Poimintoja toukokuun kirjapinosta

Latasin toukokuussa Suomalainen Plus -äänikirjapalvelun – ihan vain kokeeksi, kun nyt ilmaisjaksoa tarjottiin. Olin pari vuotta sitten kokeillut toista vastaavaa palvelua, enkä oikein innostunut. Nytkin olin skeptinen. Mutta kuinkas sitten kävikään…

Koska kirjastot olivat vielä kiinni, oli lähes hengästyttävän ihanaa päästä Suomalainen Plussan uutuuskirjavalikoimien äärelle omassa puhelimessa. Luin tai kuuntelin kuukauden aikana 14 kirjaa sovelluksella.

Skeptisyyteni johtui erityisesti siitä, etten ollut aiemmin innostunut äänikirjoista mitenkään erityisesti. Ne ovat mukavia, jos on jotain muuta tekemistä samalla – en oikein osaa ihan vain istua ja kuunnella. Olin joskus koettanut myös lukea kirjoja kännykällä, enkä ollut pitänyt siitä, joten arvelin, että e-kirjat jäävät ihan sivuun. Arvelin, että pari kirjaa tulee ehkä kuunneltua, ja se siitä.

Väärässä olin.

Kännykästä lukeminen alkoikin jostain syystä sujua heti. Taustaväriksi seepia ja fonttikoko sopivaksi, ja niin olin valmis sukeltamaan kirjojen syliin. Äänikirjaa kuuntelin etenkin villapaitaa kutoessani, mutta otin kuunneltavat seurakseni myös kävelylenkeille. Jossain vaiheessa huomasin, että lenkit saavat lisää pituutta, kun kirja houkuttelee jatkamaan matkaa vielä vähän, vielä vähän.

Niinpä toukokuun kirjapino on tavallista virtuaalisempi. Mutta kaikki postaukseen nostamani ovat ilmestyneet myös paperikirjoina, eli eipä hätää, jos se formaatti tuntuu miellyttävämmältä.

Rinna Saramäki: 250 ilmastotekoa, joilla pelastat maailman. Otava 2020.

Ympäristön tila huolettaa, ja välillä oma olo on voimaton. Rinna Saramäen kirja on oiva apu ahdistukseen, sillä 250 ehdotuksen joukosta löytää varmasti jotain, jolla kantaa kortensa maailmanpelastuskekoon. Olen allerginen saarnaamiselle ja syyllistämiselle, sillä ne aiheuttavat lähinnä vastareaktion eivätkä innosta tekoihin. Tässä kirjassa ote on kannustava ja rohkaiseva: sinäkin voit tehdä jotain! Kenenkään ei tarvitse yksin ottaa maailmaa pelastettavakseen, mutta jokainen voi etsiä itselleen mahdolliset tavat toimia vastuullisemmin. Haluan uskoa, että kun jokin uusi juttu alkaa luonnistua, on helpompaa valita lisää ympäristöystävällisiä tekoja.

Kirja tarjoaa paljon tietoa ja niiden rinnalle eriasteisia tekoja. Samalla se herättelee miettimään omia valintoja ja asenteita. Niinpä: miksi kylpypyyhkeen ostaminen kirpparilta tuntuu vähän ällöltä, mutta hotellissa kietoudun onnellisena moneen kertaan pestyyn ja monien muiden käyttämään pyyhkeeseen?

Olemme erilaisia: siinä, missä joku ilmastoteko voi olla toiselle helppo ja itsestäänselvä, toiselle se voi aiheuttaa päänvaivaa ja vastarintaa. Ja toisinpäin. 250 ilmastotekoa joilla pelastat maailman huomioi tämän ja ehdottaa vaihtoehtoja. Jos kasvissyönti tuntuu liian isolta teolta, voisiko kasvisruokapäiviä pitää vaikka kerran viikossa? Jos uusia vaatteita on hankittava, voisiko harkita vaatelainaamoja tai vastuullisia merkkejä halpavaatteiden sijaan? Jos uusi auto on välttämätön, voisiko se olla vähäpäästöinen – tai voisiko sellaisen joskus vuokrata kokeeksi? (Jostain syystä kirjassa muuten huomioitiin polttoaineista nimeomaan biokaasu muttei esim. bioetanolia lainkaan.)

Kirja muistuttaa, että myös ilmastoasioista keskusteleminen on teko. Esimerkiksi työpaikalla tai taloyhtiössä voi kysyä, voitaisiinko tehdä vihreämpiä valintoja. Tai yrityksiltä voi pyytää lisätietoja vaikkapa palmuöljyn käytöstä tai vaatteiden alkuperästä. Ja vaikka mitään ei heti tapahtuisi, ainakin on yrittänyt ja tuonut esiin sen, että ympäristönäkökulma kiinnostaa.

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen. Gummerus 2020.

Petri Tamminen on kuulunut suosikkikirjailijoihini jo vuosikausia – muistan edelleen, miltä tuntui lukea Elämiä ja Miehen ikävä ensimmäistä kertaa. Oivallukset, huumori, yllättävyys ja pelkistetty kerronta hurmasivat minut.

Antti Röngän viimevuotinen esikoiskirja Jalat ilmassa vei myös heti mukaansa. Röngän romaani on koskettava, taitavasti kirjoitettu, intensiivinen teos. Toivon, että hän kirjoittaa lisää.

Etsin isän ja pojan kirjeenvaihdon e-kirjaversion äänikirjapalvelusta. Sivulla 20 lopetin lukemisen. Tiesin, että tämä ei toimi sähköisenä lukukokemuksena. Tämä on luettava paperilta, jolle voin tehdä merkintöjä. Seuraavana päivänä marssin Prisman kirjaosastolle ja kiivaan etsimisen jälkeen löysin haluamani. Teki mieli heilutella kirjaa ruokaostoksia tekevien asiakkaiden edessä ja kannustaa heitä hakemaan oma kappaleensa – hyllyyn jäi muistaakseni kaksi – mutta hillitsin itseni, kuten tämän kirjan henkeen ehkä kuuluukin. Myönnän, että kirjan ostaminen ruokamarketista on jonkinlainen antikliimaksi, siitä puuttuu kirjakaupan fiilis ja tunne siitä, että on omiensa keskellä. Mutta miten iloinen olenkaan, että sain kirjan nopeasti ja helposti.

Röngän ja Tammisen keskustelu on nautittavaa. He puhuvat kirjoittamisesta, peloista, isä-poika -suhteesta, menneestä ja nykyisestä. He ovat viisaita, neuroottisia, hauskoja, kiivaita, epävarmoja. Inhimillisiä.

Silloin tällöin onnellinen on kirja kirjoittamisesta, mutta myös muusta. Se nauratti ja kosketti. Ja kyllä, luin sitä kynä kädessä, tein alleviivauksia ja huutomerkkejä. Minulle se on yksi hyvän kirjan tunnusmerkeistä.

Sirkka-Liisa Ranta: Suomalainen teekirja. Tammi 2020.

Tee, mikä ihana aihe! Suomalainen teekirja keskittyy (tietenkin!) suomalaiseen teekulttuuriin. Sirkka-Liisa Ranta kertoo teenjuontitavoista, teelaatujen suosiosta, teen myyjistä ja juojista.

Suomalainen teekirja viehättää historiallisilla yksityiskohdillaan ja mukavan kertovalla otteellaan. Nyt tiedän, mitä ovat tiilitee tai karavaanitee. Lukemisen lomassa oli pakko hauduttaa pannullinen kiinalaista vihreää teetä. Ei tätä teettä voi lukea! Ja taisipa teos vaikuttaa ostopäätöksiinikin: pari päivää sitten huomasin ruokakaupan teehyllyllä tutun nimen: Sergejeff. Sergejeffin teetalostahan kirjassa myös kerrottiin, ja niin ostoskoriini päätyi paketillinen Jaavan teetä.

Kuvituksena on mm. vanhoja teemainoksia, ja niiden vuoksi paperikirja olisi ollut parempi vaihtoehto. Mainostekstien tihrustaminen puhelimen näytöltä oli hetkittäin, hmm, haastavaa. (Mitenkähän asia on hoidettu äänikirjassa?)

Nelli Hietala: Sisar hento Martikainen. Karisto 2020.

Olen fanittanut Miia Martikasta kirjasarjan ykkösosasta saakka. Miia on raikas henkilöhahmo: hän innostuu, tuntee, kiivastuu, toimii. Hän on uskottava ja hurmaava, hänellä on mielipiteitä. Välillä Miia äityy paasaamaan näkemyksiään, mutta silti teksti ei lipsu ankeaksi julistukseksi tai ilottomaksi besserwisseröinniksi. Miia Martikais -sarjaan kuuluu kepeys ja hauskuus, vaikka isoista asioista puhutaankin.

Sarjan neljännessä osassa Miia on urapohdintojen äärellä. Kaikilla muilla tuntuu olevan jokin käsitys tulevaisuudesta, mutta Miia epäröi. Sairaanhoitajan työ kiinnostaa, mutta onko perinteinen naisten ammatti kuitenkaan Miian juttu?

Nelli Hietala kirjoittaa rennosti ja ilmavasti, havainnoi nuoren elämää taitavasti ja saa varhaiskeski-ikäisenkin muistamaan, millaista on olla alle parikymppinen. Martikaiset löytyvät nuortenkirjahyllystä, mutta miten toivonkaan, että myös aikuiset tarttuisivat niihin! Miialla on asiaa meille kaikille.

Tänä keväänä ilmestyi myös Hietalan aikuisille suunnattu romaani Varotoimia, jolle myös lämmin suositukseni: samaa keveyttä ja sujuvuutta on siinäkin. Ja vaikka tämäkin romaani hykerryttää, siihen on ujutettu lempeitä muistutuksia ennakkoluulojen ja kapeiden ajattelumallien vaaroista.

Novelleja nuorille (saavat aikuisetkin lukea!)

Ihmettelyn hyviin puoliin kuuluu se, että se voi johtaa tekoihin – jopa kohtuullisen nopeasti. Viime vuonna istuin ystäväni ja kirjoittajakollegani Marika Riikosen luona Pispalassa, kun aloimme miettiä, millaisia novelleja tämän päivän nuoret lukevat. Omilta kouluvuosiltamme muistimme lähinnä klassikkonovellit (Boccaccion Metsästyshaukan ja jotain Tšehovia ja ehkä Kafkaa), joissa ei ollut sinänsä vikaa – mutta eivät ne nyt ihan tuoreinta novellistiikkaa edustaneet enää silloinkaan. Toki koulukirjoissa oli silloin ja on nytkin uudempia tekstejä, mutta silti jäimme pohtimaan, onko siinä kaikki.

Kun Marika on kyseessä, ei mene pitkään, kun antologiaidea singahtaa ilmoille. Mitäs, jos me toimittaisimme valikoiman nuorille kirjoitettuja novelleja? Sellaisen, jossa riittäisi luettavaa monenlaisille lukijoille? Siinä pitäisi olla pitkiä ja lyhyitä tekstejä, fantasiaa ja realismia, jotain rakenteellisesti yllättävää, historiallista, hauskaa, helppoa, haastavaa… Kirjan pitäisi olla sellainen, että se olisi kiva lukea ihan muuten vain, mutta myös sellainen, että etenkin yläkoulun ja toisen asteen opettajat voisivat tarttua siihen ja tarjota luokilleen luettavaksi.

Kun tarjosimme ideaa Art Houselle, siellä innostuttiin heti. Lähdimme kokoamaan kirjailijalistaa ja lähettelemään novellipyyntöjä. Jokaiselle kerrottiin, että novellin on tavalla tai toisella kosketettava nuorten maailmaa, lisäksi kukin sai jonkin erityispyynnön, joka saattoi liittyä genreen, rakenteeseen tai aiheeseen. Sen jälkeen jokaisella olikin vapaat kädet käsittää nämä pyynnöt miten halusi.

On kutkuttavaa odottaa tekstejä ja miettiä, millaisia tarinoita ja ratkaisuja kirjailijat ovat keksineet. Ja ihanaa yllättyä tuoreiden tekstien äärellä.

Antologian nimeksi tuli ytimekkäästi Tusina, joka mahdollistaa myös leikittelyn tusinanovelli-ajatuksella – meidän mielestämme nämä eivät tietenkään sellaisia ole! Kuten arvata saattaa, Tusinassa on 12 novellia 12 kirjoittajalta. Koko kirjailijaköörimme on tällainen: Magdalena Hai, Nelli Hietala, Anneli Kanto, Riina Katajavuori, Roope Lipasti, Hannu Luntiala, J. S. Meresmaa, Mike Pohjola, Alexandra Salmela, Harry Salmenniemi – ja kirjoitimmehan siihen minä ja Marikakin novellimme.

Julkkaritunnelmissa Paasisalin parvekkeella puolet Tusinan kirjailijoista: vasemmalta Haanpää itte, Roope Lipasti, Riina Katajavuori, kirjan varjossa Marika Riikonen, Hannu Luntiala ja Alexandra Salmela. Kuva: Tuija Lappalainen / Art House

Novelleja kirjoitettiin ja viilattiin viime syksystä viime kevääseen. Kesällä kirja lähti taittoon, ja keskiviikkona 1.8. nostimme maljat uutukaiselle antologialle Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumilla Helsingin Paasisalissa. Maljoja kohottelivat kirjoittajien ja kustantamon väen kanssa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajat – olisimmeko voineet saada parempaa paikkaa kirjan julkistamiselle! Heti julkkareiden jälkeen myyntipöydän Tusina-pinot hupenivat melkoista vauhtia, useampi kymmenen kirjaa katosi opettajien kasseihin.

Tusinan toimittaja-kirjoittajat Haanpää & Riikonen iloisen häkeltyneinä tuore teos hyppysissään.

Kirjaan emme halunneet kouluviitteitä, mutta opetuskäytöstä kiinnostuneet voivat käydä nappaamassa pienen oheismateriaalimme Art Housen sivuilta. Jokaisesta novellista on yksi kysymys pohdittavaksi ja yksi sanataidetehtävä omaa kirjoittamista ruokkimaan. Kysymyksiä ja tehtäviä voi kukin muokata omiin tarpeisiinsa sopiviksi – ja tietenkin keksiä lisää.

Jos kirja kiinnostaa, sen voi hankkia esimerkiksi täältä. Ja kas, ainakin kirjoitushetkellä Tusinalla näyttää olevan tarjoushintakin.

Tämänhän pitäisi olla sanomattakin selvää, mutta kirjoitetaan se nyt vielä tähänkin: kyllä, myös aikuiset voivat ja saavat lukea nämä novellit. Ehkä Tusinasta löytyy uutta innostuttavaa täysi-ikäisillekin?

Muokattu 8.1.2020: vaihdettu oheismateriaaliin vievä linkki toimivaksi.

Juuret ja Parisuhdemonologit – kahden ensiesityksen viikko

Siinäpä kaksi projektia, joiden on aika tällä viikolla tulla julki. Juuret on Kanta-Hämeen kirjailijayhdistys Vana -66 ry:n juhla-antologia, jonka olen toimittanut. Hämäläisessä antologiassa 11 kirjailijaa kertoo jotain Hämeestä ja hämäläisyydestä. Faktaa ja fiktiota, proosaa ja lyriikkaa, omakohtaista ja keksittyä. Mukana ovat Tuomas Kyrö, Juha Itkonen, Hanna van der Steen, Katariina Vuorinen, Terttu Autere, Outi Oja, Tapani Bagge, Ville Hytönen, Nelli Hietala, Anne Hänninen ja JP Koskinen. Kaikilla heillä on jonkinlainen side Hämeeseen, kaikki he ovat vähintään käyneet asumassa siellä.

Juuret-kirja julkistetaan tänään. Odotettavissa mielenkiintoisia pohdintoja paikan ja kirjoittamisen suhteesta!

Kirjan kannessa on Kanta-Hämeen maakuntakukka, kylmänkukka. Sen on maalannut Ulla Kauhanen.

Toinen projekti liittyy sekin kirjoittamiseen, mutta nyt ei tehdä kansiin tai paperille, vaan näyttämölle. Olen kirjoittanut yhdessä Marika Riikosen kanssa reilun tunnin mittaisen kokonaisuuden nimeltä Parisuhdemonologit, ja se saa ensi-iltansa Tampereella Tukkateatterissa tulevana lauantaina 26.11. klo 19. Ja ettei liian kepeäksi menisi, olemme tietenkin itse myös näyttämöllä. Parisuhdemonologit ohjaa Salla Heikkinen.

Parisuhdemonologeissa pääsevät ääneen monenlaiset tyypit, joilla kaikilla on asiaa ja huomioita parisuhteista. Puheenvuoron saavat miehet ja naiset, ruumiinosat sekä salatut ja häpeälliset totuudet. Vai kuka muka kehtaa heti suhteen alussa käydä vessassa niin, että siitä kuuluu ääni? Kuka kykenisi kertomaan suhteesta tarkemmin kuin omat vanhemmat? Millaisia rooleja suhteessa saadaan ja mitkä otetaan? Kuuluuko niihin arkiasetus? Kysymyksiä on paljon, vastauksiakin ehkä jonkin verran. Kuultu, nähty ja koettu on taivutettu näyttämölle, ja eniten taidamme nauraa itsellemme.

Sellainen viikko. Kaikkea jännää!