Kirjallisesti.
Helteisestä residenssikaupungista olisi paljonkin kerrottavaa, mutta aloitetaan kirjanselkämysrunolla. Toisten kirjahylly antaa taas uusia ideoita!
Elämänmeno, valinta:
Kirjailijaelämää
Omakuvat, että hän muistaisi saman
sana kerrallaan.
Koetin saada maisemamaistiaista kuvan taustaksi, mutta valoa ( ihanaa valoa!!) on niin paljon, että varsin viitteelliseksi jäi. Lisää ja parempia kuvia siis myöhemmin!
Muutimme Riihimäelle keväällä, joten on helppoa kulkea kaupungissa muina turisteina. Ruokakauppa ja kirjasto ovat jo löytyneet, samoin pari vaihtoehtoista reittiä rautatieasemalle. Asemaravintolankin olemme testanneet ja varsin hyväksi havainneet. Kun perustarpeet ovat hoidossa, riittää energiaa myös kulttuurikohteille, kuten Suomen lasimuseolle. Suosittelen lämpöisesti – näyttelyt tarjosivat vau-huokauksia, tunnistamisia (”hei, meillä oli kotona tuollaiset kun olin lapsi!”) ja hämmästystä siitä, mihin kaikkeen lasi taipuu, niin käyttö- kuin taide-esineenä.
Nämä kuvat on otettu ihan lasimuseon liepeiltä, Lasismin tiloista. Vanhasta lasitehtaasta löytyy nykyään nuoria lasinpuhaltajia ja lasimuotoilijoita. Myös Lasisimin naapurissa puhalletaan lisää lasia. Verstakossa oli kuuma, mutta kauniiden töiden takia ei ollut ollenkaan kiire viileään kesätuuleen.
Molemmissa paikoissa on sekä myymälä että työtilat. Lasinpuhaltamisessa on jotain maagista – on hämmästyttävää, miten joku osaa käsitellä kuumaa lasimassaa, muokata vaappuvasta massasta haluamansa esineen. Miten järjettömän kuumasta aineesta voi tulla jotain niin arkista kuin juomalasi – tai upea uniikki taideteos? Seurueemme katsoi liki hypnotisoituna lasikannun valmistumista Verstakossa. Lasin tekemisessä yhdistyvät ainakin kauneus, vaara ja taito.
Muistan, että ostin monta vuotta sitten Tampereelta, Tammelantorin kirpputorimyyjältä kaksi vihreää, korvallista lasimukia. Yritin tinkiä, mutta myyjä oli lujana. ”Nämä ovat Riihimäen lasia”, hän sanoi painokkaasti. Eivät ne mahdottomia maksaneet, joten annoin eurot. Nyt ne ovat taas Riihimäellä, joskin kaapin uumenissa. Kenties olisi aika ottaa ne käyttöön, kotikaupunkituristien tee- ja kahvimukeiksi.
Kun ei ole kiire, ei juurikaan kellonlyömään sovittuja menoja, eikä oikeastaan edes väliä, mikä viikonpäivä on…
…voi pelata Carcassonnea iltamyöhään, kutoa sukkia (ei ole liian kuuma villalangan käsittelemiseen!), nauttia parvekeyrttimaan tuoksuista ja mauista, istuksia parvekkeen parhaalla istuimella, juoda vielä neljännenkin kupillisen aamuteetä ja lukea kirjoja laidasta laitaan. Muiden muassa.
Luin muuten juuri viimeiset sivut kuvassakin näkyvästä Jonathan Tropperin romaanista Seitsemän sietämättömän pitkää päivää. Pidin kirjasta kovasti. Takakansi lupasi woodyallenmaista huumoria, ja yleensä suhtaudun moisiin lupauksiin erittäin skeptisesti. Mutta tällä kertaa lupaus piti, ja romaani pysytteli hauskana, traagisena, kevyenä ja vakavana. Elokuvanhan tuosta saisi mukavasti, tiedä, vaikka olisi sitä silmälläpitäen kirjoitettukin… Mutta nautin joka lukuhetkestä. Kirja alkaa siitä, että Judd Foxmanin isä on kuollut, ja kaikkien sisarusten pitää kokoontua äidin luo viettämään suruviikkoa juutalaisen perinteen mukaan. Luurankoja kaapeissa, perheen sisäisiä ristiriitoja, persoonallisia naapureita ja sukulaisia, nokkelaa sanailua (kiitos siitä myös suomentajalle J. Pekka Mäkelälle) – kyllä, oivallista luettavaa.
Olen lukenut myös Tropperin edellisen suomennetun romaanin Kuinka lähestyä leskimiestä. Hyllyssä se nököttää, ja muistaakseni oli ihan kelpo viihdettä – mutta juuri syvempää muistijälkeä en pysty paikallistamaan. Tämä uudempi teos sen sijaan teki syvemmän vaikutuksen. (Ja pidän myös sen kannesta enemmän.)
Pian saankin valita reissulukemista. Hauskaa ja hankalaa, aina.
Eräänä päivänä tuli runotarve. Sellainen, että olisipa mainiota, jos puhelimeen saisi runoja, että voisi lukea yhden, toisenkin, aina kun siltä tuntuu. Toki voisi kuljettaa runokirjaa mukanaan, ja toisinaan niin teenkin – nyt tapa on jostain syystä jäänyt. Silloin vain ei välttämättä törmää uusiin tai yllättäviin nimiin.
AppStore ei löytänyt suomenkielistä sovellusta tarpeeseeni, mutta englanninkielinen haku tuotti tuloksia. Poetry Foundationin sovellus vaikutti hyvältä (ja pidin logon Pegasoksesta, vaikkei se huiman yllätyksellinen olekaan), ja päätin ladata sen – vaikka joutuisinkin lukemaan runoja englanniksi.
Kyllä. Pidän saamastani. Voisin kehua sitä joka euron arvoiseksi, mutta kaiken muun hyvän lisäksi sovellus ei maksanut senttiäkään.
En yleensä lue kaunokirjallisuutta englanniksi, nautin fiktioni mieluummin äidinkielelläni. Mutta runot ovat hieman odottamatta auenneet uudella tavalla, kun kieli ei ole se omin. Aina en ehkä ymmärrä ihan kaikkea, mutta niin voi käydä suomenkielisessäkin runossa. Ei se ole vaarallista. Vieras kieli vieraannuttaa jonkin verran, mutta hyvällä tavalla. Yksin ollessani olen saattanut lukea runoja ääneen. Ja: osa sovelluksen runoista on mahdollista myös kuunnella! Monta kertaa runon jälkeen olen tarttunut kynään itse, alkanut kirjoittaa jotain, jota juuri luettu on ruokkinut.
Sovelluksen avulla voi myös etsiä omaan fiilikseen sopivan runon – tai antaa koneen arpoa spin-nappulaa painamalla. Olenkin leikkinyt eri yhdistelmillä, etsinyt runoja niin elämästä ja intohimosta, elämästä ja ilosta, elämästä ja pettymyksestä. Tai kiukusta ja juhlista, kiukusta ja perheestä, kiukusta ja rakkaudesta. Näin esimerkiksi.
Yllätyksellinen runokirjasto siellä missä puhelinkin – juuri sitä, mitä kaipasinkin. Mutta jos tämän saisi suomeksi, suomalaisista runoista, lataisin senkin. Sitä odotellessani annan englanninkielisten runojen yllättää, puhutella, ruokkia akuuttia runonälkää. Lisätietoa sovelluksesta löytyy täältä. (Ja ei, tämä ei ole maksettu mainos, hehkutan tätä ihan ilmaiseksi – ihan siitä ilosta, että jotain näin upeaa on tehty ja saatettu ulottuvilleni!)
Mäyräkoirakulkuetta odotellessa Maria sytyttää tulen rannalle
Katumusharjoituksia,
sinisiä hetkiä
Rakkauden suhteellisuusteoria: on kylmä, täällä palaa.
Merihevonen kääntää kylkeään.
Mustien vuorten varjossa tuhat loistavaa aurinkoa,
jääkylmä kutsumus
– Yhteys Jumalaan?
– Elämäni mustimmat hetket?
Herra tietää.
Osallistuin reilu viikko sitten Helsingissä Runon esittämisen työpajaan, jonka järjesti Helsinki Poetry Connection. Koska olen opiskellut luovaa kirjoittamista, olen tietenkin saanut kirjoittaa runoja ihan opintojenkin puolesta. Yhteen aikaan tein runoja enemmänkin, mutta nyttemmin olen pysytellyt proosan ja draaman parissa, kotoisammilta kun tuntuvat. Luen toki lyriikkaa, mutta sen kirjoittaminen – niin, ei vain ole aikoihin tuntunut omalta.
Lähdin työpajaan avoimin vakoilumielin. Jotain tällaistahan voisi järjestää Hämeeseenkin, ehkä, kenties, vaikka? Lisäksi tunsin tapahtumaa järjestäneen Harri Hertellin entuudestaan, joten ajattelin, että samalla kun ehkä opin uutta, voin moikata mukavaa ihmistä ja kenties tutustua muutamaan uuteen mukavaan.
Vaikka työpaja osoittautuikin hieman harhaanjohtavaksi nimeksi (minusta työpajassa ei niinkään luennoida vaan pääpaino on itse tekemisellä ja kokeilemisella ja sen ohjaamisella), kolmituntisen anti oli oiva. Oli ilo kuunnella ihmisiä, jotka ovat vilpittömän innoissaan lavarunoudesta. Osanottajiakin WDC-paviljongissa oli kiitettävästi, arviolta reilu parikymmentä. Tapahtuman päätteeksi meille tarjottiin mahdollisuus esittää omia runojamme, siitä vaan, siinä tilassa, mitään harjoittelematta. Kirjallisuusihmisen sydämessä läikkyi ihanasti, kun ihminen toisensa jälkeen nousi ylös ja astui muiden eteen, luki oman runonsa. Monelle kerta oli ensimmäinen. Mikä rohkeus, mikä tekstin lumo!
Itse arastelin ensin – toki olen lukenut tekstejäni ääneen, mutta en runoja enkä tällaisessa ympäristössä. On ihan eri asia lukea tekstiään kirjoittajakurssilla muille kurssilaisille kuin kävellä lavalle ja lukea tuntemattomille jotain, jonka on tehnyt jo aikaisemmin, ehkä muokannutkin sitä. Pienen hetken ajattelin, että ei ole pakko lukea, voi vain kuunnella, joskus toiste sitten. Mutta sitten sisuunnuin: mitä varten tänne on tultu jos ei kokeilemaan omien runojen lukemista? Miksi en käyttäisi tätä harjoittelutilaisuutta? Ja niin nousin seisomaan, kävelin porukan eteen, esittelin itseni ja luin kaksi runoa.
Niin, ei se esiintyminen, mutta että runoja. Omia. Olin raapustanut jotain tätä työpajaa varten, kun ohjeistettiin ottamaan pari omaa runoa mukaan. Eihän minulla ollut, joten oli pakko kokeilla runoilla jotain.
HPC:n ihmiset loivat todella kannustavan ja hyväksyvän ilmapiirin – luulen, että se auttoi monia meistä ensikertalaisista avaamaan suumme. Jos HCP:n Poetry Jameissa on aina tällainen fiilis, haluan ehdottomasti mukaan jonain kertana.
Työpajan jälkeen jäin miettimään runoja ja niiden kirjoittamista. Sitä, miten erilaiselta tuntuu kirjoittaa runoja paperille ja ääneen luettavaksi. Tapahtui jotain odottamatonta: työpajan jälkeen olen kirjoittanut enimmäkseen runoja. Raakileita, horjuvia, rönsyäviä tekeleitä, joista en oikein tiedä. Mutta ei sillä väliä. Minä kirjoitan niitä(kin), ja varsin todennäköisesti kokeilen niiden esittämistä. Viimeistään elo-syyskuun vaihteessa Kirjan ajassa, kun mikki on avoin ja lava vapaa. (Kas, tulipas luvattua julkisesti.) Ei hassummin kolmituntiselta työpajalta.
EDIT: Yle Puheessa Kasper Salonen kertoo lisää lavarunoudesta. Kuuntele tästä!
Päiviä 