Avainsana-arkisto: Terhi Rannela

Lupa tehdä

Pahoittelut hiljaisuudesta blogin puolella! Tekemistä on riittänyt, mutta liian kiireiseksi en itseäni kuvailisi. Blogi on vain jäänyt sivuun kaiken muun keskellä, Facebook ja Instagram näyttäneet palasia arjestani.

Mutta nyt hieman hyviä uutisia. Sain ilon ja kunnian osallistua perjaintaina Suomen Kulttuurirahaston Hämeen rahaston vuosijuhlaan – apurahan saajana. Olen edelleen häkeltynyt ja onnellinen ja kiitollinen tästä ensimmäisestä henkilökohtaisesta apurahastani. Se merkitsee lupaa tehdä, se kertoo, että projekteihini uskotaan. Se tarkoittaa, että voin järjestää aikaa näille töille, syventyä niihin.

20140511-183215.jpg

Sain apurahan novelliantologian toimittamiseen ja sanataideohjaajan oppaan viimeistelyyn. Molemmista on kustannussopimus, molempien on tarkoitus ilmestyä ensi vuoden alkupuolella. Kerron lisää viimeistään syksyllä! Mutta vielä on työtä ja tehtävää, ennen kuin on valmista.

Kaikki Hämeen rahaston apurahan saajat löytyvät täältä. Onnea!

Jotain valmista tulee jo alkusyksystä. Mervi Heikkilä, Päivi Artikainen, Merja Mäki ja Kirsi Haapamatti saivat kirjaidean, johon minäkin pääsin mukaan. Tutustuin tähän nelikkoon romaanikurssilla, jota opetin viime syksynä, ja innostuin heti, kun Merja soitti minulle ja pyysi kirjoittamaan. Syksyllä ilmestyy teos Rakkaani, romaanihenkilö, jossa esitellään parisenkymmentä romaanihahmoa, jotka ovat jättäneet jäljen lukijaan. Yksi näistä teksteistä on minun käsialaani. Kirjoitin Terhi Rannelan Taivaan tuuliin -romaanin Auralle, jonka kohtalo on mietityttänyt minua jo vuosia. Mutta keistä muut ovat kirjoittaneet? Epäilen, että tämä kirja aiheuttaa polttavan halun lukea taas uusia romaaneja – ja ehkäpä vanhoja tuttuja uusin silmin… Teoksesta voi lukea lisää Avaimen syksyn katalogista.

Muutakin on meneillään, mutta laiska töitään luettelee – etenkään keskeneräisiä. Ja varsinkaan sunnuntaina. Ihanaa lepopäivää!


Hyvät asiat tulevat postitse

…ainakin tänään. Olen kovin kiintynyt keltaiseen Fjällrävenin Kånken-reppuuni, koska se on passelin kokoinen eikä liian sportti-erä-koululainen. Mutta täytyy myöntää, ettei keltainen väri ole viisain valinta. Ainakaan, jos käyttää tummia takkeja. Reppu on nuhjaantunut siihen kuntoon, että keltaisesta puhuminen on hieman vaivaannuttavaa, enkä ihan kaikissa työtilanteissa haluaisi tuota festarihenkiseksi kulunutta reppua käyttää. Ja ei, pesemine ei auta. On kivaa olla boheemi, mutta…

Etsiskelin jo talvella korvaavaa reppua (ja harkitsin uuden Kånkenin ostoa mutten osannut valita väriä) ja sorruin Samsoniten läppärireppuun. Joka on järkevä, musta ja ihan kiva. Mutta joka ei tunnu omalta.

Sitten Darling näytti erään kuvan Muute-merkiltä. Siinä! Kierrätysmateriaaleja, suomalaista käsityötä, retromeininkiä. Kysyin mitat ja hinnan, nekin natsasivat. Muuten tuotteita myydään Helsingissä Kesähuoneessa, mutta en tiennyt, milloin ehtisin paikalle. Ei hätää, postitus onnistuisi. Sain ihan loistopalvelua koko ajan: aikataulut kerrottiin, kangasvaihtoehdot tulivat kuvina sähköpostiin, aina ystävällisiä meilejä – ja lopulta tänään hain postista uuden, soman Ahti-reppuni. Epäilen jo nyt, että reppu kasvaa kiinni hartioihini, niin omalta se tuntuu…

20130710-164208.jpg

Eikä tässä vielä kaikki, sanoisi teeveeshopin mies. Postinkantaja toi lämpimäisen Anneli Kannon ja Terhi Rannelan Kuparisaari-sarjan päätösosasta Kapinallisesta. Tiedän, mitä teen tänä iltana – Amayan kohtaloa on jännitetty jo riittävän pitkään! Olin suunnitellut puistoretkeä eväiden ja kirjan kanssa, mutta sadesää taitaa pakottaa pysymään kotisohvalla. Eipä haittaa, Khalkoksellehan minä oikeastaan olinkin matkalla.


Hyvä postiviikko

20121005-180651.jpg

Postimies ei ole soittanut kertaakaan saati kahdesti, mutta onpa pudottanut mukavia posteja postiluukusta! Reissaavat ja kirjoittavat ystävät ovat yllättäneet iloisesti. Maailmanmatkaaja Taija lähetti terveisiä Ameriikasta – kuvassa osa tuliaisista. Great Gatsby seuraa minua (melko hienovaraisesti tosin), muistikirja on ollut jo käytössä, nyt paita. Paita on Out of Print Clothingin, ja he eivät vain tee kirja-aiheisia vaatteita vaan myös lahjoittavat jokaista myytyä tuotetta kohden yhden kirjan Afrikkaan.

Huomatkaa myös syötävä tuliainen: Obama-suklaa! (Hämeenlinnalaisia saattaa viehättää se yksityiskohta, että suklaan merkki on Astor Chocolate.)

Toinen riemastuttava yllätys tuli tänään, kun Terhin lähettämästä kirjekuoresta paljastui hänen ja Anneli Kannon Kuparisaari-sarjan toinen osa Korkea puoliso. Omistuskirjoituksessa enteillän myrskyä Khalkoksen saarelle, lupaavaa. Olen menossa Turun kirjamessuille sunnuntaina – olisikohan tämä sopivaa matkaluettavaa? Junatunteja kertyy, joten ilman kirjaa en voi lähteä.

Tämä ei liity postilähetyksiin lainkaan, mutta pakko kehaista: Riihimäen kirjasto on loistopaikka. Kävin tänään palauttamassa kirjoja ja ajattelin samalla vähän vilkaista, olisiko hyllyissä jotain erityisen kiinnostavaa. En päässyt uutuuskirjoja pidemmälle, kun sylini oli jo täynnä luettavaa. Ja muutama elokuva päälle. Manasin reppuni pienuutta, kun huomasin perhesalaisuuksia käsittelevien kirjojen näyttelyn (”saa lainata” -huomautuksella varustettuna!), niin monta houkutusta näkyvissä… Fjällrävenin Kånken on hyvä perusreppu, mutta ehkä sittenkin täytyy harkita isompaa rinkkaa, ainakin kirjastomatkoille.

Kirjastosta nappasin mukaan elokuvan Kissing Jessica Stein, ja koska yhdistelmä leffa & soffa oli houkuttelevampi kuin sade & hikilenkki, laitoin dvd:n pyörimään. Pidin – hieman erilainen romanttinen komedia, jossa toimittaja Jessica Stein havaitsee, ettei ehkä olekaan ihan niin hetero kuin on aina luullut. Ja ihana soundtrack (löytyy Spotifysta), juuri sopivan jazz tälle päivälle.


Lukemista lukuina

Myöhästyneet syntymäpäiväonnittelut, lukupäiväkirjani!

Sain ystävältäni joululahjaksi pikkuisen muistikirjan, ja ehdin jo miettiä, mihin sitä käyttäisin. En osaa kirjoittaa päiväkirjaa tai raakatekstiä minikokoiseen kirjaan, ja söpöläinen meinasi jo unohtua laatikkoon. Sitten oivalsin, että lukupäiväkirjaksihan moinen on mitä parhaimman kokoinen. Kirjan tiedot mahtuvat mukaan, samoin pari huomiot kirjasta – ei enempää. Ei paineita arvioinneista tai juonikuvauksista, kun juuri mitään ei mahdu kirjoittamaan. Täydellistä.

Ensimmäinen lukupäiväkirjamerkintäni on kirjattu 19.9.2011, ja kirja oli Anu Holopaisen Welman tytöt. Muistan, että luin kirjan Turun kirjamessujen alla, olinhan menossa haastattelemaan Anua ( ja Kirsti Ellilää ja Hanna van der Steeniä). Otin Syysmaa-sarjaa haltuun, kun en halunnut tehdä haastattelua vain uusimman kirjan perusteella. Viimeisin merkintä lukupäiväkirjassa on torstailta, jolloin luin loppuun Ayad Akhtarin Appelsiininkuorten kadun. Siitä kirjoitan arvion Hämeen Sanomiin.

En merkitse, kauanko kirjan lukemiseen kului aikaa, laitan vain päivämäärän, jolloin luin kirjan loppuun.

