Toinen apurahakuukausi lähenee loppuaan ja koko apurahakausi puoliväliään. Tilannekatsauksen aika siis.
Olen ajatellut äitejä ja tyttäriä ja naisten ketjuja harva se päivä. Ja jos en ole itse huomannut ajatella, jokin on saanut ajattelemaan. Vaikka minä en aihettani mainostaisi, joku siitä kuitenkin alkaa puhua. Äiti tai tytär, tai molemmat. Olen lukenut naisten lähettämiä tarinoita kerran, uudelleen, taas, olen kirjoittanut niistä nousseita ajatuksia ja kysymyksiä. Olen pohtinut, miksi niin usein suhde äitiin näyttää hankalammalta kuin suhde tyttäreen, ja onko tytär samaa mieltä, siitäkö nousee moni ristiriita.
Työsuunnitelmaan laatimani hieno henkilögalleria näyttää tällä hetkellä täysin turhalta. Kuvittelin, että nämä tyypit tässä sanovat ja tekevät, mutta eipä mitään, mukaan tunkee ihan tuntemattomia hahmoja ja irrallisia kohtauksia. Mikä juoni? Aluksi vastustin kovasti. Minulla oli ajatus, minulla oli jonkinlainen suunnitelma! Nyt mennään sen mukaan! Mutta kun pidin kiinni ajatuksesta, mitään ei tullut paperille. Vikisin asiaa päiväkirjalle ja ystäville. Sitten annoin periksi: tehdään sitten toisin. Aloin kirjoittaa raakatekstiä muistikirjaan ja koneelle. Kaikkea, mitä tuli mieleen. Ajatuskulkuja, repliikkejä, tunteita, kysymyksiä. Ja silloin alkoi nousta myös kohtausideoita. Henkilöitä. Tilanteita. Kaikki on vielä kesken, kaikki on vielä onnellisesti levällään, mutta tiedän, että materiaalia on ja sitä syntyy (onneksi!) lisää.
Annoin itselleni luvan, että kesäkuussa ei tarvitse vielä kirjoittaa mitään valmiin näköistäkään. Saa, mutta ei ole pakko. Mutta raakatekstiä pitää kirjoittaa. Lukea pitää. Paitsi naisten omia kertomuksia olen palannut lukemaan Paula Salmisen ja Elina Snickerin toimittamaa Jumalaista näytelmää. Jälleen kerran totean, että se on todella inspiroiva teos! Minulle toisten kirjoittajien työpäiväkirjat ja havainnot tekstin tekemisestä ovat aina arvokkaita, vertaistukea parhaimmillaan. Mistä joku toinen innostuu, mihin vaiheeseen työ pysähtyy, mistä näkökulmasta hän tekemistä katsoo, millainen näkemys hänellä on kirjoittamiseen taiteena. Kiitos, kun jaatte! Äititeemaan liittyen Suvi Aholan Ihana kamala äiti ja Pia Kaulion ja Merja Uotilan Äiti ei jätä ovat myös jättäneet monia merkintöjä muistikirjaani.
Synkronisiteettiin luotan, mutta kieltämättä hieman hämmästyin viimekertaisella kirjastovierailulla, kun havaitsin enimmäkseen isyyteen liittyviä kirjoja. Hei hei hei, minä kaipaan äitejä ja tyttäriä nyt! Mutta ei, isät olivat esillä. Eipä siinä, Ville Rannan Isi on vähän väsynyt -sarjakuva-albumi on sekin antanut materiaalia tekstiin.
Jokainen tekstikokonaisuus syntyy omalla tavallaan, ja Naisten ketju on tietenkin oma prosessinsa. Hajanaisempaa kuin osasin kuvitella. Ja silti, jossain siellä irtohuomioiden joukossa, on jotain, joka hämärästi näyttää sitovan asioita toisiinsa. Vielä en erota selvästi ja tiedän, ettei tässä vaiheessa ole edes viisasta takertua tähän sumuun. Malttia, sanon itselleni, sillä tiedän, että se on vaikea asia. Malttaa. Luottaa, että kyllä se sieltä tulee ja järjestyy, nyt vain eri tavalla kuin ennen. Ja muistaa, että kirjoittaminen on muutakin kuin kirjoittamista.
Siinähän se, vakiolauseeni. Kirjoittaminen jatkuu.