Apurahakauden puolivälikatsaus

Toinen apurahakuukausi lähenee loppuaan ja koko apurahakausi puoliväliään. Tilannekatsauksen aika siis.

Olen ajatellut äitejä ja tyttäriä ja naisten ketjuja harva se päivä. Ja jos en ole itse huomannut ajatella, jokin on saanut ajattelemaan. Vaikka minä en aihettani mainostaisi, joku siitä kuitenkin alkaa puhua. Äiti tai tytär, tai molemmat. Olen lukenut naisten lähettämiä tarinoita kerran, uudelleen, taas, olen kirjoittanut niistä nousseita ajatuksia ja kysymyksiä. Olen pohtinut, miksi niin usein suhde äitiin näyttää hankalammalta kuin suhde tyttäreen, ja onko tytär samaa mieltä, siitäkö nousee moni ristiriita.

Työsuunnitelmaan laatimani hieno henkilögalleria näyttää tällä hetkellä täysin turhalta. Kuvittelin, että nämä tyypit tässä sanovat ja tekevät, mutta eipä mitään, mukaan tunkee ihan tuntemattomia hahmoja ja irrallisia kohtauksia. Mikä juoni? Aluksi vastustin kovasti. Minulla oli ajatus, minulla oli jonkinlainen suunnitelma! Nyt mennään sen mukaan! Mutta kun pidin kiinni ajatuksesta, mitään ei tullut paperille. Vikisin asiaa päiväkirjalle ja ystäville. Sitten annoin periksi: tehdään sitten toisin. Aloin kirjoittaa raakatekstiä muistikirjaan ja koneelle. Kaikkea, mitä tuli mieleen. Ajatuskulkuja, repliikkejä, tunteita, kysymyksiä. Ja silloin alkoi nousta myös kohtausideoita. Henkilöitä. Tilanteita. Kaikki on vielä kesken, kaikki on vielä onnellisesti levällään, mutta tiedän, että materiaalia on ja sitä syntyy (onneksi!) lisää.

Annoin itselleni luvan, että kesäkuussa ei tarvitse vielä kirjoittaa mitään valmiin näköistäkään. Saa, mutta ei ole pakko. Mutta raakatekstiä pitää kirjoittaa. Lukea pitää. Paitsi naisten omia kertomuksia olen palannut lukemaan Paula Salmisen ja Elina Snickerin toimittamaa Jumalaista näytelmää. Jälleen kerran totean, että se on todella inspiroiva teos! Minulle toisten kirjoittajien työpäiväkirjat ja havainnot tekstin tekemisestä ovat aina arvokkaita, vertaistukea parhaimmillaan. Mistä joku toinen innostuu, mihin vaiheeseen työ pysähtyy, mistä näkökulmasta hän tekemistä katsoo, millainen näkemys hänellä on kirjoittamiseen taiteena. Kiitos, kun jaatte! Äititeemaan liittyen Suvi Aholan Ihana kamala äiti ja Pia Kaulion ja Merja Uotilan Äiti ei jätä ovat myös jättäneet monia merkintöjä muistikirjaani.

Synkronisiteettiin luotan, mutta kieltämättä hieman hämmästyin viimekertaisella kirjastovierailulla, kun havaitsin enimmäkseen isyyteen liittyviä kirjoja. Hei hei hei, minä kaipaan äitejä ja tyttäriä nyt! Mutta ei, isät olivat esillä. Eipä siinä, Ville Rannan Isi on vähän väsynyt -sarjakuva-albumi on sekin antanut materiaalia tekstiin.

Jokainen tekstikokonaisuus syntyy omalla tavallaan, ja Naisten ketju on tietenkin oma prosessinsa. Hajanaisempaa kuin osasin kuvitella. Ja silti, jossain siellä irtohuomioiden joukossa, on jotain, joka hämärästi näyttää sitovan asioita toisiinsa. Vielä en erota selvästi ja tiedän, ettei tässä vaiheessa ole edes viisasta takertua tähän sumuun. Malttia, sanon itselleni, sillä tiedän, että se on vaikea asia. Malttaa. Luottaa, että kyllä se sieltä tulee ja järjestyy, nyt vain eri tavalla kuin ennen. Ja muistaa, että kirjoittaminen on muutakin kuin kirjoittamista.

Siinähän se, vakiolauseeni. Kirjoittaminen jatkuu.

Kynät, joilla voi tehdä muutakin kuin kirjoittaa

Minä en ole piirtävä ihminen. En harrasta piirtämistä tai maalaamista. En ajattele olevani kuvataiteellisesti lahjakas. Olen visuaalinen ihminen, mutta kun tartun kynään, tartun siihen kirjoittaakseni, en piirtääkseni.

Tai… näin ainakin ajattelin. (Osittain ajattelen edelleen.) Tänä keväänä piirtäminen ja maalaaminen ovat hivuttautuneet elämääni, ensin ihan pikkiriikkisen, ja sitten ojensin niille jo kättäni, kun yhtäkkiä ilmoittauduin sarjakuvapäiväkirjakurssille Asikkalaan, Hoimelan tilalle. Kurssin ohjaajana oli ex-läänintaiteilijakollegani Solja Järvenpää, joten tiesin olevani hyvissä käsissä. Lisäksi kurssllla opetti Tiina Pystynen, ikisuosikkini. Voisiko mennä pieleen? Ei! Kurssimainoksessa luvattiin, että saa tulla, vaikkei mitään osaisi. Ja koska päiväkirja kuitenkin on tuttu asia, mietin, että tässähän on jo puolet hallussa…

Kaksitoista kurssilaista, osa kuvataiteen ammattilaisia, osa kaltaisiani vasta-alkajia, osa siitä väliltä. Viikonloppu Hoimelassa, rento ja vapauttava ilmapiiri, jossa ei tarvinnut nolostella taitamattomuuttaan – ja kas, kuvan tekeminen kiinnostaa aivan uudella tavalla. Solja antoi meidän kokeilla erilaisia välineitä, mikä itselleni oli huippujuttu. Miten noviisi muka eksyisi taidetarvikeliikkeeseen ostelemaan pastelleja, kalligrafiakyniä tai erilaisia siveltimiä, ihan vain testatakseen, mikä tuntuisi ehkä omalta?

Ensimmäiset piirrokset teimme keräämiemme kasvien (ja niissä näkemiemme hahmojen ja tyyppien) pohjalta. Samalla kokeilimme eri tekniikoita. Oma hahmoni nousi tästä voikukasta:

Kasvi ei ollut alkuunkaan lempparini aluksi, mutta kun otin kynän käteen, se yllättikin. Ja muuttui mm. tällaiseksi:

  

Ohjeistukseen kuului myös se, että kaikki mahdolliset muistiinpanot olisi pyrittävä tekemään piirtämällä. Vaikeaa, kun ei ole tottunut! Mutta tällaisia piirtyi muistikirjaan:

Viikonlopun aikana huomasin, että maailma on hieman erilainen, kun sitä tarkastelee piirtämisen kautta. Miten piirretään teekuppi? Koivu? Keittiön kaapin sisus? Mikä riittää ihmisen ääriviivoiksi?

Jo paluumatkalla jatkoin muistikirjan täyttämistä tekstillä ja kuvilla. Mukanani oli vain eri paksuisia mustia tusseja, puuvärit ja pari värillistä tussia, mutta niidenkin avulla viimeinen junamatka sujui erinomaisesti. Kotona kaivoin esiin terän ja mustepullon, muistin myös, että minullahan on toinenkin terä ja mustepullo – korkkaamaton! Ja… koska Suomalaisen Kirjakaupan lahjakortilla oli vielä saldoa, kulutin sen matkakokoisiin vesiväreihin ja waterbrush-siveltimeen, jota myös sain kokeilla kurssilla.

Ihanaa kokeilemista, ei-osaamisen iloa, suorittamattomuutta, leikkimistä! Piirtäminen ja maalaaminen ovat vain omaksi ilokseni, näistä ei ole tarkoitus tehdä julkaisua, ei käyttää opetuksessa, ei tarjota minnekään. Ahhhh. Ei tarvi osata.

Ja tietenkin olen lukenut sarjakuvia enemmän kuin aikoihin. Olen ihan innoissani: jotain uutta, erilaista, lisää! Ai näinkin voi maailmaa katsoa!

Ja koska tässä kuitenkin nolostelevia suomalaisia ollaan, niin lisätäänpä vielä tämäkin:

  

Iso käsi Ellalle

Kun ihastuu, tutustuu ja rakastuu toiseen ihmiseen, ei saa vain yhtä uutta ihmistä elämäänsä. Saa monta. Rakastetun perhe, ystävät, tuttavat tulevat enemmän tai vähemmän osaksi omaakin elämänpiiriä. Edellinen parisuhteeni toi luokseni lukuisia upeita tyyppejä – myös kaksi ihanaa nuorta naista, rakastettuni tyttäret. Koska ikäeroa minun ja tytärten välillä oli vain kymmenisen vuotta, saimme useasti huumoria irti siitä, että olin äitipuoli. Tai tietenkin paha äitipuoli, koska sellaisiahan ne saduissakin tuppaavat olemaan. En kuitenkaan koskaan tainnut tarjota tytöille omenaruokia, vaikka monesti uhkailin niin tekeväni.

En ole äiti enkä haaveile omista lapsista, lapsettomuus on valintani. Mutta nämä tytärpuolet ovat valtavan hieno lahja. Ruotsin kielessä puhutaan bonuslapsista (bonusbarn), mikä kuvaa suomen lapsipuolta paremmin sitä, miltä minusta tuntuu. Ei puolikkaita vaan mahtavia bonuksia! Sanon usein, että olen voittanut tytärpuolilotossa, kun olen saanut tutustua näihin lahjakkaisiin, älykkäisiin, hauskoihin, tunteviin, lumoaviin naisiin. Ja vaikka parisuhde päättyi, en osaa laittaa ex-sanaa näiden tyttärien kohdalle. (Olenko minä nyt ex-äitipuoli? Paha exavoäitipuoli? Ex-paha avoäiti? Uusperhesanasto ei riitä kaikkiin tilanteisiin!)

Mutta nyt toiselle näistä ihanista tytärpuolista on tapahtunut jotain sellaista, johon käsityskykyni ei vieläkään tahdo venyä. Ella Jäppinen, 25-vuotias laulaja, muusikko, näyttelijä ja tanssija, sai huhtikuussa ei yhden vaan kolme aivoinfarktia, joiden vuoksi naisen vasen puoli halvaantui. Kiitos viisaiden ystävien, Ella kiidätettiin sairaalaan, jossa toipuminen on alkanut. Ennuste on hyvä, mutta edessä on vuosien kuntoutus. Se vaatii aikaa, jaksamista – ja rahaa.

Tämän vuoksi Ellan ystävät ovat ryhtyneet toimeen. Iso käsi Ellalle -hankkeella kerätään varoja Ellan kuntoutusta varten.

Iso käsi Ellalle -keräyksen avajaiskonsertti järjestetään Kulttuuriareena Gloriassa sunnuntaina 14.6. klo 17. Esiintymässä on joukko muusikoita, näyttelijöitä ja tanssijoita, jotka haluavat auttaa. Konsertin juontaa Marco Bjurström. Konserttiin on vapaa pääsy, ja siellä annetaan myös tietoa siitä, miten Ellaa voi tukea. Kaikki konsertin tuotto (keräyslippaat, kahvilan myynti, muu myynti, esim. levyt) menee Ellan hyväksi. Konsertissa kerrotaan myös tilinumero, jonne voi lahjoituksensa laittaa. Keräys on jo nyt saanut paljon huomiota (Iltalehden juttuun tästä), mutta sanaa saa ja täytyy edelleen viedä eteenpäin.

Iso käsi Ellalle löytyy myös facebookista ja Twitteristä ja Instagramista, hashtagina on #IsoKäsiEllalle.

Aivoinfarktin oireiden tunnistamisen voi oppia mm. näiden ohjeiden avulla. Jonkun elämä voi olla kiinni tästä tiedosta.

Voimaa ja rakkautta, ihmiset. Toivottavasti tapaamme sunnutaina Gloriassa.