Vuoden aikana olen lukenut loppuun 83 kirjaa. Olen varsin uskollisesti merkannut kirjat muistiin, vaikka on mahdollista, että joku Karhukirjeitä-kirja on vahingossa jäänyt pois. Mutta eiköhän tuo 83 ole melko totuudenmukainen lukema. Lukupäiväkirjaan en merkitse kirjoja, jotka olen lukenut vain osittain tai kirjoja, jotka olen jättänyt kesken. En myöskään merkitse käsikirjoituksia, joita luen työssäni.

Joistain kirjoista olen unohtanut merkitä sivumäärän, ja mukana on ainakin yksi teos, johon ei ollut merkitty sivunumeroita lainkaan. Laskin kuitenkin, että luettuja sivuja on kertynyt vuoden mittaan noin 20 000.

Kotimaisuusaste on korkea. Noin 80 % lukemastani on suomalaista kirjallisuutta. Uutuuksien määrä yllättää itsenikin – tästä en tehnyt tarkkaa laskelmaa, mutta yli 90 % lukemastani on julkaistu 2000-luvulla, ja niistäkin melkoinen määrä viimeisten viiden vuoden aikana. Vanhin kirja on julkaistu vuonna 1987, eikä sen seurana monta 1980-luvun kirjaa ole. Tästä huolimatta tuntuu, että nykykirjallisuudessa olisi vielä paljon, paljon luettavaa, sellaista, johon haluaisin tutustua. Ja toisaalta: välillä voisi sukeltaa vanhempaankin kirjallisuuteen, lukea klassikoita (kyllä, niin moni on vielä lukematta!).

En halua koota lukupäiväkirjan best of -listaa, mutta poimin muutaman herkkupalan, joita suosittelen lämpimästi:

Iida Rauma: Katoamisten kirja. Hieno, surumielinen esikoisromaani, johon mahtuu monta tarinaa. Miten monin tavoin voikaan kadota!

Terhi Rannela: Yhden promillen juttuja. Monipuolinen lyhytproosakokoelma, lukuisia näkökulmia alkoholiin. Nahkoihin meneviä tekstejä, yksikin toi miltei humalaisen olon, niin aisteihin vetoavaa kieli oli. Tekstit jättävät pureskeltavaa lukijalle.

Jukka-Pekka Palviainen: John Lennonin valkoinen flyygeli. Ah, mikä nimi – kiinnostukseni heräsi välittömästi! Hieno tunnelma, kirjan tapahtumat ovat lähinnä henkilöiden päänsisäisiä. Ja ajatuksiin mennään syvälle. Syyllisyys, anteeksi antamisen mahdollisuus ja mahdottomuus, hyväksikäyttö ja toivoton rakkaus: eivät kevyitä teemoja, mutta ei tämän kirjan alle silti hautaudu.

Kreetta Onkeli: Kutsumus. Hauska, reilusti karrikoitu, mukaansatempaava romaani kirjailijuudesta. Totta, ironiaa, liioittelua – ilo lukea.

Pelkäsin etukäteen, että luettujen muistiinlaittaminen johtaisi omituiseen velvollisuudentuntoon tai vaihtoehtoisesti kilpailumeininkiin. Että viime kuussa luin noin monta, tässä kuussa on pistettävä paremmaksi. Onneksi olen välttynyt moiselta. Luen mitä luen, milloin luen, mihin tahtiin luen. Mutta iloa tämä on tuottanut, voin tarkistaa, mitä kaikkea olenkaan ahminut. Muisti on niin lyhyt – kovin helposti menee sekaisin, lukiko jonkin tietyn kirjan tammi- vai maaliskuussa. Tai voi väittää itselleen, että runoja on luettu kovin vähän. Lukupäiväkirjasta voi tarkistaa, että onhan niitä runojakin luettu – vaan ei lisä pahaa tekisi.

Lajikirjo on muuten varsin laaja. Nopeasti luokiteltuna mukana on ainakin romaaneja, novelleja, näytelmiä, esseitä, runoja, lastenkirjoja, nuortenkirjoja, romanttista viihdettä, fantasiaa, scifiä, sarjakuvia, dekkareita, muistelmia, self-help-kirjallisuutta, historiaa ja tietokirjallisuutta.

Lukupäiväkirjan pitäminen alkoi kokeiluna. Nyt pikku muistikirja on jo itsestään selvä asukas käsilaukussani (kannattaa pitää se aina mukana, muuten kirjojen merkitseminen unohtuu). Kokeilusta on tullut tapa. Kohti toista yhteistä vuotta siis!


%d bloggers like this: