Avainsana-arkisto: juokseminen

Kone ja kroppa

Pidän työpöydälläni korttipakkaa, jossa on siteerauksia Natalie Goldbergiltä. Kortit ovat niinpäin, että näen päällimmäisen kortin tekstin. Tänään tuli mieleen vaihtaa korttia, saada jokin uusi viisaus vanhan tilalle.

20140309-210822.jpg

Natalie tarkoittanee, että kirjoittaminen on kehollista, että asiat tuntuvat ja muistivat eri puolilla kehoa eikä meidän tulisi kieltää sitä. Kirjoittaminen on kokonaisvaltaista, ei vain päässä tapahtuvaa.
Mutta samalla ajattelin, hieman alkuperäisen ajatuksen vierestä, että vaikka olen kirjoittaja (joka periaatteessa voisi vain istua läppärinsä äärellä), minun on myös käytettävä kehoani, rasitettava sitä, koettava se. Kortin luettuani annoin itselleni luvan lähteä lenkille. Töitä oli vielä tehtävänä, mutta arvelin, että ne sujuisivat notkeammin, jos saisin vähän juosta välillä.

Ja niinhän siinä kävi. Vuoden toinen juoksulenkki kärsi toisen lenkin kirouksesta*, mutta silti nautin. Kun palasin kotiin naama punottaen, selkä hiessä, tunsin veren virtaavan ja aivojen virkistyneen. Venyttelyn ja suihkun jälkeen olin taas reipas työläinen, joka teki muutakin kuin huokaili koneen äärellä.

Että Natalie, whole body vaatii joskus vähän liikettä myös. Tänään tosin oma kirjoittaminen sai jälleen kerran odotella vuoroaan, mutta muuta tekstiä syntyi. Olen kärsivällinen – vielä tulee aika istahtaa omankin proosan pariin. Toivon totisesti, että ymmärrän liikuttaa kroppaani ennen sitä.

*Pitkähkön juoksutauon jälkeen ensimmäinen lenkki yleensä yllättää iloisesti: askel on kevyt, juoksu maittaa, matkaa kertyy enemmän kuin uskalsi toivoa, joskus jopa oman uuden matkaennätyksen verran. Mutta se toinen lenkki. Se ottaa luulot pois. Toisella lenkillä happi loppuu, lihakset uupuvat, ensimmäinen kilometrikin tuntuu pidemmältä kuin ikinä, ja koko lenkkeily typerältä idealta. Toisen lenkin kirous on vain siedettävä ja oltava antamatta sille painoarvoa. Kolmas lenkki voi nimittäin jo olla ihan mitä tahansa.

Mainokset

Entinen piiloliikkuja tunnustaa

”Tyyli ennen tarkoitusta, asenne ennen kaikkea”, tapasi lukioaikainen ystäväni sanoa usein. (Fraasin jatko taisi liittyä reunalla elämiseen, mutta sitä en enää muista kovin hyvin.) Tyylipä hyvinkin.

Olin pitkään epäurheilija. Js olisin sanonut lähteväni juoksulenkille, sitä olisi pidetty mahtavana vitsinä. Puhumattakaan siitä, että olisin edes omistanut verkkarit tai juoksukengät. Itse nauroin ajatukselle eniten. Kunnes viime vuonna tapahtui jotain kummallista. Kokeilin juoksemista. Tai hölköttelyä. Ainakin vähän kävelyä nopeampaa liikkumistapaa siis, ja huomasin innostuvani siitä. Kaiken puuskuttamisen ja hikoilun keskellä – pitäväni siitä. Juoksemisesta ja sen yrittämisestä.

Kun aloin kertoa, että olen muuten käynyt juoksemassa, sain epäluuloisia katseita ja kyseenalaistavia tuhahduksia. Sinä? Jaksatko sinä juosta?

No. En pitkiä matkoja. Ei tässä maratonille lähdetä, kymmenen kilometrin lenkkikään ei ole vielä toteutunut. Mutta en minä tyystin rapakunnossa ole, enkä ollut reilu vuosi sittenkään.

Koko aikuisikäni olen ollut piiloliikunnallinen. Kun opiskelin Tampereella, en hankkinut bussikorttia vaan kävelin yliopistolle. Asuin aina kohtuulähellä keskustaa, mutta ei asunnoiltani parissa minuutissa luennoille kävelty. Lyhin etäisyys taisi olla parinkymmenen minuutin luokkaa, ainakin, jos käveli varsin rivakasti. Amurista yliopistolle kesti 45 minuuttia. Paukkupakkasilla vähän palelsi, mutta onneksi reitistä riippuen asematunneli tai Koskikeskus toivat hetkeksi lämpöä matkaan. Kun asuin Hämeenlinnassa, kävelin usein töihin. Puolisen tuntia suuntaansa. Ja koska usein oli kyse aamuista ja sovituista aikatauluista, en todellakaan löntystellyt.

Hyötyliikunta, tuo piiloliikkujan salaisuus. Hyötyliikuntaa voi harrastaa korkkareissa ja mekossa, silmissä ripsaria ja korvissa renkaat. Ja kas: kukaan ei huomaa, että olen liikunnallinen. Jos olisin harpponut kaikki nuo matkat verryttelyhousut jalassa, minulla olisi erittäin urheilullisen ihmisen maine. Mutta koska olen hankkinut peruskuntoni olkalaukku heiluen ja remmikorkkarit kopisten, en ole pudonnut liikuntakategoriaan.

Osittain olen auttanut ihmisiä pitämään tuosta mielikuvasta kiinni. Ja itseäni. Kun ymmärsin, että taidan tarvita juoksuhousut, kauhistuin. Milloin viimeksi olin astunut urheiluvälinekauppaan? Täysin vierasta maaperää. Sitä paitsi mielikuvani urheiluvaatteista ei ollut kovin mairitteleva. (Se ei ole muuttunut.)

Kävin viime kesänä erään liikkeen loppuunmyynnissä toteamassa, että juoksutrikoot ovat ehkä varmin tapa saada minut lopettamaan juokseminen. Sen jälkeen kävelin kangaskauppaan ja ostin tarpeet taskullisten housujen ompelemiseksi. (Oikeasti, eivätkö ne trikoovalmistajat mieti, minne juoksija laittaa avaimensa? Tai puhelimensa?) Päätin myös, että tekniset kankaat saavat odottaa, minulla on riittävästi vanhoja t-paitoja hikoilutarkoituksiin. Aavistan kyllä, että etenkään syksymmällä ne eivät ole parasta materiaalia. Mutta etenen pienin (vaate)askelin!

Viime viikolla kävin Seinäjoella, ja mihin äitini vei minut ensimmäisenä? Kyllä, sporttikaupan poistomyyntiin. Ja kas, mitä sieltä löytyikään? Verryttelyhousut. Retrohtavat sellaiset. Vyötärö kirii korkealle ja lahkeet saa lepattamaan kun avaa vetoketjut. Ja mitkä taskut! niihin mahtuu puolet käsilaukun sisällöstä ja vetoketjut huolehtivat, että kamat myös pysyvät mukana. Teininä rakastin 70-luvun vaatteita, ja näissä on selkeitä kaikuja sieltä.

20130805-203949.jpg

Verkkareiden istuvuus on sitä luokkaa, että päätin kuvata vaatteet muualla kuin ylläni. (Rumuuden estetiikka on osa tämän vaatekappaleen viehättävyyttä.)
Tänä aamuna oli sen verran viileää, että saatoin kiskaista Umbrot jalkaani ja kirmata lenkille. Queen lauloi korvanapeissa ja hiki irtosi. Enkä varmasti ollut piiloliikkuja.

20130805-204415.jpg

Olen siis tullut ulos urheilukaapista. Ehdottomasti viiden euron arvoinen statement-ostos. Mutta päivittäiset hyötyliikuntani hoidan jatkossakin helmat hulmuten, kauniissa kengissä.


Juoksuaskelia kirjassa ja tosielämässä

20120818-104937.jpg

Jos joku olisi väittänyt vuosi sitten, että kesällä 2012 neiti Haanpää harrastaa juoksemista, olisin pitänyt sitä melkoisena vitsinä. (Ja niin olisi pitänyt suurin osa ystävistä ja lähisukulaisistakin.) Juokseminen. Miksi, oi miksi juoksisin yhtään mihinkään? Kävellenkin ehtii, ja jos on oikein kiire, voi polkaista fillarilla tai hypätä autoon. Juostessahan tulee hiki, ja lenkkarit ovat rumia, juoksuvaatteista nyt puhumattakaan.

Kesä 2012 on lopuillaan, ja katso: neiti Haanpää harrastaa juoksemista. Olen edelleen sitä mieltä, että jos on tarve päästä jonnekin, kävellen ehtii ja muut kulkuvälineet ovat näppärämpiä kuin suunnittelematon ja usein ei-toivottu juoksupyrähdys toivottuun kohteeseen. Olen myös edelleen sitä mieltä, että suurin osa lenkkareista on tolkuttoman rumia (hopeaa ja pinkkiä, miksi?), enkä suostu hankkimaan juoksutrikoita. (Miksi ihmisen pitäisi juosta taskuttomissa, ihonmyötäisissä tekokuituvermeissä, jotka saavat ainakin omat kinttuni näyttämään hämähäkin koivilta?) Hikikin juostessa tulee, mutta se on jollain tapaa jopa miellyttävää.

Mutta keväällä vain tuli sellainen tunne. Että jos koettaisi. Että ensimmäistä kertaa elämässä huvittaisi juosta. Ainakin kokeilla, miltä se tuntuisi. Ei siksi, että pitäisi osallistua (puoli)maratonille. Ei siksi, että pitäisi laihduttaa. Ei siksi, että joku olisi sanonut, että kyllä sinun nyt olisi hyvä vähän harrastaa liikuntaa. Vaan siksi, että se tuntui hyvältä ajatukselta. Ehkä istumatyöläisen kroppani tuli siihen tulokseen, että jonkinlainen lisärasitus tavallisen hyötyliikunnan oheen voisi tehdä hyvää. Tai sitten Riihimäen ilmastossa / vedessä on jotain erityistä…

Havaitsin, että olimme muuttaneet miltei lenkkipolun viereen – kilometrin päästä kotiovesta alkaa metsäulkoilureitti. Sinne siis. Ja mikä riemu, kun en hyytynytkään ensimmäisen sadan metrin jälkeen! Hyötyliikunnalla on kuin onkin merkitystä kunnon kannalta, en ollut päässyt ihan rapakuntoon. Ompelin itse housut juoksemista varten (niissä on taskut avainta ja puhelinta varten) ja hankin alekengät Prismasta, urheilukaupan juoksukenkähyllylle en ollut vielä valmis menemään. Ja sitä paitsi marketista sain kohtuukauniit kengät. Viime viikolla juoksin ensimmäistä kertaa yli 5 km. Enkä kävellyt metriäkään. Tosin juokseminen lienee hieman yliampuva termi, menoni on vielä rauhallista hölköttelyä – kaukana tosiurheilijoiden uljaasta askelluksesta! Mutta edistymistä havaittavissa.

Jotain innostuksestani (ja optimististani) kertoo sekin, että otin juoksuvermeet mukaan Varsovan matkalle. Käytinkö niitä kertaakaan? En. En voinut kuvitellakaan juoksevani Varsovan helteissä. Sen sijaan kävelin paljon. Ja luin Miika Nousiaisen Maaninkavaaraa – senhän voi melkein jo laskea juoksemiseksi, kun lukee juoksemisesta.

Uskon, että Maaninkavaara olisi ilahduttanut minua ennen juoksukokemuksianikin, mutta nyt hihittelin ehkä hivenen lisää. Oma treenaamiseni (vähän epäilyttää edes käyttää moista ilmausta) on kaukana Martti Huttusen meiningistä, eikä Martti varmasti voisi sietää tavoitteettomuuttani.

Miika Nousiainen on suosikkikirjailijoitani erityisesti huumorinsa takia. Nautin Vadelmavenepakolaisesta, ja Maaninkavaara hytkytti vielä enemmän. Maaninkavaaran toinen päähenkilö Martti Huttunen elää kestävyysjuoksulle. Kun hänen poikansa ja valmennettavansa Jarkko katoaa on Martti surun vallassa. Martin tytär Heidi päättää piristää isäänsä ja ryhtyy juoksemaan. Martti valmentaa, tietenkin. Nousiainen paisuttaa Martin pakkomielteisyyden hillittömään absurdiuteen saakka.

Maaninkavaara aiheutti ääneenlukutarpeita. ”Hei kuuntele, täällä on ihan mahtava kohta”, taisin sanoa armaalleni useammankin kerran. Ja lukea katkelmia ääneen, koska yhdessä nauraminen on vielä parempaa kuin yksin nauraminen.

Istuin tällä viikolla paikallisjunassa vastapäätä naista, joka luki Maaninkavaaraa. Myönnän: tarkkailin naisen ilmeitä. Nauraako? Hymyileekö edes? Ei. Ilmekään ei värähtänyt lyhyen lukutuokion aikana. Poistuin junasta hämmästyneenä – ja saman tien järkeilin, että nainen oli vasta kirjan alkupuolella. Kyllä hän loppua kohti alkaa tirskahdella.


%d bloggers like this: