Perjantaina vietettiin Riihimäen Olohuoneen avajaisia. Olin lupautunut musisoimaan tilaisuudessa yhdessä ex-läänintaiteilijakollegani Paulan kanssa. Minä ukulelen kanssa, hän viulun, ja yhdessä laulua. Paula pyysi, että myös lausuisin tilaisuudessa jotain – että jos löytyisi jokin sopiva ”lähiöruno”, Peltosaaren 70-lukulaisessa kerrostalolähiössä kun oltiin.
Tietenkin lupasin. Aikaa oli niukasti, mutta arvelin, että runohyllyssäni ilman muuta majailisi avajaisiin sopivaa elementtitaloromantiikkaa. Ei läpeensä inhorealistista vaan jotain sellaista, jonka voisin itsekin tunnistaa Peltsissä neljä vuotta asuneena.
Selasin kirjan toisensa jälkeen, proosaa ja lyriikkaa. Sellaiset, joissa muistin olevan lähiökuvausta, sellaiset, joista en ollut ihan varma. Löysinkin tekstejä, mutta ne olivat joko liian ankeita tai liikaa toiseen kaupunkiin kiinnittyviä. En minä halua lukea Kontulasta Peltosaaren Olohuoneen avajaisissa!
Lopulta ymmärsin, että jos haluaa runon Peltosaaresta, on kirjoitettava runo Peltosaaresta. Avasin tekstinkäsittelyohjelman ja aloin kirjoittaa. Kuten tavallista, kirjoitusprosessi vei oppimaan uutta, kun piti tarkistaa, mikä on suunnikkaan määritelmä ja voiko Peltosaaren aluetta kutsua sellaiseksi (ei voi, se on puolisuunnikas). Tarkennusta tuli vahingossakin, kun satuin kulkemaan ulkona juuri silloin, kun Peltosaaren koulun välituntikello soi – en ollut muistanut, millainen sen ääni on.
Melko nopeasti runo lopulta syntyi, haudutteluaikaa olisi voinut jäädä enemmänkin. Mutta myönnän, että olen tyytyväinen lopputulokseen. Tästä minä tunnistan oman Peltosaareni. Asettelut eivät mene ihan niin kuin haluan, mutta no, sellaista on elämä.
Onnea ja menestystä Olohuoneelle! Nyt vietetään avajaisviikkoa, sopii mennä tutustumaan ja osallistumaan.
Peltosaari
Radan takana on entinen pelto,
kolmiota hipova puolisuunnikas jonka reunoja pitelevät herrat Elomaa, Oksanen ja Sinisalo,
vahtivat, etteivät peltoon kylvetyt laatikot karkaa avaruuteen
joka niille on nimetty
Kapea vesi piirtää rajaa,
ylpeä joki vaikka yli harpattava
Aukion laidalla tuulitakkiset miehet istuvat rivissä, puhuvat laumansa kieltä
He ovat koulun ja päiväkodin välissä, kasvot avaraan päin
Talojen silmät räpsyvät, lähiö ei nuku
Välituntikello soittaa kolmisoinnun ja joku nauraa korkealta
Sähkökaapissa lukee Tampio, asfalttiin maalattu kirkkovene kestää kaikki säät
Yhdessä kulmassa koiria ja sorsia, kaiken keskellä oravia ja harakoita
ja puissa naakat, natisevat tummatakit,
varjoista lehahtavat parvet
Pelto on täytetty kerrostaloilla, punaisilla valkoisilla keltaisilla ruskeilla
Pelto on täytetty kerrostalojen asukkailla, me olemme se vilja joka täällä nyt kasvaa
lajien kirjo ja nimeämätön sato,
juuret ja köynnökset, mukulat ja ruusut
Täällä kuljetaan kaduilla, puistoissa ja pihojen halki
sillä asfaltti on vain yksi vaihtoehto tässä labyrintissa, jonne tulokkaat helposti eksyvät
Täällä ollaan elementeissä, kukin omassaan
maassa ja korkeuksissa
tähtitaivaalla pellossa.
Päiviä 