Freelancerelämää ihan niin kuin haluan

Elin joskus siinä herttaisessa kuvitelmassa, että freelancerina voin tehdä ihan mitä haluan. Eli nukkua arkisin puoleenpäivään, istuksia kahviloissa keskellä päivää, nauttia lounaista ystävien kanssa, mennä vaikka päiväleffaan. (Jostain syystä näihin mielikuviin liittyi aina ajatus jostain muusta kuin työnteosta päiväsaikaan.) Olen ollut freelancer miltei koko aikuisikäni – ja oppinut jotain tähän kuvitelmaan liittyen.

Tämän vuoden puolella olen tainnut nukkua puolille päivin kerran. Viikonloppuna. Kahvilahengailut ovat melko harvinaisia, eivät onneksi kokonaan elämästäni puuttuvia. Jokusen kerran olen käynyt lounaallakin, tosin osa niistä oli kokouksiin liittyviä. Elokuvissa en ole käynyt kuin kerran, ja silloin oli muistaakseni lauantai.

Jossain vaiheessa alkuvuotta kalenterini oli sen verran täynnä, että lounastreffit olisivat napanneet tolkuttoman ison siivun hyvää työskentelyaikaa. Puolen tunnin kaverilounas kun on helposti tuplasti pidempi, ja kulkemiseenkin menee aikaa. Mieluummin söin kotona ja jatkoin saman tien hommia. Ystäviä tapasin sitten töiden jälkeen, jos mahdollista.

Olen huomannut, että pidän tietynlaisesta virkamiesaikataulusta: jos en ole opettamassa,  haluan pitää illat ja viikonloput vapaata enkä viettää niitä suunnittelutöiden tai tekstipinojen äärellä. Haluan erotella työtä ja vapaa-aikaa edes vähän, vaikkei se tällä alalla täysin mahdollista olekaan. Työuupumus ei kiinnosta (ja se on ollut liian lähellä pariinkin kertaan), siksi pyrin vetämään rajoja tekemisilleni. Puolisoni käy ns. tavallisissa päivätöissä, joten on myös kätevää noudattaa kutakuinkin samaa rytmiä. Sen ansiosta voimme välillä tehdä jotain yhdessä.

Tylsäksi tai kaavamaiseksi työarkeni ei kuitenkaan käy, sen verran monenlaisessa olen tähänkin asti saanut olla mukana. Opetustyöt eri kaupungeissa, vaihtelevat projektit, valmistelutyöt ynnä muut pitävät huolen siitä, etteivät päivät tai aikataulut toistu samanlaisina.

Mutta tällä viikolla havahduin siihen, että nyt on aikaa tehdä asioita, jotka vielä pari kuukautta sitten olisivat vieneet liian ison siivun arkipäivästäni. Kirjoitin esseetä ja tajusin tarvitsevani lisää tietoa. Siispä suunnaksi kirjasto – ja kaikessa rauhassa vieläpä! En vain kahmaissut lähdekirjoja kassiini ja kiiruhtanut takaisin läppärin ääreen (tai palaveriin tai junaan), vaan tutkin valikoimaa hartaasti, selasinpa uusimman Parnassonkin huvikseni.

Rauhaisan kirjastovisiitin jälkeen menin kahvilaan. Tilasin cappuccinon, kirjoitin päiväkirjaa ja luin muusista kertovaa kirjaa. Ihan muina freelancereina. Nauratti, kun tajusin, että nyt vihdoinkin, pitkästä aikaa, teen niin kuin joskus kuvittelin tekeväni päivittäin.

Onko elämäni freelancerina sitten kovin kahlittua? No, välillä on paljon aikatauluja ja menoja ja deadlineja ja tapahtumia. Mutta ihan itse olen sanonut aikatauluille kyllä. Ja ihan itse olen valinnut senkin, että opettaa voin melkein milloin vain, mutta muut työt pyrin lopettamaan arkisin iltakuuteen mennessä. Sen jälkeen voin hyvällä omallatunnolla sulkea läppärin ja rojahtaa sohvalle katsomaan Netflixiä.

Eli oikeastaan teen kuten joskus kuvittelinkin: niin kuin haluan. Mutta nykyään tiedän, että minun kohdallani se ei tarkoita kahteentoista asti nukkumista tai säännöllisiä päiväleffoja. Ne eivät lopulta ole kovin olennaisia minulle. Sitä paitsi pidän työstäni sen verran, ettei minun useimmiten tarvitse vältellä sen tekemistä, tartun mielelläni töihin heti aamusta. (Niitäkin päiviä tietenkin on, kun motivaatio on täysin kadoksissa.)

On mukavaa tietää, millainen työrytmi sopii itselle. Siitä voi välillä poiketa (silminnäkijähavaintojen mukaan olen joskus mm. käynyt kävelyllä keskellä päivää tai kokannut lounasta pitkään ja hartaasti), mutta pääosin noudatan ensin työ, sitten huvi -periaatetta. Ihanan perinteistä – ja minulle juuri hyvä.

Mitä siinä laulettiin? Always

Tauko venähti odotettua pidemmäksi, mutta kyllä laululyriikka kiinnostaa edelleen. Nyt mennään vähän rockimpaan suuntaan ja käännetään tuulikoneet päälle.

Bon Jovi on bändi, joka on ollut minulle olemassa ns. aina, mutta jota en ole koskaan varsinaisesti fanittanut. Ainoa omistamani Bon Jovi -levy on vuonna 1994 julkaistu kokoelma Cross Road, jonka löysin kirpputorilta tukevasti 2000-luvun puolella. Sillä levyllä onkin pärjätty mainiosti, sillä se sisältää bonjoviuden ytimen: suuria tunteita, mahtipontisia balladeja, tarttuvia melodioita, kitaravetoista rockmeininkiä, kaikua soundissa. Lauluissa rakastetaan, erotaan, sovitaan ja kuljetaan omaa tietä – isosti ja häpeilemättä.

Always on yksi Bon Jovin isoista hiteistä, eikä ihme. Se on kunnon voimaballadi menetetystä rakkaudesta ja yhä roihuavista tunteista. Kappale julkaistiin ensimmäistä kertaa Cross Road -kokoelmalla. Alun perin sen piti tulla elokuvaan Romeo Is Bleeding (suomeksi Mafian otteessa), mutta Jon Bon Jovi päättikin olla antamatta kappaletta elokuvakäyttöön, koska ei pitänyt filmatisoinnista. ”The script was great: the movie wasn’t”, Wikipedia kertoo hänen sanoneen. Elokuvan nimi mainitaankin heti kappaleen aloitussäkeessä: ”This Romeo is bleeding.”

Oma suhteeni Alwaysiin on kahtiajakoinen. Siihen ei liity henkilökohtaisia vahvoja muistoja, se ei ole minkään tietyn elämäntilanteen nimikkokappale. Silti olen kuunnellut kappaletta melko paljon ja osaan sen lähes ulkoa. Se kuuluu niihin biiseihin, joiden soittaminen pianolla tuntuu hyvältä (paitsi naapureiden mielestä) ja joita on vaikea kuunnella laulamatta mukana. Olen hieman liian kyyninen uskoakseni Alwaysin sanoihin, ja silti palaan lauluun ajoittain. Kappaleessa on minun makuuni jopa huumorielementtejä, mutten kuitenkaan vielä nelikymppisenäkään ole immuuni sen tunnelataukselle. Mitä täällä oikein tapahtuu, Jon Bon Jovi?

Kappaleen alussa laulun mieheksi tulkitsemani kertojaminä kuvailee olotilaansa dramaattisesti. Hän osoittaa sanansa sinulle, naiselle, jonka kanssa hänellä on ollut suhde. Mies on vertavuotava Romeo, joskin veri on vertauskuvallista. Nainen on lähtenyt miehen luota, ja sen jälkeen hallitsevana sääilmiönä on ollut (edelleen oletettavan vertauskuvallisesti) sade. Vettä on tullut niin paljon, että mies kertoo hukkuvansa tulvaan. Verenvuotoa, veden virtauksia, hallitsemattomia tilanteita, joiden suhteen mies on voimaton! Ilman naistaan hän ei ole se taistelija, joka hän ennen oli, hän kertoo ääni karheana.

Tästä päästäänkin jo kertosäkeeseen, jossa mies vakuuttaa rakastavansa naista aina. Always, oooooolveis! Ja eipäs tässä nyt pelkkään aina-sanaan tyydytä: mies lupaa läsnäoloa (ja rakkautta) tästä ikuisuuteen, vieläpä silloin kun tähdet ovat jo sammuneet ja riimitkin loppuneet. Vaikka mies nyt kuolisi, rakastettu olisi silläkin hetkellä hänen mielessään.

Toisessa säkeistössä ryhdytään muistelemaan päättynyttä suhdetta. Yhteisiä valokuvia ja muistoja on kertynyt monenlaisia. ”Some that made us laugh, some that made us cry / One that made you have to say goodbye” antaa ymmärtää, että jotain dramaattista on tapahtunut, ja sen vuoksi rakastetun on täytynyt lähteä.

Mies havahtuu muistoistaan tähän hetkeen ja tunteisiinsa nyt. Miten hän haluaisikaan koskettaa rakastettuaan, antaa sormiensa kulkea tämän hiuksissa. Mutta rakastetulla on jo joku toinen, joka antaa naiselle sen, mitä hän kaipaa. ”When he says the words you’ve been needing to hear”, mies ymmärtää. Olisipa hän tämän uuden rakastajan tilalla! Suruun ja kaipaukseen sekoittuu myös mustasukkaisuutta.

Mies tietää mokanneensa, hänestä tämä ero johtuu. Kovin suurta vastuuta hän ei kuitenkaan tekosistaan ota: ”When you say your prayers try to understand / I’ve made mistakes, I’m just a man”, hän pyytää. Erehtyminen on ah niin inhimillistä ja kaikki me teemme virheitä. Kappaleessa ei kerrota tarkemmin, millaisesta virheestä on kyse. Mutta jos se on riittänyt syyksi eroon, teko lienee ollut pahempi kuin vääränlaisen jugurtin ostaminen kaupasta.

Kun kappaleen rakenne on tullut tutuksi, onkin aika siirtyä c-osaan, jossa rakastetun vakuuttelu viedään vielä pidemmälle. Mies kertoo olevansa valmis tekemään oikeastaan ihan mitä tahansa, että pääsisi vielä kertomaan rakkaudestaan naiselle. Onnea hänelle ei ole suotu, mutta silti hän uskoo, että paluu vanhaan hyvään yhteiseen aikaan olisi vielä mahdollista. Anna vielä yksi mahdollisuus, rakas!

Loppu onkin silkkaa kertosäettä. Mies on horjumaton rakkaudessaan eikä epäröi julistaa sitä. Oletan, ettei rakastettu ole paikalla kuulemassa vuodatusta, kappaleessa on vahva yksinolemisen tuntu. Miespolo miettii näitä itsekseen, kaipuunsa ja kriisinsä keskellä.

Always on samaan aikaan sekä erittäin samaistuttava että kyllästynyttä silmienpyörittelyä aiheuttava kappale. On hirveää, kun tajuaa mokanneensa oikein kunnolla. On hirveää, kun rakastettu päättää suhteen. Kaikki muistot satuttavat, ja ajatuskin rakastetun uudesta kumppanista räjäyttää pään. Nämä tunteet ovat vahvoja ja tunnistettavia.

Mutta toisaalta: miten turhauttavaa onkaan, kun ihmiset tajuavat kumppaninsa ja suhteensa hienouden aina vasta sitten, kun kaikki on menetetty. Exä, joka pyytää vielä yhtä tilaisuutta hyvittää kaikki, aiheuttaa epäluuloa. Onko tämä näytelmä näytelty jo monta kertaa aikaisemminkin? Montako tilaisuutta hänelle on jo annettu? Mikä hänet tällä kertaa saisi muuttumaan? Onko tämä yksi niistä suhteista, jotka toimivat tunnevuoristoradan voimin: välillä on oltava kauheita riitoja ja välirikkoja, että voitaisiin taas palata intohimoisesti yhteen?

Vaikka romantikko olenkin, en silti jaksa uskoa, että kukaan voisi luvata ikuista rakkautta tai sitä, että minua muistellaan kuolon hetkellä. Rakkaudentunnustukset ovat ihania, mutta Jon hei, vähempikin voisi riittää. Ja lisäksi olisi kiva tietää, että jotain on opittukin matkan varrella. Vai tulevatko vanhat virheet toistumaan taas? Omat karvaat kokemukseni ovat saaneet epäilemään, ettei kenenkään käytös kovin helposti muutu. Ei, vaikka hän lupaisi olla ihan toisenlainen tästä eteenpäin. Jos vain saisi yhden mahdollisuuden! …ja toisen, kolmannen, viidennen, kymmenennen mahdollisuuden… Niinpä niin.

Valaisisko musiikkivideo kappaletta lisää? Yllätyksekseni tajusin, etten ole nähnyt Always-videota kenties koskaan aikaisemmin. Kiitos, vuosi 2019, tästä elämyksestä.

Video kertoo selkeän tarinan takaumamuodossa: Jon Bon Jovia häiritsevän paljon muistuttava paidaton mies on sängyllä muistelemassa suhteensa loppuaikoja, ja välillä kuvataan Bon Jovin jäseniä musisoimassa antaumuksellisesti. Aluksi mies ja nainen ovat rakastavaisia. Suhde vaikuttaa varsin sopuisalta, intohimoiseltakin. Pahaksi (tai ehkä sittenkin hyväksi) onneksi miehellä on taipumus videoida eroottisesti keimailevaa kumppaniaan ja jättää kamera käymään, kun pariskunta harrastaa seksiä.

Naisen ystävätär (?) näkee videon ja taitaa pitää näkemästään. Myös mies kiinnostuu ystävättärestä ja vinkkaakin tälle lupaavasti silmää lähtiessään rakastettunsa kanssa ulos. Hieman myöhemmin mies ja ystävätär istuvat vierekkäin sohvalla, ja kuin yhteisestä sopimuksesta he siirtyvät makuuhuoneen puolelle. Kun nainen tulee kaupasta ruokakassien kanssa, hän näkee televisioruudusta miehensä makoilemassa sängyllä odottaen ystävätärtä, joka kävelee miehen luo keinuvin askelin. Kun mies vetää puolipukeisen ystävättären luokseen, nainen on jo makuuhuoneen ovella ja paiskaa toisen ruokakassin heidän päälleen ja pakenee. (Mitä liikkuu päässäsi, mies? Halusitko jäädä kiinni? Miksi videokuva menee toisen huoneen televisioon?)

Tässä on jo dramatiikkaa kylliksi. Mutta ei tässä vielä kaikki: Rakastettu juoksee pois ja istahtaa lopulta satunnaisen talon portaille. Paikalle osuu siloposkinen pitkätukkamies, joka antaa takin lyhyessä, liki yöpaitamaisessa mekossaan värjöttelevälle naiselle. Kuinka ollakaan, pitkätukkamies asuu juuri sillä kohtaa ja johdattelee naisen asuntoonsa. Ja millaiseen asuntoon! Avara ateljee saa naisen huudahtamaan innostuksesta, eikä haittaa ollenkaan, että mies tarjoaa saman tien lasillisen kuohuvaa.

Mies paljastuutaiteilijaksi, joka alkaa maalata muotokuvaa naisesta. Maalaaminen on hikistä hommaa, ja kohta hänottaa paitansa pois. Näky lienee juuri petetyksi tulleen naisen mielestä varsin erootillinen, sillä pian hän riisuu harteillaan olleen vaatteen. Seuraavassa kuvassa peittoon kietoutunut nainenmakaayksin vuoteessa – ehkäpä seuraavana aamuna? Taiteilijaa ei näy, ja jostain käsittämättömästä syystä nainen soittaa petturimiehelleen, joka kiitää ateljeehen naisensa luo.

Kaikki hyvin? Eipä tietenkään. Mies, jonka kannattaisi nyt keskittyä olennaiseen (eli anteeksipyyntöön ja tekojensa miettimiseen) huomaa punaisella kankaalla peitetyn maalauksen. Tietenkin hän menee katsomaan teosta ja raivostuu havaitessaan, että se esittää hänen rakastettuaan. Mies reagoi asiaan riehumalla ja rikkomalla tavaroita naisen estelyistä välittämättä. Lopulta hän tuhoaa itse maalauksenkin. Sitten mies kääntyy naisen puoleen ja hymyilee. Kaikki on taas hyvin! Paitsi ettei ole. Nainen lähtee, eikä elekieli anna paljonkaan toivoa suhteen jatkumiselle.

Seuraavaksi asuntoa kuvataan ulkopuolelta: ikkunoista näkyy räjähdysmäinen tulipalo. Palokunta on jo paikalla, kun mies kävelee vahingoittumattomana pois. Taiteilija tulee häntä vastaan. Miesten katseet kohtaavat – ehkä he aavistavat jotain – mutta muuta ei tapahdu. Lopuksi palataan alkutilanteeseen: mies katselee vanhoja valokuvia vuoteellaan (tietenkin edelleen ilman paitaa). Hän on näkevinään rakastettunsa, mutta kun hän koettaa koskettaa tätä, nainen katoaa.

Oma neuvoni musiikkivideon naiselle on, että nyt suhde kannattaa päättää kokonaan ja lopullisesti. Mies käyttäytyy kuin idiootti, eikä naisenkaan selviytymisstrategia parhaasta päästä ole. Tai ehkä en vain ymmärrä, miten petetyksi joutuminen saa saman tien harrastamaan seksiä jonkun toisen tyypin kanssa. Sekä miehellä että naisella on erikoisia tapoja osoittaa rakkauttaan. Tai ”rakkauttaan”, tai mistä heidän suhteessaan nyt onkaan kyse.

Mutta mikä Alwaysin tarinassa kiehtoo? (Ihan pelkässä kappaleessa, unohdetaan video.) On vetoavaa kuulla suurista tunteista. Rakkaudesta, joka ei lopu. Varmuudesta, että tämä kestää ja on aina yhtä suurta. Se on ihana satu, josta tietää, että kyse on fiktiosta. Eikä tätä pidä käsittää väärin: minä uskon rakkauteen, uskon elämänmittaisiin parisuhteisiin ja onnellisten suhteiden mahdollisuuteen. Mutta Always-henkinen tunnekuohu, äärimmäisyyksiin menevä mahtipontisuus ja epätoivoisuus arveluttavat. Vai onko kyse lopulta vain eteläpohjalaisjuuristani, jotka ovat saaneet lisäkierrettä Hämeestä: ei tehrä tästä ny numeroa, sillä mitä ne naapurikki sitte sanoo? Hillitte ittes!

Saa rakastaa, isostikin. Sanoillakin, mutta ennen kaikkea teoilla. Always on turha sana, jos toiminta henkii jotain ihan muuta.