ensi-illassa. Tukkateatterin intiimi, noin 40 hengen katsomo oli ihan täynnä. Jännitti! Yritin muistuttaa itselleni, että olen jo osani tehnyt, nyt tämä on muiden käsissä… Mutta jännitti, silti. Ja aivan suotta. Tukkateatteri on tehnyt hyvää työtä näytelmän kanssa. Salla Heikkisen ohjaus toi minulle joitain hauskoja yllätyksiä, ja rooleissa on herkullisuuksia – erityisesti päähenkilön poikaystävä Hemmo (Teemu Mäkinen) näytellään ah niin makoisasti ja paha pomo Ansa (Marika Riikonen) on hurjan hyytävä. Minä julma ihminen olen kirjoittanut päähenkilö Lillin joka kohtaukseen, mikä ei ehkä ole näyttelijön kannalta paras ratkaisu. Mutta Anne Karema kantaa roolin hienosti. alusta loppuun. Ja niin, nyt tekisi mieli luetella kaikki roolit ja näyttelijät ja intoilla jokaisesta!

20140128-125917.jpg

Pari kertaa mietin katsomossa, että onko ookoo nauraa itse kirjoittamilleen repliikeille, että olipas hauska juttu – mutta nauroin silti. Ja uskon että naurun aiheutti hyvä roolityö eikä pelkkä repliikki…

20140128-130510.jpg

20140128-130524.jpg

Sunnuntaina kokoonnuttiin pienimuotoisesti erään kirjaprojektin tiimoilta. Vähän ruokaa ja juomaa, rento tunnelma ja kokemusten vaihtoa ja naurua – hyvä tapa viettää sunnuntaita. Olen vielä hieman taikauskoisen salaperäinen tämän projektin suhteen – kerron kyllä tuonnempana enemmän! Mutta uusi suunta tämäkin.

Kaikkien näiden muutosten ja alkujen ja uutuuksien lisäksi Rooibos muisti minua tunnustuksella:

20140128-130707.jpg

Kiitos kaunis!
Tunnustukseen ei liity eteenpäinjakamispakkoa, mutta tietenkin tekisi mieleni vinkata swllaisia blogeja, joiden lukemisesta itse nautin. Valinta vain on aina yhtä vaikeaa, ja kieltämättö olen viime aikoina ollut tavallista laiskempi blogilukija, mutta… Terhi Rannelan blogi ilman muuta, samoin Grafomania. Näissä kahdessa blogissa pohditaan kirjailijan työtä kiinnostavasti ja oman kokemuksen kautta. Nämä kaksi blogia täydentävät toisiaan oivallisesti: kun Grafomania on moniääninen, Terhin oma blogi tarkentaa yksilöön, vielä henkilökohtaisempaan.
Torkkuja & nokkosia on uudehko löytöni, jonka kauniit kuvat hivelevät silmiäni. Hyvinvointia, ruokareseptejä, estetiikkaa.
Myös Harmaata arkea on uusi löytö. Käsitöitä ja arkea, huumoriripauksella höystettynä. Me likes.
Things to make and do -blogissa ollaan myös käsitöiden maailmassa, mutta mukaan mahtuu myös kirppiksiä, sisustusta, kirjoja ja muuta elämää. Ah, tyylikkyyttä!

Vuosi 2014, olet jo nyt tarjonnut jännittäviä muutoksia, tapahtumia ja mahdollisuuksia. Mitäs seuraavaksi?


Ensi-ilta! Kantaesitys! Esikoisnäytelmä!

Vuonna 2009 pääsin TeaKin avoimen yliopiston kurssille, jolla kirjoitettiin kokonainen näytelmäteksti. Kurssi kesti reilun vuoden, ja sinä aikana avoimessa yliopistossa opiskelivat myös ohjaajat ja näyttelijät, ja lopuksi nämä kolme kurssia yhdistivät voimansa ja toivat kirjoitetut tekstit näyttämölle joko kokonaan tai osittain, tekstien pituudesta riippuen.

Työstin tuolloin näytelmää, jonka nimeksi lopulta tuli Kaikkeen on aina joku malli. Hieno, hauska, hankala, ärsyttävä, opettavainen, tarpeellinen prosessi. (Normisettiä siis, voisi joku kuitata.) Näyttelijäopiskelijat esittivät KOAJM:sta muutaman kohtauksen, mutta kokonaisuutta en näyttämöllä saanut nähdä.

Myöhemmin lähetin näytelmän tamperelaiseen Tukkateatteriin siellä näyttelevän ystäväni lempeähkön painostuksen alla. Ohjaaja Salla Heikkinen innostui tekstistä sen verran, että kysyi, saisivatko tukkalaiset tehdä sen lukudraamana. Toukokuussa 2012 reading-tilaisuus toteutui (Terhi Rannelan kuvia ja kommentteja täällä) ja tukkateatterilaiset ryhtyivät pohtimaan, olisiko tekstissä ainesta näyttämölle, sopisiko se Tukkateatterin ohjelmaan.

Vierähti reilu vuosi. Syksyllä Salla Heikkinen otti minuun yhteyttä ja kertoi, että kyllä hän nyt todella haluaisi, aikoisi ja ehtisi ohjata tekstini. Mitäpä siinä muuta enää: viimeiset viilaukset tekstiin, sähköpostittelua käytännön asioista ja homma käyntiin.

Ja nyt: kohta se on valmis. Esikoisnäytelmäni Kaikkeen on aina joku malli saa kantaesityksensä Tukkateatterissa 25.1.2014 klo 19. Tuntuu uskomattomalta, mutta kuten huomaatte, uskallan jo huudella päivämäärää julkisesti… Odotan ihan innoissani, millaisen tulkinnan tekstini saa, millaisiksi henkilöt kasvavat. Näytelmäteksti ei ole valmis, kokonainen, ennen kuin se esitetään. Ja nyt on sen aika.

Pidän tällaisista uuden vuoden aloituksista!


%d bloggers like this: