Avainsana-arkisto: novelli

Marilyn novellissa

Kun Marika Riikonen ja Salla Simukka kysyivät, haluaisinko kirjoittaa novellin, joka liittyy Marilyn Monroeen, en juurikaan miettinyt. Tietenkin halusin. En ole erityinen Marilyn-fani, en ole nähnyt jokaista elokuvaa (mutta Piukat paikat on mitä mainioin) tai osaa vuorosanoja ulkoa, en ole uppoutunut hänen elämänsä käänteisiin kovin syvällisesti enkä ole ajatellut, että siinäpä minulle naisen malli. Mutta Marilynilta ei ole voinut välttyä. Hän on ikoni, hän on käsite, hän on merkittävä ihminen. Hän on ristiriitainen, hän herättää tunteita. Hänestä syntyisi kaunokirjallisuutta.

Tiesin nopeasti, että minun novellissani Marilyn ei tule seikkailemaan ihmisenä. En halunnut kirjoittaa repliikkejä Marilynille, en laittaa häntä konkreettisesti kävelemään menneisyydessä, nykyisyydessä tai tulevaisuudessa. Halusin hänet mukaan ikonina, etäisenä mutta silti vaikuttavana hahmona. Niinpä päätin, että Marilyn on mukana kuvana ja sitaattina.

Marilyn, Marilyn -kokoelman julkistamista juhlittiin 15.3.2017 Helsingissä Tennispalatsissa. Aluksi Salla ja Marika haastattelivat neljää antologian kirjailijaa, The Merry Ladies lauloi teemaan sopivia lauluja ja lopuksi katsoimme valkokankaalta Piukat paikat. Tästä linkistä pääsee katsomaan pientä katkelmaa tuosta tilaisuudesta ja saa kuulla, miten antologia sai alkunsa ja mitä Milja Kaunisto ja minä kerromme novelleistamme. (Minä myös huidon antaumuksellisesti sillä kädelläni, joka ei pitele mikrofonia. Ehkä kannattaisi pidellä mikkiä molemmin käsin? Edes välillä?)

Kaupoissa siis: Marilyn, Marilyn (toim. Marika Riikonen ja Salla Simukka). Tammi 2017. Antologian kirjoittajat: Peter Franzén, Päivi Haanpää, Jari Järvelä, Riina Katajavuori, Milja Kaunisto, Tommi Kinnunen, Siri Kolu, Taija Tuominen, Marika Riikonen, Salla Simukka, Antti Tuomainen ja Saara Turunen.

Mainokset

Gimme! Gimme! Gimme! eli viime Proosekossa luettu novelli kokonaisuudessaan

Kun kerran lupasin. Sivusto ei ehkä ole se armeliain yhdeksänsivuiselle novellille, mutta menköön, en minä usein näitä tänne postaa. Tässä siis vuonna 2006 kirjoitettu novelli Gimme! Gimme! Gimme!, josta luin katkelman keskiviikon matkateemaisessa Proosekko-iltamassa. Pari kosmeettista muutosta tein, mutta käytännössä teksti on vuoden 2006 muodossa.

Hienoa, jos jaksatte lukea, mahtavaa, jos vielä kommentoittekin.

 

* * * 

 

Gimme! Gimme! Gimme!

 

Minttu tuli kotiin ihmeen hymyilevänä, kiitti rahasta, jonka olin tytön kirjoituspöydälle aamulla jättänyt. Kuukausiraha, jota vastaan pitäisi välillä imuroida ja tyhjentää astianpesukone. Kuulin rapinaa, tajusin, että raha oli muuttunut tavaraksi.

– Mitäs ostit, kysyin ja kiskoin itseäni ylös sohvalta. Vuorotyöläinen voi joskus nukkua maanantaipäiväunet, vaikka perhe katsoisikin vinoon. Minttu riipi viimeisiä muovisuikaleita levykotelon päältä. Pian cd sujahti olohuoneen soittimeen. Kannet Minttu heitti minulle. Mustalla taustalla oli pinkkiin pukeutunut nainen hankalassa asennossa, jotain valkoisia pyörylöitä sen takana roikkui. Nimen minä tunnistin, vaikken fani olekaan. Edelleen se laulaa, ihmettelin.

Minttu napsutteli soittimen valikkoa. Naisen ääni, hieman makea, lauloi yksinään yksinkertaista melodiaa, kuin kellon tikutusta. Ääni vaihtui soittoon, joka tuli alkuun kuin tukahdutettuna, mutta oikeni nopeasti. Säpsähdin, jokin kylmä hulvahti sydämen ympärille ja saman tien pois. Käänsin kannen uudelleen silmieni alle. Eikö siinä ollutkin väärä nimi? Diskobiitti hakkasi, melodia aaltosi tuttuna, olisin osannut hyräillä mukana. Jos olisin saanut ääntä.

Sitten nainen alkoi taas laulaa, ja kappale muuttui vieraaksi. Käyttänyt Abbaa! En kuunnellut naista, kuulin vain taustalla kulkevan kappaleen, riffinpätkän, joka oli liikuttanut monien muiden lisäksi minunkin lanteitani. Ja sydäntäni.

– Tää on niiiiin hyvä biisi, Minttu venytti viestinsä vakuudeksi ja tapaili kertosäkeen sanoja. Minä nyökkäsin. Istuin sohvan reunalle.

– Tässä on Abbaa, pulautin suustani. Minttu selasi kansivihkoa.

– Joo, se pyysi luvat ja kiittelee crediteissä, Minttu selvitti ja tihrusti tekstejä.

– Abbaa, minä toistin, eikä Minttu kuullut.

Kappale vaihtui toiseksi, ei niin kiihottavaksi. Minttu napsautti äskeisen kappaleen soimaan uudelleen. Minä yritin saada kasvoilleni jonkin ilmeen, mutta pystyin ainoastaan tuijottamaan etäisyyteen suu raollaan. Veltot lihakset eivät ymmärtäneet käskyjäni. Tunsin pulssini sykkivän rinnassa ja vatsassa. Syntetisaattoriko se alussa soittaa, vai jokin aidompi soitin? En ollut kuullut alkuperäistä kappaletta vuosiin. Vuosikymmeniin, olin parkaista. Näinkö siinä kävi, aika kiepahti pois alta nopeammin kuin tajusi – vaikka parikymppisenä oli toisin vannonut?

Ulko-ovi kävi, pakkasilmaa pölähti olohuoneeseen saakka. Marita kantoi ruokakasseja keittiöön. Pakotin itseni ylös, menin auttamaan. Marita suukotti minua poskille ja sipaisi tukkaani.

– Miten on vapaapäivä sujunut? Marita touhusi paprikoita vihanneslokeroon.

– Ei kummempia. Sain nukuttua, raportoin, nostin hymyä kasvoille.

Minttu laittoi saman biisin kolmatta kertaa. Marita latoi säilyketölkkejä pinoon kaappiin.

– Täähän on se laulu, Marita huomasi ja otti pari tanssiksi ymmärrettävää askelta. – Kun me oltiin nuoria, kai sä Eero muistat?

Me oltiin nuoria? Minä ja Marita? Yhdessä? Me emme edes tunteneet toisiamme silloin, kun tämä soi kaikkialla, koko ajan, houkuttavana ja veriin menevänä.

– No? Mä ainakin muistan tämän, Marita sanoi ja hyräili vakuudeksi mukana.

– Joo kyllä mä muistan, sanoin tylymmin kuin olin ajatellut. – Mua väsyttää.

Vetäydyin makuuhuoneeseen, suljin verhot ja istahdin sängylle. Musiikki soi päässäni, Frida ja Agnetha lauloivat trumpettihaalareissaan ja vaaleatukkainen nainen tanssi, tanssi ja hehkui kuumaa, ja tanssittuaan kylliksi kuiskasi korvaani: Jag älskar dig.

Ei. Ei.

Suljin silmäni, puristin ne kiinni niin tiukkaan, että sattui. Kun hellitin, näin epätasaisia värejä luomieni takana. Ja vaaleat hiukset, niskasta kosteat mutta aina suorat. Suun, vaaleanpunaista kiiltoa, joka maistui makealta ja tunkkaiselta, joka ei kestänyt montaakaan suudelmaa. Suun, joka sanoi nimeni eri tavalla kuin kukaan muu. Eejro, ärrä niin huolettomasti, ettei sitä melkein ollut. Eikä lopun oo ikinä kadonnut, kuten muiden sanomana saattaa käydä, vaan nosti sen esiin siten, että huulet muodostivat pehmeän supun, jota ei voinut olla suutelematta.

Kaivauduin päiväpeiton alle. Päätin nukkua muistot nukuksiin. Hölmö mies, pillastua nyt yhdestä kappaleesta. Ajattelin töitä, kesämökkiä ja vakioveikkausta saadakseni musiikin lakkaamaan. Marita kävi ovella kurkistamassa, pidin silmäni kiinni ja teeskentelin nukkuvaa.

 

Seuraavana päivänä sain olla aamun yksin kotona. Marita oli töissä, Minttu koulussa. Toinen vapaapäivä, kuin rutosti varhennettu viikonloppu. Pääsin lehdessä ulkomaanuutisiin asti, kun minun oli pakko laskea kahvikuppi keltaruutuiselle tabletille ja nousta.

Mintun huone oli yhtä aikaa tuttu ja vieras. Kun Minttu oli poissa, tunsin itseni tunkeilijaksi. Hengitin syvään ja käskin itseni istumaan sängyn laidalle. Mintun sänky oli kapeampi kuin muistin, Maritan äidin virkkaama karkea päiväpeitto oli heitetty paikoilleen suurpiirteisesti. Alta kuulsivat oranssit vuodevaatteet.

Katselin ympärilleni. Kirjoituspöydällä oli pino kirjoja, väleistä pilkotti cd-kotelon näköisiä muovineliöitä. Ikkunan alla, punaiseksi maalatulla tasolla retkotti levyjä, sekä koteloissa että niiden ulkopuolella. Muistin, kun Minttu oli heilutellut jotain nuortenlehteä edessäni ja hihkunut, miten kivaa olisi maalata se vanha, hilseilevä pikkuhylly, joka lojui varastossa. Marita oli huokaillut, kuinka se varmasti jo haisi bensiiniltä ja pakokaasuilta, eikä niitä öljytahrojakaan varmaan ihan helposti pois saisi. Minttu kuitenkin vonkasi, että käydään edes katsomassa maaleja. Eikä tason puhdistus kauaa vienyt. Minttu teki sen melkein yksinään, vähän neuvoin aluksi. Kuinka polleana tyttö olikaan esitellyt työnsä tulosta! Olisi melkein voinut luulla, että se oli ihan itse rakentanut koko hoidon.

Sivelin jo paikoittain himmennyttä pintaa. Kun katsoi läheltä, näki maalin seassa pari hiusta.

Nostelin päällimmäisiä levyjä. Nimet eivät sanoneet minulle paljoakaan. Jonkun naaman tunnistin televisiosta. Osassa kansista ei ollut ihmisiä lainkaan, pelkkiä tummia värejä ja rosoista maisemaa. Kulmassa logo, josta oli vaikea saada selvää.

Avasin cd-soittimen kidan. Siellä! Laitoin levyn takaisin sisään ja etsin playn. Naisen ääni aloitti miltei heti. Kun samea musiikki alkoi, tunsin saman huimauksen kuin edellisenäkin päivänä. Koetin pulssiani, se naputti nopeampana kuin kappaleen tempo. Istuin punaisen tason vierellä ja kuuntelin kappaleen uudelleen. Uudelleen. Vielä.

Säpsähdin, kun kuulin alakerrasta kolinaa. Temmoin itseni ylös ja käänsin äänenvoimakkuuden minimiin. Mistä sen sai kiinni? Nopea nousu horjautti tasapainoani, mutta harpoin silti äkkiä pois Mintun huoneesta.

Maritan otsalla lainehti pari ryppyä, jotka tekivät hänestä tehokkaan näköisen. Marita lehahteli ympäri alakertaa tarttuen kansioihin, paperilappuihin ja hiuspinneihin, joita hän piilotti kampaukseensa hämmästyttäviä määriä. Ohi hulmahtaessaan hän suukotti minua poskelle.

– Olitko nukkumassa? Ei ollut tarkoitus herättää, hän huikkasi.

– En, aloitin, mutta Marita ei kuunnellut. Ja mitäpä väliä? En halunnut selvittää, että olin viettänyt – vilkaisin kelloa pikaisesti – kolme tuntia kuunnellen yhtä kappaletta, jonka sanat eivät juurtuneet mieleeni. Mutta riffi, se kasvoi ja paisui sieluni laidoille asti. Painoi, ahdistikin hieman. Minä tunsin sen läsnäolon yhtä aikaa raskaana ja rakkaana.

Marita kiiruhti takaisin töihin. Hieroin ohimoitani. Minun teki mieli viskiä. Muistin, että jokin kullanruskeaa nestettä sisältävä pullo oli keittiön yläkaapissa. Jouduin siirtelemään tavaraa edestä, mutta löysin etsimäni. Röpelöisen lasin takana lainehti puoli pulloa viskiä, reilusti yli tarpeeni. Pullosta tulvahti kipakka tuoksu, joka sai minut siristämään silmiäni. Kaadoin aamukahvini lavuaariin ja lorotin tilalle paukun. Ensimmäinen huikka kirveli ylähuulta. Vaelsin olohuoneeseen, vajosin nojatuoliin.

Suuri määrä ajatuksia risteili päässäni, ne törmäilivät ja kimpoilivat, eikä yhdestäkään saanut kunnolla kiinni. Viski valui pieninä kulauksina alas, korvensi aluksi kipeästi, pian lämmittävästi. Eejro, minä lausuin ja suljin silmäni.

 

Silloin vielä luulin, että ajan kuluminen auttaisi. Mutta se kappale soi ja soi ja soi. Jos ei Mintun stereoissa, niin radiossa, kahvilassa, työpaikan taukohuoneessa, missikisoissa. Enkä minä alkanut reagoida lievemmin. Unohtaa, miltä aluksi tuntui. Time goes by, so slowly. Mutta kuluiko aika nopeasti? Hitaasti? Eikö aika ole sama, me vain koemme sen eri nopeuksina? Päätäni särki usein, mutta eri tavalla kuin koskaan ennen. Tämä oli kuin aavesärkyä, puuttuvan tunteen kohdalla tykyttävää muistutusta.

Eräänä lauantaina lähdin kaupungille. Suuntasin isoon tavarataloon, jonka musiikkiosasto levisi eteeni laajana. Kuljin hyllyjen välissä kuin arka eläin, kunnes ymmärsin logiikan. Mikä helppous! Mutta kuitenkaan en löytänyt etsimääni. Miesmyyjä, alle puolet iästäni, katsoi minua värillisten piilolinssiensä takaa, kun pyysin Abbaa.

– Se levy, jolla on Gimme gimme gimme.

Miehen – pojan – sormet rummuttivat näppäimistöä. Pari viivaa paperilapulle, ja rivakat askeleet hyllyrivien sekaan.

– Näin, olkaapa hyvä. Etsittekö muuta?

Puistin päätäni. Levy lepäsi kämmenilläni säännöllisen muotoisena. Kannet näyttivät erilaisilta kuin olin muistanut. Gold, siinä luki. Etsimäni oli listan puolivälissä.

– Tai hetkinen, hengähdin. Puoliksi menossa oleva selkä kääntyi.

– Niin?

– Soitin. Semmoinen kannettava, että saan kuulokkeilla kuunnella.

Poika myi minulle cd-soittimen ja ladattavat patterit. Revin pakkausmateriaalit heti kassalta päästyäni ja sovitin levyn paikoilleen. Naputtelin näyttöön 14, säädin kuulokkeet sopiviksi ja odotin.

Musiikki alkoi, ja tavaratalon hälinä katosi. Minä olin savuisessa, kosteassa discossa, jossa värivalot tuikkivat ja ilmassa tuntui hien pehmeä lemu. Ensin rauhallinen alku, joka lupaili kiihkoa, sitten se riffi, jonka Frida ja Agnetha katkaisivat. Half past twelve, äänet aloittivat. Kuten silloinkin. Basso jytki, jossain kauempana loiskahti olutta tanssilattialle. Vaaleat hiukset liehuivat, vaaleanpunainen suu liikkui sanojen tahtiin. Siniset silmät katsoivat minuun, kukaan ei kuule rukoustani, Gimme gimme gimme! Minä katsoin takaisin, miten tuo katse saattoi vielä vaeltaa vapaana, kuinka kukaan ei ollut kiinnittänyt sitä ja saanut noita silmiä sulkeutumaan pitkän suudelman ajaksi? Mutta silmät katsoivat minuun, take me through the darkness, ja minä halusin viedä tuon tytön pimeyden läpi ja pidemmällekin. Me veimme toisemme, en edes tiedä mihin, mutta se tyttö sanoi Eejro, ja minun rinnassani läikkyi jokin lämmin, joka melkein salpasi hengen.

Kappale loppui, vaihtui seuraavaan. Hapuilin sormeni stop-näppäimelle. Tavaratalo palasi tajuntaani. Kelmeät valot, toppatakeissaan hikoilevat ihmiset, kaiuttimien hittipuuro. Soittimen minulle myynyt mies katsoi minua toinen kulmakarva koholla. Päätin lähteä.

Kotiin en halunnut. Istuin parkkihallissa autossa, kuulokkeet korvilla. Opettelin repeat-nappulan käytön. Nyt saatoin kuunnella yhtä kappaletta tauotta, vaihtamatta itse kappaletta. Alkusoitto sai ihoni kihelmöimään, ja sen jälkeen pulssini asettui musiikin tahtiin, sydämeni hypähteli kuin yli kaksikymmentä vuotta sitten.

 

Marita alkoi kysellä liikaa. Mistä sinulla on kannettava cd-soitin, miksi, mitä sinä kuuntelet, eikö voitaisi kuunnella yhdessä, miten niin et muista mikä levy sinulla on, älä tuo sitä vuoteeseen, mikset sinä puhu minulle, jos haluat kuunnella noita, nukut sohvalla.

Makasin sohvalla täysissä pukeissa ja annoin naisten laulaa ja miesten soittaa. Keskivaiheilla basso sai melkein soolon, vähän sen jälkeen, kun syntetisaattori soitti kimeää ihmisääntä muistuttavat nuottinsa. Säikähdin, kun tajusin Maritan seisovan vieressäni. Kyynel juoksi kohti hänen nenänpieltään, mutta silmissä näin terävän katseen. Suun ympärys oli vaalea, kohta huulien takaa kimpoaisi jotain kylmää. En ehtinyt nousta, kun Marita jo hyökkäsi.

Mitä Marita sanoi, en halua enää muistaa. En ymmärtänyt puoliakaan, eikä lopuillakaan ollut merkitystä. En edes ottanut kuulokkeita pois ennen kuin Marita repäisi ne korviltani. Musiikin kadottua hätäännyin, sopertelin ja riistin kuulokkeet Maritan käsistä syliini. Marita katsoi minua hetken, hänen suunsa avautui hitusen. Sitten hän kääntyi ja juoksi makuuhuoneeseemme. Tajusin, että hän ulvoi tyynyyn, tukahtunut mölinä kantautui alakertaan vaivatta.

Otin auton avaimet eteisen pöydältä ja vedin takin niskaani. Auto pöläytti bensankatkua, jota hengitin kuin riidan loppumyrkkyä, viimeisiä kitkeriä sanoja ja ilmeitä. Auto kulki hiljaisilla kaduilla, käänsin puhaltimet punaiselle. Muutama pakkasaste hytisytti minua. Pelkääjän paikalla matkusti cd-soittimeni, jonka kupuun kätkeytyi tärkein levyni.

Ajelin lähitienoot ympäriinsä. Löysin huoltoaseman, josta sai kahvia ja sämpylää läpi yön, ja ryystin vahvaa nestettä harmaaihoisten rekkakuskien keskellä. Pihalla hehkuvat mainosvalot hohkasivat sisälle asti ja värjäsivät epäsäännöllisiä läikkiä virkeillä väreillään. Työnsin käteni yhteen, rystysiin heijastui punaista.

Kahvin jälkeen ajelin lisää. Kerran koetin torkahtaa tien poskessa, mutta auto jäähtyi pakkaslukemiin vartissa, ja pakotti minut taas pyöräyttämään moottorin käyntiin.

Viisarit kipusivat kohti yhdeksää, kun käännyin äitini pihaan. Äiti teki jo lumitöitä. Kipusin autosta, toivoin näyttäväni reippaalta. Äiti pysähtyi.

Join pakolliset pullakahvit ennen kuin tajusin kertoa, että kohta onkin jo töihin kiire. Pyysin päästä vintille, piti hakea eräs kirja, jonka perään Minttu on kysellyt. Äiti avasi vinttiin vievän oven, se rääkäisi. Portaat kohosivat jyrkkinä, tuoksui sahanpuruilta ja sanomalehdiltä. Äiti jäi alas.

Parin väärän valinnan jälkeen osuin oikeaan pahvilaatikkoon. Sulloin povitaskuun muutaman kuvan, joita en uskaltanut jäädä heti tarkastelemaan. Alimmaisena oli, ihan kuten muistin, kasvokuva, jonka toisella puolella luki suttuuntuneella sinisellä musteella nimi, osoite ja sydän. Sen sujautin lompakkooni.

Olin jo lähtemässä, kun näin neliön muotoisen pahvikotelon. Nostin kuoren. Minun täytyi istua. Gimme! Gimme! Gimme! (A Man After Midnight) luki kannessa. Kuljetin etusormeani kotelon pinnalla. Naarmuinen. Single solahti kämmenelleni. Musta kiekko, tasaiset uurteet, lähes naarmuton. Työnsin levyn takaisin. Oliko kuoren alanurkassa aavistus vaaleanpunaisesta kiillosta? Painoin levyn rintaani vasten ja loikin portaat alas. Soitin töihin, että nyt se vatsaflunssa löysi minutkin, ei kannattaisi odottaa tätä miestä muutamaan päivään hommiin. Kuulin mukinaa lääkärintodistuksesta, painoin punaista luuria ja suljin rakkineen.

Kaikki oli selvää. Käännyin maantielle, joka veisi minut rannikolle.

Laivalipun sai helposti. Lähdön odottaminen ahdisti rintaa, ihan kuin kaikki ilma pakenisi meren yli, ja minun pitäisi päästä pian perään, jos halusin hengittää.

Laivamatkasta minulla on vain vähän muistikuvia. Autokannella haisi bensalta, öljyltä ja pakokaasulta, minua pyörrytti kun etsin tietä pois. Samalla pelkäsin, etten enää löytäisi takaisin, ja matkani hidastuisi. Istuin koko matkan autokannelle vievän hissin vieressä.

Laiva rantautui hitaasti, kuin kapteeni olisi kiusallaan ohjaillut aluksensa mahdollisimman rauhallisesti, sentti sentiltä juuri oikealle paikalleen. Vaikka en minä sitä nähnyt, istuin autossa ja mietin, milloin olisi sopiva hetki käynnistää kaara.

Satamasta päästyäni etsin huoltoaseman, josta ostin Ruotsin kartan ja seisoneen kahvin. Istuin ikkunapöytään, jolle oli levitetty siniharmaa vahakangas. Huitaisin muruset kädelläni lattialle. Otin valokuvat taskustani ja levitin ne pöydälle. Kellastuneet kasvot, hymyilevät. Toisessa kuvassa, myös väreiltään vääristyneessä, minä ja hän. Minun ilmeeni on kaikkea muuta kuin rento, mutta vaaleatukkainen hehkuu. Karin.

Sanoin nimen hiljaa ääneen. Venytin aata hitusen, Kaarin, koon jälkeen tuli melkein hoo. Ännän kohdalla kieli haki paikan edempää kuin tavallisesti. Karin, kära, hymyilin. Levitin kartan, etsin oikean paikkakunnan, mittasin matkaa lyijykynällä. Pitää tankata, huomasin. Ja sitten huomasin muutakin.

Siitä oli yli kaksikymmentä vuotta. Minulla oli erittäin todennäköisesti vanhentunut osoite. Käteni putosivat pöydälle, kuului kolahdus. Melkein itkin. Karin, älä nyt karkaa! Tuijotin valokuvan taakse kirjoitettua osoitetta ja sydäntä – kyllä minä sen osoitteen muistin, ruskean kerrostalon c-rappu, neljäs kerros, ovikelloa piti kiertää kahdesti, että sai sen pärähtämään. Karttaan kynällä vahvistamani reitti näkyi himmeänhopeisena rosoisena viivana, kuin vapisevalla kädellä piirrettynä.

Mutta siunattuja ovat kartat, joita mainoksilla rahoitetaan! Toki länsinaapurissakin on omat numeropalvelunsa, joista etsivä saa avun. Karin oli nauranut minulle, kun mallasin hänen nimeään omaan sukunimeeni.

– Minulla on oikein hyvä sukunimi, kiitos vaan!

– Etkö aio naimisiin, hämmästelin, taisin säikähtääkin.

– En, jos pitää luopua nimestä. Ehkä, jos saan olla Lundberg silloinkin.

Kokosin ruotsintaitojeni rippeet ja soitin. Karin Lundbergejä oli useita, mutta tutussa kaupungissa vain yksi. Sydämeni tempoili, kirjoitin osoitteen kartan reunaan. Sen oli pakko olla tämä.

Kevätaurinko paistoi silmiini, kun ajoin niin kovaa kuin uskalsin. Tunnin ajomatka tuntui loppumattomalta, ja samalla pelkäsin, että olin saanut väärän osoitteen. Lopulta maisema tiheni kaupungiksi. Tunnistin kirkon ja hautausmaan portin, mutta miltei kaikki muu näytti erilaiselta. Kävelin turisti-infoon ja pyysin ajo-ohjeet perille. Nopeasti puhuva nainen huitoi keltaisella kynällä kartan yllä, vänster ja höger osuivat samaan lauseeseen, kunnes nainen huomasi ilmeeni. Hän piirsi reitin karttaan ja näytti kädellään, mihin suuntaan pitäisi lähteä. Kiitin, puristin kädestäkin. Karin, minä tulen!

Pysäköin auton keltaisen omakotitalon eteen. Turvavyöt napsahtivat irti kankeasti. Sammutin cd-soittimen ja kokosin valokuvat penkiltä taskuuni. Kun pääsin ulos autosta, talon ovi avautui. Kaksi lasta, arviolta kolme- ja viisivuotiaat, kirmasivat etupihalle. Heidän jäljessään astui vaaleatukkainen nainen, hiukset nutturalla, vaaleansininen takki päällä. Nainen kallisti päätään nähdessään minut. Hän sanoi jotain lapsille, jotka lähtivät juoksemaan takapihaa kohti. Lapset nauroivat ja kirkuivat kauhoessaan lunta toistensa ylle. Nainen otti pari askelta suuntaani, minun tuli kuuma ja ikävä, vaikka välimatkamme lyheni askel askeleelta.

Lämmin vaihtui nopeasti kylmäksi kauhuksi, joka kiertyi rintakehääni köysien lailla. Mitä minä sanoisin? Unissakin harjoittelemani lauseet eivät mahtuneet siihen hetkeen, kaikki tuntui liialta tai kovin tavalliselta. Mutta Karin se oli, minä tunsin hänet vuosienkin läpi.

– Karin, töksäytin kieli suomi-asennossa. Hän pysähtyi.

– Karin, aloitin uudestaan. – Eero. Minä olen Eero, muistatko.

Karin katsoi minua, näin otsalla muutamia ryppyjä.

– Suomesta, autoin.

– Eero, Karin lausui hitaasti. – Eero, hän sanoi uudelleen, nyt nopeammin. – Ei voi olla totta.

Seisoimme hiljaa, yritin tulkita ilmeitä, jotka risteilivät Karinin kasvoilla. Äkkiä hän kääntyi.

– Tule sisään.

Karin sanoi jotain lapsille, jotka jatkoivat lumisotaansa. Katsoin heitä, sitten Karinia. Hän huomasi ja nauroi:

– Lapsenlapsia.

Naurahdin hämilläni, tietenkin.

Karin keitti teetä. Kahvia ei kuulemma ollut koko talossa, hän ei sitä myrkkyä enää joisi tai tarjoaisi. Nuuskin oranssinruskeaa nestettä, erotin joukosta persikkaa ja hunajaa. Karin istui minua vastapäätä. Ymmärsin, että jotain oli sanottava.

– Onko sinulla cd-soitinta?

Piilotin levyn kannen Karinilta, näppäilin oikean numeron ja annoin kappaleen tulla. Karin herahti nauruun, kun musiikki alkoi. Hän hyräili mukana. Kun viimeiset tahdit olivat vaimenneet, hän hymyili:

– Melkein tunsin tekokuidun ylläni!

– Karin, minun ei olisi pitänyt lähteä silloin.

Karin tuijotti minua. Äänsin niin hyvin kuin osasin, mutta Karinin silmiin oli hiipinyt torjunta.

– Tämänkö vuoksi sinä tulit? Karinin ääni oli terävä. – Eero, se oli romanssi. Hauska romanssi. Kahden vastuuttoman nuoren juttu, yksi monen joukossa.

Kavahdin taaksepäin. Yksi monen joukossa?

– Ei se niin ollut, änkytin. – Sinä ja minä, meistä olisi voinut tulla enemmän. Jos minä olisin jäänyt jouluun asti –

Karin nousi sohvalta. Hänen suunsa oli tiukka, kädet nousivat puuskaan.

– Älä pilaa sen muistoa. Meillä oli ihana syksy, mutta minä olen ollut onnellinen sen jälkeenkin.

Karinin silmät polttivat omiani.

– Naimisissa, lapsi, lapsenlapsia, töitä, matkoja, ystäviä. Mitä sinä luulit, että olen itkenyt sinua parisenkymmentä vuotta?

– Siitä on yli 26 vuotta, sanoin hiljaa.

– Mene kotiisi, Eero. Kai sinulla vaimo on.

 

Ajoin auton satamaan, mutten kyennyt vielä seilaamaan takaisin. Istuin autossa, Karinin kuvat sulloin hansikaslokeroon. Minun sieluni on autio, livahti mieleeni. Pidin lauseen kaiusta. Minun sieluni on autio.

Valtava alus lipui satamaan. Kohta sen vatsa vetäisi uudet matkustajat sisäänsä. Katsoin merta, sen loputon harmaus lohdutti minua.

 


%d bloggers like this: